Mikä vie tuttavuudesta ystävyydeksi? Mietitäänpä hetki. Jep, puhuminen. Siitä alkaen, kun opimme puhumaan, meidän täytyy saada puhua. Erinäiset Intian pyhät miehet ovat kuulemma lakanneet puhumasta, mutta he pitävät sitä suurena uhrauksena jumalille. Näin iso osa ihmisen elämää puhuminen on. Ja kenelle ihminen puhuisi, ellei ystävilleen?
Valtaosa ihmisistä tykkää puhua itsestään. On tarve kertoa, mitä on tehnyt, miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Siitä kai Facebookin statuspäivityksetkin ovat esimerkki. Ihmiset haluavat jakaa, puolittaakseen murheensa ja tuplatakseen ilonsa. Välillä tuntuu, ettei asia ole totta, ellei joku muukin tiedä. Ja siksi tuntuu niin kivalta voida soittaa jollekulle ja sanoa, että ”Arvaa mitä mä tein tänään!”
Ystävyyttä edeltävässä tutustumisvaiheessa puhuminen on keskeinen osa suhteen lujittamista. Siinä punnitaan luottamusta, välittämistä ja toisen kiinnostusta. Ellei ihmistä kiinnosta tutustumisvaiheessa kuunnella, kuka olen, mitä teen ja miksi, kuinka voisimme olettaa, että häntä kiinnostaisi jatkossakaan? Ihmiset puhuvat päivät pitkät, joskus ihan vaan lämpimikseenkin. Mutta vain se puhe, joka on suunnattu ihmiselle, joka välittää ja jota kiinnostaa, on ystävyyden raaka-aine. Ja vain ihminen, joka kuuntelee, välittää ja on kiinnostunut, on potentiaalinen ystävä.
Joskus ihmiset eivät puhu, ellei joku kysy. Joitakin ujostuttaa. Toiset luulevat, ettei ketään kiinnosta. Loput eivät kehtaa rasittaa muita jutuillaan. Siksi on syytä kysyä. Myös vanhoilta ystäviltä on hyvä välillä kysyä kuulumisia, koska ajan saatossa saattaa ystävyys ajelehtia satunnaistuttavuuden suuntaan. Eikä sitä siltä reitiltä mikään muu pelasta kuin puhuminen. Niinpä mieti tänään jotakuta, josta et ole kuullut aikoihin mitään. Nosta luuria ja kysy, että ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?”
"Valtaosa ihmisistä tykkää puhua itsestään. On tarve kertoa, mitä on tehnyt, miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Siitä kai Facebookin statuspäivityksetkin ovat esimerkki. Ihmiset haluavat jakaa, puolittaakseen murheensa ja tuplatakseen ilonsa."
VastaaPoistaNiin totta. Ja tässäkin eri sosiaaliset mediat toimivat eri tavoin: Twitter ja blogit ovat usein varsin yksisuuntaisia tiedotuskanavia (itse aforisoin ja muutenkin heitän sinne päässäni vellovia ajatuksia post-it-lappujen asemesta), kun taas Qaiku, johon vasta olen tutustumassa on kuin IRC-galleria noin vuosina 2001-03, eli yhteisöllinen pienehkö piiri, jossa kuulumisia kommentoidaan porukalla.
Lärvikirja lienee varsin kaksisuuntainen, itse en siellä vieläkään sijaitse. Mutta ilmeisesti lähinnä kaksisuuntainen, eli ei yhteisöllinen Qaikun tyyliin.
Livenä meikäläisellä käy liian helposti sillä tavalla, että joku kysyy minulta kuulumisia ja kerron, mitä nyt kuuluu, mutta unohdan kysyä itse, mitä toiselle kuuluu.
ultrix, Meinasin kirjoittaakin tuosta eri väylien erosta, mutta totesin, että se lienee ihan oman tekstin kokoinen aihe. :)
VastaaPoistaMutta olet oikeassa, Twitter on enemmän sellaista "tulinpa ajatelleeksi/tehneeksi/löytäneeksi" -settiä, kun taas Lärvikirjassa vuorovaikutusta on enemmän. Ja Qaiku on todella yhteisöllisempi, jossa eri käyttäistä piirtyy ajan kanssa selvästi omat persoonat ja jossa jutuilla on jatkumoita, koska ne pyörivät tiiviisti käyttäjiensä mielenkiintojen ja ajatusten ympärillä.
Minullekin käy joskus niin, että tämmöisenä pölöttäjänä joskus unohdan kysyä toiselta, että mitä sille kuuluu. Se on tapa, josta opettelen eroon. :)