Vaikka olisi pitänyt olla kotona ja lukea tenttiin, lähdin eilen elokuviin Hannan kanssa. Perustelin tätä itselleni sillä, että olen luvannut tehdä joka viikko jotain ystävyysjuttua, jonka meinaisin ajanpuutteen vuoksi perua. Voinhan joutua edesvastuuseen, ellen pidä lupauksiani. Näin ollen menimme katsomaan elokuvaversiota Elizabeth Gilbertin muistelmateoksesta Eat, pray, love – omaa tietä etsimässä (One Woman’s Search for Everything Across Italy, India and Indonesia).
Kyseessä ei ole mikään elokuvahistorian merkkiteos eikä kukaan kuukauden päästä muista enää sitä nähneensä. Mutta sanoisin silti, että ottakaa ystävää kädestä ja viekää katsomaan tätä elokuvaa. Ei vain siksi, että tulee tehneeksi ystävän kanssa jotain. Mutta myös siksi, että kyseinen elokuva on hyvä esimerkki siitä, kuinka ystäviä löytää ihan mistä tahansa, kun on maailmalle riittävän avoin.
Tarinassa (enempiä spoilaamatta) Elizabeth lähtee etsimään itseään maailmalta matkaten ensin Italiaan, sitten Intiaan ja lopuksi Indonesiaan ja aloittaa täten kolme kertaa alusta. Ja joka kerta hän ystävystyy uusien ihmisten kanssa. Elokuva, kaikesta siirappisuudestaan huolimatta, onnistuu erinomaisesti näyttämään, kuinka ihminen voi onnistua luomaan itselleen tukiverkon ihmisistä, minne ikinä päätyykin. Koska kirja (ja siten elokuvakin) pohjaa tositapahtumiin, sen on pakko olla totta, eikö niin?
Itse koin tämän samanlaisen tyhjän päälle joutumisen viime keväänä Englannissa ja tiedän kokemuksesta, että sitä alun tyhjyydestä huolimatta löytää itsensä lähtiessään kuitenkin vaikeiden hyvästien edestä. Ja parikin kaveriani ovat lähteneet hiljattain jonnekin maailmalle ja opettelevat arkeaan siellä tutustuen uusiin ihmisiin. Elokuvassa käy hyvin ilmi, miten sattumanvaraisia ja huomaamattomia nuo uusien ihmisten löytymiset lopulta ovatkaan, kunhan on vain riittävän utelias ja vastaanottava ympäristöään kohtaan.
Tässä vielä traileri, se spoilaa hivenen.
Oletko nähnyt elokuvan? Mitä pidit? Tai meinaatko mennä?
Henkilökohtaisesti olen leffasta ja kirjasta samaa mieltä kuin One Photo Reviews -mies Scott. Haluaisin toki löytää itseni, ehkä olen siis vain kateellinen.
VastaaPoistaKirjassa noiden ystävyyssuhteiden kehittyminen pääsee paremmin framille kuin elokuvassa.
Tuo leffa taitaa mainostaa itseään enemmälti kaiken taakse jättämisellä ja semmoisella vähän radikaalimmalla irtiotolla, kuin vain asuinpaikan muutoksella ja uusien frendien löytämisellä.
VastaaPoistaTaustalla soi mainio dog days are over joka on kans pelkkää jättämistä.
Jos täytyy jotain jättää taakseen eikä ole hyvissä väleissä entisen kanssa, tuskin voi löytää onnea uusistakaan paikoista. Semmosia reissaajia tapaa aina toisinaan ja ne on usein aika tosi hukassa.
Viimeks törmäsin tähän leffaan kun ystävän äiti halusi käydä katsomassa sen. Heh!
Mikael, niin se mainostaakin. Minä vaan skippasin omien mielenkiintojeni takia sen kaiken taakseen jättämisen radikaaliuden ja keskityin siihen uusien ihmisten löytymisen tutkailemiseen. Ihan sama minkä radikaalitason alusta alkamisesta on kysymys, ihmisten välisiin suhteisiin se kaikki melkein aina kuitenkin nivoutuu tavalla tai toisella.
VastaaPoistaSiitä en tiedä mitään, että voiko kaiken jättämällä onnen löytää, jos entisen kanssa välit on solmussa. En tiedä. Ehkä jos kaiken jättämällä oppii antamaan itselleen anteeksi. Itselle ja muille. Se on epäilemättä totta, että jos ihan kaikki entinen täytyy jättää voi olla vähän turhan juureton. Eihän tarinan päähenkilökään jättänyt kaikkea pysyvästi, päätti vain irrottaa elämästään vuoden.
On se silti ihan ok leffa. Jos ei muun, niin hampaattoman yodannäköisen poppamiehen takia.
Mutta tiesittekö, että Balilla lapset nimetään syntymäjärjestyksessä niin, että esikoiset ovat aina tietynnimisiä jne. Se Yodan näköinen kaveri oli Ketut, eli sisarusparven neljäs lapsi.
VastaaPoistaWoot? Hämmentävää. Mutta järjestelmällistä.
VastaaPoista