Tartteisko auttaa?

Miksi autamme? Onko pyyteetöntä apua olemassakaan? Onko auttaminen itsekkäitä tarkoitusperiä ajatellen silti jalo teko? Ehtiikö ihminen ajatella auttamisensa syitä vai ovatko syyt alitajuisia?

Sonija pyysi kommenteissa minua lukemaan kirjoituksensa, joka käsittelee auttamista ja sen pyyteettömyyttä ja minä olen tehnyt työtä pyydettyä. Kirjoituksessaan hän pohtii, kuinka epäitsekästä auttaminen lopulta on. Sonija kysyy, miettiikö ihminen auttaessaan auttamatta jättämisen tuomaa huonoa omatuntoa, auttamisen tuomaa mahdollista kiitollisuuden velkaa, mainetta ja kunniaa tai muita itsekkäämpiä motiiveja?

Kysymys on kiinnostava. Altruismi, eli toisten edun ajatteleminen ja ajaminen vailla itsekkäitä motiiveja (eli äärimmillään itsensä uhraaminen muiden puolesta) on ajatuksena toki kaunis, mutta onko se ylipäätään mahdollinen?

Otetaan  Sonijan esimerkki lapsensa puolesta uhrautuvasta vanhemmasta. Olen kuullut kerrottavan, että äidinrakkaus (Yleensä esimerkki on ollut äidistä, liekö isistäkin vastaavia juttuja? Tietääkö kukaan?) olisi välillä niin vahvaa, että äiti on valmis uhraamaan itsensä lapsensa hengen säilymisen edessä. Entäs jos on useampia lapsia? Uhraako äiti itsensä silloinkin, jotta yksi lapsi elää, mutta kaikki jäävät äidittömäksi?

Toisaalta, kuten Sonija huomautti, onko äidillä vaihtoehtojakaan? Pystyykö hypoteettinen äiti elämään itsensä kanssa, jos antaa lapsensa kuolla, vaikka olisi voinut estää lapsen kuoleman oman henkensä hinnalla?

Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää päässäni vain lisää kysymyksiä vastauksien sijaan. Uskon kuitenkin, että auttamisen ei varsinaisesti tarvitsekaan olla pyyteetöntä.

Tartteeko auttaa siiliä?
Kuva: Tomi Tapio

Autettava tuskin välittää, auttaako ihminen häntä siksi, ettei halua huonoa omatuntoa vai siksi, että toivoo osakseen kiitosta ja kunniaa. Kun on todella pulassa, apu kelpaa kyllä auttajan tarkoitusperistä huolimatta. Eikä avun vastaanottaminen sido (muutoin kuin ehkä autettavana olleen omatunnon nimissä) täyttämään avunantajan salaisia toiveita.

Jos taas auttajalla on riittävästi pokkaa sanoa, että "autan sua, jos...", kyse ei enää ole mielestäni auttamisesta vaan kaupankäynnistä.

Uskon, että ihminen auttaa alitajuisesti, koska olemme empaattisia emmekä halua nähdä toisten kärsivän. Lisäksi uskon, että auttamisen tuoma hyvä mieli on tavallaan osoitus siitä, että ihminen on luonnostaan auttavainen eläin. Jos uskoisin suurempiin voimiin, sanoisin, että ihminen on luotu auttamaan, koska auttamisesta tulee hyvä mieli.

Toisaalta taas meille rakkaiden ihmisten auttaminen tuottaa suurempaa mielihyvää ja heidän kärsimyksesä katsominen satuttaa meitä enemmän. Tästä syystä autamme rakkaitamme enemmän ja mieluummin kuin vieraita ihmisiä. Onko se itsekästä? Ehkä. Mutta se on myös luonnollista. 

Auttamisesta tuli mieleeni, että Tampereella lanseerataan "Saa auttaa" -hihanauhoja vanhuksille. Juutalaisassosiaatiot sivuuttaen totean, että tässä on hyvä idea. Joskus tuntuu vaikealta tarjota apua, kun ei ole varma, onko avuntarpeessa olevan näköinen tyyppi niitä, joita "ei tartte auttaa!". Hihanauha antaa luvan lähestyä ja auttaa, eikä lähestyvän tarvitse pelätä, että toinen loukkaantuisi tai torjuisi avun.

On toki mietittävä, kuten paras ystäväni Hanna minua muistutti, estääkö hihanauhan puuttuminen entisestään auttamasta niitä, joiden avuntarpeesta ei ole aivan varma. Eihän sen pitäisi, mutta niinkin saattaa käydä: ajatellaan, että kun hihanauhaa ei kerran ole, toinen ei halua apua. Kynnys lähestyä vierasta on nimittäin yllättävän korkea.

No, yritetään me kuitenkin parhaamme mukaan edes kysyä, tarvitseeko toinen apua, oli hihanauha eli ei. Ja toisaalta opetellaan myös ottamaan vastaan apua, silloin kun sitä tarjotaan.

Tartteeko sua auttaa?

Kiitos Sonijalle juttuideasta ja paljon kysymyksiä herättäneestä tekstistä. :)

Tapaus: Vilpittömästi samoin

Kuinka helppoa on hämmentää multisosiaalinen pölöttäjä sanattomaksi? Hyvin helppoa.

Kuten ehkä tiedetään, olen asiakaspalveluammatissa ja puhun siis työkseni monia kymmeniä tunteja viikossa. Lattialla palvellessa keskustelut ovat välillä hyvinkin erikoisia, mutta kassatilanteet menevät enimmäkseen rutiinilla. Paitsi aamuisin, kun mummoilla on paljon asiaa. Ja yhtenä perjantaina.

Taisi olla tammikuun toinen perjantai, kun rupattelin kassalla erään herrasmiehen kanssa työn tekemisestä ja vapaapäivistä ja kaikennäköisestä muusta. Hyväntuulisesti naurava herrasmies sai minustakin parhaan puolen esiin ja siinä tuli vaihdettua muutama ylimääräinen lause. Herrasmiehen perässä tuli nuorempi mies, joka kuunteli sananvaihtoamme selvästi hymähdellen.

Kun tämän nuoren miehen kassavuoro oli lopuillaan ja olin päässyt "hei ja kiitos ja summa ja huolitko kuitin" -rutiinissa loppuvaiheeseen, toivotin hänelle hyvää viikonloppua. Nuori mies pysähtyi. Nosti katseensa lompakostaan. Katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Vilpittömästi samoin."

Lähes ääretön häkellys.

En muista, koska olisin viimeksi häkeltynyt niin totaalisen täydellisen pohjattomasti. Mietin tätä kyseistä lausahdusta monta tuntia putkeen perjantaina, useaan otteeseen lauantaina ja aina satunnaisesti sen jälkeenkin. Viimeksi eilen.

Miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että se tuli niin yllätyksenä tavanomaisen "kiitos samoin" -vastauksen sijaan. Ehkä siksi, että se kuulosti niin... noh... vilpittömältä! Ehkä siksi, että harva asiakas oikein erikseen ja tietoisesti katsoo silmiin varmistaakseen, että kuulen ja ymmärrän, mitä hän haluaa minulle sanoa.

Yhtä kaikki se oli mahtavaa. Olen toivonut siitä asti, että tämä kyseinen nuori mies palaisi ja että saisin kiittää häntä siitä käsittämättömästä positiivisesta energiasta, jonka nuo kaksi pikkuruista sanaa saivat minussa aikaan. Ei häntä ole kuitenkaan näkynyt.

Kirjoitan tätä kahdesta syystä. Yhtäältä haluan rohkaista teitä ottamaan enemmän kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kuten huomaatte. Huomaavaisuus on hyvin pieni ele. Mutta kuinka suuri vaikutus noilla pienillä eleillä voikaan toiseen ihmiseen olla!

Toisaalta toivon, että tämä postaus leviää kulovalkean tavoin ja että jollain ihmeen konstilla tämä teksti kantautuu tämän tuntemattoman nuoren miehen korviin (vai silmiin?). Ja jos niin käy, niin:

Hei, sinä häkellyttävä nuori mies. Kiitos.


Koska sinä olet häkeltynyt viimeksi? Mitä tapahtui? Hyvää viikonloppua kaikille!

Liis, älä huuda

Minä olen kovaääninen ihminen. Todella. Antakaa tuoppi olutta ja aihe, josta innostun, niin desibelit lähtevät kipuamaan kohti korkeuksia. Kovaäänisyyteni on myygistä, kun otetaan huomioon fakta, että minulla on kuitenkin hieman keskimääräistä pienemmät keuhkot. Mutta eipä se ole se koko, vaan se tekniikka.

Noh, olen ollut koko ikäni kovaääninen, eikä se ole ominaispiirre, jolle varsinaisesti voisin mitään. Monet ajattelevat, että "senkus puhut hiljempaa, kyllähän se aina onnistuu", muttei asia ole niin yksinkertainen. Jos vahdin volyymiani taukoamatta, en uskalla innostua. Sillä välittömästi, kun unohdan ulkoiset puitteet ja alan selittää jotakin oikein todella tohkeissani, unohdan olla hiljempaa.

Luonnollisesti seuralaiseni välillä vaivaantuvat äänestäni. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, että "kuulen vähemmälläkin" tai "Liis, älä jooko huuda" tai "shh, naapuripöytäkin kuulee". Ja joka kerta tuo huomautus tuntuu pahalta, ellei ihan jopa loukkaa.

Huomautus saa minut vaikenemaan ja vaivaantumaan hetkeksi. Hetken perästä innostun kuitenkin taas ja taas unohdan hyssytellä. Onko siitä huomautuksesta siis juurikaan hyötyä?

Niin metsä vastaa, kuin sinne antaumuksella selittää.

Miksi huomauttaminen tuntuu pahalta? Eikö seurueeni vain ajattele parastani, kun he pyrkivät hillitsemään ääntäni, jolloin en herättäisi niin paljon huomiota tai juttuni ei kantautuisi naapuripöydänkin korviin? Varmasti.

Mutta kun kovaäänisyys on jotain, mikä on minussa lähtökohtaisesti, vaikka sitä yrittäisin välillä vaientaa. Siksi huomautus tuntuu samalla tavalla kohtuuttomalta kuin jos joku sanoisi, että "älä jooko ole noin blondi" tai että "nauraa voi röhkimättäkin".

No anteeksi nyt vain, mutta kun minä olen tällainen. Tiedän myös, etten ole ominaispiirteeni kanssa yksin. Meitä "kojottavia", "pajattavia", "möliseviä" ja "huutavia" on muitakin.

Toisaalta, ristiriitaista kyllä, minusta on mukavakin, jos joku välillä hillitsee elämöimistäni. Se vaatii kuitenkin todella läheisen suhteen ja hienovaraisen tavan ilmaista asia. "Älä huuda" ei ole hienovarainen tapa.

Kas, kun en minä huuda. Minä vaan puhun antaumuksella lujaa. Haittaakse?

Ystävyys on rutiini

Alaks olee? on minulle kuin ystävä. Kun annan sille aikaa ja näen sen eteen vaivaa, se palkitsee minut. Haluan huolehtia siitä, välitän siitä ja tulen siitä iloiseksi. Käytännössä tulen teistä iloiseksi. Usein.

Alaks, kuten muutkin ystävyyssuhteet, on osa elämän rutiinia. Jos tuo rutiini muuttuu, on ystävyyskin vaarassa. Näin meinasi käydä viime vuonna, kun tulin yhtäkkiä muka niin kiireiseksi, että aloin laiminlyödä Alaksia.

Ystävyys on vaarassa aina, kun ystävysten elämänrutiini jollain tavalla muuttuu. Kun ystävä muuttaa toiselle paikkakunnalle, työpaikat tai koulut vaihtuvat, toinen löytää puolison, tai ilmaantuu jokin muu elämänrutiinia selkeästi muuttava asia, ystävyyden täytyy taas mukautua uusiin olosuhteisiin.

Ystävyys suorastaan syntyy rutiineista eli yhdessä tehdyistä asioista ja yhteisistä elämäntilanteista. Siksi ystävystymme helposti naapureidemme ja koulu-, työ- ja harrastuskavereidemme kanssa. Ihmiset, joita näemme usein ja joiden kanssa tulee vietettyä paljon aikaa kuin varkain, tulevat meille automaattisesti läheisiksi.

Kun rutiini rikkoutuu, on etsittävä uusia yhdessä olemisen tapoja. Yhteiset koiralenkit, ruokatauot, välitunnit tai iltateet muuttuvat muunlaisiksi ystävyyden ilmenemismuodoiksi. Etäystävyys etsii toteutumistaan kirjein, puheluin, Facebookein, messengerein ja sähköpostein. Lakannut työkaveruus vaatii sovittuja tapaamisia jatkuakseen. Koulussa yhdessä vietetty aika muuttuu muunlaisiksi näkemisiksi.

Skype mahdollistaa uusia etäystävyyden muotoja.

Ellei uutta rutiinia synny, ystävyys helposti hiipuu. Vaikka kuinka välittäisi ystävästään ja haluaisi pysyä yhteyksissä, uudet elämänrutiinit vievät helposti mennessään. Ajan saatossa ystävyyden käy kalpaten, ellei jonkinlaista yhdessä olemisen tapaa ole.

Vaikka nähtäisiin harvemminkin, rutiini ankkuroi ystävyyttä. Tällöin joka jouluiset näkemistraditiot ja muut pienet sanattomat sopimukset muodostuvat korvaamattoman arvokkaiksi. Ne lujittavat ystävyyttä silloinkin, kun oma arkirutiini tahtoo syrjäyttää vanhaa uuden tieltä.

Näin ollen minäkin yritän palauttaa Alaksin lujemmin osaksi arkirutiiniani. Sopivaa hetkeä ei synny, ellei sellaista yksinkertaisesti ota. En ole vielä koskaan löytänyt itseäni tilanteesta, jossa minulla ei olisi kerta kaikkiaan mitään tekemistä.

Aika on loppujen lopuksi priorisointikysymys. Tajusin sen sunnuntaina, kun otin kaksi kokonaista tuntia muka täydestä päivästä siivotakseni lupaa kysymättä sulaneen pakastimen. Mistä se muka olematon kaksi tuntia ilmestyi? Nii-in, sanopa se. :)

Mutta mistäs minä sitten oikein kirjoittaisin? Ovatko sinun ystävyyssuhteesi rutiineja?

Rakas 2013...

Noniin, hyvää alkanutta ja parhaillaan kuluvaa vuotta vaan teillekin olevaiset! Ajattelin tehdä pienen katsauksen viime vuoden ensimmäiseen postaukseen, jossa kirosin kahvikuppitreffien piinaa ja esitin toiveita uudelle vuodelle.

Nääs vuoden 2011 alkaessa esitin kosmiselle universumille toiveen, ihan pienen vain, että jos näissä parisuhdehomissa pääsisi edes sen verran eteenpäin, että saman pojan kanssa neljänsille treffeille pääsisin. Ja pääsinkin. Sitten vuoden vaihtuessa uudeksi kirosin teille kahvikuppitreffien kauheutta.

Päätin modifioida toivettani kokemusteni perusteella ja näin ollen vuoden 2012 ensimmäisessä kirjoituksessa esitin uudelle vuodelle uudenlaisen toiveen. Toivon, että vuoden aikana "ihastuisin kerta kaikkiaan lamaannuttavan tyrmäävästi". Ja ihastuinkin. Kaikkiaan viisi kertaa!

Ihastumisista syntyy hyviä tarinoita.

Sain siis mitä tilasin, kiitoksia vain. No, ei siinä sinänsä mitään vikaa, ihastuminen on mukavaa. Jos nyt kuitenkin pienin askelin kehitetään tätä uuden vuoden toivetta, niin tämän vuoden toive kehittyisi seuraavasti:

Rakas kosminen universumi, voisinko tänäkin vuonna ihastua kerta kaikkiaan lamaannuttavan tyrmäävästi, mutta tällä kertaa niin, että se ihastuminen kestäisi kauemmin kuin kaksi viikkoa? Lisäksi, jos suinkin mahdollista, olisi kiva, että se pihkaantuminen olisi molemminkätistä.

Jännityksellä jäämme odottamaan, mitä tänä vuonna sitten tapahtuu.

Entäs sinä? Mitä sinä toivot uudelta vuodelta? Entä Alaksilta?

PS. Olen lakannut tekemästä uuden vuoden lupauksia, mutta lupaamatta mitään yritän vähentää Facebookissa roikkumistani etenkin iltakymmenen jälkeen! Mitä sinä et lupaa mutta yrität?

PPS. Jos saan toivoa jotakin teiltä lukijoilta, niin uuden vuoden kunniaksi toivon kasapäin kommentteja, juttuideoita, palautetta, tykkäyksiä, tökkäyksiä ja muuta osallistumista!

How Falling in Love is Like Getting a Puppy

Being in love is like owning a dog. But falling in love is like getting a new puppy.

From the first second you lay your eyes upon love it seems like there is nothing else in the room. Love gets your attention, all of it, immediately. You must have it. You forget all the warnings your mother ever told you. You don't care if it makes a mess, you don't care if it takes all of your time and all of your heart and you simply don't care if it will grow bigger and turn into serious responsibility when time passes by.

The moment you lay your eyes upon love, you can't say no to it anymore. And after you have decided on love you become frightened. You fear that love might not want you, it might fear you or worse - it might already belong to somebody else. But if you're in luck, love doesn't yet have a home and it runs to you like your the most wonderful thing it has ever seen.

When you have a new love at home, you can't stay away. A moment apart seems like eternity. You run home from school, from work, from some meaningless party a friend of a friend of a friend invited you to. You just want to be home with your new love. Watching it sleep is the most fascinating thing you've ever done. Everything love does while awake seems utterly adorable and insanely captivating.

The first days with your new love is the time before you come across the fact that love can also be bad. You've heard love can chew on things you loved before, you know it might leave a mess behind and it might even bite you. You know it to be possible yet you don't care and you can't love love any less even if you know it to be true.

When you get a new love, it makes you wonder how you ever could live without one. It makes you wonder how something so seemingly small can bring you so much joy and meaning. And at the same time you constantly worry you might not know how to take care of it, you might actually accidently hurt it or even loose it. The thought of loosing love is unbearable.

And that's why you hold on to it. You let it fill your life, your daily routine and your home. You get used to not being able to come and go as you wish. You get used to the fact that something relies on you. You get happily adapted to a life with a new puppy.

And that's when you become a dog owner.

(This writing is a reply to Taylor Mali's wonderful and lovable poem: How Falling in Love is Like Owning a Dog)