Olin neljätoista, aloittanut juuri kahdeksannen luokan, kun ihastuin ihan pohjattomasti rinnakkaisluokan poikaan. Meillä oli jokin yhteinen sivuainekurssi, jonka opetus meni kyllä tässä yksilössä ihan hukkaan. Huokailin ja haaveilin aikani, kunnes päätin, että tälle asialle täytyy tehdä jotain. Joten rohkeasti ja yläasteelle sopivalla tyylillä kirjoitin pojalle lapun ja jätin sen hänen pulpetilleen mennessäni välitunnille. Lapun sisältö oli jotakuinkin: "Alaks olee mun kaa?"
En ole ehkä eläessäni jännittänyt niin paljon, kun odotin jotain reaktiota. Mutta reaktiota ei tullut. Ei kerrassaan mitään. Petyin tietenkin kauheasti. Mutta ajattelin sitten, että ainakin saan kaikessa hiljaisuudessa unohtaa yritykseni epäonnistumisen. Tuskin. Seuraavan kerran kun menin tapaamaan ystäviäni ennen tunnin alkua tuon saman rinnakkaisluokan käytävälle alkoi kaikkien poikien keskuudessa sellainen elämöinti ja huutelu, etten unohda sitä ikinä. Paitsi, ettei tunteisiini vastattu lainkaan, ne revittiin auki ja leviteltiin pitkin yläasteen käytävää.
Toivuttuani järkytyksestä välttelin B-luokan lukujärjestyksen mukaisesti tiettyjä käytäviä. Sitä kesti aikansa, sitten se unohtui. Ja jonkun ajan päästä asiat palautuivat normaaleiksi. Eikä siitä tämän isompaa traumaa jäänyt. :D
Kaikilla meillä on karmaisevia torjutuksi tulemisen tarinoita. En tietenkään vaadi ketään muuta kertomaan omaansa tällä tavoin kaikelle kansalle. (Mutta saa toki, jos haluaa.) Mutta nämä tarinat, jos mitkä, osoittavat, että kyllä näistä nöyryytyksen paikoista vaan yli mennään.
Kuva: Alexandre Normand
Hävetkööt, elämöitsijät. Jos yhtään tajuavat.
VastaaPoistaItseäni hävettää eniten juuri tuontapaiset jutut kouluajoilta jos on mennyt joskus heikkouttansa joukon mukana joskus naureskelemaan kun jotakuta pilkataan.
Myöhemmin sitten tajuaa ja oppii.
Mut just tuolleen sitä nuorena jotku oppii monet olemaan sitten kauheen varovaisia tunteittensa kansa ja sitä rataa, ja joillaki on sitten vaikeeta vanhempana teini-iän mulkeroitten takia.
Saakeli.
Hymm, en oo varma ihan mitä ajatusta hain tuossa, mutta kuitenkin.
Mut no hyvä että oot kunnossa.
Sain kerran hetken mielijohteesta idean, että töissä koko illan flirttailtuani erään suloisen nuoren miehen kanssa (joka oli myös töissä samassa paikassa, mutta kertaluonteisesti) silmillämme sujautin hänen takkinsa tyhjään taskuun lapun, jossa nimeni ja puhelinnumeroni. Hänen noutaessaan takkiaan ojensin sen hänelle kädet täristen ja samalla uskalluksen voimaa hehkuen. Tietenkään kaveri ei tainnut lappua koskaan löytää tai ei vain ottanut yhteyttä. Kuitenkin useamman päivän säpsähdin aina kun puhelin piippasi. Harmittaa sinäänsä, koska vaikutti mielenkiintoiselta enkä tiedä edes nimeä, mutta tyytyväinen itseeni, että uskalsin jotain noinkin kornia ja toimin hetken mielijohteesta!
VastaaPoista-O
Oola, se onkin palkitsevaa, että uskaltaa. Ihan sama miten käy. :) Hieno tarina.
VastaaPoistaNiin kai se menee, että jos ei ikuna uskalla, niin ei ikinä mitään tapahdukaan. Ja joskus tulee takkiin ja kovasti. Viime aikoina sydäntäni on yrittämisen jälkeen murskailtu tehokkaasti kombolla "milloin nähdään?" ja sen jälkeen taitavasti ajoitetulla unohduksella "ai niin, sanoinko, että minulla on poikaystävä". Mutta ainakaan ei voi valittaa että elämä olisi tylsää. Paikatakseni tämän, liityin irc-galleriaan ja sain ainaki 10 sydäntä.
VastaaPoistahih hih.
Voti, tuosta saisi kokonaan oman tekstinsä. Nimittäin siitä missä välissä ja miten olisi suotava tehdä tiedettäväksi oma siviilisääty. Ehkä joku päivä kirjoitan siitä. Mutta juu, irc-gallerian sydämet auttaa ja tylsyys on ikävää sekin. :D
VastaaPoista