Tähän ongelmaan törmää kyllä tämän tästä. Tuntuu hoopolta tervehtiä samaa ihmistä heti perään uudestaan, jos ihan vasta nähtiin. Toisaalta on vähintään yhtä hoopoa vain kävellä ohi huomaamatta toista mitenkään. Erityisesti jos kyseessä on vieraampi ihminen, jonka tuntee vain kasvoilta, saatetaan vaiti ohi käveleminen tulkita tylyydeksi.
Tähän ei liene absoluuttista totuutta, niin kuin ei ihmisasioissa yleensäkään. Toiset morottelevat mennen, tullen ja palatessa. Onneksi, kuten isäni usein sanoo, meiltä eivät morot kesken lopu. Ei se niin haittaa, vaikka samaa kaveria tervehtisi useitakin kertoja. Voihan sinne perään lisätä toisinaan, että "hei... taas".
 |
| Kuva: Zach Klein |
Silmiin katsominen ja hymyileminen on ihan yhtä hyvä vaihtoehto. Kättäkin voi heilauttaa sen merkiksi, että "huomasin sinut, olet kiva". Ei siinä tarvitse mitään sen ihmeempää sanoa. Toisen huomioiminen on monesti elekielestä kiinni.
Lisäksi voi vähän varioida. Päivän lähestyessä loppuaan voi huikata, että "huomiseen". Jos kuitenkin törmää samaan ihmiseen vielä tämänkin jälkeen, voi nauraen pistää leikiksi ja todeta, kuinka toisesta ei näytä pääsevän eroon millään.
Jos samaa tyyppiä näkee viisi kertaa päivässä, viisi kertaa viikossa, joka ikinen viikko, alkaa jossain kohtaa muuttua luontevaksi vain kävellä ohi. Tuttuus tulee jatkuvasta näkemisestä ja tuttujen kesken ei ole niin justiinsa, vaikkei ihan joka kerta tervehditäkään. Edelleen on kohteliasta katsoa silmiin ja ystävällistä hymyillä.
Vastaukseksi otsikon kysymykseen: niin monta kertaa, kuin tuntuu hyvältä tervehtiä. Vähintään kerran. Toisen voi huomioida aina muilla tavoilla sitten, kun alkavat morot huveta.
Mitä sinä teet, jos näet saman ihmisen jo kolmatta kertaa saman päivän aikana?
Voishan siitäkin kehittää tietoisesti leikin, jolla piristää molempien päivää. Montako erilaista tervehdystä keksitään ennenkuin loppuvat? Laiva on lastattu tervehdyksillä?
VastaaPoistaJa mitä tehdä, kun päivästä toiseen viettää tuntikausia samassa tilassa aina samojen ihmisten kanssa, eikä tunne heitä ollenkaan? Pitäisikö jossain vaiheessa aloittaa tervehtiminen? Tavallaan ollaan jo tuttuja, mutta ei olla koskaan puhuttu mitään, paitsi ehkä siinä vaiheessa kun tulostimesta on paperi loppu, eikä humanisti osaa laittaa lisää?
VastaaPoistaEn tosin tiedä, onko tämä todellisuudessa pohtimisen arvoinen asia, mutta minä vietänkin elämäni yliopiston tietokoneluokassa ja sinne tuntuvat kerääntyvän aina samat ihmiset. Sitten on lisäksi niitä pikakävijöitä, jotka istuvat meidän oikein tietokoneluokkalaisten paikoille jne.
Yleinen kommentointinappula on hukassa, joten tää tulee ilmeisesti vastauksena HannaW:n viestiin.
VastaaPoistaTuli mieleen eräs Ihmebatun sketsi, jossa sivuttiin tätä asiaa.
Ihmebantu - Moikkaaminen
http://www.youtube.com/watch?v=yjBH0vMq8MY
Pitäisikö moikkaamiseen olla aikaraja kuten tuossa ehdotettiin?
Mielestäni tuo silmiinkatsominen ja vaikka pieni pään nyökäytys on hyvä vaihtoehto monessa tilanteessa (näinhän armeijassa opetettiin tervehtimään mm. ahtaassa käytävässä). Tälläinen ele viestii juurikin että olen huomannut sinut (positiiviseessa mielessä).
-Juho
Erittäin hyvä aihe (kiitos Lauralle ehdostuksesta) ja samoin myös itse kirjoitus (kiitos Aliisa)! Itse olen huomannut, että vaikka pitäisinkin ihmisestä, niin tällaiset tilanteet saattavat kuitenkin olla kiusallisia, kun en oikein tiedä, että pitäisikö tervehtiä vai ei ja miten toimia tilanteessa. Kirjoituksessa oli jälleen hyvin huomioita ja vaikka kysymykseen ei mitään selkeää vastausta olisikaan, niin hyvä kuitenkin että otit aiheen esille.
VastaaPoistaHannaW:n esittämä kysymys oli myös oikein hyvä (siinä vaikka yksi ehdotus tulevien kirjoitusten aiheeksi). Itsekin olen miettinyt samaa asiaa, koska on tilanteita, joissa näen samoja ihmisiä usein, mutta en kuitenkaan tunne heitä muuten. Missä vaiheessa siis voisi tai pitäisi moikata tai huomioida muuten? Toisaalta jos on jo pitkään nähnyt samoja ihmisiä puhumatta heille mitään, niin sama käytäntö jatkuu helposti, eikä osaa edetä siitä mihinkään. Tai entä jos tällaisen henkilön näkee jossain muussa yhteydessä, niin pitäisikö silloin huomioida jotenkin. Tietysti tämä riippuu ihan ihmisistäkin; joidenkin kanssa on helpompi alkaa moikata melko piankin, jos näkee usein. Omalla kohdallani tämä kuitenkiun riippuu paljon juuri toisesta henkilöstä ja usein siitä, tekeekö hän jonkinlaista aloitetta huomioimiseen. Joskus ehkä haluaisinkin moikata tällaista puolituttua, mutta jos toinen ei tee minkäälaista aloitetta, niin en yleensä uskalla itsekään sanoa mitään.
Nämä pohdinnat menivät hieman varsinaisen aiheen ohi, mutta jos löytyy intoa kirjoittaa näistä aiheista, niin lukisin kyllä mielelläni!
Hanna, joo, ei sen tarvii aina niin vakavaa, synkkää ja virallista olla!
VastaaPoistaHannaW, tietenkin on pohtimisen arvoista! Missä vaiheessa tullaan tutuiksi, vaikkei sanota sanaakaan, on ihan hyvä kysymys. Eihän kaikki kommunikointi sanoja vaadi. Se, että katsoo toista silmiin joka päivä viitenä päivänä viikossa jo tietyllä tapaa tekee tästä tutun. Kuitenkin kynnys aloittaa keskustelu tai tervehtiminen voi olla uskomattoman suuri. Oletko jotakuta heistä nyt jo tervehtinyt? Tekisikö mieli?
Juho, mahtava video! Ja todella asian ytimessä. Viiden minuutin aikaraja voisi oikeasti olla ihan hyvä idea. :D Mun mielestä moikkailu on kivaa (paitsi silloin, kun on ihmisvihaolo), eikä se ole ikävä velvollisuus. Jotkut toiset ehkä kävelisivät mieluummin ajatuksissaan yksin ympärilleen näkemättä ja kyllä sekin pitäisi suoda. Jännän äärellä ollaan selvästi.
Anne, kiitos. :) Ja hyvä kommentti sinultakin! Ainahan kyse on tilanteesta, kuten sanoit. Kaksi ihmistä alkaa moikkailla, kun ovat törmänneet toisiinsa viisi kertaa. Jotkut menevät vuosikausia samalla bussilla töihin sanomatta toisilleen sanaakaan, vaikka tekisi mielikin.
Ehkä olisi hyväkin, että ryhtyisimme hieman sosiaalisemmaksi kansaksi ja vaan moikkaisimme. Mitä se nyt sitten haittaa, jos se toinen ei moikkaa takaisin? Kenelläkään ei siihen kai ole velvollisuutta, mutta mukavaltahan se tuntuu, jos toinen huomio olemassaolon jotenkin. Vaikka sitten katsomalla silmiin ja hymyilemällä.
Pistän aiheet ylös pieneen mustaan kirjaani ja palaan niihin sitten, kun tulee hyviä ajatuksenjuoksuja. :)