Katotko sä mua? #2

Hiljattain keskustelimme katseesta ja katsomisesta. Tällöin kirjoitin katseesta etenkin valtana. Tänään sivuan katsetta kommunikaationa. 

Olen kehottanut tuttaviani nostamaan katseen lehdestä tai kirjasta, jos he menevät ulos lukemaan. Se tekee ihmisestä helpommin lähestyttävän näköisen. On kuitenkin syytä muistaa, että katseella voi olla myös päinvastainen vaikutus. Liian tiivis tuijottaminen ja toisen katseella haastaminen saattavat vaikeuttaa lähestymistä. Ujompi saattaa mennä hämilleen, jopa ahdistua.

Katse on teko ja samalla se on viestintää. Kun katson sinua silmiin, luon - usein tietoisesti - väylän, jota pitkin voin kommunikoida kanssasi.

JanneSeppänen on kirjassaan Katseen voima (2006) kirjoittanut, että "katseiden vaihtaminen on vuorovaikutuksen perusta, jossa ihmiset tunnistavat ja samalla tunnustavat toisensa sosiaalisina toimijoina".

Tämä osaltaan selittää sen, miksi toista on vaikea katsoa silmiin, kun hävettää. Jos katse on vuorovaikutuksen perusta ja samalla tunnustus siitä, että molemmat ovat keskustelussa tasavertaisia toimijoita, häpeävä osapuoli ei tunne ansaitsevansa tuota tunnustusta. Jos on tehnyt väärin ja häpeää, ei joko koe ansaitsevansa tasavertaista kommunikaatiota tai tuntuu, että toinen näkee katseellaan väärintekijän läpi.

Toisaalta Seppälä kirjoittaa myös, että "katseiden kohdatessa ei voi ottaa antamatta samalla myös jotain: katsoessaan katsoja samalla paljastaa itsensä". Ehkä juuri tästä syystä hyvin ujo poika, jonka kanssa olin hiljattain treffeillä, ei lainkaan uskaltanut katsoa minua silmiin.

Katse vai tuijotus? Katse on teko ja tärkeä osa viestintää.
Kuva: Niina Piirainen

Sanattomanakin tekona katse siis viestii. Katsomatta jättäminen viestii, ettei vastapuoli halua kommunikoida. Maahan katsominen viestii Seppäsen mukaan ujoutta ja epävarmuutta. Seppänen kirjoittaa myös, että "vaikka ihminen koettaisi olla ilmaisematta kasvoillaan yhtään mitään, hän ilmaisee paljon".

Kommenteissa pohdittiin katsomisen ja tuijottamisen eroa. Seppänen lainaa Deena ja Michael Weinsteinia ja kirjoittaa, että "tuijottaminen muodostaa esimerkin tietoisesta halusta saattaa toinen objektiksi". Hän myöntää kyllä myöhemmin, että on myös tiedostamatonta ja täten paradoksaalista tuijottamista, jolloin ihminen tuijottaa, vaikkei aikoisi tai edes haluaisi.



Kuten olen kirjoittanut, Suomessa opetetaan lapsille, että tuijottaminen on rumaa. Weinsteinien ja Seppäsen määritelmän valossa niin se onkin. Tuijottamalla toinen tehdään oman katseen objektiksi, eli riistetään häneltä oikeus olla tulematta nähdyksi. Lisäksi tuijottamisen objektivoiva teko yleensä aiheuttaa tuijotuksen kohteena olijalle epämiellyttävän olon.

Katseen viestinnässä täytyykin olla tarkkana: mitä oma katse viestii? Katsonko vai tuijotanko? Annanko toiselle mahdollisuuden hyväksyä katseeni esimerkiksi hymyilemällä tai katsomalla takaisin vai katsonko häntä siitä huolimatta, että hän kääntää päänsä ja vaivaantuu? Mitä kasvoni viestivät katseeni kanssa, hymyilenkö, irvistänkö, kurtistanko kulmiani?

Lisäksi vastaus Joukon pohdintaan, miksi on ihan ok katsella esimerkiksi leikkiviä lapsia, mutta aikuisten katsominen leimataan helposti tuijottamiseksi. Lapset haluavat itse tulla nähdyksi, mikä liittyy osaltaan oman identiteetin rakentumiseen. (Tästä kirjoitan seuraavassa katsetta käsittelevässä tekstissä.) Aikuinen sen sijaan kokee oman identiteettinsä valmiiksi ja oman tilansa omakseen, jolloin katse on kysymys vallasta, katsotuksi tulemisesta ja nähtynä olemisesta.

Näin minä asiasta ajattelen. Mitä sinä ajattelet?

Katotko sä mua? #1

Katse on kaksisuuntainen voima. Katse on teko. Katse on viestintää. Katse on valtaa.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin todellisuuden määrittelemistä. Ajatus lähti siitä, kun mietin, miltä omat tekemiseni näyttävät muiden silmissä. Yllättävän paljon meille merkitsee se, kuka näkee ja mitä muut ajattelevat siitä, mitä näkevät.

Kommenteissa jyrik muistutti minua Panoptikonista sanoen: "Yliopistoja käyneenä saatat tietää panoptikon-käsitteen. Se on siis rakenne jolla annetaan ihmisten ymmärtää että heitä tarkkaillaan, jotta he myös käyttäytyisivät sen mukaisesti. Kovin syvällisesti en ole aihetta tutkinut, mutta tämän kirjoituksen kohdalla se palautui taas mieleen." Hassua kyllä, ensimmäinen kirja, jonka yliopistoa varten luin, esitteli minulle Panoptikonin. Tuo kirja on Janne Seppäsen Katseen voima (2006).

Panoptikon on siis Jeremy Benthamin kehittämä ja ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Michel Foucault'n laajalti analysoima idea vankilan pohjapiirroksesta. Vankilan keskellä olisi torni, josta näkee jokaiseen vankikoppiin, mutta yhdestäkään kopista ei näe torniin. Näin ollen vanki ei koskaan tiedä, tarkkaillaanko häntä vai ei ja siksi hän joutuu olettamaan kaiken aikaa, että häntä tarkkaillaan.

Panoptikoniin katseen valta liittyy siten, että vain toisella (tässä tapauksessa vanginvartijalla) on valta katsoa ja toinen alistetaan pelkäksi katseen kohteeksi. Panoptikonissa ihminen alkaa vahtia itse itseään kuvitellun katseen edessä samalla tavoin kuin itse aloin vahtia omaa tietokoneen edessä puhumistani, kun epäilin jonkun näkevän.

Tuijotuskilpailu?
Kuva: Niina Piirainen

On kuitenkin muunkinlaista katseen valtaa. Jo lapsuudesta meille on tuttu tuijotusleikki, jossa mitellään, kumpi joutuu ensin kääntämään katseensa pois. Toisaalta saatamme säpsähtää, jos joku saa meidät varkain kiinni tuijottamisesta.

Etenkin täällä Suomessa katsominen koetaan varsin tungettelevaksi. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, meidät opetetaan, että on epäsopivaa tuijottaa. Osaltaan se liittyy varsin suureen henkilökohtaisen tilan tarpeeseemme.

Sitäkin enemmän tuijottamisen epäkohteliaisuus liittyy Panoptikonin ajatukseen: kun katsomme toista, hän tulee nähdyksi. Kun toista ihmistä katsoo, on mahdollisuus arvioida esimerkiksi hänen tekemistään, olemistaan tai ulkomuotoaan. Tällöin katse liittyy valtaan.

Monelle tulee alaston olo, jos joku tuijottaa. Epäsopivalla tavalla toisen katsominen on riittävä syy esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä valittamiseen. On toki veteen piirretty viiva, missä enee sopivan ja epäsopivan katseen ero, mutta selvää on, että toista voi katsoa myös niin, että toiselle tulee siitä epämiellyttävä olo.

Katse on väkevä teko ja siksi katsojan täytyy olla varovainen, ettei alista toista katseellaan. On eri asia katsoa alistaen, kuin kommunikoiden.

Apua, nyt tämä juttu paisuu. TAAS! Olisin halunnut kirjoittaa paljon enemmän katseesta kommunikaationa ja toisaalta myös katseesta kulttuurina, etenkin kameran katseesta. Joku toinen kerta? Joohan? Sitä ennen vilkaiskaa ihmeessä Janne Seppäsen kirjaa. Se on oikeasti melko kiinnostava opus!

Oletko lukenut? Kiinnostaako? Miltä sinusta tuntuu olla katseen alla? Otetaanko tuijotuskilpailu? Mitä ajatuksia katse ja katsominen sinussa herättää? Jätä ihmeessä kommentti! Ellei jyrik olisi kommentoinut, ei tätä juttua olisi ehkä koskaan syntynyt...

Who wants to Marry a Finnish Girl?

I was prepared to hate Phil Schwarzmann. If you know me at all, you hopefully know that I'm not one of those who walk around hoping to hate people. But come on, you gotta hate a man who calls your home town "the capital of hillbilly Finland". Right?

But, it turns out, I do not hate Phil nor did I hate his brand new book How to Marry a Finnish Girl. Actually, I must admit quite liking it, even laughing at it. Phil turns out to have quite a sense of humor, I have to give him that, even if he insults my beloved town severely.

There are other reasons to read his book than his sense of humor. It gives you another side besides the tourist info. Yes, yes. We do have lots of snow, miraculous summer nights, fair and honest people and what not. But we do also have the dark side you can't find in any of the sugar coned, picturesque material aimed for the tourists.

Nobody wants to show their weak sides to strangers. No man, no country. Nevertheless, it would sometimes be a good idea to look at your own culture from the eyes of a stranger. Especially humorous stranger. And it certainly is good to know, that the Finnish winter seems everlasting, if you seriously consider moving here.

What I was a bit disappointed about, though, was that he paid too much attention to meaningless things like how we eat rye bread. Get over it. Every country has it own freaky food stuff. I find eating mayonnaise on everything quite as disgusting as Phil finds our habit of eating porridge. Instead I had been hopeful he'd actually have stronger insights on how to marry a Finnish girl. That's something even the men in Finland might find useful.

I strongly advise you to take a look on the book How to Marry a Finnish Girl. Even if you're a Finn, even if Phil disagrees. And especially so if you're not a Finn. Other than that, keep on marrying Finnish girls. After all, according to Mr. Schwarzmann, girl's in Finland are, right after Sweden, the most beautiful girl's in the world...

Now I only share the question of a good friend of mine: Who would write a book of How to Find and Keep a Finnish Man?