Niin se aika kulkee

Neljä vuotta sitten tänään Alaks olee? alkoi. Enhän minä tiennyt, mihin olin ryhtymässä. Ryhdyin vain. Parhaan ystäväni avustamana aloin kirjoittaa haparoivia tekstejä ihmisistä ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä - puhtaasta uteliaisuudesta ja kirjoittamisen halusta.

Näiden neljän vuoden aikana olen jakanut kanssanne pohdintojeni lisäksi oikeaa elämääni. Olette olleet kanssani, kun palasin vaihdosta, kun etsin töitä, kun vaihdoin kotia, kun kävin treffeillä ja kun rakastuin. Olette seuranneet, kun tuohdun, kun liikutun, kun ilahdun ja kun kiivastun. Usein olette kommentoineet ja monesti olen joutunut miettimään omaa kantaani uudelleen. En osannut odottaa sitä. Olen siitä kiitollinen.

Eilen seisoin keskellä olohuonetta haikeana, kun olin penkonut opiskeluaikaisia muistoja kaappien uumenista esiin. Muistin sen raakileena maailmalle lähteneen tytön, joka Alaksin aikanaan Englannissa pystytti ja vertasin sitä peilistä näkyvään nuoreen naiseen, joka seisoi muuttolaatikoiden keskellä valmiina muuttamaan yhteiseen kotiin. Ymmärsin, että aika on mennyt eteenpäin. Minä olen mennyt eteenpäin.

Teistä.

Uutena vuotena en ollut vielä valmis luopumaan. Nytkin mieli vänkää, että entä jos kuitenkin vähän vielä. Jos ihan pikkuisen vain. Juuri siksi nyt on oikea aika lopettaa. Se pieni kipinä, joka sisällläni kaihertaa ja synnyttää suurta luopumisen tuskaa, saattaa vielä synnyttää jotain uutta. En halua päästä teistä kokonaan eroon.

Tämä ei ole Alaksin viimeinen teksti. Viimeinen teksti tulee olemaan blogini ensimmäinen. Ajastan sen ilmestymään 22.5.2010.

Kun lähdin vaihtoon irrotin soluasunnon huoneeni ovesta kaksitoista A4:sta, joihin olin kirjoitellut ensimmäisten opiskeluvuosieni aikana asioita, joista pidän. Listaan nuo asiat viimeiseen eli ensimmäiseen blogikirjoitukseeni, jotta voitte tutustua ihmiseen, joka olin silloin. Ja jos olette lukeneet kaikki viestit, kaikki 377, olette tutustuneet myös siihen ihmiseen, joka olen nyt.

Kiitos näistä vuosista, kiitos yhteisestä ajasta.

Liis

Joulutarina - hiiret, karhu ja tonttu

Poikaystäväni kerrostalon aulassa on kivipuutarha, jossa on pitkän aikaa seikkaillut kaksi pehmoleluhiirtä. Tiesimme, että kerrostalossa asuvan vanhan pariskunnan lapsenlapset olivat aina vierailulla käydessään innolla tutkineet, mihin hiiret olivat sillä kertaa menneet. Eräänä perjantai-iltana nuo hiiret olivat kuitenkin kadonneet mystisesti jäljettömiin.

Hiiristä oli tehty myös katoamisilmoitus.

Ensin meitä harmitti hiirten katoaminen - erityisesti, koska arvelimme lasten kaipaavan noita pieniä pehmoleluhiiriä. Sitten mieleemme juolahti, että voisimme selvittää, mihin hiiret olivat joutuneet. Näin se kävi.

***

Kun kivipuutarhan hiiriä ei näkynyt eikä kuulunut, oli luonnollista, että kivipuutarhan kolosta esiin ryöminyt karhu tuli surulliseksi.

Missä ovat hiirulaiset?

Esiin ryöminyt karhu.

Karhu ikävöi hiiriä kivipuutarhassa.

Mutta karhupa ei tiennytkään, että hiiret olivatkin vain lähteneet pienelle seikkailulle, eivätkä suinkaan olleet unohtaneet kivipuutarhan karhua.

Hiiret lähettivät terveisiä...

... Napapiiriltä.

Eikä karhukaan voinut olla enää murheellinen, saatuaan hiirten terveiset Napapiiriltä!

***

Yllätystä naapuripariskunnan lapsenlapsille junaillessamme emme osanneet aavistaa, että mekin saisimme osamme joulun ihmeestä. Nimittäin ennen kuin karhu sai postia, hänen murheitaan oli ilmestynyt lohduttamaan tonttu. Nyt he saavat yhdessä lukea hiirten terveisiä Korvatunturilta.

Taianomaista ja ihmeen ihanaa joulua, rakkaat olevaiset! *<|:)

Alaks olee testaa!

Kun painin kaverien priorisoinnin ja aikapulan kanssa, muistutti nerokas lukijani Tuukka  Lahti seuraavaa:

Lopuksi vielä muistutuksena että myös arkisia asioita voi tehdä kavereiden kanssa - koska viimeksi kävit kaupassa kaverin kanssa? Entä kokkasit kotona?

Niin-pä! Ei näkemisen välttämättä tarvitse olla sitä suuresti parjaamaani kahvikupittelua, toisinaan maksan päälle käyvää kaljoittelua saati muuta aikaa vievää paikallaan oloa. Joskus, eikä vain joskus vaan aika usein, on aika hyvä idea mennä ystävän tai tuttavan kanssa kauppaan!

Yhdessä ystävän kanssa voi pakata.

Kun sitten vielä töissä kävi ilmi, että kollegani oli käynyt ystävänsä kanssa kaupassa ja piti sitä varsin valaisevana kokemuksen, tulin entistäkin vakuuttuneemmaksi Tuukan ideasta. Voihan olla avartavaa - suorastaan uraa uurtavaa - katsoa kauppaa, tai arkea ylipäätään välillä jonkun muun kuin itsensä näkökulmasta.

Kauppaan en ole vielä kaverin kanssa ehtinyt, mutta aikaa montaa muuta vaihtoehtoista näkemismuotoa on tullut sekä ystävien että potentiaalisten puolisokandidaattien kanssa koitettua. Siispä tuonkin iltojenne iloksi ja aamujenne auringoksi jokusen kokemuksen sarjastamme Alaks olee testaa.

Ennen kuin kuitenkaan pääsen asiassa sen pidemmälle, haluan kysyä sinulta, rakas kesäinen lukijani, mitä arkista puuhaa eli askaretta sinä teit viimeksi ystävän kanssa? Entä treffikumppanin?

Kaverihamsteri

Hamsteri hamstraa. Hamstraajat keräävät asioita usein liiallisia määriä. Liiallisista määristä seuraa ongelmia. Mutta ominaisuudesta tulee ongelma vasta, kun sen myöntää ja minä myönnän sen nyt:

Hei kaikki, oon Liis, kaverihamstraaja.

Oikeasti olen saavuttanut elämässäni pisteen, jossa olen priorisoinut sosiaalisen elämäni niin pahasti arjen yli, etten ole ehtinyt kauppaan. Ihmiset ovat ihania ja vietän aikani mieluiten hyvässä seurassa. Toisinaan unohdan kuitenkin, että oma seurakin olisi hyvää seuraa, kun vaan malttaisi joskus pysähtyä.

Elämän varrella sitä sekä vahingossa että tahallaan tutustuu lukemattomaan määrään ihmisiä. Kaverihamsterit ovat ihmisrotu, jolle ihmisistä luopuminen on täysin mahdotonta. Koska he eivät osaa luopua, he yrittävät pitää elämässään kaikki tapaamansa ihanat ihmiset.

No, mutta miten ihmisestä muka voi luopua? En ymmärrä!

O-ou!
Kuva: Jesse Barker

Nyt tämä hamstraus on kuitenkin lähtenyt ihan täysin lapasesta. Siinä vaiheessa, kun ei malta sanoa kenellekään ei ja huomaa, että jääkaapissa on pelkkää maapähkinävoita, on syytä tehdä itsetutkiskelua.

Itsetutkiskeluni suuntasi kalenteriani kohti, jossa havaitsin sopineeni jokaiselle illalle menoa tästä hetkestä heinäkuun alkuun asti. Samalla havaitsin menojen karsimisen suoranaiseksi mahdottomuudeksi. Osasin siis ottaa silmän käteen ja todeta tilanteen olevan pielessä, mutta en kuitenkaan osannut auttaa itseäni ulos itse aiheutetusta ongelmasta.

Siksi käännynkin nyt teidän puoleenne. Kertokaa minulle, oi armaat olevaiset, että miten ihmisasioissa priorisoidaan? Miten ihmisestä voi luopua? Millä perusteella jollekin riittää aikaa ja jollekin toiselle ei?

25 astetta parempaa tutustumiskysymystä

Kahvikupilla tai ei, tutustuminen on joskus ongelmallista. Jos molemmat ovat hivenen ujoja ja hiljaisia, voi tikusta asian tekeminen olla hankalaa. Tässä takataskuun 25 astetta parempaa tutustumiskysymystä, ettei aina tarvitsisi aloittaa sillä hankalahkolla "mitä sinä teet työksesi" -kysymyksellä. Osa on omiani, osa hävyttömästi varastettu, olkaa hyvä:

1. Missä synnyit?
2. Mikä on ensimmäinen muistosi?
3. Mikä oli lempilelusi pienenä?
4. Mitä mummosi opetti sinulle?
5. Mitä sanontaa käytät useasti?

6. Mikä vika sinussa on?
7. Mitä pidät suurimpana heikkoutenasi?
8. Mistä tuo arpi on peräisin?
9. Mitä pelkäät?
10. Mitä pahetta et tunnusta vanhemmillesi?

Mummoni opetti minulle,
että koira on viisaampi kuin tyhmä ihminen.
Kuvassa edustaa Nelli eli Ninnannunna.

11. Mistä haaveilet?
12. Mitä tekisit suurella rahasummalla?
13. Näitkö unia viime yönä?
14. Mihin uskot?
15. Mikä on huikein kokemuksesi?

16. Kenestä et voisi koskaan luopua?
17. Kenelle soitat ensiksi kertoaksesi uutisen?
18. Tunnetko naapurisi?
19. Tuomitsetko ihmisiä tekojen perusteella?
20. Millaisia ennakkoluuloja sinulla on?

21. Mitä sun mielestä mielenkiintoista maailmassa on viimeaikoina tapahtunut?
22. Minkä asian vuoksi osallistuisit mielenosoitukseen?
23. Mikä saa sinut itkemään?
24. Mistä innostut?
25. Mikä saa sydämesi sykähtelemään?


Muista myös jäänsärkemislauseet, ideat tutustumispaikoiksi ja vinkit, mitä kaikkea uuden ystävän kanssa voi tehdä. Kevät (kuten kesä, syksy ja talvikin) on orastavien ihmissuhteiden aikaa. Siis ulos aurinkoon ja esimerkiksi valmistujaisiin tai puistoon ihmisiin tutustumaan.

Ja nyt: I dare you! Vastaa vähintään viiteen yllä olevista tai esitä uusi ja minä vastaan siihen.

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Olen ollut viime aikoina aivan sietämätön ja koetellut rakkaiden ystävieni pinnaa oikein toden teolla. Olen ollut 40 päivää sairas (vaikka kuka näitä laskee), mikä luonnollisesti vaikuttaa paitsi puheenaiheisiini myös mielialaani reippaasti. Suomeksi sanottuna minä valitan.

En ole tottunut olemaan pitkiä aikoja sairas. Itse asiassa oivalsin juuri, etten ole tottunut siihen, että jokin olisi ylipäätään ollenkaan vialla. Olen etuoikeutettu ja tynnyrissä kasvanut hyväosainen, sillä minulla on aina ollut asiat aivan hyvin. Ei mitenkään kultalusikka takataskussa -hyvin, mutta kuitenkin aivan hyvin.

En siis ole tottunut siihen, että pitäisi osata elää jostakin huolimatta. En ole tottunut siihen, että pitäisi osata nähdä onni arjessa, vaikka on koko ajan sairas, koska minun ei ole koskaan täytynyt. Siksi tämä on ollut äärimmäisen opettava kokemus.

Samalla se on ollut läheisilleni varmasti todella piinallista. Siksi haluan tässä kohtaa kiittää joka ikistä, joka on joutunut sietämään tätä jatkuvaa marinaa. Kiitos, että olette jaksaneet ja että olette auttaneet minua oppimaan, että on osattava elää siitäkin huolimatta, ettei kaikki ole koko ajan hyvin.

Vaikka olisi kahden kiven välissä puristuksissa,
voi silti kukkia. 

Tämän kokemuksen myötä ymmärrän paremmin ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta säilyttää elämänilonsa. Nostan kaikkia kuvitteellisia hattujani niille, jotka eivät valita, vaikka heillä on terveys-, raha- tai työhuolia, jotka varjostavat jokaista päivää.

Me suomalaiset olemme eräänlaisia elämäntapavalittajia. Aloitin päivää ennen sairastumistani 21 päivän valittamattomuushaasteen ja lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin siinä kirkkaasti. Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän entistä paremmin, miten turhaa on valittaa etenkin silloin, kun kaikki on ihan oikeasti aivan hyvin.

Me valitamme, vaikka ympärillämme ihmiset, joilla olisi oikeasti syvempiä synkkyyden ja valittamisen aiheita, kärsivät kaikessa hiljaisuudessa. Tai jopa osaavat nähdä onnen ja ilon synkkyydestään huolimatta. Olisi todella syytä ottaa mallia.

Palaan tähän valittamattomuusasiaan myöhemmin lisää. Tulossa on paitsi tarkempaa pohdintaa myös mahdollisesti eräs haastattelu. Sitä ennen kuitenkin menen itseeni ja yritän pistää asiat oikeaan mittasuhteeseen.

Osaatko sinä laittaa synkkyyden sivuun ja olla onnellinen jostakin huolimatta? Kärsivätkö ihmiset ympärilläsi hiljaa vai jatkuvasti valittaen? Miten oppisi elämään sen asian kanssa, että aina kaikki ei voi olla hyvin?

En puhu ranskaa, tietokonetta enkä miestä

Kypsyttelin tätä aihetta pitkään, kun ajattelin, että tästä pitäisi kirjoittaa jotain viisasta. Ja sitten tulin siihen tulokseen, että olkoon. En ole niin viisas, enkä kypsyttelemällä viisaammaksi tulekaan, joten tässä tulee raakiletta sitten oikein todella.

Törmäsin jo talvella kirjoitukseen, jossa piruparka Jussi Kolehmainen kertoi suuresta vaikeudestaan puhua naista. Suosittelen tekstiä lämmöllä, se on varsin viihdyttävä, vaikka vakava aihe onkin. Tiivistettynä kuitenkin jutussa kävi ilmi, että toistuvasti vuosien varrella naiset ovat sanoneet Jussille yhtä, tarkoittaneet toista ja hylänneet Jussin keskenään epäloogisin syin.

Ymmärrän tuskan. Toisen sukupuolen kryptiset viestit ovat joskus todella kryptisiä.

Vallilan Irma oli sitten tahollaan vastannut Jussin viestiin kertoen, ettei salaperäisyyden verhoon kietoutuminen ole vain naisten yksinoikeus. Vaikka voin eläytyä jokaiseen Irman esimerkkiin, etenkin tähän surullisen kuuluisaan, katteettomaan "mulla oli kivaa, mä soittelen sulle" -lupaukseen, eivät nämä tekstit ole mielestäni keskenään suoraan verrannolliset.

Kas, kun Jussin tapauksessa mielestäni keskeinen ongelma - huonon tuurin lisäksi - oli se, että hän yritti muuttaa kommunikaatiotaan sen mukaan, mitä oli edellisestä tapauksesta oppinut. Lienee selvää, että jos hän olisi pitänyt oman nopean ja suoran tapansa vastata, vaikka se ei Jennin kanssa toiminutkaan, olisi Saara valinnut Jyrkin sijaan Jussin.

Puhutaanko tässä miestä vai naista?

Minä olen selvästikin Saara, joka ei viehäty odotuttamisesta ja jahkailusta. Tiedän myös monia Jennejä, jotka pitävät liikaa innokkuutta epäviehättävänä. Jos joku olettaa minun olevan Jenni, pieleen menee ihan niin kuin menee pieleen, jos olettaa Jennin olevan Saara. Siksi on syytä vain olla johdonmukaisesti oma itsensä, eikä yleistää, että jos ensimmäinen kohdattu nainen oli Jenni, kaikki muutkin naiset ovat. Seuraava voi hyvinkin nimittäin olla jo Saara.

Ei siis ole mieskieltä eikä naiskieltä. On yksilöllisiä kommunikoinnin tapoja. Siinä tekee suurimman erheen, jos yrittää toimia omaa luontoaan vastaan. Viisaampaa on puhua ja toimia itselleen luontevalla tavalla ja odottaa, että kohdalle osuu se yksilö, joka ymmärtää ja noudattaa samaa viestintämuotoa.

No okei, joskus joillain yksilöillä on kieltämättä vaikeuksia puhua edes kohteliasta yleiskieltä ja silloin voi olla syytä vähän hienosäätää viestintää. Näitä poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta voimme mielestäni kaikki noudattaa Irman ehdotusta, että opettelisimme puhumaan miehen tai naisen sijasta ihmistä. Minusta se on hyvä ehdotus.

Jos tämä kuitenkin tuntuu mahdottomalta, ehkä Manslater auttaa?

Mistä löytää kavereita, osa 16

No ka, viime kerrasta onkin aikaa. Sitä suuremmalla syyllä onkin taas aika kertoa teille tarina elävästä elämästäni. Se on välillä erittäin metkaa, elämä nimittäin.

Kuten hyvin tiedetään... minä tykkään matkustaa junalla! Salakuuntelen junissa (ja nykyisin myös busseissa), kerään ajatuksia junissa (ja nykyisin myös busseissa) ja nukun junissa (mutta busseissa ei ehdi). Viimeksi kuitenkin kävi niin, että pääsisäisen ruuhkajuna oli niin täysi, etten ehtinyt nukkumaan lainkaan.

Nimittäin menomatkalla viereisellä paikalla istui insinöörimies, jonka kanssa jutun juureen käsiksi pääsimme keskustelemalla rikkinäisestä keskusradiosta. Sitten hän kysyi kirjasta, jota olin aikonut lukea, minkä jälkeen juttu luistikin niin, että seuraavana olikin jo Kuopio.

Joskus on inspiroiva maisema,
joskus inspiroiva matkaseura.

Tulomatkalla juna oli sitäkin täydempi ja kaksi ilman paikkalippua jäänyttä piruparkaa, joista toinen lienee sanomattakin selvästi allekirjoittanut, istui ravintolavaunussa. Pakoilimme kiukkuista myyjätärtä, joka olisi halunnut meidät häätää kuka ties minne. Väänsimme juttua juurta jaksain aina Jyväskylään saakka.

Tämän päivän ratkaisu kaverittomuusongelmaan on siis juna, mieluiten ruuhkainen juna. Älä siis ole kaukaa viisas ja mene edeltä tai tule jäljestä, vaan tunge siihen kaikista pahimpaan ryysikseen ja ryhdy jutulle kanssamatkustajien kanssa. Kaikista ei tule uusia parhaita ystäviä, mutta ainakin se harjoittaa juttelemaan vieraille ja vaivaamaan jutunjuurta pullaksi.

Vai mitä? Oletko jutellut junissa? Keksitkö mitään sanottavaa? Mistä sinä löydät kavereita? Miten teidän talvi on mennyt, kun tuntuu, että olen ollut poissa ikuisuuden? Mutta nyt oon taas täällä, jee! Jeehän?

Älä esitä

Ei pidä olettaa, mikä saa toisen kiinnostumaan ja yrittää olla tai muuttua sellaiseksi. Kun etsii uusia ystäviä, tuttavia, kavereita tai kumppaneita, ei kannata missään tapauksessa esittää olevansa muuta kuin itse todellisuudessa on. Miksi? Siksi, ettei voi mitenkään etukäteen tietää, mistä se toinen syttyy.

Yksi syttyy sanoista, kuten auto, punainen, minun, suuri ja autotalli. Toinen päästää ihastuneen huokauksen sanojen Intia, jooga, porkkana, retriitti ja luomu kohdalla. Kolmas sulaa sisäisesti, kun keskustelukumppani vaivihkaa pujottaa lauseisiinsa sanat diskreetti, käännössointu, kirjakauppa, jeesusteippi ja Maslow'n tarvehierarkia.

Mikä sinun sydäntäsi sykähdyttää?

Ei sitä voi etukäteen tietää, mistä se toinen innostuu.
Mutta eikö ole parasta, kun se toinen innostuu juuri sinusta?

Mistä sinä innostut?

PS. Hyvää ystävänpäivää, muruset! ♥

Liis, älä huuda

Minä olen kovaääninen ihminen. Todella. Antakaa tuoppi olutta ja aihe, josta innostun, niin desibelit lähtevät kipuamaan kohti korkeuksia. Kovaäänisyyteni on myygistä, kun otetaan huomioon fakta, että minulla on kuitenkin hieman keskimääräistä pienemmät keuhkot. Mutta eipä se ole se koko, vaan se tekniikka.

Noh, olen ollut koko ikäni kovaääninen, eikä se ole ominaispiirre, jolle varsinaisesti voisin mitään. Monet ajattelevat, että "senkus puhut hiljempaa, kyllähän se aina onnistuu", muttei asia ole niin yksinkertainen. Jos vahdin volyymiani taukoamatta, en uskalla innostua. Sillä välittömästi, kun unohdan ulkoiset puitteet ja alan selittää jotakin oikein todella tohkeissani, unohdan olla hiljempaa.

Luonnollisesti seuralaiseni välillä vaivaantuvat äänestäni. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, että "kuulen vähemmälläkin" tai "Liis, älä jooko huuda" tai "shh, naapuripöytäkin kuulee". Ja joka kerta tuo huomautus tuntuu pahalta, ellei ihan jopa loukkaa.

Huomautus saa minut vaikenemaan ja vaivaantumaan hetkeksi. Hetken perästä innostun kuitenkin taas ja taas unohdan hyssytellä. Onko siitä huomautuksesta siis juurikaan hyötyä?

Niin metsä vastaa, kuin sinne antaumuksella selittää.

Miksi huomauttaminen tuntuu pahalta? Eikö seurueeni vain ajattele parastani, kun he pyrkivät hillitsemään ääntäni, jolloin en herättäisi niin paljon huomiota tai juttuni ei kantautuisi naapuripöydänkin korviin? Varmasti.

Mutta kun kovaäänisyys on jotain, mikä on minussa lähtökohtaisesti, vaikka sitä yrittäisin välillä vaientaa. Siksi huomautus tuntuu samalla tavalla kohtuuttomalta kuin jos joku sanoisi, että "älä jooko ole noin blondi" tai että "nauraa voi röhkimättäkin".

No anteeksi nyt vain, mutta kun minä olen tällainen. Tiedän myös, etten ole ominaispiirteeni kanssa yksin. Meitä "kojottavia", "pajattavia", "möliseviä" ja "huutavia" on muitakin.

Toisaalta, ristiriitaista kyllä, minusta on mukavakin, jos joku välillä hillitsee elämöimistäni. Se vaatii kuitenkin todella läheisen suhteen ja hienovaraisen tavan ilmaista asia. "Älä huuda" ei ole hienovarainen tapa.

Kas, kun en minä huuda. Minä vaan puhun antaumuksella lujaa. Haittaakse?

Ystävyys on rutiini

Alaks olee? on minulle kuin ystävä. Kun annan sille aikaa ja näen sen eteen vaivaa, se palkitsee minut. Haluan huolehtia siitä, välitän siitä ja tulen siitä iloiseksi. Käytännössä tulen teistä iloiseksi. Usein.

Alaks, kuten muutkin ystävyyssuhteet, on osa elämän rutiinia. Jos tuo rutiini muuttuu, on ystävyyskin vaarassa. Näin meinasi käydä viime vuonna, kun tulin yhtäkkiä muka niin kiireiseksi, että aloin laiminlyödä Alaksia.

Ystävyys on vaarassa aina, kun ystävysten elämänrutiini jollain tavalla muuttuu. Kun ystävä muuttaa toiselle paikkakunnalle, työpaikat tai koulut vaihtuvat, toinen löytää puolison, tai ilmaantuu jokin muu elämänrutiinia selkeästi muuttava asia, ystävyyden täytyy taas mukautua uusiin olosuhteisiin.

Ystävyys suorastaan syntyy rutiineista eli yhdessä tehdyistä asioista ja yhteisistä elämäntilanteista. Siksi ystävystymme helposti naapureidemme ja koulu-, työ- ja harrastuskavereidemme kanssa. Ihmiset, joita näemme usein ja joiden kanssa tulee vietettyä paljon aikaa kuin varkain, tulevat meille automaattisesti läheisiksi.

Kun rutiini rikkoutuu, on etsittävä uusia yhdessä olemisen tapoja. Yhteiset koiralenkit, ruokatauot, välitunnit tai iltateet muuttuvat muunlaisiksi ystävyyden ilmenemismuodoiksi. Etäystävyys etsii toteutumistaan kirjein, puheluin, Facebookein, messengerein ja sähköpostein. Lakannut työkaveruus vaatii sovittuja tapaamisia jatkuakseen. Koulussa yhdessä vietetty aika muuttuu muunlaisiksi näkemisiksi.

Skype mahdollistaa uusia etäystävyyden muotoja.

Ellei uutta rutiinia synny, ystävyys helposti hiipuu. Vaikka kuinka välittäisi ystävästään ja haluaisi pysyä yhteyksissä, uudet elämänrutiinit vievät helposti mennessään. Ajan saatossa ystävyyden käy kalpaten, ellei jonkinlaista yhdessä olemisen tapaa ole.

Vaikka nähtäisiin harvemminkin, rutiini ankkuroi ystävyyttä. Tällöin joka jouluiset näkemistraditiot ja muut pienet sanattomat sopimukset muodostuvat korvaamattoman arvokkaiksi. Ne lujittavat ystävyyttä silloinkin, kun oma arkirutiini tahtoo syrjäyttää vanhaa uuden tieltä.

Näin ollen minäkin yritän palauttaa Alaksin lujemmin osaksi arkirutiiniani. Sopivaa hetkeä ei synny, ellei sellaista yksinkertaisesti ota. En ole vielä koskaan löytänyt itseäni tilanteesta, jossa minulla ei olisi kerta kaikkiaan mitään tekemistä.

Aika on loppujen lopuksi priorisointikysymys. Tajusin sen sunnuntaina, kun otin kaksi kokonaista tuntia muka täydestä päivästä siivotakseni lupaa kysymättä sulaneen pakastimen. Mistä se muka olematon kaksi tuntia ilmestyi? Nii-in, sanopa se. :)

Mutta mistäs minä sitten oikein kirjoittaisin? Ovatko sinun ystävyyssuhteesi rutiineja?

Ystävyysbloggaajakin erehtyy

Lauantaina oli Kansainvälinen epäonnistumisen päivä. Juu, muuttuivat globaaliksi sitten viime vuoden. Maanantaina, siis eilen, paras ystäväni linkitti sitten minulle Blogi realitya käsittelevän bloggauksen Liemessä-blogista. Siinä kirjoittaja haastoi jokaisen bloggaajan kertomaan päivästään rehellisesti: ei kaunistellen, vaan myös epäonnistumiset näyttäen.

En aio kertoa teille eilisestä päivästäni, kun ei se ollut kovin jännä eikä esimerkillisesti epäonnistunutkaan. Tai, no jos joku nyt ihan välttämättä haluaa päivästäni lukea, niin lisätään se päivä tuonne loppuun. Sitä ennen kuitenkin epäonnistun silmissänne toisin tavoin.

Voin kuvitella, että ruokabloggaajien ruokavaliot ja sisustusbloggaajien kodit näyttävät ihanteellisen hyveellisiltä ja tulee sellainen olo, että enhän minä ikinä tuohon pysty. Ehkä minun blogistani saa sen kuvan, että tiedän aina, miten ihmisten kanssa ollaan, enkä ikinä möläyttele tai tee mitään typerää, en ikinä tuomitse tai syrji enkä ikinä ole epäoikeudenmukainen tai kelju.

Mutta eihän se ole totta lainkaan. Minäkin erehdyn. Minullakin on päiviä, kun en vaan jaksa olla kohtelias ja ystävällinen ja saatan pitää kaupan kassalla kuulokkeet korvissa tai - mikä vielä pahempaa - puhua puhelimeen. Sellaisina päivinä kuuntelen huonosti, enkä ole tilanteessa läsnä.

Minulla on päiviä, jolloin kiukuttelen läheisilleni. On päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, kun laiminlyön ystävyyssuhteitani. En ole nähnyt mummoani kesäkuun jälkeen, enkä ole soittanut kertaakaan. (Olkoonkin, ettei mummo juuri mitään kuule, mutta silti!)

Olen välillä tuomitseva. Välillä ajattelen muista ihmisistä rumasti, toisinaan puhun ilkeämielisesti, usein juoruan. En ota aina kaikkia huomioon. Joskus valitsen helpon tien ja suljen silmäni ihmisiltä. Joskus torjun ihmisiä kylmästi, vaikka tiedän paremmin.

En anna aina mahdollisuutta, vaikka ihminen sen ansaitsisi. Minäkin olen välillä ennakkoluuloinen ja sorrun stereotypioihin. Toisinaan närkästän ihmisiä vahingossa, joskus tahallani. Joskus ahdistun ja lähden karkuun selittämättä.

Minäkin epäonnistun ihmisasioissa. Ellen epäonnistuisi, ei tämä olisi kovin hyvä blogi. Ellen epäonnistuisi, en oppisi. Ellen epäonnistuisi, en olisi yrittänytkään.

Mökömökö.
Kuva: Arttu Toivonen

Ja sitten se päivä.

Eilen heräsin torkuttamatta, mutta vain ja ainoastaan siksi, että puhelimeni torkkuominaisuus on siinä määrin hajalla, että myöhästyin viime viikolla kaksi kertaa töistä sen takia. Kävinkin ostamassa tänään uuden herätyskellon. Se on ruma, mutta onneksi se oli halpa.

Menin sitten kahdeksaksi töihin, myöhästyin kolme minuuttia. Töissä pidimme esityksen yritysasiakkaan johtoryhmälle. Se meni muuten ihan hyvin, mitä nyt piuhojen kanssa oli kaikennäköistä ja esitys katosi välillä televisioruudulta.

Esityksen jälkeen palasimme keskustaan ja siirryin lounaan jälkeen yliopistolle. Kirjoittelin gradua neljä tuntia ja sain suunnilleen neljä sivua tekstiä aikaiseksi. Facebookiin livahdin suurin piirtein puolen tunnin välein, mutta en tunnusta sitä kenellekään.

Lipastolta menin kaverin kanssa oluelle - olihan maanantai ja ihan sovelias päivä juoda olutta. Puolustuksekseni sanottakoon, että join vain yhden! Sitten tulin kotiin ja näin ystävää, jonka kanssa oli selvitettäviä asioita. Ne vaikuttivat selviintyvän, joten siinä ei mittavia epäonnistumisia.

Sitten kello oli monta, joten söin jääkaapista lauantain lounaalta jääneen, hieman kuivahtaneen pizzan lopun ja kirjoittelin blogia ja maksoin laskuja. Lopuksi muistin, että unohdin aloittaa kahden artikkelin kirjoittamista, jotka täten jäävät keskiviikon harteille.

Noin, sellainen oli kaunistelematta allekirjoittaneen päivä eilen.

En siis ole erehtymätön, eikä sellaiseksi minua pidä missään nimessä luulla. Ehkä meidän ei tarvitsekaan olla! Toivottavasti tämä rohkaisee ja kannustaa. 

Pidätkö sinä sisustusblogien koteja masentavat täydellisinä? Vaikutanko minä raivostuttavalta besserwisseriltä? Pitäisikö minun epäonnistua enemmän vai vähemmän? Entä sinun?

Yksin selviäminen on itsekkyyttä

Ei tartte auttaa! Se on se suomalainen sisunperkele, kun meitä ajaa karjumaan naama punaisena, ettei tarvitse auttaa. Tai sitten se sisun kalpeampi velipuoli ylpeys, joka saa aikaan sen, että hammasta purren ja tilanteen mahdottomuuteen hukkuen ihmispolo ennemmin riistää henkensä kuin hakee apua.

Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.

Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.

Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.

Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.

Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti,
joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia:
Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua.

Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.

Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.

Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.

Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.

Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.

"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."

 - George R. R. Martin

Syksy, ikä, leikki

Ensin ajattelin kirjoittaa tähän saatesanat, mutta sitten päätin, että en.



Haluan ennemmin kuulla, mitä ajatuksia tämä teissä herättää, rakkaat lukijat. Siis: mitä tuumit?

Rapsuta (sinkku)ystävää

Tämä teksti on vaikea kirjoittaa. Etenkin siten, ettei se leimaisi kaikkia sinkkuja hellyydenkipeiksi nyhveröiksi. Mutta koska uskon asian tärkeyteen, yritän.

Olen seurannut parisuhteessa olevia ystäviäni. Sekä niitä, joiden suhde on uusi ja lemmestä leiskuva että niitä, joiden suhde on jo vakiintunut kumppanuudeksi, toveruudeksi ja arjen hyväksyväksi rakkaudeksi. Nyt kaikki te parisuhteelliset HOI, allekirjoitatteko seuraavan väittämän:

Kun puolisko tulee päivän päätteeksi kotiin/kylään ja halata rutistaa, syntyy tunne siitä, että "hei mä olen hyvä tyyppi; toikin rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa". Kumppanin pelkkä läsnäolo muistuttaa parisuhteellista siitä, että tämä on haluttu ja välitetty. Eikö niin?

Tämä tässä, ystävät rakkaat, on turvaverkko joka parisuhteettomalta puuttuu.

Vaikka sinkulla olisi kuinka paljon ystäviä, se ei silti ole sama asia. Nimittäin siksi, ettei ystävälle tule kovinkaan usein sanottua - tai tehtyä muuten selväksi - että tämä on tärkeä, rakas, välitetty ja ihan mahtava tyyppi. Ei sellaista tule sanottua, koska se on itsestään selvää.

Kuva: Julie McLeod

Mutta kun se ei kuitenkaan sitä ole. Ei niinä päivinä, kun eteen tulee mammuttimainen pystyseinä. Ei niinä päivinä, kun se viidestoista vastoinkäyminen vaan keinuttaa laivaa sen verran uhkaavasti, että äyskäreitä kaivetaan jo. Eikä varsinkaan niinä päivinä, kun joku tekee oharit tai sanoo jotain aivan päinvastaista.

Näihin tilanteisiin olisi paljon helpompi suhtautua kevyemmin, jos olisi vankka tietous siitä, että kyllä minäkin jollekin kelpaan ja joku minusta välittää. Toki lohduttaa siinä hetkessäkin kuulla se, kun on paha mieli. Olisi kuitenkin erityisen tärkeää kuulla näitä asioita jo aikaisemmin. Jo ennen sitä aallonpohjaa.

Kaikki niitä sanoja ja vakuutteluja kaipaavat. Jokainen haluaa välillä tietää ehdottoman varmasti olevansa tärkeä ja rakas. Sekin, joka vaikuttaa ulospäin olevan itsevarma ja kaikin puolin tyytyväinen, kaipaa toisinaan sitä, että joku vähän rapsuttaa selkää.

Siis rapsuta ystävääsi. Jokaista, mutta erityisesti sitä, joka ei elä parisuhteessa tai jonka parisuhde on onneton. Kirjoita, sano, tekstaa, että tämä on tärkeä ja erinomaisen hyvä tyyppi. Halaa seuraavan kerran nähtäessä niin lujasti, ettei jää epäselväksi, ettetkö välittäisi syvästi. Kehu ystävääsi ja muistuta, että hänessä on ihania puolia ja piirteitä.

Me tarvitsemme sitä.

Ystävyys on epätäydellisyyksiä

Istuin illan ratoksi iltateellä, kun ystäväni päästi puolihuolimatta suustaan vuoden viisauden. Se meni jotakuinkin näin: "Virheet tekevät ihmisestä rakastettavamman. Jos toisessa ei ole mitään heikkouksia, eikä mitään virheitä, on ystävyys sellaisen ihmisen kanssa vaikeaa. Häntä ei voi koskaan auttaa, eikä hänen tukenaan voi olla. Ei synny symbioosia."

Tämä ajatus pysähdytti. Ajatellaan hypoteettisesti, että olisi olemassa ihminen, jossa ei olisi virheitä. Olisi ihminen, joka olisi aina hyväntuulinen, onnellinen, ongelmaton ja täydellinen. Entä, jos voisi olla ihminen, jolla ei koskaan menisi huonosti ja jolla ei olisi ikinä mitään hätää.

Mitä ystävyys hänen kanssaan olisi? 

Voisiko ihmiseen ikinä syntyä syvempää luottamusta, ellei sitä luottamusta koskaan testattaisi? Uskaltaisiko hänelle koskaan kertoa omista epätäydellisyyksistään, jos hän ei koskaan jakaisi omiaan? Hakisiko häneltä apua, jos tietäisi, ettei voisi koskaan maksaa tuota saatua apua takaisin?

Kuva: Grigory Kravchenko

Kaverit ovat niitä, joille kuuluu aina "ihan hyvää" ja joiden kanssa elo on enimmäkseen kivaa ja huoletonta. Ystävät sen sijaan ovat niitä, joiden synkätkin puolet ovat tulleet tutuiksi. Tuntuu siltä, että ystävyys vahvistuu sitä enemmän, mitä lujemmista karikoista yhdessä luovitaan.

Kaunista säätä ja hyviä puolia on helppo esittää kaikelle kansalle. Vaatii enemmän luottamusta, että voi näyttää arvet ja paljaat kasvot, kertoa murheet ja pyytää apua. Ehkä siinä on siis jotain perustavanlaatuisesti ystävyyteen kuuluvaa.

Täydellistä on vaikea rakastaa. Tasapaino säilyy, kun molemmissa on omat kolonsa ja särönsä. Kaiken järjen mukaan täydellisyys on myös valheellista, sillä ei kai sellaista olekaan, jossa ei särön säröä olisi? Jos varoo ja peittelee kaikkia virheitään, ei anna kenellekään mahdollisuutta kiintyä niihin.

Ystävyys ei pelkää heikkouksia, vaan haluaa auttaa, tukea ja välittää. Älkää siis peittäkö omianne, vaan antakaa ystävyyden lujittua niistä.




PS. Otan edelleen ehdotuksia vastaan siitä, minkä Random Act of Kindnessin toteutan ilmojen vähän viiletessä. Käy ehdottamassa jotain!

Mitä sanoa, kun ystävän läheinen kuolee?

Haluan aluksi kiittää runsaasti kaikesta saamastani postista. Kiitos! Poimin sieltä aina silloin tällöin hyviä kysymyksiä yleisestikin pohdittavaksi. Viimeksi tällaisen hyvän kysymyksen lähetti Iida.

Iida lähestyi murheellisella aiheella. Hiljattain hän on joutunut useammankin kerran tilanteeseen, jossa ystävä kertoo hänelle läheisen ihmisen poismenosta. Iida kysyykin: mitä voi sanoa, jos tilanne vaatii sanoja?

Vaikea paikkahan se joka tapauksessa on ja monesti tärkeintä on se, että on vain läsnä ja kuuntelee. Yleensä toisen suruun otetaan osaa yksinkertaisesti sanomalla "otan osaa". Voi myös sanoa olevansa pahoillaan.

Itse vastaavassa tilanteessa kysyisin, haluaako toinen puhua. Jos toinen vastaa, että ei, silloin voi vaan olla hiljaa ja ehkä pitää toista kädestä kiinni. Samalla voi muistuttaa ystävää siitä, että on kyllä saatavilla, jos hän haluaa puhua myöhemmin.

Kuva: linda

Ystävän halutessa puhua, voi kysyä, että miltä hänestä tuntuu tai millaisia ajatuksia hänen päässään pyörii. Tärkeintä tässäkin on kuunnella ja aistia, mitä toinen tarvitsee. Itse olen liiankin ongelmanratkaisukeskeinen ihminen ja yritän aina selvittää kaikki tilanteet jotenkin. Näissä hetkissä vaatii itsekuria ja -hillintää, että osaa olla vain kuuleva korva ja myötäelävä sydän, eikä aja toisen murheen yli liialla tarmokkuudella.

Sen verran voi ongelmanratkaisukeskeinen kuitenkin olla, että kysyy toiselta, tarvitseeko hän apua. On kohteliasta kysyä, voisiko toisen murheen taakkaa mitenkään helpottaa. Jos esimerkiksi puhuu ystävän kanssa puhelimessa, voi varmistaa, että onko hänellä riittävästi ruokaa. Surussa ei aina jaksa ajatella omia tarpeitaan, vaikka omasta jaksamista olisi pakko välillä huolehtia. Tällaisissa asioissa ystävä voi auttaa parhaiten.

Jos ystävä itkee vuolaasti, on osattava kohdata toisen kyyneleet. Siihen apua löytyy täältä.

Kuolema on aina muutoksen paikka. Ystävä pysyy rinnalla silloin, kun hätä on suurin: ei välttämättä liian lähellä, mutta silti aina saatavilla ja paikka paikoin tilanteen tarkistaen.

Yhdysvalloissa on ihana tapa viedä omaisten kotiin ruokaa. Minusta se olisi hyvä tapa Suomessakin. Mitä mieltä sinä olet?

Luotan, kun en meikkaa

Yleisesti jakamista pidetään luottamisen merkkinä. Kun toiselle uskaltaa puhua ja avata sydämensä suurimmat salat, silloin uskotaan myös luottamuksen vallitsevan. Eikä se väärä oletus olekaan.

Puhuminen ei kuitenkaan ole ainoa tapa osoittaa luottamusta. Olen tuntenut olevani luottamuksen arvoinen, kun...


1) ... haltuuni on uskottu koira, lapsi, puoliso, kukkaset tai iguaani.
Kun ystävä kokee voivansa laskea käsiini minkä tahansa hänelle tärkeän asian, se on luottamuksen merkki.

2) ... seurassani on oltu ilman meikkiä ja hiuslakkaa.
Meikki on eräänlainen suojamuuri sekin. Se peittää alleen jotain, vaikka olisikin tarkoitettu korostukseksi. Kun seurassani on niin helppo olla, että ihminen uskaltaa näyttää juuri ja täysin omalta itseltään, koen se luottamiseksi.

3) ... minulle on huudettu ja kiukuteltu.
Vain ihmisille, joiden luottaa pysyvän elämässään ehdoitta, uskaltaa kiukutella, mököttää ja huutaa.

4) ... kanssani on lähdetty matkalle.
Reissussa toisesta näkee paljon, toisinaan kaiken. Jos uskaltaa lähteä yhteiselle matkalle, uskaltaa näyttää itsestään arkoja ja hankaliakin puolia.

5) ... seurassani on istuttu hiljaa.
Hyväksyvä ja vaivaton hiljaisuus on siihen luottamista, että ei ole pakko puhua silloin, kun ei vaan ole mitään asiaa.

6) ... minulle on lainattu tavaroita.
Etenkin kirjojen lainaaminen on minulle merkki siitä, että luottotietoni ovat kunnossa.

7) ... olen saanut kuunnella soittamista tai laulamista.
Ujon ihmisen rakkaimman harrastuksen kuunteleminen osoittaa enemmän luottamusta kuin tuhat juorua.

8) ... syliini on nukahdettu.


Mikä sinun mielestäsi kertoo luottamuksesta?

Voisitko ampua ystäväsi?

Kun ihmettelimme internet-tuttujen tapaamista kasvotusten, heitti Renard ilmoille hyvin kiinnostavan kysymyksen: kun internet mahdollistaa ystävyyden maailman kaikkiin kolkkiin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota? Se onkin hyvä kysymys!

Esittelin jo teille videon, jossa pohdittiin ihmisen kykyä empatiaan. Video ehdotti, että ihminen olisikin pohjimmiltaan Homo Emphaticus ja ainakin teoriassa olisi mahdollista, että ihmisen empatiakyvyn rajat voisivat laajeta kansallista empatiaa suuremmaksi, globaaliksi empatiaksi.

On sanomattakin selvää, että tunnemme helpommin empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat meitä lähellä tai joihin meillä on jonkinlainen side. Siksi ihmiset surevat kuollutta julkkista, mutteivät istu joka päivä itkemässä nälkään kuolevien lapsien vuoksi. Jos taas matkustaa vieraaseen maahan ja kohtaa lapsen tai pari, alkaa heidän nälänhätänsä tuntua koskettavammalta.

Kuva: Sean Rogers

Samanaikaisesti me muodostamme ystävyyssuhteita yli kansallisten rajojen. Minulla on ystäviä ainakin seitsemässä maassa. Mitä siis tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota?

Jos olisi pakko, voisinko mennä maahan, jossa ystäväni asuu ja ampua hänet tai hänen perheensä? Jos minua vastassa olisi Marco, jonka kanssa olen nauranut ja itkenyt monta kertaa, miten ikinä voisin suorittaa vaaditun tehtävän?

Me matkustamme kaiken aikaa ja luomme tunnesiteitä ympäri maailman. Voisiko siis olla niin, että olemme luomassa empaattista maailmaa? Luommeko hiljalleen maailmaa, jossa sota ei voi syttyä, koska ihmiset eivät yksinkertaisesti suostu tappamaan ystäviään?

Haluaisin kuulla, mitä sinä ajattelet. Voisitko sinä ampua ystäväsi?

Ajattele suuresti...

... mutta aloita pienesti. Vanha kansa viisastelee, ettei voi juosta, ennen kuin on oppinut kävelemään. Tämä pätee myös ihmissuhteisiin.

Jos välit ystävään tai sukulaiseen ovat totaalisen tulehtuneet, ei ole suurinta viisautta lähteä kertaheitolla erämaamökkiin viikoksi. On todennäköisempää, että toinen saa paistinpannusta ja toinen nuotioklapista kuin että takaisin tultaisiin ylimpinä ystävyksinä.

Pienet, selkeän deadlinen sisältävät kohtaamiset ovat parempi tapa aloittaa. Toisen voi pyytää vaikka sille iänikuiselle kahville sanoen, että "mun juna lähtee puoli viisi, siinä olisi puoli tuntia aikaa, tulisitko kahville". On helpompi sanoa kyllä, kun tietää, ettei mahdollisesti todella vaivaantunutta tilannetta kestä kauaa.

Kuva: Masakazu Matsumoto

Tästä syystä kirjeet ja sähköpostit ovat parempia kuin puhelut. Kirje loppuu ja sen voi prosessoida omalla tahdilla. Puhelu on välirikon aikaan huonompi, koska kynnys vastata kasvaa. Etenkin, jos epäilee, että välien selvittely puhelimitse saattaa kestää tuntikausia.

Teotkin on aloitettava pieninä. Pieni huomaavainen ele on aluksi parempi kuin jättimäinen, fanfaarien saattelema hulabaloo. Pieni ele ei herätä niin paljon epäilyksiä ja ennakkoluuloja, eikä saa toista tuntemaan velvollisuudentunnon kalvavaa painoa.

Samalla, kun aloittaa pienesti, on hyvä muistaa ajatella suuresti. Täytyy uskoa, että lopputulemana on uusi ja uljaampi ystävyys ihmiseen, jonka kanssa ei ole puhunut aikakausiin. Silloin malttaa aloittaa pienesti ja odottaa rauhassa.

Osasitko sinä juosta ennen, kuin osasit kontata?