Rakas 2014...

Tiedättekö, jos sitä aina etukäteen tietäisi, mitä seuraavan nurkan takana piilee... no, toisinä päivinä ei tahtoisi ottaa askeltakaan ja toisina taas juoksisi sinne nurkalle ihan täysiä. Ja siinä sen kauneus varmaan okin. Koska ei tiedä, ei kiirehdi eikä vitkastele.

Olen aina vuoden alussa esittänyt toiveita uudelle ja alkavalle kasalle päiviä ja kertonut siitä teillekin. Kolme vuotta sitten toivoin, että pääsisin saman pojan kanssa neljänsille treffeille ja vuoden 2012 alussa kerroin, kuinka toiveeni oli toteutunut.

En kuitenkaan ollut tyytyväinen kahvikuppitreffeihin, joten toivoin seuraavaksi vuodeksi tyrmäävää ihastumista, mikä sekin minulle ystävällisesti - jopa viisi kertaa - suotiin. Tästä raportoin teille siis vuosi sitten, kun käännyimme vuoteen 2013. Samalla toivoin uudelta, viime viikolla päättyneeltä vuodelta vähän pitkäkestoisempaa ja molemminpuolista pihkaantumista.

Miten sitten kävi? No, sanotaan vaikka niin, että jos oisin viime vuoden tammikuussa tiennyt, olisin juossut kesäkuuhun asti ihan täysiä.

Tältä vuodelta en uskalla toivoa mitään. Tai ehkä ihan salaa toivon maailmalta myötäistä tuulta ja itseltäni rohkeutta, sitkeyttä, viisautta ja vakautta.

Viime vuoden paras kuje.

Ja sitten päivän muihin uutisaiheisiin.

Täytyy myöntää, että edellisessä vuodessa oli erinäisiä haasteitakin. Etenkin aikataulullisia. Aloitin täysipäiväsen aikuisen täysipäiväiset työt sellaisessa projektissa, joka kertaheitolla koetteli jaksamistani ja aivokapasiteettiani aivan huolella. Kun siihen soppaan lisätään suunnaton menemisen ja tulemisen tarve ja orastava parisuhteen taimi...

Pahoittelen radiohiljaisuuttani. Alaksi, kaikessa ihanuudessaan, muodostui minulle hieman ahdistuksen aiheeksi. Hetken jopa harkitsin laittavani lapun luukulle - enkä kai rehellisyyden nimissä ole hylännyt ajatusta vieläkään. Ehkä kuitenkin ensin mietin, voisiko tätä hieman uudistaa ja tuulettaa, jotta ahdistus muuttuisi innostukseksi.

Sinä voit auttaa! Kerro minulle, millaisista jutuista sinä pidät. Mitkä asiat sinun mieltäsi askarruttavat? Haluaisitko sinä kirjoittaa vieraskirjoituksen Alaksiin? Mitkä keskeneräisistä juttusarjoista joutaisi lopettaa? Millaisia uusia haluaisitte? Haluaisitteko enemmän tarinoita vai analyysejä vai kuvia? Mikä tekisi Alaksista vielä paremman?

Entä mitä sinä toivot alkavalta vuodelta, kasalta uusia päiviä?

Vieraskynä: Kuinka minusta tuli sosiaalinen

Tämä Aliisan blogihan on täynnä mitä ihastuttavimpia vihjeitä siihen kuinka tutustua uusiin ihmisiin, ylläpitää jo olemassaolevia ihmissuhteita, ja muuten vain elää tässä sosiaalisessa maailmassa jonne kaikki olemme joskus tupsahtaneet. Ne ovat hyviä ohjeita ja olen iloinen että tämä blogi on olemassa, ja salaa toivon että Aliisa päivittäisi sitä vähän useammin.

Mutta blogin ihastuttavuudesta huolimatta sanoisin, että sosiaaliseksi oppii ihan niin kuin kaikki muutkin asiat opitaan: Kävelemään opitaan kävelemällä, pyöräilemään pyöräilemällä, kirjoittamaan kirjoittamalla. Jos haluaa oppia jonglööraamaan, pitää ottaa pallot käteen ja alkaa heitellä, ja jos haluaa oppia soittamaan viulua, täytyy alkaa hieroa jousta viulunkieliä vasten. Ja aivan kuten ensiaskeliaan ottava ihmisentaimi, joka kompastelee joka kolmannella askeleella, tai aivan kuten viulunsoiton aloittelija, jonka korviaraastava ulina kiduttaa koko kerrostaloa, kömpelyys ja virheet kuuluvat myös sosiaalisuuden opetteluun.

Kaikilla on varmasti ne omat kiusalliset muistonsa jostain teinivuosilta, jolloin kaikki on mennyt pieleen. Niitä kertoja, jolloin puoli tuntia on kerännyt rohkeutta mennäkseen puhumaan toiselle, ja sitten kun on saanut rohkeuden kasaan, onkin onnistunut vain sanomaan 'hei', jonka jälkeen on jäänyt seisomaan varttitunniksi hiljaa varpaita tuijotellen.

Se on noloa, se on nöyryyttävää, se on kauheaa ja se syö sielun sisältä päin jättäen jäljelle vain pieniä itsetunnon rippeitä -- ja minä olin nuorempana sen mestari.

Mutta minä huusin itselleni että perhana ei, jos muutkin osaavat puhua toisilleen, niin ei se voi minullekaan olla mahdotonta. Matkustin maan ääriin, pääsin hetkeksi eroon omista rutiineistani ja kotimaisesta roolistani, ja kun tulin takaisin pumppasin itseni täyteen jääräpäistä uhoa, ja valmistauduin hakkaamaan päätäni oman epäsosiaalisuuteni seinään. Sillä oli harmaa kivi miten vahvaa tekoa tahansa, kyllä sekin antaa periksi kun sitä aikansa takoo.

Menin puhumaan ihmiselle, keräsin rohkeuden istahtaa samaan pöytään -- ja sitten istuin varttitunnin hiljaa katsellen kun toinen kiihdytti ruokailutahtiaan päästäkseen kiusallisesta seurastani mahdollisimman pian eroon. Menin toisen kerran juttelemaan ihmiselle, valmistellen päässäni hyviä juttuja joilla saisin jään murrettua ja keskustelun soljumaan sulavasti, ja heti toisen reagoitua tavalla jota en ollut etukäteen osannut odottaa, jäin änkyttämään yksitavuisia sanoja ja nopeutin ruokailutahtiani päästäkseni kiusallisesta tilanteesta eroon. Keräsin rohkeutta mennä puhumaan puolitutulle tytölle, ja vaikkei mielessäni ollut edes käynyt että voisin lähteä häntä iskemään, tytön alettua selittämään että hänellä on poikaystävä ja hän ei ole kiinnostunut, en osannutkaan luovia keskustelua yhtäkkiä tielleni putkahtaneen karikon ohi vaan jollain kömpelöllä tekosyyllä livahdin takaovesta ulos vaatenaulakoiden kätköihin, piiloon ettei kukaan näkisi noloa itseäni.

Kerta toisensa jälkeen lupasin itselleni ja ihmiskunnalle, että vastedes lukittaudun vain huoneeseeni enkä enää koskaan altista kanssaihmisiäni nolostuttavalle olemassaololleni. Ja jos joskus kulkisinkin vielä julkisilla paikoilla, niin ainakin sitouttaisin itseni ehdottomaan vaitiololupaukseen. Mutta sitten aina lipesin, ja päätin yrittää vielä kerran.

Kun viulua rääkkää tarpeeksi pitkään, niin kyllä siitä loppujen lopuksi alkaa yksittäisiä puhtaitakin ääniä irtoamaan. Ja kun vielä jatkaa vonguttamista, sieltä alkaa tulla jopa ihan tunnistettavia melodioita, ehkäpä jopa kauniihkoa musiikkiakin. Ja niinpä minäkin huomasin, että yhtäkkiä aloin löytää itseäni sosiaalisista hetkistä, jotka tuntuivat luontevilta. Löysin itseni istumassa vastapäätä tuntematonta ihmistä yliopistoruokalassa, jonka kanssa jäin juttelemaan vielä lautasten jo tyhjennyttyäkin, ja jonka seurassa tunsin että hänkin jopa nautti seurastani ja jutuistani. Ja pian se toistui toisen ihmisen kanssa. Ja kolmannen. Ja yhtäkkiä huomasin, että niitä kiusaantuneita hetkiä ei enää tullutkaan kuin harvoin, ja lopulta ne katosivat lähes tykkänään.

Minulla oli jääräpäinen tahto muutta itseäni sosiaalisemmaksi, ja kyky olla antamatta periksi (vaikka ehkä minun olisi pitänytkin jo jossain välissä ymmärtää lopettaa kiusaamasta viattomia ihmisparkoja). Mutta hakeutumalla sosiaalisiin tilanteisiin altistin itseni kokemuksen karttumiselle, ja kokemuksen karttuessa taitoni paranivat, ja taitojeni parannuttua… No, nykyisin teen työtä, joka suurelta osin koostuu small talkista ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa. Joidenkin kanssa tulee tietysti toimeen paremmin, toisten kanssa huonommin, mutta siitä huolimatta itse tilanteet tuntuvat luontevilta. En juokse enää vessan piiloon jos en heti keksi mitään hyvää sanottavaa -- ainakaan kovin usein.

Viime vuosina olen törmännyt muutamaan otteeseen "10 000 tunnin sääntöön", ajatukseen, jonka mukaan tullakseen oikeasti taitavaksi millä tahansa alalla sen eteen on tehtävä vähintään 10 000 tuntia työtä. Sama pätee varmasti sosiaalisuuteenkin, mutta sosiaaliseksi oppimisen hyvä puoli on siinä, että niitä tunteja, joissa sosiaalisuutta tulee opittua, tulee tahattomastikin jatkuvasti, vuosi vuodelta lisää, ja kunhan itsensä vain altistaa näille harjoituksille eikä eristä itseään kokonaan pois muusta ihmiskunnasta, 10 000 tuntia tulee täyteen ennemmin tai myöhemmin väistämättä.

Sitä nopeammin mitä jääräpäisemmin taitoa harjoittelee.

Tänään vieraskynään tarttui Kimmo, joka on sosiaalisesti itseoppinut maailmanmatkaaja. Kimmo piirtää myös sarjakuvia, joiden parissa voi viihtyä Katvealueella.

BFF #12: What's the deal with the naked sauna thing?

Hey all and welcome to our last episode of BeFriending Finland! Dozen is a nice roundish figure to stop at, don't you think?  We've had a peculiar road and I think it is only fitting to end our series with a post about the sauna - the most peculiar thing in Finland of all times.

When I started eleven episodes ago, I told you about the Finn's need of a personal space. Yesterday I got an excellent comment from Bob who, after living 14 years in Finland (go Bob!), has noticed that though we like space we love closeness. This impression he has gotten in a sauna. Wait... where?

Sauna.
Picture: Jukk_a

A sauna is a room with a stove (or is a heater a more proper term?), which you heat up with either wood or electricity until the room temperature is at least 70 degrees Celsius. Then you strip naked, often in a group, sit on these long wooden benches and throw water on the stove to produce hot steam.

In the sauna you sit, you sweat, you talk (or not) and purely enjoy the heat until you're done. Sometimes you might even beat yourself or each other gently with branches of a birch.

Okay, written out like that it really sounds crazy. And what makes the sauna even a more crazy concept is that, like Bob said, you can sit very closely in the sauna - even with strangers and with both sexes present! Now this must sound very contradictory to you after the talk about personal space. And perhaps it is.

But I think that maybe in this vast, expansive country, where winters are snowy and dark, and where there's more personal space anyone can come up a use with, we have figured out a cultural context in which we can purely enjoy the company of each other. A context where you can get a little bit closer to others in a non-sexual environment. A context where it is quite okay to strip naked, both physically and personally, because in a sauna we are all simply human beings without any makeup.

It's also common to run from the sauna to a lake or a pond.
This picture is from last Juhannus...

Sauna is a good excuse to get friends over. It's a time families spent together. It brings people closer and takes away the barrier that we normally build. It is also respectful tradition since in the sauna it is not okay to stare or act offensive in any way. That is why it's okay to have both sexes present in one sauna, even though public saunas regularly have different sides for men and women.

At some point children stop bathing around the opposite sex parent, since parents are too close and it starts feeling awkward. And I guess here's the key of understanding how space-loving Finn might enjoy a tradition
of the sauna. A sauna is friendly, respectful but not so personal tradition.

And most of all - it's fun!

It has also been fun to share some insights about Finnish culture with. Thank you for sharing, for commenting and for being interested in the matter. If you come up with good ideas of a blog post, a good story or any other thing you might wan't to tell me about, don't hesitate to send me an email: aliisainwonderland (a) gmail.com.

Thank you and see you around!

Kaverihamsteri

Hamsteri hamstraa. Hamstraajat keräävät asioita usein liiallisia määriä. Liiallisista määristä seuraa ongelmia. Mutta ominaisuudesta tulee ongelma vasta, kun sen myöntää ja minä myönnän sen nyt:

Hei kaikki, oon Liis, kaverihamstraaja.

Oikeasti olen saavuttanut elämässäni pisteen, jossa olen priorisoinut sosiaalisen elämäni niin pahasti arjen yli, etten ole ehtinyt kauppaan. Ihmiset ovat ihania ja vietän aikani mieluiten hyvässä seurassa. Toisinaan unohdan kuitenkin, että oma seurakin olisi hyvää seuraa, kun vaan malttaisi joskus pysähtyä.

Elämän varrella sitä sekä vahingossa että tahallaan tutustuu lukemattomaan määrään ihmisiä. Kaverihamsterit ovat ihmisrotu, jolle ihmisistä luopuminen on täysin mahdotonta. Koska he eivät osaa luopua, he yrittävät pitää elämässään kaikki tapaamansa ihanat ihmiset.

No, mutta miten ihmisestä muka voi luopua? En ymmärrä!

O-ou!
Kuva: Jesse Barker

Nyt tämä hamstraus on kuitenkin lähtenyt ihan täysin lapasesta. Siinä vaiheessa, kun ei malta sanoa kenellekään ei ja huomaa, että jääkaapissa on pelkkää maapähkinävoita, on syytä tehdä itsetutkiskelua.

Itsetutkiskeluni suuntasi kalenteriani kohti, jossa havaitsin sopineeni jokaiselle illalle menoa tästä hetkestä heinäkuun alkuun asti. Samalla havaitsin menojen karsimisen suoranaiseksi mahdottomuudeksi. Osasin siis ottaa silmän käteen ja todeta tilanteen olevan pielessä, mutta en kuitenkaan osannut auttaa itseäni ulos itse aiheutetusta ongelmasta.

Siksi käännynkin nyt teidän puoleenne. Kertokaa minulle, oi armaat olevaiset, että miten ihmisasioissa priorisoidaan? Miten ihmisestä voi luopua? Millä perusteella jollekin riittää aikaa ja jollekin toiselle ei?

Hyvää syntymäpäivää sinulle, Alaks!

Jaa, että minkälaista hommaa? Alaks olee? täyttää tänään kolme vuotta! Melkosta hommaa siis. Täytyy ehkä syödä vähän kakkua sen kunniaksi. Syökää tekin, sillä kakku on hyvää. :) 

Teillä on tähän myös erityinen lupa, sillä olette rustanneet kolmen vuoden aikana Alaksiin yli 1600 kommenttia! Tarkalleen ottaen 1644 kolmessa vuodessa, tekee 548 vuodessa, keskimäärin 1,5 kommenttia päivässä. Mieletön homma, kiitos jokaiselle. ♥

Osa teistä on tullut kanssani koko matkan ja siitä kiitollisena olenkin poiminut pitkäaikaisimmilta ja ahkerimmilta kommentoijiltani heidän ensimmäiset kommenttinsa. Koittakaahan arvata lunttaamatta, mihin juttuun kommentit liittyvät. ;)

Hanna: 

Minä kävin viikonloppuna ihan verkostoitumistapahtumassa Sometime2010, jossa tuli kohdattua sekä tuttuja että tuntemattomia. Sanoin todellakin "Moro!", videostreamiinkin.

Mun pyykkituvassa (lue: yhden hengen talouden kylppäri) ei kyllä juuri pääse morjestelemaan kuin itseään.
24. toukokuuta 2010 13.02

jyrik:

Itse en lisäisi missään nimessä työtovereita tai esimiehiä. Siinä menee jokin kriittinen raja mulla. Ehkä siksikin jos tulee feisbuukattua työajalla, kjäh kjäh. Työsuhteen päätyttyä heitä saatan lisätäkin.

Tuntuu oudolta lisätä vanhat koulututut ihan vaan sen takia että joskus on käyty samaa koulua, jos siihen aikaan tai sen jälkeenkään ei ole ollut mitään muuta yhteistä.

Toisaalta olen lisännyt joitakin ihan tuntemattomia huvin vuoksi tai pelkästä mielenkiinnosta. Joskus tämä on saanut aikaan ihan konkreettisia käänteitä elämässä. Esimerkiksi nykyinen asuntoni löytyi henkilön kautta johon tutustuin ensin vain Facebookin kautta. 
26. toukokuuta 2010 16.21

 

Mikael:

Haa haa - parhautta on reissatessa kun pääsee kaupassa kysymään; mikä valuutta tässä maassa käy?
26. toukokuuta 2010 20.08

 

RH:

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitat maanmittauslaitoksen mittausTOLPILLA? Mutta kyllähän aina tervehdyksestä tulee hyvälle tuulelle. Esim. tänä aamuna työmaan pihalla tuntematon nuori mies sanoi minulle *Huomenta*, hyvä alku päivälle.
28. toukokuuta 2010 21.50

 

Pertti Huotari:

Ystävä on luotettava eikä lakkaa pitämästä siitä, jonka ystävä on, mistään syystä.
-en osaa yhdellä lauseella.
30. toukokuuta 2010 15.52

 

Voti:

Niiii.. kuten puhuttiinkin, eikös toi treffikulttuuri ole peräisin jenkkisarjoista ja -leffoista.. miten se "lähetäänkö elokuviin?" sopiikaan suomalaiseen kulttuuriin? Kyllä kai media vaikuttaa siihen miten ihmissuhteissa toimitaan.. ja treffithän on ihan kivojakin.. mutta vähän pintapuoliselta se hattaransyöminen välillä tuntuu.. ainakin meikäläisen näkökulmasta.

Salkkarit, iltalehti, sex and the city.. Nyt kun pääsin vauhtiin, niin.. halutaanko me nyt ihan oikeasti elää saippuasarjassa... Ja ennenkaikkea, missä saippuasarjassa? Mun puolesta vois olla reilusti enemmän Serranon perhettä ja Fireflytä. (Viimeisimmässä ei romantiikkaa ainakaan haettu treffien avulla, mutta kyllä, kyllä siinä silti oli rakkautta ja romantiikkaa..)

Ja et sie oo hirmusen pelottava.
6. kesäkuuta 2010 16.28

ultrix: 

 "Valtaosa ihmisistä tykkää puhua itsestään. On tarve kertoa, mitä on tehnyt, miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Siitä kai Facebookin statuspäivityksetkin ovat esimerkki. Ihmiset haluavat jakaa, puolittaakseen murheensa ja tuplatakseen ilonsa."

Niin totta. Ja tässäkin eri sosiaaliset mediat toimivat eri tavoin: Twitter ja blogit ovat usein varsin yksisuuntaisia tiedotuskanavia (itse aforisoin ja muutenkin heitän sinne päässäni vellovia ajatuksia post-it-lappujen asemesta), kun taas Qaiku, johon vasta olen tutustumassa on kuin IRC-galleria noin vuosina 2001-03, eli yhteisöllinen pienehkö piiri, jossa kuulumisia kommentoidaan porukalla.

Lärvikirja lienee varsin kaksisuuntainen, itse en siellä vieläkään sijaitse. Mutta ilmeisesti lähinnä kaksisuuntainen, eli ei yhteisöllinen Qaikun tyyliin.

Livenä meikäläisellä käy liian helposti sillä tavalla, että joku kysyy minulta kuulumisia ja kerron, mitä nyt kuuluu, mutta unohdan kysyä itse, mitä toiselle kuuluu.
19. elokuuta 2010 10.28

maikkiainen: 

Ismo on perusasioissa kanssani samaa mieltä, vaikka kuunteleekin erilaista musiikkia ja tykkää erijutuista kuin minä.

Unohdit nyt kokonaan sen, kuinka tärkeää seksi ja seksuaalisuus on parisuhteelle. Jos intohimo ja muut hommat toimii, niin toimii suhdekin.

Itselleni paras määritelmä kumppanille on "paraskaveri, johon tuntee intohimoa."

Tv.Maija
23. elokuuta 2010 11.28

 

Kimmo Kristian Rajala:

Itse kirjoituksesi kanssa olen tietysti samaa mieltä, etenkin kun aikanaan itsekin vuosien ajan hakkasin päätäni ujouteni ja suomalaiskansallisen jurouden seinää vasten oppiakseni kohtaamaan toisia ihmisiä -- siitä huolimatta, että yritykseni päättyivät kerta toisensa jälkeen järjestelmällisen nolosti. Tein sen, ja se kannatti, ja kaikki ne kokemukset joita ihmisten lähestyminen on minulle antanut - ne nolotkin - ovat mittaamattoman arvokkaita. Kiitän että kaikesta huolimatta uskalsin ja jatkoin yrittämistä.

Mutta tähän ystäväsi Antin sitaattiin: "Ihmiset eivät vielä osaa, mutta niiden pitäisi oppia olemaan tyytyväisiä siihen, että he tekevät hienoja ja hyviä asioita huolimatta siitä, miten vastapuoli tuohon tekoon reagoi", tähän minun on huudettava kovaan ääneen EI! Ei hyvää tekoa voida edes yrittää mittauttaa ilman että otetaan huomioon miten toinen tekoon reagoi.

(Koska Kimmo on perusteellinen, loput kommentista täällä.)
10. lokakuuta 2010 0.38

Mankinen: 

Kommentoidaanpa nyt kerrankin tänne. Tuo lopun kysymys lienee tarkoitettu retoriseksi, mutta vastaanpa siihen silti: pahinta mitä voi tapahtua, on torjutuksi tuleminen. Se voi - varsinkin toistuvina annoksina - aiheuttaa häpeän tai riittämättömyyden tunteita ja äärimmillään itsetunnon täydellisen romahtamisen. Se taas voi johtaa henkiseen pahoinvointiin, mikä puolestaan voi purkautua esim. päihteisiin turvautumisena tai itsetuhoisuutena. Oikeasti.

Ei toki meillä kaikilla, tai onneksi edes useimmilla, mutta jos puhutaan nyt hetki siitä (henkisesti) "heikoimmasta lenkistä", ei tuo esittämäsi ja sinällään mainio ajatus ("mennään vaan juttelemaan") välttämättä kuulosta enää kovin hienolta. Siellä vaakakupissa on silloin toisella puolella oikeasti jotain painavaa, ja tällöin niitä saumoja on ehkä syytä pohtia.

(Mankinen on myös perusteellinen, loput kommentista täällä.)
31. tammikuuta 2011 21.05

On muuten varsin miespainotteinen tämä kommentoijakaarti. Toki naisvahvistuksiakin mukaan mahtuu. Ellet ole vielä koskaan jättänyt kommenttia, tee se nyt! Kerro vaikka, että missä tutustuit uuteen ihmiseen viimeksi, mitä olet suunnitellut kesälle, mikä on lempijäätelömakusi tai millaisia juttuja haluaisit lukea ensi vuoden aikana. :)

PS. Älkäätten unohtako, että Alaksilla on myös Facebook-sivu! Sinne kaikki mars. 

Toisenlaisia tarinoita: erakko

Välillä sitä tulee varsin sokeaksi omalle olemassa olemisen tavalleen ja unohtaa, että tässä maailmassa on kokolailla monta muutakin tapa olla ja elää. Yksi Alaksin parhaita puolia on se, että se tutustuttaa minut hyvin erilaisiin tapoihin ajatella, kokea, nähdä.

Haluan tutustuttaa myös teidät näihin jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Erakkomies

Kutsut itseäsi sanalla erakko. Mitä se tarkoittaa?

Erakko on minulle ihminen, joka vapaaehtoisesti minimoi kontaktinsa muihin ihmisiin. Eristäydyn niin hyvin kuin se vain on mahdollista ja järkevää. En normaalisti pidä yhteyttä muihin ihmisiin, en edes vanhempiini. Puhelin on olemassa, mutta yleensä pidän sen äänettömällä enkä välttämättä muista tarkistaa mahdollisesti saapuneita puheluita tai viestejä päiväkausiin. Käyn usein leffassa ja keikoilla, mutta menen niihin yksin. En varsinaisesti välttele sosiaalisia tilanteita eikä minulla ole vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin, en vain pidä sitä tarpeellisena.

Miten suhtaudut erakko-sanaan liitettyihin negatiivisiin mielikuviin?

Muiden negatiiviset mielikuvat eivät minua häiritse. Itselleni erakoituminen on positiivinen asia ja tuo elämään tasapainoa. En koe olevani yksinäinen, ainoastaan yksin.

Mistä luulet sen johtuvan, että sinulle luontevinta on olla yksin? Mikä yksin olemisessa sinua "puhuttelee"?

Olen aina ollut lukutoukka ja viettänyt pitkiä aikoja omissa oloissani. Parhaimpiin muistoihin lapsuudesta kuuluvat mummolan uuninpankolla lukien vietetyt loputtomat tunnit, jolloin seurana on ollut korkeintaan kissa. Pystyn helposti sulkemaan muun maailman tietoisuudestani, koska lapsena lukiessa sitä tuli säännöllisesti harjoiteltua. Olen myös aina viihtynyt pimeydessä, ja yksin kotona ollessa tuli yleensä sammutettua kaikki valot. Jotenkin siitä vain kehittyi paras tapa rauhoittua ja keskittyä itseensä, omiin ajatuksiinsa.

Kaipaatko rakkautta ja jos, miten se on yhdistettävissä erakkouteen?

Rakkaus on hallitsematon voima, joka voi toki viedä jopa minutkin mukanaan. Mutta ei sekään tarkoita muuta kuin sitä että on valmis harkitsemaan toisen henkilön päästämistä osaksi omaa eristyneisyyttään. Tällä hetkellä arvostan kuitenkin yksin olemista niin paljon, että on vaikea uskoa edes rakkauden raivaavan tilaa muille ihmisille elämääni.

Missä tilanteissa ihmisten on vaikea ymmärtää erakkouttasi?

Vanhemmat eivät ainakaan ymmärrä tapaani olla vastaamatta puhelimeen. Mutsin kohdalla kyse lienee enimmäkseen siitä, että hän pelkää minulle sattuneen jotain. Mikä on ihan luonnollista ja ymmärrettävää. Ystävät ovat jo tottuneet siihen ettei minusta kuulu mitään pitkiin aikoihin, joten he ymmärtänevät tilanteen.

Koetko, että erakkoudestasi on sinulle itsellesi haittaa?

Harvemmin. Yleensä se ettei ole tavoitettavissa ei vaikuta omaan tai muidenkaan elämään mitenkään. Toissa lauantaina sattui kuitenkin poikkeustapaus, jolloin olisi ollut parempi että olisin jaksanut vilkaista puhelintani ajoissa. Faija joutui jo päivällä sairaalaan, mutta itse havahduin tilanteeseen vasta kahdeksan jälkeen illalla, kun kauppareissulla tarkistin puhelimesta kelloa. Onneksi asiat olivat edenneet sillä aikaa hyvin ja mutsikin oli jo ehtinyt rauhoittua kun hänelle viimein soitin. Tällaiset odottamattomat tapaukset ovat kuitenkin niin harvinaisia, että ei sellaisten vuoksi voi omaa elämäntapaansa tyystin muuttaa.

Miten toivoisit, että muut toimisivat kanssasi tai suhtautuisivat erakkouteesi?

Nykyinen tilanne on ihan hyvä, pystyn kontrolloimaan osallistumistani sosiaalisiin tilaisuuksiin kuten haluan. Ystäviä voin halutessani tavata, mutta näen heitä hyvin harvoin ja silloinkin yleensä sattumalta kuten eksymällä samaan leffanäytökseen. En kaipaa mitään erityistä suhtautumista, riittää ettei oleta minun olevan tavoitettavissa. Erakkoudesta huolimatta olen kuitenkin aika impulsiivinen, joten minulle voi kyllä ehdotella kaikenlaista tekemistä lyhyelläkin varoitusajalla. Ainakin oluelle minut on helppo houkutella. :)



Haastateltavana: Teemu Ylänne
35-vuotias kulttuurihörhö ja insinööri, työskentelee nykyään testaajana. Nuorempana elämän täytti teatteri, nykyään kuluttaa vapaa-ajastaan valtaosan katsellen elokuvia.  Verkosta löytää nykyään Google Plussasta ja Facebookista.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai sähköpostilla osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Millainen on tyypillinen erakko? Onko sellaisia? Löydätkö itsesi Teemun tarinasta? Olisiko erakkous sinulle luonteva tapa olla? 

Eikö alle 18-vuotias ansaitse rakkautta?

Kaksi asiaa tapahtui yhtä aikaa. Alaksin vanhaan kirjoitukseen kommentoitiin ja sähköpostiini kolahti Kysy Aliisalta -posti. Kiitos molemmista! Jännittävästi nämä kaksi käsittelivät täysin eri tavoin samaa asiaa ja herättivät minussa kasan kysymyksiä.

Tiivistetysti kommentissa sanottiin näin:

"Ei se rakkaus tule etsimällä ja hakemalla, tsiigaamalla ketä tahansa vastaantulijaa, kauniita naisia ja komeita miehiä riittää pilvin pimein, pitää miettiä onko ihastus vain hetken ohimenevää huumaa joka hiipuu aikanaan ja onko ihminen edes hänen tyyppiään. Elämää ei pidä tuhlata turhanpäiväiseen miettisimiseen miksi joku ei kiinnostu, jos ei kiinnostu niin mitä sitten, elämä jatkuu. Jos Rakkaus tulee on nii se on tullakseen aikanaan. vain elämällä tätä mielenkiintoista elämää ja tutustumalla ihmisiin, säästyy monelta draamalta."

Sähköpostissa sen sijaan pohdittiin seuraavaa:

"Miksi nuoremmille ei ole deittisivustoa? Kaikki deittisivustot on yli 18-vuotiaille ja nuorempienko pitäisi yrittää löytää sattumalta joku random jostai kadunkulmast? Itseni mielestä nuoremmillekkin pitäisi olla deittisivustoja. Mutta miksi ei ole? Eikö nuoremmat ansaitse rakkautta?"

Yksi random kulmassa, San Sebastianissa.

Miten nämä käsittelevät samaa asiaa? Siten, että jälkimmäisessä harmitellaan sitä, ettei nuorille tarjota samanlaista mahdollisuutta löytää rakkautta kuin aikuisille. Ja toisessa kerrotaan, ettei rakkaus tule väkisin etsien vaan löytyy, jos on löytyäkseen, vain ajan kanssa ja etsimättä.

No, mutta miten se oikeastaan sitten kuitenkaan on? Eikö rakkaus voi löytyä vain niin, että tutustuu mahdollisimman moneen ihmiseen, jolloin tulee tutustuneeksi myös siihen rakkauteenkin? Onko se silloin etsimistä? Jos löytää rakkauden deittipalstalta, onko silloin etsinyt rakkautta vai vain mahdollistanut rakkauteen tutustumisen?

Toisaalta, voidaanko ajatella, että kohtalo ajaa rakkauden toisensa luo väkisin ja huomaamatta? Mihin silloin deittipalstoja tarvitaan? Rakastuivathan meidän vanhempammekin ilman deittipalstoja. Entä, jos jokaiselle on useampi kuin yksi rakkaus, onko deittipalsta vain näppärä tapa löytää yksi niistä? Voiko rakkauksia olla kokonainen liuta? Eikö silloin joku siitä liudasta tule vastaan ruokakaupassakin?

Mitä mieltä sinä olet? Löytyykö rakkaus etsien? Onko deittipalsta etsimistä vai mahdollisuuksia varten? Ansaitseeko alle 18-vuotias rakkauden? Jätä kommentti!

Tartteisko auttaa?

Miksi autamme? Onko pyyteetöntä apua olemassakaan? Onko auttaminen itsekkäitä tarkoitusperiä ajatellen silti jalo teko? Ehtiikö ihminen ajatella auttamisensa syitä vai ovatko syyt alitajuisia?

Sonija pyysi kommenteissa minua lukemaan kirjoituksensa, joka käsittelee auttamista ja sen pyyteettömyyttä ja minä olen tehnyt työtä pyydettyä. Kirjoituksessaan hän pohtii, kuinka epäitsekästä auttaminen lopulta on. Sonija kysyy, miettiikö ihminen auttaessaan auttamatta jättämisen tuomaa huonoa omatuntoa, auttamisen tuomaa mahdollista kiitollisuuden velkaa, mainetta ja kunniaa tai muita itsekkäämpiä motiiveja?

Kysymys on kiinnostava. Altruismi, eli toisten edun ajatteleminen ja ajaminen vailla itsekkäitä motiiveja (eli äärimmillään itsensä uhraaminen muiden puolesta) on ajatuksena toki kaunis, mutta onko se ylipäätään mahdollinen?

Otetaan  Sonijan esimerkki lapsensa puolesta uhrautuvasta vanhemmasta. Olen kuullut kerrottavan, että äidinrakkaus (Yleensä esimerkki on ollut äidistä, liekö isistäkin vastaavia juttuja? Tietääkö kukaan?) olisi välillä niin vahvaa, että äiti on valmis uhraamaan itsensä lapsensa hengen säilymisen edessä. Entäs jos on useampia lapsia? Uhraako äiti itsensä silloinkin, jotta yksi lapsi elää, mutta kaikki jäävät äidittömäksi?

Toisaalta, kuten Sonija huomautti, onko äidillä vaihtoehtojakaan? Pystyykö hypoteettinen äiti elämään itsensä kanssa, jos antaa lapsensa kuolla, vaikka olisi voinut estää lapsen kuoleman oman henkensä hinnalla?

Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää päässäni vain lisää kysymyksiä vastauksien sijaan. Uskon kuitenkin, että auttamisen ei varsinaisesti tarvitsekaan olla pyyteetöntä.

Tartteeko auttaa siiliä?
Kuva: Tomi Tapio

Autettava tuskin välittää, auttaako ihminen häntä siksi, ettei halua huonoa omatuntoa vai siksi, että toivoo osakseen kiitosta ja kunniaa. Kun on todella pulassa, apu kelpaa kyllä auttajan tarkoitusperistä huolimatta. Eikä avun vastaanottaminen sido (muutoin kuin ehkä autettavana olleen omatunnon nimissä) täyttämään avunantajan salaisia toiveita.

Jos taas auttajalla on riittävästi pokkaa sanoa, että "autan sua, jos...", kyse ei enää ole mielestäni auttamisesta vaan kaupankäynnistä.

Uskon, että ihminen auttaa alitajuisesti, koska olemme empaattisia emmekä halua nähdä toisten kärsivän. Lisäksi uskon, että auttamisen tuoma hyvä mieli on tavallaan osoitus siitä, että ihminen on luonnostaan auttavainen eläin. Jos uskoisin suurempiin voimiin, sanoisin, että ihminen on luotu auttamaan, koska auttamisesta tulee hyvä mieli.

Toisaalta taas meille rakkaiden ihmisten auttaminen tuottaa suurempaa mielihyvää ja heidän kärsimyksesä katsominen satuttaa meitä enemmän. Tästä syystä autamme rakkaitamme enemmän ja mieluummin kuin vieraita ihmisiä. Onko se itsekästä? Ehkä. Mutta se on myös luonnollista. 

Auttamisesta tuli mieleeni, että Tampereella lanseerataan "Saa auttaa" -hihanauhoja vanhuksille. Juutalaisassosiaatiot sivuuttaen totean, että tässä on hyvä idea. Joskus tuntuu vaikealta tarjota apua, kun ei ole varma, onko avuntarpeessa olevan näköinen tyyppi niitä, joita "ei tartte auttaa!". Hihanauha antaa luvan lähestyä ja auttaa, eikä lähestyvän tarvitse pelätä, että toinen loukkaantuisi tai torjuisi avun.

On toki mietittävä, kuten paras ystäväni Hanna minua muistutti, estääkö hihanauhan puuttuminen entisestään auttamasta niitä, joiden avuntarpeesta ei ole aivan varma. Eihän sen pitäisi, mutta niinkin saattaa käydä: ajatellaan, että kun hihanauhaa ei kerran ole, toinen ei halua apua. Kynnys lähestyä vierasta on nimittäin yllättävän korkea.

No, yritetään me kuitenkin parhaamme mukaan edes kysyä, tarvitseeko toinen apua, oli hihanauha eli ei. Ja toisaalta opetellaan myös ottamaan vastaan apua, silloin kun sitä tarjotaan.

Tartteeko sua auttaa?

Kiitos Sonijalle juttuideasta ja paljon kysymyksiä herättäneestä tekstistä. :)

Katotko sä mua? #2

Hiljattain keskustelimme katseesta ja katsomisesta. Tällöin kirjoitin katseesta etenkin valtana. Tänään sivuan katsetta kommunikaationa. 

Olen kehottanut tuttaviani nostamaan katseen lehdestä tai kirjasta, jos he menevät ulos lukemaan. Se tekee ihmisestä helpommin lähestyttävän näköisen. On kuitenkin syytä muistaa, että katseella voi olla myös päinvastainen vaikutus. Liian tiivis tuijottaminen ja toisen katseella haastaminen saattavat vaikeuttaa lähestymistä. Ujompi saattaa mennä hämilleen, jopa ahdistua.

Katse on teko ja samalla se on viestintää. Kun katson sinua silmiin, luon - usein tietoisesti - väylän, jota pitkin voin kommunikoida kanssasi.

JanneSeppänen on kirjassaan Katseen voima (2006) kirjoittanut, että "katseiden vaihtaminen on vuorovaikutuksen perusta, jossa ihmiset tunnistavat ja samalla tunnustavat toisensa sosiaalisina toimijoina".

Tämä osaltaan selittää sen, miksi toista on vaikea katsoa silmiin, kun hävettää. Jos katse on vuorovaikutuksen perusta ja samalla tunnustus siitä, että molemmat ovat keskustelussa tasavertaisia toimijoita, häpeävä osapuoli ei tunne ansaitsevansa tuota tunnustusta. Jos on tehnyt väärin ja häpeää, ei joko koe ansaitsevansa tasavertaista kommunikaatiota tai tuntuu, että toinen näkee katseellaan väärintekijän läpi.

Toisaalta Seppälä kirjoittaa myös, että "katseiden kohdatessa ei voi ottaa antamatta samalla myös jotain: katsoessaan katsoja samalla paljastaa itsensä". Ehkä juuri tästä syystä hyvin ujo poika, jonka kanssa olin hiljattain treffeillä, ei lainkaan uskaltanut katsoa minua silmiin.

Katse vai tuijotus? Katse on teko ja tärkeä osa viestintää.
Kuva: Niina Piirainen

Sanattomanakin tekona katse siis viestii. Katsomatta jättäminen viestii, ettei vastapuoli halua kommunikoida. Maahan katsominen viestii Seppäsen mukaan ujoutta ja epävarmuutta. Seppänen kirjoittaa myös, että "vaikka ihminen koettaisi olla ilmaisematta kasvoillaan yhtään mitään, hän ilmaisee paljon".

Kommenteissa pohdittiin katsomisen ja tuijottamisen eroa. Seppänen lainaa Deena ja Michael Weinsteinia ja kirjoittaa, että "tuijottaminen muodostaa esimerkin tietoisesta halusta saattaa toinen objektiksi". Hän myöntää kyllä myöhemmin, että on myös tiedostamatonta ja täten paradoksaalista tuijottamista, jolloin ihminen tuijottaa, vaikkei aikoisi tai edes haluaisi.



Kuten olen kirjoittanut, Suomessa opetetaan lapsille, että tuijottaminen on rumaa. Weinsteinien ja Seppäsen määritelmän valossa niin se onkin. Tuijottamalla toinen tehdään oman katseen objektiksi, eli riistetään häneltä oikeus olla tulematta nähdyksi. Lisäksi tuijottamisen objektivoiva teko yleensä aiheuttaa tuijotuksen kohteena olijalle epämiellyttävän olon.

Katseen viestinnässä täytyykin olla tarkkana: mitä oma katse viestii? Katsonko vai tuijotanko? Annanko toiselle mahdollisuuden hyväksyä katseeni esimerkiksi hymyilemällä tai katsomalla takaisin vai katsonko häntä siitä huolimatta, että hän kääntää päänsä ja vaivaantuu? Mitä kasvoni viestivät katseeni kanssa, hymyilenkö, irvistänkö, kurtistanko kulmiani?

Lisäksi vastaus Joukon pohdintaan, miksi on ihan ok katsella esimerkiksi leikkiviä lapsia, mutta aikuisten katsominen leimataan helposti tuijottamiseksi. Lapset haluavat itse tulla nähdyksi, mikä liittyy osaltaan oman identiteetin rakentumiseen. (Tästä kirjoitan seuraavassa katsetta käsittelevässä tekstissä.) Aikuinen sen sijaan kokee oman identiteettinsä valmiiksi ja oman tilansa omakseen, jolloin katse on kysymys vallasta, katsotuksi tulemisesta ja nähtynä olemisesta.

Näin minä asiasta ajattelen. Mitä sinä ajattelet?

Katotko sä mua? #1

Katse on kaksisuuntainen voima. Katse on teko. Katse on viestintää. Katse on valtaa.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin todellisuuden määrittelemistä. Ajatus lähti siitä, kun mietin, miltä omat tekemiseni näyttävät muiden silmissä. Yllättävän paljon meille merkitsee se, kuka näkee ja mitä muut ajattelevat siitä, mitä näkevät.

Kommenteissa jyrik muistutti minua Panoptikonista sanoen: "Yliopistoja käyneenä saatat tietää panoptikon-käsitteen. Se on siis rakenne jolla annetaan ihmisten ymmärtää että heitä tarkkaillaan, jotta he myös käyttäytyisivät sen mukaisesti. Kovin syvällisesti en ole aihetta tutkinut, mutta tämän kirjoituksen kohdalla se palautui taas mieleen." Hassua kyllä, ensimmäinen kirja, jonka yliopistoa varten luin, esitteli minulle Panoptikonin. Tuo kirja on Janne Seppäsen Katseen voima (2006).

Panoptikon on siis Jeremy Benthamin kehittämä ja ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Michel Foucault'n laajalti analysoima idea vankilan pohjapiirroksesta. Vankilan keskellä olisi torni, josta näkee jokaiseen vankikoppiin, mutta yhdestäkään kopista ei näe torniin. Näin ollen vanki ei koskaan tiedä, tarkkaillaanko häntä vai ei ja siksi hän joutuu olettamaan kaiken aikaa, että häntä tarkkaillaan.

Panoptikoniin katseen valta liittyy siten, että vain toisella (tässä tapauksessa vanginvartijalla) on valta katsoa ja toinen alistetaan pelkäksi katseen kohteeksi. Panoptikonissa ihminen alkaa vahtia itse itseään kuvitellun katseen edessä samalla tavoin kuin itse aloin vahtia omaa tietokoneen edessä puhumistani, kun epäilin jonkun näkevän.

Tuijotuskilpailu?
Kuva: Niina Piirainen

On kuitenkin muunkinlaista katseen valtaa. Jo lapsuudesta meille on tuttu tuijotusleikki, jossa mitellään, kumpi joutuu ensin kääntämään katseensa pois. Toisaalta saatamme säpsähtää, jos joku saa meidät varkain kiinni tuijottamisesta.

Etenkin täällä Suomessa katsominen koetaan varsin tungettelevaksi. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, meidät opetetaan, että on epäsopivaa tuijottaa. Osaltaan se liittyy varsin suureen henkilökohtaisen tilan tarpeeseemme.

Sitäkin enemmän tuijottamisen epäkohteliaisuus liittyy Panoptikonin ajatukseen: kun katsomme toista, hän tulee nähdyksi. Kun toista ihmistä katsoo, on mahdollisuus arvioida esimerkiksi hänen tekemistään, olemistaan tai ulkomuotoaan. Tällöin katse liittyy valtaan.

Monelle tulee alaston olo, jos joku tuijottaa. Epäsopivalla tavalla toisen katsominen on riittävä syy esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä valittamiseen. On toki veteen piirretty viiva, missä enee sopivan ja epäsopivan katseen ero, mutta selvää on, että toista voi katsoa myös niin, että toiselle tulee siitä epämiellyttävä olo.

Katse on väkevä teko ja siksi katsojan täytyy olla varovainen, ettei alista toista katseellaan. On eri asia katsoa alistaen, kuin kommunikoiden.

Apua, nyt tämä juttu paisuu. TAAS! Olisin halunnut kirjoittaa paljon enemmän katseesta kommunikaationa ja toisaalta myös katseesta kulttuurina, etenkin kameran katseesta. Joku toinen kerta? Joohan? Sitä ennen vilkaiskaa ihmeessä Janne Seppäsen kirjaa. Se on oikeasti melko kiinnostava opus!

Oletko lukenut? Kiinnostaako? Miltä sinusta tuntuu olla katseen alla? Otetaanko tuijotuskilpailu? Mitä ajatuksia katse ja katsominen sinussa herättää? Jätä ihmeessä kommentti! Ellei jyrik olisi kommentoinut, ei tätä juttua olisi ehkä koskaan syntynyt...

Rapsuta puolisoa

Rapsun rapsun. Nyt kuulkaa sitten rapsutellaan oikein olan takaa. Nimittäin edellisen tekstini kommenteissa ja ystävieni kanssa käymästäni keskustelusta kävi ilmi, ettei asia ole ihan yksinkertainen. No eihän se ikinä kyllä ole, mutta selvennän kuitenkin.

Kävi ilmi, että monien mielestä puolisoa tulee itse asiassa huomioitua ihan minimaalisen vähän. Puoliso on sohvaan verrattava itsestäänselvyys ja siksi sitä selän rapsutusta tarvitsee myös parisuhteellinen.

No. Pysyn edelleen kannassani tästä turvaverkkoasiasta. Parisuhde on turvaverkko. Vaikka se puoliso olisi yhtä itsestään selvä kuin sohva, se on kuitenkin siinä. Aina, vakaasti, turvallisesti. Jos tulee hätä ja itku ja maailmanpelko, sohvaan voi käpertyä turvaan. Sohvaan voi luottaa.

Kerhohuoneen puujakkaroihin ei voi. Ne pitää palauttaa tai joku voi koska tahansa hakea ne pois. Osa niistä hajoaa alta aikayksikön, vaikkei istuisi päälle edes koko painollaan. Ne huojuvat ja horjuvat, eikä niihin pääse turvaan. Edes alle ei mahdu.

Kuva: Kämppis numero kaksi, kolme tai neljä

Mutta se ei kuitenkaan ollut tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti oli se, että jos viime viikolla (ja toivottavasti tästä hamaan tulevaisuuteen) rapsutettiin sinkkuystäviä, niin rapsutettaisiinko tänään sitten puolisoita?

Muistetaan se sohva. Hellyys ja rapsutus ei ota paljon aikaa eikä vaadi suuria asioita. Huomaavaisuus on pieni ele, muistattehan? Se, että laittaa toisenkin kahvikupin koneeseen, hakee lehden valmiiksi tai rapsuttaa ohi kävellessä niskahiuksia, on jo hellyyttä.

On kuitenkin tärkeää, että välillä näkee sen hellyyden eteen myös vähän vaivaa. Tietoisesti käveleekin kotiin tultuaan jääkaapin sijasta puolison luo, puristaa karhunhalaukseen ja sanoo, että "moro muru, kiva tulla kottiin". Jokaiselle meistä on tärkeää saada kuulla olevansa tärkeä ja saada kehuja ulkoisista ja sisäisistä ominaispiirteistämme.

Lisäksi yhtä tärkeää on huomata saatu hellyys. Toinen saattaa joka päivä tehdä jotain huomaavaista ja ihanaa, mikä kiireessä, stressissä ja tottumuksessa menee ihan ohi. Siis rapsuttelun lisäksi pysähdytään tänään huomaamaan ne pienet huomaavaiset eleet ja kiittämään niistä.

Rapsun, rapsun! Vai mitä?

Mitä sanoa, kun ystävän läheinen kuolee?

Haluan aluksi kiittää runsaasti kaikesta saamastani postista. Kiitos! Poimin sieltä aina silloin tällöin hyviä kysymyksiä yleisestikin pohdittavaksi. Viimeksi tällaisen hyvän kysymyksen lähetti Iida.

Iida lähestyi murheellisella aiheella. Hiljattain hän on joutunut useammankin kerran tilanteeseen, jossa ystävä kertoo hänelle läheisen ihmisen poismenosta. Iida kysyykin: mitä voi sanoa, jos tilanne vaatii sanoja?

Vaikea paikkahan se joka tapauksessa on ja monesti tärkeintä on se, että on vain läsnä ja kuuntelee. Yleensä toisen suruun otetaan osaa yksinkertaisesti sanomalla "otan osaa". Voi myös sanoa olevansa pahoillaan.

Itse vastaavassa tilanteessa kysyisin, haluaako toinen puhua. Jos toinen vastaa, että ei, silloin voi vaan olla hiljaa ja ehkä pitää toista kädestä kiinni. Samalla voi muistuttaa ystävää siitä, että on kyllä saatavilla, jos hän haluaa puhua myöhemmin.

Kuva: linda

Ystävän halutessa puhua, voi kysyä, että miltä hänestä tuntuu tai millaisia ajatuksia hänen päässään pyörii. Tärkeintä tässäkin on kuunnella ja aistia, mitä toinen tarvitsee. Itse olen liiankin ongelmanratkaisukeskeinen ihminen ja yritän aina selvittää kaikki tilanteet jotenkin. Näissä hetkissä vaatii itsekuria ja -hillintää, että osaa olla vain kuuleva korva ja myötäelävä sydän, eikä aja toisen murheen yli liialla tarmokkuudella.

Sen verran voi ongelmanratkaisukeskeinen kuitenkin olla, että kysyy toiselta, tarvitseeko hän apua. On kohteliasta kysyä, voisiko toisen murheen taakkaa mitenkään helpottaa. Jos esimerkiksi puhuu ystävän kanssa puhelimessa, voi varmistaa, että onko hänellä riittävästi ruokaa. Surussa ei aina jaksa ajatella omia tarpeitaan, vaikka omasta jaksamista olisi pakko välillä huolehtia. Tällaisissa asioissa ystävä voi auttaa parhaiten.

Jos ystävä itkee vuolaasti, on osattava kohdata toisen kyyneleet. Siihen apua löytyy täältä.

Kuolema on aina muutoksen paikka. Ystävä pysyy rinnalla silloin, kun hätä on suurin: ei välttämättä liian lähellä, mutta silti aina saatavilla ja paikka paikoin tilanteen tarkistaen.

Yhdysvalloissa on ihana tapa viedä omaisten kotiin ruokaa. Minusta se olisi hyvä tapa Suomessakin. Mitä mieltä sinä olet?

Pyrkyristä porukan osaksi

Hyvää vapun jälkeistä elämää, olevaiset! Aloittakaamme viikon toinen maanantai ottamalla oppia petoeläimistä. Haemme apua lukijan ongelmaan: aikaisemmin helposti kavereita tehnyt tyyppi on joutunut pienen paikkakunnan kastijaossa luokkaan "hiljattain muuttanut pyrkyri", eikä kaverustuminen ota luonnistuakseen.

Kun petoeläimet saalistavat laumaeläimiä, ne pyrkivät ajamaan yhden laumasta erilleen, jotta saalistus onnistuisi paremmin. Tällaiseen kylmäveriseen laskelmointiin kehotan - ehkä vähän tapojeni vastaisesti - nyt myös nimettömän nimimerkin taakse piiloutunutta lukijaa. Tekniikka mukailee aiemmin esiin nostettua pienesti aloittamisen, mutta suuresti ajattelemisen taktiikkaa.

Eli kun löytää itsensä tilanteesta, jossa paikkakunnan alkuperäisväestö kyräilee ja sulkee ulkopuolelle, ei pidä yrittää kesyttää heitä kaikkia kerralla. Se ei onnistu. Tulee valita yksi, sosiaalisen laumahierarkian keskipaikkeilta, jonka suosioon tulee yrittää pyrkiä ensin.

Miksi? Siksi, että kukaan yksittäinen ihminen tuskin pitää uutta tyyppiä kammottavana pyrkyrinä. Kun ryhmässä on kuitenkin päätetty, että uudet tyypit ovat hanurista, eikä heitä tarvitse ottaa mukaan leikkiin, ei kukaan muukaan uskalla tätä asetelmaa vastaan kapinoida, ettei itse joutuisi huonoon valoon.

Kuva: Graeme Law

En haluaisi edes kirjoittaa ääneen sanaparia sosiaalinen laumahierarkia, mutta valitettavasti (etenkin naisten keskuudessa) sellainen varsin usein valitsee. Ei meno ole paljon ala-asteesta muuttunut: joku on siistein, koska joku nyt vaan on siistein ja se siistein saa päättää, ketkä muut ovat siistejä ja ketkä taas eivät. Ne, joiden osaksi jää olla olematta siistejä, jätetään ulkopuolelle.

Lauman johtajaa on kaikista vaikein käännyttää, koska todennäköisimmin juuri tuo johtaja pitää yllä "ulkopuoliset ovat hanurista" -ajattelutapaa oman statuksensa puolesta pelätessään. Sen sijaan hiljaisten mukanahengailijoiden käännyttämisestä ei ole mitään hyötyä, koska he ovat hiljaa, eikä heidän mielipiteensä tule koskaan julki.

Siksi täytyy yrittää valita se joku, joka saa myyjäisissä aina sen kolmanneksi tai neljänneksi parhaan pöydän. Sitten hitaasti ja varovaisesti, salakavalasti ja huomaamatta kesytetään se yksi. Tarkkaa toimintametodia tähän on vaikea antaa, mutta hitaasti lähestymällä, toisesta kiinnostumalla, olemalla avuksi ja kuuntelemalla pääsee hyvään alkuun.

Kun on kesyttänyt yhden, on paljon helpompaa kesyttää loputkin.


Vai onko sellaista laumahierarkiaa edes olemassa? Mitä, jos jokainen saa mielestään parhaan pöydän myyjäisissä? Voiko pyrkyrin leimaa karistaa?

Voisitko ampua ystäväsi?

Kun ihmettelimme internet-tuttujen tapaamista kasvotusten, heitti Renard ilmoille hyvin kiinnostavan kysymyksen: kun internet mahdollistaa ystävyyden maailman kaikkiin kolkkiin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota? Se onkin hyvä kysymys!

Esittelin jo teille videon, jossa pohdittiin ihmisen kykyä empatiaan. Video ehdotti, että ihminen olisikin pohjimmiltaan Homo Emphaticus ja ainakin teoriassa olisi mahdollista, että ihmisen empatiakyvyn rajat voisivat laajeta kansallista empatiaa suuremmaksi, globaaliksi empatiaksi.

On sanomattakin selvää, että tunnemme helpommin empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat meitä lähellä tai joihin meillä on jonkinlainen side. Siksi ihmiset surevat kuollutta julkkista, mutteivät istu joka päivä itkemässä nälkään kuolevien lapsien vuoksi. Jos taas matkustaa vieraaseen maahan ja kohtaa lapsen tai pari, alkaa heidän nälänhätänsä tuntua koskettavammalta.

Kuva: Sean Rogers

Samanaikaisesti me muodostamme ystävyyssuhteita yli kansallisten rajojen. Minulla on ystäviä ainakin seitsemässä maassa. Mitä siis tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota?

Jos olisi pakko, voisinko mennä maahan, jossa ystäväni asuu ja ampua hänet tai hänen perheensä? Jos minua vastassa olisi Marco, jonka kanssa olen nauranut ja itkenyt monta kertaa, miten ikinä voisin suorittaa vaaditun tehtävän?

Me matkustamme kaiken aikaa ja luomme tunnesiteitä ympäri maailman. Voisiko siis olla niin, että olemme luomassa empaattista maailmaa? Luommeko hiljalleen maailmaa, jossa sota ei voi syttyä, koska ihmiset eivät yksinkertaisesti suostu tappamaan ystäviään?

Haluaisin kuulla, mitä sinä ajattelet. Voisitko sinä ampua ystäväsi?

Milloin tapailu muuttuu seurusteluksi?

"Missä vaiheessa "tapailusta" tulee seurustelua? Mikä sen määrittää, kauan se kestää? Mitä se oikeasti on?" Tällaisia kysymyksiä sain pohdittavaksi lukijalta Kysy Aliisalta -nappulan kautta. Kiitos lukijalle hyvästä kysymyksestä.

Mitäkö se seurustelu oikein on? No,  ihan varma en voi olla, koska en loputtomasti ole tätä seurustelemista harjoitellut. Itse asiassa jos tarkkoja ollaan, niin en ollenkaan. Sori vaan Tuomas, jos ollaan 16-vuotiaita, niin sitä ei lasketa. Sori vaan kaikki 16-vuotiaat.

Konsultoin tietämättömyyksissäni sitten Selmaa ja Selma vastasi näin: "Seurusteleminen on sitä, kun kaksi aikuista on romanttisessa mielessä ihastuneet toisiinsa ja heidän välillä on sellainen juttu, jota kutsutaan parisuhteeksi. Parisuhteen määritelmähän on sitten se, että siihen kuuluvat osapuolet ovat valmiita tekemään parisuhteensa eteen töitä ja parisuhteella on mahdollisuus evoluutioon."

Kuva: Muareen Didde

Okei. Jos tätä nyt sitten maalaisjärjellä purkaisi vähän palasiin, näkisin, että tapailu muuttuu seurusteluksi yhdessä seuraavista kolmesta tapauksesta.

1) Sovitte olevanne yksiavioisia. Eli, kun toisia miehiä ja naisia ei ole lupa enää tapailla, pussailla tai muutenkaan romanttisessa mielessä lähestyä, se on silloin sitten seurustelua.

2) Molemmat vaihtavat Facebookin parisuhdestatuksen "sinkku"-asennosta ja asettavat tilalle asetuksen "parisuhteessa". It's complicated ei käy.

3) Puoliskosi esittelee sinut tyttö- tai poikaystävänä. Ellet ole (hermafrodiitti tai) asiasta kovasti eri mieltä, silloin tilanne voidaan julistaa seurusteluksi.

Näin väitän. Sen sijaan kysymykseen mitä seurustelu on, en osaa vastata. Auttakaa hyvät lukijat Aliisaa mäessä. Mitä se seurustelu oikein on?

Ihminen onkin homo emphaticus?

Lukija vinkkasi katsomisen arvoisesta videosta, kiitos lukija! Se on tuossa alla. Suosittelen lämmöllä katsomaan sen, jos sattuu olemaan kiinnostunut filosofiasta, biologiasta, psykologiasta, sosiologiasta, kulttuureista, sivilisaatioista, nationalismista, ihmisen käytöksestä tai apinoista.



Ajatus on kiinnostava. Ei ole vaikea uskoa, että ihminen voisi olla pohjimmiltaan empaattinen olio. Voisiko ihminen kuitenkaan ulottaa empatiansa rajoja kansallisuuksien yli, niin että empatia koskisi koko ihmiskuntaa ja planeettaamme? Onko se mahdollista?

Mitä sinä ajattelet?

Montako kertaa tervehditään?

Jos työskennellään tai opiskellaan tiiviisti pienessä rakennuksessa, samat ihmiset tulevat ja menevät pitkin päivää ja kohtaavat mennessään toisiaan. Ensimmäisellä kerralla tervehditään. Sama kaveri saattaa tulla kuitenkin vastaan neljä tai viisikin kertaa. Mitä niillä muilla kerroilla tehdään? Tällaisen kysymyksen sain pohdittavaksi lukijalta; kiitos Laura!

Tähän ongelmaan törmää kyllä tämän tästä. Tuntuu hoopolta tervehtiä samaa ihmistä heti perään uudestaan, jos ihan vasta nähtiin. Toisaalta on vähintään yhtä hoopoa vain kävellä ohi huomaamatta toista mitenkään. Erityisesti jos kyseessä on vieraampi ihminen, jonka tuntee vain kasvoilta, saatetaan vaiti ohi käveleminen tulkita tylyydeksi.

Tähän ei liene absoluuttista totuutta, niin kuin ei ihmisasioissa yleensäkään. Toiset morottelevat mennen, tullen ja palatessa. Onneksi, kuten isäni usein sanoo, meiltä eivät morot kesken lopu. Ei se niin haittaa, vaikka samaa kaveria tervehtisi useitakin kertoja. Voihan sinne perään lisätä toisinaan, että "hei... taas".

Kuva: Zach Klein

Silmiin katsominen ja hymyileminen on ihan yhtä hyvä vaihtoehto. Kättäkin voi heilauttaa sen merkiksi, että "huomasin sinut, olet kiva". Ei siinä tarvitse mitään sen ihmeempää sanoa. Toisen huomioiminen on monesti elekielestä kiinni.

Lisäksi voi vähän varioida. Päivän lähestyessä loppuaan voi huikata, että "huomiseen". Jos kuitenkin törmää samaan ihmiseen vielä tämänkin jälkeen, voi nauraen pistää leikiksi ja todeta, kuinka toisesta ei näytä pääsevän eroon millään.

Jos samaa tyyppiä näkee viisi kertaa päivässä, viisi kertaa viikossa, joka ikinen viikko, alkaa jossain kohtaa muuttua luontevaksi vain kävellä ohi.  Tuttuus tulee jatkuvasta näkemisestä ja tuttujen kesken ei ole niin justiinsa, vaikkei ihan joka kerta tervehditäkään. Edelleen on kohteliasta katsoa silmiin ja ystävällistä hymyillä.

Vastaukseksi  otsikon kysymykseen: niin monta kertaa, kuin tuntuu hyvältä tervehtiä. Vähintään kerran. Toisen voi huomioida aina muilla tavoilla sitten, kun alkavat morot huveta. 

Mitä sinä teet, jos näet saman ihmisen jo kolmatta kertaa saman päivän aikana? 

Onko meillä tulevaisuutta?

Vaikka otsikko antaisi niin olettaa, en aio pohtia Alaksin tai maailmankaikkeuden tulevaisuutta. Sen sijaan paneudun lukijan probleemaan. Tällä kertaa minua lähestyi Antti, jonka hypoteettinen kaveri (sovitaan, että Markku) on ihastunut hypoteettiseen tyttöön (annamme hänelle nimen Maire).

Hypoteettinen ongelma kuuluu seuraavasti: Markku on ihastunut Maireen. Tulenpalavasti, saanen lisätä. Maire haluaa vauvoja, ei sitten joskus tulevaisuudessa, vaan pian, viimeistään kahden vuoden päästä. Tämän hän on kertonut Markulle. Markku sen sijaan ei tiedä, haluaako vauvoja nyt, kohta tai ikinä.

Antti kysyi siis, onko Markulla ja Mairella tulevaisuutta ja mitä heidän pitäisi nyt tehdä.

Kuva: Pawel Loj

Purkaisin tämän kolmeen osaan. Osa yksi: kuinka kovasti Maire haluaa lapsia. Osa kaksi: kuinka todennäköisesti Markku ei halua lapsia, kohta tai ikinä. Osa kolme: kuinka paljon nämä kaksi tykkäävät toisistaan.

Jos yksi on suurempi kuin kolme tai jos yksi ja kaksi ovat yhdessä suurempia kuin kolme, silloin on ehkä mietittävä, olisiko erillään jatkaminen parempi. Jos taas kolmonen ajaa yli kaikesta, silloin yhteinen tie olisi minusta paras ratkaisu.

Aika neuvoo, hötkyily ei kannata. Ystäväni Juudaksen äiti on neuvonut poikaansa erinomaisesti. Hän on sanonut: "ellet tiedä mitä teet, älä tee mitään". Ei päde kaikkeen, mutta eroamiseen se pätee.

Jos vauvakuume käy sietämättömäksi ja Markku ei edelleenkään tiedä haluavansa vauvoja, niin kyllä tilanne sitten muuttuu ilmiselväksi. Ja toisaalta, toisen kanssa vietetty aika, jos on ihanaa ja rakkautta, ei yleensä kuitenkaan mene hukkaan.

Ainoa rationaalifaktori ongelmassa on se, että meneekö se potentiaalinen tulevien lasten isä Mairelta sivu suun, kun hän on rakastunut Markkuun. Näitä ei kuitenkaan tiedä kukaan, eikä se jossittelu ketään maalta merelle vie. Tätä mieltä minä olen.

Miten sinä neuvoisit Mairea? Entä Markkua?

Pikisukkien piinassa

Koska lupasin parantaa tapani, niin parannetaan sitten kunnolla. Siis tänään käykäämme käsiksi toiseen lukijan pulmaan, jonka lähetti ihanainen Nanna. Tiivistän Nannan ongelman näin.

Nannalla on ystäviä, jotka ovat poikia. Pojilla on tyttöystäviä. Tyttöystävät tulevat Nannasta toisinaan/usein mustasukkaiseksi. Kenelläkään ei ole kivaa.

Mitä on tehtävissä? Ei kai ystävyyttä tarvitsisi lopettaa siksi, että toinen on parisuhteessa, jossa ollaan mustasukkaisia. En kokisi sitä järkeväksi ratkaisuksi. On monia syitä, miksi jokaisella ihmisellä pitäisi olla vastakkaista sukupuolta olevia ystäviä. Niistä syistä lisää myöhemmin.

Tahtoisin ajatella, että ihmiset ovat älykkäitä, sivistyneitä ja osaavat suhtautua asioihin rationaalisesti. No näinhän ei vallankaan aina ole, Nannan esimerkki on siitä yksi havaintokappale. En minäkään asioihin aina rationaalisesti suhtaudu, vaikka kuinka tahtoisin. Tunteet kun tahtovat ottaa vallan aina väärällä hetkellä.

Kuva: Vinoth Chandar

Olen ennenkin sanonut sitä, että epävarmuus synnyttää mustasukkaisuutta. Jos puolikas on kuitenkin tehnyt toiselleen selväksi, kuinka platoninen suhde ystävään on, eihän silloin pitäisi asiasta olla epävarmuutta. Yksi kulmakivi suhteessa on luottamus ja ellei toisen anna nähdä ystäväänsä, eikö se kieli luottamuksen puutteesta?

Tilanne on erityisen kinkkinen, jos ystävä on uudempi kuin tyttö/poikaystävä. Silloin puoliso voi helpommin pitää uutta ystävää reviirille tunkeutujana. Sen sijaan arvohierarkiassa saa helposti nenilleen, jos yrittää estää puolisoa näkemästä iän kaiken vanhaa ystävää, olipa tämä mitä sukupuolta hyvänsä.

Kahteen toimeen kehotan. Ensinnäkin rehellinen ja avoin täytyy olla. Puolison täytyy olla kartalla siitä, millaista ystävyys on ja mitä ystävykset puuhaavat. Toisekseen puoliso on syytä esitellä ystäville, uusille ja vanhoille. Tällainen korttien levittely pitkin pöytää helpottaa epävarmuutta ja sitä myöten myös mustasukkaisuutta.

Sanon minä, joka en mustasukkaisuudesta juuri mitään tiedä. Entäs sinä? Oletko ollut mustasukkainen? Tai kolikon kääntöpuolella? Mitä tämmöisessä tilanteessa voi oikein tehdä?

Kamalan hankala kaveri

Tänään käsittelemme pitkästä aikaa Kysy Aliisalta -postia! Teiltä on tullut paljon postia ja minua suorastaan hävettää, kuinka hitaasti muistan reagoida niihin. Yritän kuitenkin parantaa tapojani. Joten otetaan heti käsittelyyn lukijan pulma.

Nuori neiti lähestyi minua kaveriongelman kanssa: Hänen kaverinsa on hankala, ei kuuntele ja suuttuu, jos tyttö yrittää olla muiden kanssa. Kaveri ei osaa olla lainkaan yksin ja tuntuu takertuvan tyttöön kuin purkka Cockerspanielin korvaan. 

On sanomattakin selvää, että tällainen takertuminen ahdistaa. Varsinkin, kun tytöt ovat juuri aloittaneet uuden koulun, jossa olisi mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Kun vanhasta kaverista ei kuitenkaan halua eroonkaan, miten voi toimia?

Kuva: Russell Bernice

Kylmän viileä ehdotukseni on, että kissa pitää nostaa pöydälle. Kaverille täytyy sanoa, että juttu on nyt niin, että tämmöinen peli ei vetele. Kaverilla pitäisi olla ainakin jonkinlainen selitys sille, miksei hän kuuntele ja miksi hän suuttuu, jos toinen yrittää tutustua muihinkin.

Todennäköisin syy on mustasukkaisuus. Tosikaveri kuitenkin hyväksyy kaverilleen muitakin kavereita. Kuten olen muistuttanut, kavereita on syytä olla monta! Lisäksi se, että toinen on sosiaalinen ja rohkea voi auttaa ujompaakin kaveria saamaan uusia tuttavuuksia. Ei huono diili.

Kavereiden kanssa pitää voida puhua vaikeistakin asioista. Ei se muuten mitään kaveruutta ole. Hankaluuksista selviää vain selvittämällä. Jos ne jäävät hautumaan, niistä tulee melko pahanhajuista soppaa.

Onko sinulla hankalia kavereita? Mitä tehdä, jos hankala kala jää koukkuun?