Paikkaa reiät pieninä

Olen oppinut isältäni, että rikkinäiset asiat korjataan. Tavara on käyttökelvoton sitten, kun siitä ei enää tunnista, mikä se alunperin oli. Esimerkiksi kotikotona on edelleen leivänpaahdin, joka on vuosilta ennen syntymääni ja se on purettu osiin lukemattomia kertoja - ja hyvin toimii.

Äitini periytti saman elämänopin sanoin: "paikkaa reiät pieninä". Ja niinhän se on, että pilkottava varvas on helpompi parsia villasukasta kuin kokonaan puuttuva pohja.

Tämä pätee ihmissuhteisiin myös. Pienet kahnaukset on helpompi paikata kuin ilmiriidat. Pienet juorut on nopeampi pysäyttää kuin koko kylälle levinneet emävalheet. Pieni paha mieli menee ohi vähemmällä sovittelulla kuin itkupotkuraivari.

Kuva: Chip Griffin

Vanhan kansan elämänohje neuvoo, ettei pitäisi mennä vihaisena nukkumaan. Sitä on hyvä noudattaa. Ihan sama kuka sen riidan aloitti, viisaampi on se, joka sen sopimisen aloittaa.

Mitä siis tehdä? Nöyrtyä. Myöntää virheensä. Pyytää anteeksi. Antaa anteeksi.

Riiteleminen on normaali osa terveitä ihmissuhteita. Aina ei voi olla seesteistä ja mukavaa. Riiteleminen edellyttää kuitenkin sitä, että on valmis myös lopettamaan: keskustelemaan, pyytämään anteeksi ja sopimaan.

Muista myös, että joskus joku voi riidellä yksinäänkin. Silloinkin tilanne vaatii selvitystä, vaikkei itse ole tiennyt riidoissa olevansakaan. Jos taas käy niin, että toinen äkämystyy oikein toden teolla, täällä kuusi äkäpussin kesytysvinkkiä.

Näine sanoin riidattoman viikonlopun viettoon ja pieniä reikiä paikkaamaan, vai kuinka?

Minkä reiän sinä paikkasit viimeksi?

Yksin selviäminen on itsekkyyttä

Ei tartte auttaa! Se on se suomalainen sisunperkele, kun meitä ajaa karjumaan naama punaisena, ettei tarvitse auttaa. Tai sitten se sisun kalpeampi velipuoli ylpeys, joka saa aikaan sen, että hammasta purren ja tilanteen mahdottomuuteen hukkuen ihmispolo ennemmin riistää henkensä kuin hakee apua.

Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.

Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.

Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.

Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.

Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti,
joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia:
Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua.

Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.

Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.

Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.

Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.

Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.

"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."

 - George R. R. Martin

Lopulta olemme kuitenkin yksin

Scandinavian Music Groupilla on surullinen laulu, jonka nimi on Lopulta olemme kuitenkin yksin. Se tuli mieleeni, kun kuuntelin erään tuttavan tarinaa mummostaan. Ensi viikolla yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä mummo haluaisi jo kuolla.

Ilmiö ei ole ainutkertainen; monien vanhusten kuulee toivovan kuolemaansa. Osa on väsyneitä. Osa sairaita. Valtaosa on kuitenkin yksinäisiä.

Sitä tuntee itsensä ontoksi, kun istuu mummonsa vieressä ja kuuntelee, kuinka tämä toivoo kuolevansa pois. "Miksi minä elän, kun kaikki muut ovat jo kuolleet?", kertoi tuttavani mummonsa sanoneen. Entä minä? Minähän olen tässä?

Kuva: Daria

Valtaosan ajasta emme kuitenkaan ole siinä. Ne ihmiset, joita mummot ja papat ennen näkivät päivittäin, puolisot ja ystävät, ovat jo menneet edeltä tuolle puolelle. Ja vaikka kuinka haluaisimme ajatella, että olemme mummojemme ja pappojemme ystäviä, emme kuitenkaa ole sitä samalla tavalla kuin pitkäaikainen elämänystävä on. Onko siis ihmekään, jos tuntuu ahdistavalta istua yksin odottamassa vuoroaan?

Kun poika kertoi yksinäisestä mummostaan, hän sanoi toivovansa, että mummo näkisi yhdeksännenkymmenennen syntmäpäivänsä. Samaan hengenvetoon hän toivoi, että mummo sen jälkeen pääsisi pois ja saisi rauhan. Kuuntelin, pidättelin itkua ja oivalsin.

Oivalsin, että lopulta olemme kuitenkin yksin. Ennen sitä emme ole. Ura on hieno asia. Harrastukset ja omat puuhat ovat tärkeitä jokaiselle meistä. Vanhuuden hetkinä emme kuitenkaan kaipaa uraa tai harrastuksia vaan ihmisiä.

Kaipaamme niitä, jotka ovat jo menneet. Kaipaamme ystäviä, joita ei näe tarpeeksi usein. Kaipaamme sukulaisia, jotka jäivät jonnekin matkan varrelle. Kaipaamme, että joku jakaisi kanssamme aikamme.

Päätin silloin, että jos minun joskus pitää valita asian tai ihmisen väliltä, valitsen ihmisen.

Mitä sinä valitset?

Missä sinun isovanhempasi ovat?

Tänään minä lähden mummolaan ja kuten olen teille sanonut, mummolassa saan elämääni aina tervettä perspektiiviä. Aion nauttia viikonlopun verran maaseudun rauhasta, nähdä kaiken maailman sukulaisia ja tuijotella virtaavaa jokea. Ja tietenkin kuunnella mummon juttuja.

Olen miettinyt, että mihin sitä sitten vanhana oikein joutuu. Onko vanhoilla ihmisillä ystäviä ja tuttavia? Vaivaako kaikkia vanhuksia yksinäisyys?

Ukkini kuolivat niin kauan aikaa sitten, että heistä en osaa sanoa juurikaan. Toinen mummoni kuoli viime kesänä ja hän eli viimeisiin aikoihin asti kotonaan. Kotihoito kävi kolmesti päivässä, joten täysin yksinäistä päivää ei onneksi ollut. Lisäksi meidän perhe ja sedän perhe sekä muutamat naapurit kävivät kylässä mahdollisimman usein.

Mummo päiväunilla

Toinen mummoni sen sijaan asuu tädin, tätipuolen, enon ja enopuolen kanssa samassa maatalossa. Siellä riittää ihmisiä ja vilinää. Varsinkin, kun sukulaisia tulee kylään. Harmillista vaan, ettei mummo meinaa oikein enää kuulla mitään, joten jutustelu on yksipuolista.

Haluaisin kuitenkin mielelläni kuulla teidän isovanhemmistanne! Missä he ovat? Onko heillä ystäviä, tuttavia ja seuraa? Kerkesin jo Facebookin puolella iloita, että tuhannen kommentin raja on ylittynyt. Hyvä te! Jatkakaa ihmeessä tarinoilla mummoista ja ukeista. :)

Ystävyys ei syrjäytä vanhemmuutta

Kun lapset kasvavat aikuisiksi, he lakkaavat olemasta aina vain ja ainoastaan lapsia, vaan alkavat olla myös vanhempiensa ystäviä. Siihen (ja sympatian kalasteluun) perustunee esimerkiksi julkisuudenhenkilöiden käyttämä fraasi ”mun äiti on mun paras ystävä”. Mutta vaikka äiti tai isä olisikin ystävä, vanhemmuus ei lopu siihen.

Kuva: Kevin Dooley

On nimittäin eräs varjopuoli, kun vanhemmista tulee ystäviä. Kaikkia asioita vanhemmistaan ei yksinkertaisesti halua tietää. Minulla on kolmekymppinen ystävä, joka joutui ikävään tilanteeseen, kun hänen vanhempansa olivat ajautuneet karikkoon ja parisuhteen tila alkoi olla melko epävakaa. Kumpikin olisi vuorollaan halunnut kysyä lapsensa (vaikka kuinka kolmekymmenvuotiaan) mielipidettä ja kertoa uusista suhteenaluista.

Ystäväni ei halunnut tietää. Näin ollen hän tokaisi vanhemmilleen: ”Tässä asiassa teidän kuuluu suhtautua minuun niin kuin olisin ikuisesti viisi vuotta vanha. Jos ette kertoisi näistä asioista viisivuotiaalle minulle, älkää kertoko niistä aikuiselle minullekaan.” Mielestäni ystävälläni oli tähän täysi oikeus. Jos haluaa suhtautua vanhempiinsa kuin ystäviin tai jos on kykenevä ottamaan riittävää etäisyyttä tilanteeseen, niin se on hyvä. Mutta pakko ei ole. Mitä omiin vanhempiin tulee, heille meidän pitäisi aina ensisijaisesti saada olla heidän lapsiaan.

Tämä ei nyt tietenkään tarkoita, etteikö aikuisille lapsille voi kertoa asioiden tilasta tai etteikö heidän kanssaan voi asioista keskustella. Totta kai voi. Mutta lapsella on oikeus vetää raja siihen, missä hänen on mukava olla. Lapsilla on monesti erikoislaatuisen vahvoja tunnesiteitä ja –syitä, joiden takia ei halua tietää vanhemmistaan ihan kaikkea. Ja siksi ystävyys ei saa syrjäyttää vanhemmuutta.

Vai haluatko sinä tietää vanhemmistasi ihan kaiken?

Sateenkaari-ihmisiä ja erilaisia perheitä

Tiistai-illan A2 Teema-keskustelu kuohui Homoillan merkeissä ja kiivasta debattia käytiin homo- ja lesboparien oikeuksista ja mahdollisuuksista. Keskustelu on kuohunut ohjelman loputtuakin ja ilmeisesti kyseinen kaksituntinen keskustelu sai aikaiseksi esimerkiksi melkoisen kirkosta eroamisryöpyn. Ohjelman voi edelleen katsoa Yle Areenalta ainakin seuraavat 30 päivää ja keskustelua voi lukea A-tuubista.

Seurasin keskustelua häkeltyneenä kotisohvalta. Elämme 2000-luvun toista vuosikymmentä ja olemme jo pitkät pätkät huudelleet modernin ja suvaitsevan ihmiskäsityksen nimeen. Homous on niin paljon esillä esimerkiksi kulttuurissa ja viihteessä, että sitä jotenkin tuudittautuu uskoon, että me oikeasti eläisimme jotakuinkin suvaitsevassa yhteiskunnassa. Mutta sitten ruutuun pärähtää kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, joka kirkkain silmin toteaa, että ”tässä on välttämätöntä erottaa ihmisen taipumus tuntea kiintymystä ja seksuaalisia tunteita samaa sukupuolta olevaa henkilöä kohtaan ja sitten se millä tavalla seksuaalisesti käyttäytyy, harjoittaako niin sanotusti homoseksuaalisuutta, sillä kristillisen etiikan näkökulmasta tämä jälkimmäinen on moraalinen kysymys”. Kirkkovaltuutettu Sonja Falkin korjatessa potin sanoen, että ”homoseksuaalinen taipumus, sitä ei ole pakko noudattaa” ei voi kuin kerätä leukaansa lattialta.

Siihen en puutu, että pitäisikö homoilla olla oikeus kirkolliseen vihkimiseen, koska uskontokysymykset eivät ole rationaalisia. Jos uskonto haluaa määritellä itsensä homovastaiseksi sellaisen kirjan nojalla, joka myös kehottaa naisia vaikenemaan seurakunnassa, niin sille ei voi rivikansalainen mitään. Itse en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi vihkimyksen sellaiselta uskonnolta, joka määrittelee oman olemisensa tavan synniksi. Mutta ymmärrän, että tällainen halu ja tarve voi olla ja mielestäni on hienoa, että jotkut papit ovat noita vihkimyksiä tehneet ja antaneet täten siunauksen sitä kaipaaville.

Mutta adoptio-kysymys on mielestäni tärkeä. Maailmalla on niin paljon lapsia, jotka ovat vailla hyvää ja rakastavaa kotia, jossa heistä pidettäisiin huolta, että minusta on yksinkertaista typeryyttä kieltää homopareilta mahdollisuus adoptioon. Kuten Seta:n hallituksen jäsen Manne Maalismaa ohjelmassa oikeutetusti korosti, ei adoptiomahdollisuus takaa sitä, että jokainen homopari saisi adoptiolapsen. Se vain antaa heille oikeuden samanarvoisina heteroparien kanssa asettua ehdolle, jotta voisivat antaa jollekin lapselle hyvän kodin.

Ohjelmassa myös mainittiin tutkimustulosten osoittavan, että sateenkaariperheiden lapsista kasvaa vahvoja nuoria, joilla on terve itsetunto. Vaikka Räsänen koitti natista, ettei näin lyhyen aikavälin tutkimustulos riitä kertomaan myöhemmällä iällä esiin puskevia traumoja olen silti ihan varma, että lyhyelläkin aikavälillä nähtäisiin, jos lapsista tulisi todella onnettomia ja rikkinäisiä. Ja sitä paitsi paljon suurempia ja syvempiä traumoja jättää kasvaminen lastenkodissa, missä rakkautta ja huomiota ei saa lainkaan, kuin että jos sitä antaa kaksi äitiä tai isää. Homoparit joutuvat taistelemaan ja miettimään perheensä perustamista niin paljon, että he ovat lähtökohtaisesti perheeseensä hyvin sitoutuneita ja voisiko sen parempaa lähtökohtaa olla?

Loppukevennyksenä on pakko jakaa illan parasta antia, ohjaaja Mikko Roihan kommentti Räsäsen ”homoseksuaalisuutta ei tarvitse harjoittaa”- sammakkoon. Roiha antoi oman vahvan äänensä kuulua ja totesi: ”Minä en kauheasti koe, että minulla olisi taipumuksia homoseksuaalisuuteen, minä olen ihan HOMO. Minulla on halu miehiä kohtaa, niin kuin ilmeisesti sinullakin, siinä suhteessa me olemme samanlaisia. Sen sijaan minulla ei ole kristillisdemokratiaan suurempia taipumuksia.”

Tämä aihe herättää tunteita. Mitä te ajattelette?

Vastakohtaisia parisuhteita

Joskus aikaa sitten pohdin, kuinka ihmiset valikoivat ystäviään, mikä on ystävyyden logiikka. Kommenteissa virisi sitten kysymys vastakohtaisuuksista ja kuinka niiden sanotaan vetävän myös puolisoita toistensa puoleen. Minulla on kylässä ystäväpariskunta ja olen yrittänyt salaa tutkailla, pitääkö vanha sanonta paikkansa. En ole tullut tästä observoinnista kovinkaan viisaaksi, joten ei auta kuin pohdiskella.

Biotieteilijäystävättäreni valaisi minua kertoen, että erinäisten tutkimusten mukaan ihmiset hakeutuvat ominaistuoksujen perusteella sellaisten kumppaniehdokkaiden läheisyyteen, joilla on mahdollisimman erilainen geeniperimä. Tämä perustuu terveempien jälkeläisten tavoitteluun. Käytännössä tämä ei kuitenkaan enää oikein toimi, koska me ympäröimme kehomme vierailla tuoksuilla, jotka sotkevat luontaista parinvalintaa.

Kuva: HeyDanielle

Pitäisikö tästä sitten päätellä, ettemme enää hakeudu vastakohtien puoleen? Emme ainakaan hajujen perusteella. Mutta vetävätkö vastakohdat tietoiesti ihmistä puoleensa? Vastakohtaisessa ihmisessä kiehtoo sen vieraus, sen erilaisuus. Mutta kauanko vastakohdat jaksavat viehättää, vaihtuuko viehätys jossain kohtaa eroksi? Ainakin muutamaa myrskyisää tahtojen taistelua vierestä seuranneena epäilen, että liian erilaiset ihmiset ajavat toisensa ennen pitkää hulluuteen. Paremmin tulemme toimeen sellaisten kanssa, jotka ovat joskus myös samaa mieltä.

Toisaalta vanhempani ovat hyvin erilaisia ja heidän parisuhdettaan olen luonnollisesti seurannut sivusta kauiten. Heidän kohdallaan vastakohtaisuuksien toisiinsa etsiytyminen on ilmiömäisen selvää ja silti he ovat tulleet toimeen keskenään yli kaksikymmentä vuotta. Ystäväpariskuntani löysi toisenkin esimerkin, jossa vastakohdat ovat löytäneet toisensa ja lisääntyneet onnellisina. Ehkei yleistystä voi siis tehdä suuntaan eikä toiseen.

Ystävättäreni luennoitsija oli tiivistänyt parinvalinnan hyvin yksinkertaisesti: ”Lopulta nainen valitsee miehen, joka valitsee hänet.” Tähän minäkin uskon.

Sisarusrakkautta

Sisarukset ovat pahimpia ja parhaimpia ja ihan kaikkea siltä väliltä. He ovat nähneet ihan kaiken: kun itkee, kun nauraa, kun huutaa pää punaisena, kun istuu hiljaa, kun maailma on runnonut pahimmin ja kun se on kohdellut parhaiten. Sisarukset tietävät kaiken ja liikaa. Heidän kanssaan on pitänyt opetella jakamista, vuorottelua, suvaitsemista, anteeksi antamista ja anteeksi pyytämistä. Sisarukset palauttavat aina maan pinnalle, kun pää meinaa paisua liian isoksi. Mutta samalla he pitävät oikealla korkeudella, kun maailma yrittää tehdä pienemmäksi.

Minulle siskoja on siunattu kaksi, molemmat pienempiä. (Isoveljeä en koskaan saanut, vaikka olisin sellaisen halunnut, kumma homma.) Vaikka välillä tiet ovat olleet kuoppaisia ja kivisiä (ja eittämättä niitä kiviä ja kuoppia tulee vastaan jatkossakin), on noista murikoista aina yli päästy kuitenkin. Olisi monesti ollut tylsempää, ellei olisi saanut vanhempien hermoja kiristää siskojen kanssa nahistelemalla ja temuamalla. Kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen on ylpeänä isosiskona helppo huokaista, että loistoyksilöitä molemmat.

Pienempi pikkusiskoni täyttää tänään 18 vuotta. Tämä sai äitini ja minut pohtimaan, voisiko jonnekin maistraattiin soittaa ja anoa lisäaikaa huoltajuuteen. Että kun ei se meidän Mape voi mitenkään olla vielä valmis ja kypsä ja täysi-ikäinen. Mutta kyllä se vaan on. Puihin kiipeilevästä, pellavahiuksisesta likasta, joka lauloi itikasta, joka lentää taivaalla, on tullut iso. Ja ihan liian pian. Onneksi mikään valtakunnan numero ei koskaan tee Mapesta liian vanhaa minun pikkusiskokseni.

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ, SISKO! <3