Joulu on pieniä tekoja

Viime maanantaina kirjoitin siitä, kuinka joulu on mielestäni taianomainen aika. Olen sitä mieltä, että jokainen voi löytää joulusta ihmeen. En suostu näkemään joulua pelkkänä krääsäjuhlana tai kulutuspakkona, vaan haluan uskoa, että joulun ihme tulee muualta - kun sen vain antaa tulla.

Mainitsin tekstissäni, että jouluikkunat ja -mainokset voi katsoa näkemättä niiden piilotettua agendaa, jouluun itseensä keskittyen. Kävelin sitten erään ikkunan ohitse, ja pysähdyin lukemaan siihen kiinnitettyä tekstiä.

Merry Christmas.

Christmas is 

doing a little

extra something

for someone.

Tässä lauseessa kiteytyy mielestäni täydellisesti se, mitä yritin edellisessä tekstissäni sanoa. Joulu on sitä, että tekee vähän jotain ylimääräistä jollekulle toiselle. Olipa tuo "a little extra" joululahja, joulukortti, ikkunaan kiinnitetyt jouluvalot, liedelle nostettu glögikattila, pieni yllätys työpaikalla, hyvän joulun toivotus, hymy, katse tai suudelma, se tuottaa aina iloa. Näitä pieniä tekoja me viljelemme ympärillemme koko joulukuun!

Christmas is doing a little extra something
for someone.

Voidaan toki hurskastella ja sanoa, että ainahan meidän pitäisi tehdä vähän ylimääräistä toistemme iloksi ja että ihmisten huomioinnin ei pitäisi keskittyä vain jouluun. Olen luonnollisesti samaa mieltä, sehän on koko tämän blogin ydinsanoma. Mutta me jäyhät ihmiset emme usein muista, kuinka suuri merkitys noilla erittäin pienillä ylimääräisillä huomionosoituksilla on.

Jouluna meistä houkutellaan esiin se lapsenomainen ja hyväntahtoinen puoli, joka haluaa tehdä kaikkea pientä ylimääräistä hyvää muille, koska on joulu. Joulun tekeminen itsessään on "doing a little extra something for someone" ja sellaisenaan se on jo ihme.

Ihmeellistä joulunaikaa kaikille!

Joulu on ihme

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi joulu aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä ihmisille. Joulu, jonka pitäisi olla vuoden satumaisin, taianomaisin ja iloisin aika! Silti joka vuosi näihin aikoihin, kun kalenterin ensimmäinen luukku aukeaa, alkaa samalla armoton kiire, stressi ja kurttunaamojen paraati pitkin katuja.

Lapsena joulu oli taikaa. Olen pikkutyttönä katsonut ulos ikkunasta ja todennut oravanjäljet nähtyäni, että "Tuosta se tonttu on mennyt!". Äitiä se hymyilytti pitkän aikaa. Miten tästä satumaisesta ajasta pystyy tulemaan ihmisille niin järkyttävä stressin aihe?

Siten, että ihmiset lakkaavat muistamasta, miksi joulu tehdään. Ei kukaan pakota ketään tekemään joulua. Ei kukaan rankaise tai sakota jouluvalojen laittamatta jättämisestä tai joululaulujen kuuntelemattomuudesta. Joulu on pääasiassa vapaaehtoinen juhla. Toki siltä ei voi välttyä, mutta siihen ei ole pakko ottaa osaa.

Sen sijaan halutessaan voi katsoa ympärilleen ja nähdä sen taianomaisen satumaailman, jonka me ihmiset yhdessä rakennamme, jotta meillä olisi joulu. Kaikki ne valot, tuoksut, äänet, värit, koristeet... Ne rakennetaan vuosi toisensa jälkeen joulun sadun vuoksi.

Joulun taikaa kera siskon ja koiran.

Se on jokaisen oma asia, miten tähän kaikkeen haluaa suhtautua. Oma valintani on kiitollisena ihmetellä kaikkea sitä kauneutta, minkä ihmiset voivat halutessaan yhdessä rakentaa - kaikkien iloksi! Eikä silloin joulu ole enää kuluttamista, tuotehysteriaa, kiirettä tai stressiä. Joulu on satu, tarina, seikkailu, palanen jotain ihmeellistä.

Toki joulun varjolla myydään asioita ja joulu valjastetaan kulutushysterian apuriksi, mutta ei sitä ole pakko ruokkia. Voi katsoa jouluikkunat ja -mainokset ja nähdä pelkästään sadun, kieltäytyä näkemästä piilotettua agendaa. Monesti on helpottavaa olla tahallaan naiivi ja sinisilmäinen.

Parasta joulussa on juuri se, että se kehottaa meitä olemaan naiiveja, lapsellisia ja hetken aikaan uskomaan satuihin ja ihmeisiin.

Toivon jokaiselle rauhallista ja taianomaista joulukuuta! Ehkä tainaomaista joulua voi houkutella esiin kuuntelemalla vaikka Alaksin kokoamia joululauluja, jotka on saatavilla myös YouTubessa ja Spotify:ssa.

Mitä sinä ajattelet joulusta?

Toisenlaisia tarinoita: polyamoristi

Haluan tutustuttaa teidät jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Polyamoristi

Kerrotko lyhyesti mitä polyamoria on ja mitä se sinun elämässäsi tarkoittaa?

Polyamoria (poly = monta; amor = rakkaus) tarkoittaa lähes suoraan käännettynä monirakkaudellisuutta. Suomeksi voi ehkä sujuvammin puhua monisuhteisuudesta, joillakin voi olla muitakin käsitteitä, mutta nämä ovat ehkä yleisimmin ymmärretyt.

Omassa elämässäni polyys on ennen kaikkea sitä, että rakkaus ei ole rajallinen luonnonvara. Minulla ainakin on sitä tuhlattavaksi asti. En näe romanttista rakkautta sinänsä kauhean erilaisena nimenomaan tässä riittävyydessä kuin ystävien välistä platonista rakkautta, sukurakkautta, sisarusrakkautta tai vanhemman ja lapsen välistä rakkautta. Ne voivat olla aivan yhtä syvää rakkautta kuin romanttinenkin rakkaus, ja niistä riittää useammalle jaettavaksi, miksei siis romanttisestakin rakkaudesta riittäisi. Romanttisen rakkauden ilmenemistavat ovat vain tietenkin erilaisia.

Oletko kertonut polyamoriasta läheisillesi ja miten he ovat asiaan suhtautuneet?

Olen kertonut polyydestani muutamalle läheiselle ihmiselle, ja suhtautuminen on ollut hyväksyvää, eikä kukaan ole minusta etääntynyt polyyteni vuoksi. Kaikki eivät ole asiaa ihan ymmärtäneet, mutta kohtaavat silti minut omana itsenäni. Itselleni läheisimmät sisarukset tietävät, muiden ei tarvitse.

Millaisia ennakkoluuloja ja -asenteita polyamoriaan liittyy?

Yleisimmät kohtaamani ennakkoasenteet ja -luulot polysuhteita kohtaan ovat, että se on jonkinlaista "(luvan kanssa) pettämistä", "kaiken liikkuvan ja liikkumattomankin panemista", "seuraavaksi ne varmaan haluavat olla siskonsa ja koiransa kanssa", "sitoutumiskammon peittelyä", "miesten juoni naisten hyväksikäyttöön ja alistamiseen", "perversio", ja niin edelleen.

Yleinen luulo myös on, etteivät polyt tiedä, mitä rakkaus on, koska he jakavat romanttista rakkautta useammalle kuin yhdelle ihmiselle eivätkä omista seksuaalisuuttaan vain yhden ihmisen käyttöön. Tapaan vastata tähän pilke silmäkulmassa, että onneksi et rakasta minua, muuten varmaan panisit. Heh.

Millaisia erityisiä haasteita polysuhteissa on? Miten nuo haasteet voitetaan? 

Polysuhteiden erityishaasteena näen ajankäytön hallinnan. Se on ollut itselleni vaikeinta. Vaikka rakkaus ei olisikaan rajallista, vuorokaudessa on silti vain 24 tuntia ja risat, viikossa sen seitsemän päivää ja kuukausiakin on vuodessa vain 12. Ajankäytön hallinta on oleellista, jotta voisi huomioida riittävästi kumppaneitaan, eikä kukaan kokisi saavansa vähemmän kuin mitä suhteeseen antaa. Samoin on myös tärkeää osata pyytää ja ottaa omaa aikaa. Aikatauluttamisessa ei ole onneksi mitään pahaa, se vain täytyy opetella.

Toinen haaste on mustasukkaisuus, jota liittyy sekä mono- että polyamorisiin suhteisiin. Mustasukkaisuuden pohjalla on aina pelko jostakin. Yleensä siitä, ettei ole itse tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen pitämään toisen kiinnostusta yllä, ja/tai että kumppaniin ei voi luottaa täysin, jolloin joku voisi hänet viedä pois omasta elämästä. Ensimmäinen askel on sen tunnistaminen, että pelko on monesti petollinen tunne ihan itsessään. Pelot voivat olla hyvinkin järjenvastaisia, eivätkä läheskään aina perustu todellisuuteen. Seuraavaksi on tarkasteltava omia tunteitaan. Epävarmuus, pelko ja mustasukkaisuus voivat koostua monista erilaisista tuntemuksista. Keskustelu (tähän liittyy myös kuuntelu ja kärsivällinen ymmärryksen hakeminen!) auttaa aina.

Uskotko, että tämänkaltaiset parisuhdemuodot yleistyvät tai olisivatko polysuhteet yleisempiä, jos niistä tiedettäisiin enemmän?

Uskon, että vaikka polyamoria olisi yleisemmin tiedossa oleva ilmiö, polysuhteiden yleistyminen olisi melko marginaalista, ainakin aluksi, koska yleensä polyt ovat löytäneet tiensä omanlaiseensa elämään melkoisten tietämättömyyden tiheikköjen ja vaikeuksien lävitse joka tapauksessa. Lisäksi asenneilmapiirit muuttuvat suhteellisen hitaasti, ja ihmisten mieliin on aika tiukasti taottu yksiavioinen, monoamorinen malli, josta poikkeamista, vaikka kyseessä olisi yhteinen sopimus, pidetään yleisesti moraalittomana. Monet potentiaaliset polyt siis luultavasti kamppailisivat pitkään syyllisyyden ja ristiriitojen kanssa.

Lisäksi, vaikka rehellisyys on hyväksi mille tahansa suhteelle, polysuhteen perustoimivuudenkin vaatima avoimuuden ja rehellisyyden taso on hyvin monelta liikaa vaadittu, ja ihmiset ovat nykyään pääasiassa melko laiskoja näkemään sen opettelemisen kaltaista vaivaa sekä tutkimaan omia tuntemuksiaan ja niiden syitä. Ajan myötä polysuhteet saattaisivat lisääntyneen tiedostamisen myötä yleistyä enemmänkin, mutta lukuja on tietenkin vaikea edes arvoida.

Millaisia toimia yhteiskunnan taholta vaadittaisiin, että ennakkoluulot polysuhteita kohtaan ja polysuhteiden marginalisointi vähenisi?

Sen kaltaiset toimenpiteet, jotka ovat johtaneet seksuaalivähemmistöjen kohdalla laajempaan hyväksyntään, eivät varmaankaan haittaisi. Oppikirjoissa voisi olla maininta siitä, että ei välttämättä kannata kasata syyllisyyttä omaan niskaansa, jos tuntuu, että rakkautta olisi enemmänkin jaettavaksi kuin yleensä oletetaan.

Avioliittoa kaikki polyt eivät kaipaa, mutta jonkinlainen lain rukkaaminen esimerkiksi lapsen yhteishuoltajuuden takaamiseksi monenvälisissä suhteissa voisi silottaa monta kuoppaa, samoin kuin testamenttisäädösten laajentaminen tai muokkaaminen tasaveroisemman perintäoikeuden saavuttamiseksi, jossain vaiheessa.

Muita ajatuksia?

Polyys ei tarkoita samaa kuin pettäminen, ei edes ns. luvan kanssa pettäminen, mitä moinen termihirviö sitten tarkoittaakin, käsittääkseni pettäminen kun on nimenomaan toisen selän takana, salassa, suhteen yhdessä sovittuja sääntöjä vastaan toimimista. Polysuhteessa siis voi pettää tarkalleen tuon määritelmän mukaan, vaikka pettäminen ja polyys eivät sama asia olekaan.

Joillekin voi olla yllättävää, että nainen voi olla omasta halustaan polysuhteessa, jopa oma-aloitteisesti etsiä sellaista koska preferoi polymuotoista suhdetta, mutta näin vain on - itsekin tietääkseni edustan naissukupuolta!

Mitä haluaisit sanoa muille polyamorisille, jotka vasta opettelevat tuntemaan itseään?

Monelle polylle on tuttu Franklin Veauxin polyamoriasivusto (aiemmin sivuston xeromag.com alaisena osiona). Englantia osaaville se on aarreaitta polyamoriassa luovimiseen. Sieltä löytyy muun muassa mainio opas siihen, miten mustasukkaisuutta kannattaa lähestyä polysuhteissa.

Kuva: confrontinglove.com

Haastateltavana: Stanzara
Olen -87 syntynyt elämän ihmettelijä, tällä hetkellä työtön, mutta unelmoin kääntäjän ammatista ja vapaa-ajallani hengailen maailman parhaiden kämppisteni sekä ystävieni kanssa, kirjoitan, sekä luon muutenkin kaikenlaista. Minulla on myös kaksi kissakamua. Olen elänyt ison osan elämääni ennen itsenäistymistäni sijaisperheessä. Pidän kuitenkin yhteyttä sekä biologisiin vanhempiini että sisaruksiini. Ideaalisuhteeni olisi polysuhde, mutta tällä hetkellä olen sinkku. Blogini löytyy täältä.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai laita sähköpostia osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Oletko polyamoristi tai tunnetko ihmisiä, jotka elävät polysuhteessa? Mitä ajatuksia polyamoria sinussa herättää? Onko rakkaus rajaton luonnonvara ja voiko montaa rakastaa yhtä aikaa? Kenellä on lupa määritellä, että montako ihmistä parisuhteeseen kuuluu?

Ei logiikkaa, kun logistiikkaa

Taas tuohduttaa vähäsen. Siksi kiukuttelen teille tänään huomaavaisuudesta, logistiikasta ja siitä, miten ne kaksi eivät tosiaankaan kohtaa toisiaan.

Olen teille monta kertaa ehdotellut ajatusmallia, jossa huomaavaisuus ei olisi suuria tekoja vaativa ponnistus vaan hyvin pieni ele. Huomaavaisuuden pitäisi olla arkiajattelussa sitä, että nostetaan katse maasta, katsotaan toisiamme silmiin, tiedostetaan muiden ihmisten tasavertainen olemassaolo ja kunnioitetaan sitä. Mutta kun ei.

Exhibit A:  

Kun aikanaan olin vielä tavaratalossa töissä, tuli pakkasten ollessa kovimmillaan ykköskerroksessa ovien läheisyydessä työskennellessä aika lailla vilu. Liukuovet ovat auki jatkuvasti ja tuulikaapista ei ole apua edes nimeksi, kun miinus kaksytasteinen ilma vyöryy ovesta sisään. Myyjien jäätymisen lisäksi ei ole kovin energiatehokasta tämä.

No, tästä syystä tavarataloista laitetaan puolet liukuovista kiinni, jotta kylmä ilma jäisi tuulikaappiin, eikä tulisi tavarataloon sisälle aivan hyytävällä tarmolla. Tästä kuitenkin seuraa kaksi lieveilmiötä:

Lieveilmiö 1:  

 

Tuohtunut keski-ikäinen mies tulee huutamaan kassalleni naama ja takaraivo punaisena, että "Nyt jumaliste nuo kaikki ovet auki. Tämä on asiakasta nöyryyttävää pelleilyä tehdä tämmöisiä esteratoja tänne, että ovet auki ja pikkusen sassiin." En liioittele.

Lieveilmiö 2: 

 

Sata ihmistä survoutuu kerralla tuulikaappiin lämmittelemään eikä täten tuulikaapissa mahdu kulkemaan. Lisäksi liukuovet ovat entistä enemmän auki, koska liiketunnistimet luulevat kaiken aikaa, että joku haluaa sisään tai ulos.

Se siitä huomaavaisuudesta. Mitä siitä, että myyjät jäätyvät tai että ihmiset eivät pääse kulkemaan. Kunhan minä nyt vaan saan mennä just siitä mistä haluan ja lämmitellä bussia odotellessa tuulikaapissa, kun en osaa pukeutua talvisäähän sopivasti, niin muusta viis. Minä, minä, minä -mania elää ja voi paksusti. Etenkin talvisin.

Epäloogista logistiikkaa Dublinissa.

Exhibit B: 

 

Yliopistoissa, museoissa ja muissa julkisissa tiloissa on hyvin usein pyörätuolilla kulkevia varten asennettu sähköinen ovenavausjärjestelmä, jotta hekin pääsisivät sisään. Huomaavaista. Toki silloin, kun ovia on vain yksi, sähköovi aukeaa ja pysyy auki huolimatta siitä, meneekö ovesta pyörätuolilla vai kävellen.

Mutta kun niitä ovia on kaksi, kolme tai jopa neljä, niin millä järjellä 95 % käyttää pyörätuolille tarkoitettua sähköovea? Ymmärrän tämän, jos on kävelykepit. Jopa, jos on molemmissa käsissä jotain painavaa. Mutta että terveet, kahdella vapaalla kädellä ja kahdella jalalla varustetut nuoret ja aikuiset painelevat sähköpainiketta ja marssivat avonaisesta ovesta sen sijaan, että viitsisivät rasittaa itseään sen verran, että avaisivat oven? Pullamössösukupolvipa tosiaan.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat, että "SOU??!?": 1) Turhaa sähkönkulutusta. 2) Ovet pysyvät auki ja taas ulkoilma virtaa sisään, jolloin kalliilla sähköllä talvisin lämmitetty ja kesäisin viilennetty ilma virtaa ulos. Energiatehokasta ja järkevää?

Exhibit C: 

 

Juna saapuu asemalle, lentokone kentälle, hissi oikeaan kerrokseen. Ovet aukeavat. Sisään tunkee kauhealla apinan raivolla joukko ihmisiä ennen kuin entiset ehtivät ulos. Miksi? Sisään ei mahdu, ennen kuin entiset ovat poistuneet. Juna ei lähde mihinkään, ennen kuin entiset ovat päässeet ulos ja uudet sisään. Änkemällä ja tunkemalla ei pääse montaakaan sekuntia aikaisemmin yhtään mihinkään.

Missä on huomaavaisuus? Missä on maalaisjärki? Missä on looginen logistiikka? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Nyt saattoi kyllä käydä niin, että sanoistani poiketen tuomitsen vähäsen. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nainen ei nyt vain yksinkertaisesti ymmärrä tämmöistä käytöstä alkuunkaan.

Ymmärrätkö sinä?

Tartteisko auttaa?

Miksi autamme? Onko pyyteetöntä apua olemassakaan? Onko auttaminen itsekkäitä tarkoitusperiä ajatellen silti jalo teko? Ehtiikö ihminen ajatella auttamisensa syitä vai ovatko syyt alitajuisia?

Sonija pyysi kommenteissa minua lukemaan kirjoituksensa, joka käsittelee auttamista ja sen pyyteettömyyttä ja minä olen tehnyt työtä pyydettyä. Kirjoituksessaan hän pohtii, kuinka epäitsekästä auttaminen lopulta on. Sonija kysyy, miettiikö ihminen auttaessaan auttamatta jättämisen tuomaa huonoa omatuntoa, auttamisen tuomaa mahdollista kiitollisuuden velkaa, mainetta ja kunniaa tai muita itsekkäämpiä motiiveja?

Kysymys on kiinnostava. Altruismi, eli toisten edun ajatteleminen ja ajaminen vailla itsekkäitä motiiveja (eli äärimmillään itsensä uhraaminen muiden puolesta) on ajatuksena toki kaunis, mutta onko se ylipäätään mahdollinen?

Otetaan  Sonijan esimerkki lapsensa puolesta uhrautuvasta vanhemmasta. Olen kuullut kerrottavan, että äidinrakkaus (Yleensä esimerkki on ollut äidistä, liekö isistäkin vastaavia juttuja? Tietääkö kukaan?) olisi välillä niin vahvaa, että äiti on valmis uhraamaan itsensä lapsensa hengen säilymisen edessä. Entäs jos on useampia lapsia? Uhraako äiti itsensä silloinkin, jotta yksi lapsi elää, mutta kaikki jäävät äidittömäksi?

Toisaalta, kuten Sonija huomautti, onko äidillä vaihtoehtojakaan? Pystyykö hypoteettinen äiti elämään itsensä kanssa, jos antaa lapsensa kuolla, vaikka olisi voinut estää lapsen kuoleman oman henkensä hinnalla?

Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää päässäni vain lisää kysymyksiä vastauksien sijaan. Uskon kuitenkin, että auttamisen ei varsinaisesti tarvitsekaan olla pyyteetöntä.

Tartteeko auttaa siiliä?
Kuva: Tomi Tapio

Autettava tuskin välittää, auttaako ihminen häntä siksi, ettei halua huonoa omatuntoa vai siksi, että toivoo osakseen kiitosta ja kunniaa. Kun on todella pulassa, apu kelpaa kyllä auttajan tarkoitusperistä huolimatta. Eikä avun vastaanottaminen sido (muutoin kuin ehkä autettavana olleen omatunnon nimissä) täyttämään avunantajan salaisia toiveita.

Jos taas auttajalla on riittävästi pokkaa sanoa, että "autan sua, jos...", kyse ei enää ole mielestäni auttamisesta vaan kaupankäynnistä.

Uskon, että ihminen auttaa alitajuisesti, koska olemme empaattisia emmekä halua nähdä toisten kärsivän. Lisäksi uskon, että auttamisen tuoma hyvä mieli on tavallaan osoitus siitä, että ihminen on luonnostaan auttavainen eläin. Jos uskoisin suurempiin voimiin, sanoisin, että ihminen on luotu auttamaan, koska auttamisesta tulee hyvä mieli.

Toisaalta taas meille rakkaiden ihmisten auttaminen tuottaa suurempaa mielihyvää ja heidän kärsimyksesä katsominen satuttaa meitä enemmän. Tästä syystä autamme rakkaitamme enemmän ja mieluummin kuin vieraita ihmisiä. Onko se itsekästä? Ehkä. Mutta se on myös luonnollista. 

Auttamisesta tuli mieleeni, että Tampereella lanseerataan "Saa auttaa" -hihanauhoja vanhuksille. Juutalaisassosiaatiot sivuuttaen totean, että tässä on hyvä idea. Joskus tuntuu vaikealta tarjota apua, kun ei ole varma, onko avuntarpeessa olevan näköinen tyyppi niitä, joita "ei tartte auttaa!". Hihanauha antaa luvan lähestyä ja auttaa, eikä lähestyvän tarvitse pelätä, että toinen loukkaantuisi tai torjuisi avun.

On toki mietittävä, kuten paras ystäväni Hanna minua muistutti, estääkö hihanauhan puuttuminen entisestään auttamasta niitä, joiden avuntarpeesta ei ole aivan varma. Eihän sen pitäisi, mutta niinkin saattaa käydä: ajatellaan, että kun hihanauhaa ei kerran ole, toinen ei halua apua. Kynnys lähestyä vierasta on nimittäin yllättävän korkea.

No, yritetään me kuitenkin parhaamme mukaan edes kysyä, tarvitseeko toinen apua, oli hihanauha eli ei. Ja toisaalta opetellaan myös ottamaan vastaan apua, silloin kun sitä tarjotaan.

Tartteeko sua auttaa?

Kiitos Sonijalle juttuideasta ja paljon kysymyksiä herättäneestä tekstistä. :)

Määrittele oma todellisuutesi

Noniin, nyt seuraa toinen hyvä ajatus, josta puhuimme siskon kanssa. Se käsitteli todellisuutta ja miten paljon siitä voimme itse luoda sanoillamme ja ajatuksillamme. Se meni jotenkin näin.

Tunnustin siskolleni - ja nyt teille - että minulla on toisinaan tapana jutella yksikseni tietokoneen ääressä. Kerran pysähdyin kesken lauseen ja jäin miettimään, että mitäköhän vastapäisen talon asukkaat ajattelevat, jos sattuvat katsomaan ikkunasta, kun naapuritalon tyttö horisee keskenään.

Sitten mietin, että jos minulla on Skype päällä ja juttelen vaikka Tapiwan kanssa, puhun silloinkin yksinäni näytölle. Kuitenkin kun minulla on sille hyvä syy, ei minua hävetä ollenkaan, vaikka joku naapuri näkisikin. Vaikka eihän se naapuri sitä syytä näe!

Tästä pääsimme siskon kanssa keskustelemaan todellisuudesta ja siitä, miten paljon määrittelemme tekemisiämme sen kautta, kuka näkee ja mitä näkee.

Minulla on tuttavia, jotka ovat työttömiä. Heitä usein ahdistaa mennä paikkoihin, jossa on uusia ihmisiä, sillä vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin eteen tulee tuo tuttu kysymys: "Mitä sinä teet työksesi?" On totta, että työ on niin suuri osa elämäämme, että siitä on hyvä aloittaa tutustuminen. Se ei kuitenkaan ole alkuunkaan ainoa tai edes tärkein meitä määrittävä tekijä!

No se ei nyt kuitenkaan ole tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti on se, että monesti työttömiä ahdistaa oma työttömyys osittain ihan tarpeettomasti. Otetaan hypoteettinen tilanne, jossa yksi on työtön siksi, että sai potkut YT-neuvottelujen tuloksena, yksi on työtön työkyvyttömyyden takia ja yksi on työtön siksi, että irtisanoutui etsiäkseen jotain mielekkäämpää tehtävää.

Kolme syytä, yksi täysin samalta näyttävä tilanne: ihminen on työtön. Jostain syystä kolmatta ahdistaa hyvin paljon vähemmän kuin ensimmäistä, jota ahdistaa todennäköisesti vähemmän kuin toista. Vaikka ajattelisi, että on häpeällistä olla työtön, jos työttömyydelle on jokin hyvä ja vähemmän häpeällinen syy, se muuttuu vähemmän häpeälliseksi asiaksi.

Täysin pätevä syy jutella tietokoneruudulle.

Kuitenkin paljon pahempi, kuin olla työtön, on olla työssä työkyvyttömänä. On pahempi olla epämielekkäässä työssä joka päivä kahdeksan tuntia, kun voisi myös irtautua ja etsiä elämälleen uudenlaista suuntaa. Ja YT-neuvottelut... no niille nyt ei vaan voi mitään. Miksi sitä pitäisi hävetä?

Siksi on mielestäni aivan järkevää suhtautua omaan työttömyyteen vähintäänkin neutraalisti. Jos joku kysyy, että "mitä teet työksesi", voi sanoa, että "en tällä hetkellä mitään, kun etsin elämälleni uutta suuntaa". Ja se on ihan ok! Ei kysyjän tarvitse tietää työttömyyden syytä. Vastaukseksi riittää se, miten työtön itse oman tilansa sillä hetkellä kokee ja määrittelee.

Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä: jos oletamme, että keskustelukumppani automaattisesti tuomitsee olemisemme, sanomisemme ja tekemisemme, emme uskalla mennä tutustumaan uusiin ihmisiin. Usein ihmiset suhtautuvat kuitenkin varsin neutraalisti ja tuomitsematta. Ja aina asiat voi esittää siten, että niissä ei ole mitään tuomittavaa.

Ei kannata olettaa, että naapuri ajattelee minun olevan seinähullu. Kannattaa ennemmin olettaa, että naapuri uskoo minun vain puhuvan Skypessä. Minähän sen todellisuuden vain tiedän ja määrittelen.

Vai olenko ehkä sittenkin seinähullu? Minkä osan todellisuutta sinä haluaisit määritellä neutraalisti?

Yksin selviäminen on itsekkyyttä

Ei tartte auttaa! Se on se suomalainen sisunperkele, kun meitä ajaa karjumaan naama punaisena, ettei tarvitse auttaa. Tai sitten se sisun kalpeampi velipuoli ylpeys, joka saa aikaan sen, että hammasta purren ja tilanteen mahdottomuuteen hukkuen ihmispolo ennemmin riistää henkensä kuin hakee apua.

Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.

Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.

Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.

Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.

Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti,
joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia:
Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua.

Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.

Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.

Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.

Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.

Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.

"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."

 - George R. R. Martin

Voisitko ampua ystäväsi?

Kun ihmettelimme internet-tuttujen tapaamista kasvotusten, heitti Renard ilmoille hyvin kiinnostavan kysymyksen: kun internet mahdollistaa ystävyyden maailman kaikkiin kolkkiin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota? Se onkin hyvä kysymys!

Esittelin jo teille videon, jossa pohdittiin ihmisen kykyä empatiaan. Video ehdotti, että ihminen olisikin pohjimmiltaan Homo Emphaticus ja ainakin teoriassa olisi mahdollista, että ihmisen empatiakyvyn rajat voisivat laajeta kansallista empatiaa suuremmaksi, globaaliksi empatiaksi.

On sanomattakin selvää, että tunnemme helpommin empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat meitä lähellä tai joihin meillä on jonkinlainen side. Siksi ihmiset surevat kuollutta julkkista, mutteivät istu joka päivä itkemässä nälkään kuolevien lapsien vuoksi. Jos taas matkustaa vieraaseen maahan ja kohtaa lapsen tai pari, alkaa heidän nälänhätänsä tuntua koskettavammalta.

Kuva: Sean Rogers

Samanaikaisesti me muodostamme ystävyyssuhteita yli kansallisten rajojen. Minulla on ystäviä ainakin seitsemässä maassa. Mitä siis tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota?

Jos olisi pakko, voisinko mennä maahan, jossa ystäväni asuu ja ampua hänet tai hänen perheensä? Jos minua vastassa olisi Marco, jonka kanssa olen nauranut ja itkenyt monta kertaa, miten ikinä voisin suorittaa vaaditun tehtävän?

Me matkustamme kaiken aikaa ja luomme tunnesiteitä ympäri maailman. Voisiko siis olla niin, että olemme luomassa empaattista maailmaa? Luommeko hiljalleen maailmaa, jossa sota ei voi syttyä, koska ihmiset eivät yksinkertaisesti suostu tappamaan ystäviään?

Haluaisin kuulla, mitä sinä ajattelet. Voisitko sinä ampua ystäväsi?

55 % on tavannut nettitutun kasvokkain

55 % Aamulehden päivän kysymykseen vastanneista, on tavannut nettitutun kasvokkain. Päivän kysymys todennäköisesti virisi hiljattain paljastuneista pedofilia-tapauksista, joissa vanhat tai vanhahkot miehet houkuttelivat nuoria tyttöjä tapaamaan heitä.

Onhan se totta, että internet on pullollaan iljettäviä lieveilmiöitä. Pedofilia lienee niistä kaikista iljettävin. On suorastaan hämmentävää ajatella, että niin moni aikuinen ihminen haluaa, aikoo ja internetin tarjoamin välinein jopa tekee jotain niin väärää.

Ongelma ei kuitenkaan ole internet. Suurempi ongelma on nuorten arvostelukyvyn puute ja kuvottavat vanhahkot äijät, jotka kokevat oikeudekseen käyttää välinettä väärin.

Itse olen tavannut montakin nettituttua kasvokkain. Paras ystäväni on peräisin internetistä. En asuisi nykyisessä kotikaupungissani, ellen olisi internetitse tutustunut Hannaan. En olisi matkustanut 18-vuotiaana Englantiin, ellen olisi tutustunut Johniin ja Peteriin. Elämästäni puuttuisi monta kokemusta ja monta ystävää ilman nettiä.

Kuva: Beraldo Leol

Välillä kyllä ihmettelen sitä, miten äiti uskalsi päästää minut vieraaseen kaupunkiin tai jopa vieraaseen maahan nettituttuja tapaamaan. Epäilen, että olisin itse äitinä kauheampi kahlitseva kalkkis. Mutta minä sain mennä, sillä äiti luotti arvostelukykyyni.

Arvostelukyvystähän siinä paljolti on kysymys. Totta kai kuka tahansa voi tulla huijatuksi, sitä en kiellä. Hyvällä arvostelukyvyllä valtaosan huijauksista voi kuitenkin melko helposti paljastaa. Jos uuden nettituttavuuden puheet kääntyvät seksuaalisiksi alta aikayksikön, pitäisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida ja lujasti.

En voi mitenkään olla suosittelematta nettiä keinona etsiä kavereita. Siksi olisi sääli, jos ihmisten pitäisi alkaa peitellä ja häpeillä sitä, että etsivät seuraa internetin avulla. Vaikka siellä on liikkeellä kaikennäköistä hiihtäjää, täytyy osata erotella tyynyliinat lakanoista omaan arvostelukykyyn luottaen.

Jos Aamulehteen on uskomista, ja joka toinen on jo tavannut nettitutun kasvokkain, melko pieni prosentti niistä on väärällä asialla liikkeellä. Useimmin kyse on ihan normaaleista ihmisistä, jotka etsivät ystävyyttä tai rakkautta internetissä. Tai hengaavat siellä muuten vaan. Minä olen täällä. Sinäkin olet täällä!

Oletko Sinä tavannut nettituttavan kasvokkain?

Ihminen onkin homo emphaticus?

Lukija vinkkasi katsomisen arvoisesta videosta, kiitos lukija! Se on tuossa alla. Suosittelen lämmöllä katsomaan sen, jos sattuu olemaan kiinnostunut filosofiasta, biologiasta, psykologiasta, sosiologiasta, kulttuureista, sivilisaatioista, nationalismista, ihmisen käytöksestä tai apinoista.



Ajatus on kiinnostava. Ei ole vaikea uskoa, että ihminen voisi olla pohjimmiltaan empaattinen olio. Voisiko ihminen kuitenkaan ulottaa empatiansa rajoja kansallisuuksien yli, niin että empatia koskisi koko ihmiskuntaa ja planeettaamme? Onko se mahdollista?

Mitä sinä ajattelet?

Kakkonen, kuutonen ja pari muuta numeroa

Ihmiskunta jaksaa ihmetyttää minua kerta toisensa jälkeen. Juttelimme lounaalla ystäväni kanssa siitä, miten kiinalaiset laskevat kertolaskuja, harjoittavat lääketiedettä ja ajattelevat ylipäätään maailmasta niin eri tavalla kuin länsimaalaiset. Kiinalainen ajattelutapa tekisi välillä äärimmäisen hyvää tälle minä, minä, minä -keskeiselle kulttuurille.

Hiljattain olemme asettaneet minä, minä, minä -ajattelun syrjään, sillä kansaa yhdistää uusi agenda. Presidentinvaalit. Nämä ovat ensimmäiset muistamani vaalit, jotka herättävät suurta kuohuntaa. Ihmisillä tuntuu olevan mielipide. Rivit yhdistyvät. Kantaa otetaan. Asia ei ole yhdentekevä.

Ongelma on siinä, että siellä missä on meidän joukkue, on aina myös se vastajoukkue. Kansan rivit yhdistyvät yhteisen vihollisen edessä, tässä tapauksessa Niinistöläiset vastaan Haavistolaiset. En ollut uskoa, kun kuulin, että vaalikampanjointi on mennyt mielivaltaisuuksiin. Sitten luin vaihteeksi Aamulehteä.

"Kokoomuksen ja vihreiden opiskelijajärjestöt vetosivat sunnuntaina rehdin vaalikampanjoinnin puolesta. Järjestöjen mielestä äärimielipiteet ovat lisääntyneet huolestuttavasti nyt, kun presidentinvaalien toisen kierroksen ratkaisuvaiheet lähestyvät. Järjestöjen mukaan tietoon on tullut tappouhkauksia ja yksi väkivallanteko." - AL 30.1.2012

Sitä sanotaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Asia ei kuitenkaan lyö ketään. Asia ei uhkaa tappaa ketään. Asia ei käy käsiksi vaalikampanjoijaan vain siksi, että tämän rintapielessä on väärä numero.

Kuva: The Ulkopolitist

Tässä kohdassa ihmiskunta alkaa jälleen ihmetyttää minua. Itämaisessa kulttuurissa ihminen on vain osa suurta energiaa. Me kaikki olemme lähtöisin samasta energiasta ja siihen myös palaamme. Ihmisen tehtävä on pitää itsensä balanssissa ja olla vahingoittamatta muita.

Länsimainen ajattelu taas menee kokoajan syvemmälle individualismin syövereihin. Kaiken keskipiste on minä, minä itse, eikä kukaan muu. Toista voi vähän hutkia ja mätkiä, kun se on vieras, erilainen tai väärä. Ihmisiä voidaan solvata ja halventaa, koska he kannattavat väärää presidenttiehdokasta.

Huolimatta poliittisesta mielipiteestään, toinen ihminen on aina ihminen. Kun vaalit ovat ohi, ihminen lakkaa olemasta Haavistolainen tai Niinistöläinen ja on taas ihan sama naapurin Martti kuin aina ennenkin. Et kai solvaisi saati löisi Marttia?

Minun mielestäni on ihan sama, kumpi on maamme seuraava presidentti. Ihmisten on oltava suvaitsevaisia toisiaan kohtaan lopputuloksesta huolimatta.

Kun vaalit ensi sunnuntaina saadaan pois päiväjärjestyksestä, syntyykö siitä jonkinlainen vaaliaktivismin jälkeinen tyhjiö? Jos syntyy ja se tarvitsee täyttää jollakin, minulla on eri kelpo ehdotus!

Minä olen ihan toivoton, mitä tulee korvamatoihin. Kaikki soi päässäni aina ja lakkaamatta. Nyt minua pelottaa, että ensi kesän joka ikinen päivä, joka hiivatin valoisa yö päässäni soi Frontside Ollie. Hajoan vartissa, jos niin käy.

Siis te kaikki tyhjiön riivaamat vaalikannattajat - ja muutkin - liittykää riveihini ja pelastakaa minut hermolomalta. Ehdotan vaihtoehtoiseksi kesäbiisiksi alla olevaa kappaletta. Se sitä paitsi vie meidät metrin lähemmäs yhdistyneitä numeroita ja kauemmas minä, minä, minä -maniasta.




Ellet ole puolellani, olet minua vastaan. Vai miten se meni?


Hyvää syntymäpäivää, sisko! <3

Ole hyvä asiakas palvelijalle

En usein kirjoita tänne tuohtuneena, mutta nyt kirjoitan. Aloitin sunnuntaini lukemalla päivän Aamulehden ja päästyäni liitteisiin, vetäisin aamukahvit nenääni. Ja että miksikö?

Juuri taakse jätetyn vuoden lopulla Palvelualojen ammattiliitto vetosi ihmisiin, etteivät he purkaisi joulustressiään asiakaspalvelijoihin. Asiakkaiden käytös on välillä jopa niin aggressiivista, että PAM on joutunut toteuttamaan verkkokurssin, jolla pyritään kouluttamaan asiakaspalvelijoita uhkaavien asiakastilanteiden varalle.

Siis me ihmiset, sivistyneet ja älykkäät ihmiset, aiheutamme asiakaspalvelussa tilanteita, jotka vaativat uhkatilannekursseja. Tämä on arkipäivää. Ja mitä tekee Aamulehti? Uhraa sunnuntailiitteestään pari aukeamaa sille, millainen on hyvä asiakaspalvelija.

Kuva: zoetnet

Kyllä asiakaspalvelijan täytyy olla työssään pätevä ja kykenevä toimimaan kaikenlaisten ihmisten kanssa. Se on sanomattakin selvää. Mutta mitä asiakaspalvelu oikeastaan on, ellei ihmisten välistä kanssakäymistä. Tähän, niin kuin tangoon, tarvitaan kaksi.

On välillä hyvin vaikea olla hyvä asiakaspalvelija, jos asiakas itse käyttäytyy kuin aasiakas. Olisiko kohtuutonta vaatia, että saadakseen hyvää asiakaspalvelua, olisi asiakkaallakin velvollisuus käyttäytyä kuin ihminen?

Kukaan meistä ei voi seuraamuksitta puhua törkeästi esimerkiksi poliisille. Miksi kuitenkin asiakaspalvelijan niskaan saa kaataa mitä tahansa ja odottaa, että tämä siitä huolimatta hymyilee ja toivottaa aurinkoisesti hyvää viikonloppua?

Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Missä vaiheessa lakkasimme olemasta inhimillisiä ja aloimme käyttäytyä kuin aasiakkaat? Missä vaiheessa unohdimme, ettei meitä palvele kone, vaan tunteva ihminen, samanlainen kuin sinä ja minäkin?

Mistä löytää kavereita, osa 13

Kannattaa lukea lehtiä, niistä oppii kaikkea mielenkiintoista. Lauantaina opin Aamulehdestä, että on olemassa sivusto nimelta Ole ystävä. Ole ystävä on Suomen Punaisen Ristin ystäväpalvelu, jolla etsitään vapaaehtoisia ystäviä esimerkiksi syrjäytyneille, maahanmuuttajille tai vanhuksille.

Punaiseen Ristiin voi ottaa yhteyttä, jos on todella yksinäinen ja kaipaa ystävää. Yksinäisyydestä kärsii moni ja olisi hyvä, että ihmiset uskaltaisivat ja kehtaisivat hakea apua. Vaatii kuitenkin kanttia myöntää yksinäisyytensä ja hakea siihen helpotusta.

Kuva: Suomen Punainen Risti

Toisaalta taas ystävätoiminnasta voi saada uusia kavereita ryhtymällä itse vapaaehtoiseksi ystäväksi. Jos haluaa tutustua uusiin ihmisiin, auttaa jotakuta yksinäistä ja tuoda iloa tähän maailmaan, on erinomaisen hyvä idea ryhtyä ystäväksi. Kuten Aamulehdessä sanottiin: ystävyys on hyvä harrastus.

Monet sanovat, että olisi kiva tehdä jotain hyväntekeväisyyttä. Ei sen tarvitse olla niin kovin vaikeaa. Jo se, että olisi ystävä esimerkiksi yksinäiselle vanhukselle tunnin tai pari viikossa, olisi jo aivan valtava apu yksinäisyyden vähentämisessä. Vanhuksilta oppii itse tervettä perspektiiviä ja viisautta.

Jos et tiedä, mistä löytäisit ystäviä, anna Punaisen Ristin auttaa!

Voisitko sinä kuvitella ryhtyväsi vapaaehtoiseksi ystäväksi?

Epäonnistu!

Me elämme kulttuurissa, jossa epäonnistuminen on kauheaa. Sananakin se on jo negaatio: onnistumisen vastakohta. Epäonnistuminen on häpeällistä ja se täytyy piilottaa, kuten onni konsanaan. Näin ei pitäisi olla. Siksipä onkin lanseerattu Kansallinen epäonnistumisen päivä ja se on kuulkaa tänään!

Vaikka päivä on suunnattu yritysmaailmaa silmälläpitäen, elää siinä totuuden siemen. Me pelkäämme aivan liiaksi epäonnistumista. Tuntuu, että epäonnistuminen on sellainen mörkö, että se jäädyttää Muumimamman kukkapenkkien lisäksi kaiken uskon tulevaisuuteen. Se lamaannuttaa ja estää meitä yrittämästä, ellemme voi olla varmoja lopputuloksesta.

Tämä on hedelmätön tapa ajatella. Monet parhaat asiat ovat syntyneet erehdyksen kautta, monet keksinnöt saaneet ideansa vahingossa. Epäonnistuminen sisuunnuttaa ja auttaa näkemään vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia. Vaihtoehtoisia ja ehkä jopa parempia!

Me olemme ihmeellisiä kananjalkoja kaikki, mitä tulee epäonnistumisen pelkoon, myös ihmissuhteissa. Emme puhu vieraille, koska pelkäämme… niin, mitä me oikein muka pelkäämme? Olen kysynyt tätä ennenkin: mikä oikeastaan on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Minun tekisi mieleni lisätä tähän lause niistä tekemättömistä asioista, joita vanhana katuu enemmän kuin tehtyjä. En kuitenkaan lisää, koska se on niin loppuun kulutettu. Sen sijaan haluan takoa jokaisen päätä pikkuisen valurautapannulla ja tolkuttaa, että itsestä se muutos tässä maailmassa lähtee.

Ellet sinä, juuri SINÄ SIINÄ, tee ensimmäistä askelta, ei sitä sinun puolestasi kukaan tee. Kaikki eivät ole rohkeita ja uskaliaita, eikä tarvitsekaan olla. Kaikki voimme kuitenkin päättää välillä tekevämme jotain senkin uhalla, että pieleen menee. Tänään on se päivä. Do your thing!


  
Epäonnistu!

Sakot pihtaamisesta avioliitossa

Tiedän, että tästä aiheesta on puhuttu jo pari päivää ja keskustelu alkaa jo laantua. Itse satuin kuitenkin lukemaan tapauksesta vasta eilen ja haluan siksi käsitellä aihetta vielä vähän lisää. Kyseessä on siis Ranskan tuomioistuimen päätös, jossa mies tuomittiin maksamaan vaimolleen 10 000 euron sakot siitä, että tämä ei ollut harrastanut tarpeeksi seksiä vaimonsa kanssa.

Voitte arvata, mitä mieltä minä tästä olen. Ainakin jos olette lukeneet aiemmat aihetta sivuavat tekstit kommentteineen. Minun mielestä tuo ranskalainen tuomari on väärässä!

En kuitenkaan halua puhua siitä, kuinka jokaisella on oikeus omaan kehoonsa. Saati siitä, kuinka tuon tuomarin päätös kierosti mahdollistaa toisen pakottamisen seksiin, eli karkeasti määriteltynä raiskaamisen. Ei ehkä fyysistä, mutta rahallista pakottamistahan tuollainen sakon uhalla seksin vaatiminen on.  

Sen sijaan haluan kysyä, että mihin se raja oikein vedetään?

Voisiko tuo tuomion saanut mies haastaa vaimonsa oikeuteen siitä, ettei tämä ymmärtänyt miehensä väsymystä ja terveydellistä tilaa? Eikö puolison tukeminen, kannustaminen ja ymmärtäminen ole yhtä keskeinen osa "yhteistä elämää" kuin fyysinen kanssakäyminenkin?

Kuva: o5com

Voiko puolison haastaa oikeuteen siitä, että tämä ei silitä tukkaa tarpeeksi? Suukottele aamuin illoin? Kuuluuko yhteiseen, jaettavaan elämään se, että kysyy joka päivä miten toisen päivä on mennyt? Voiko oikeusteitse vaatia korvausta siitä, ettei toinen ehdi ikinä samaan ruokapöytään tai ota kainaloon yöllä?

Entäpä nämä petihommat sitten? Määrittelikö tämä tuomari, että riittääkö pelkkä yhdyntä siihen, ettei sakkoa tule? Miten on esileikin laita, saako sitä vaatia? Entä jos puolisolla on jotain jänniä taipumuksia, mihin kaikkeen täytyy "yhteisen elämän" nimissä ruveta, ettei saa sakkoja?

Kyllä minä olen sitä mieltä, että jos puoliso on tyytymätön avioeloon (ihan mihin tahansa osaan siitä), täytyy molempien mennä itseensä. Yhdessä voi sitten miettiä, missä vika piilee ja miten tuo vika voitaisiin ratkaista. Yhdessä! Kyllä se nimittäin siinä kohtaa olisin minä, joka lähtisin menemään, jos toinen alkaisi kaivaa asianajajan numeroa...

Hullu maailma?

Googlettaminen on väärin!

On tiedättekö olemassa vinkeä laki yksityisyyden suojasta työelämässä. Sen mukaan työnantaja ei saa googlettaa firmaansa pyrkivää työnhakijaa. Se on nimittäin VÄÄRIN!

No miksi se muka on väärin? Siksi, että esimerkiksi Jenni Heikkisiä ja Matti Kemppaisia on palttiarallaa viisikymmentä kumpaakin. Tuleva työnantaja pistää Googleen "Jenni Heikkinen" ja parka työnhakija saa kontolleen kaiken minkä yksikään Jenni niminen Heikkinen on koskaan internetissä tehnyt. Onko tämä nyt sitten reilua Jenniä kohtaan?

Ehkä ei. Tästä huolimatta jokainen googlettaa työnhakijansa, oli se sallittua eli ei. Jos prosessi olisi avoin ja sallittu, voisi työnantaja työhaastattelussa kysyä kaikesta epäilyttävästä, kuten ystäväni Hanna totesi. Avoimuutta on yleensä pidetty hyvänä asiana, eikö?

Jos viedään tätä ajatusta hivenen pidemmälle, eikö kaikki nimellä googlettaminen olisi yhtä väärin? Kaimojen painolasti roikkuu niskassa, tutkipa sitten juuri kohtaamansa uuden ystävän tai oman lapsensa googletuloksia. 

Miettikääpä omalle kohdalle, mitä teidän äitinne löytää teidän nimellänne Googlesta? Saati joku vieras? Kuka tahansa voi googlettaa kenet tahansa koska tahansa ja jokainen voi saada väärän käsityksen tuloksista. On itseasiassa todennäköisempää, että joku on nimeäsi googlettanut, kuin että ei olisi!

Olen sitä mieltä, että holhoamisella ei välillä ole mitään rajaa. Olisi taatusti parempi, että asioista voisi puhua sen sijaan, että pitää sitten keskenänsä pähkäillä, mikä Googlesta löytynyt tieto on totta ja mikä ei.

Sitä paitsi jos tuloksia saisi selittää, kaimojen niskoillehan voisi kätevästi sälyttää kaikki omat nuoruuden internet-hoopoilut... Paitsi jos sattuu olemaan yhtä onnekas (?) kuin allekirjoittanut, jolla ei ole kaimoja ensinkään. :P

Miten sinä tämän asian näet? Onko googlettaminen VÄÄRIN?

Estääkö tyttöystävä joukkomurhan?

No onpa kiva, ajattelin, kun luin Markus Määttäsen näkökulmakirjoituksen sunnuntain Aamulehdestä. Että nytkö sitten siirretään syyllisyys tytöille ja naisille? Miten kukaan voi edes ehdottaa, että naisen puute olisi joukkosurman syy?

Siinä miettii sitten jokainen tyttö, jota päin Auvinen, Saari tai Norjan Breivik on kuunaan edes katsonut, että: "Jos oisin antanut sille, niin oisko se sitten jättänyt kaikki ne ihmiset tappamatta?" Voiko syyttää nuorta naista siitä, ettei ole tuntenut minkäänlaista vetoa joukkomurhaajaan?

Olen Määttäsen kanssa samaa mieltä, että "yksinäiselle ihmiselle hyvinvointiyhteiskunta on kolkko, antiyhteisöllinen tila". Määttänen jatkaa, että "tähän kylmyyteen ei auta kuin toisen ihmisen fyysinen läheisyys".  Mielestäni kuitenkin henkinen läheisyys on se, mitä syrjäytynyt ja ahdistunut ihminen tarvitsee enemmän kuin tunteetonta pupuseksiä.

Kuva: Linus Bohman

Ymmärrettävistä syistä Määttäsen kirjoitus on aiheuttanut paljon närää. Oikeutetusti on närkästytty siitä, että Määttäsen ratkaisu joukkosurmiin olisi se, että pojat saisivat riittävästi piparia. Jokaisella tytöllä on oikeus omaan kehoonsa ja sen koskemattomuuteen!

Kyllä, nuorten naisten, nuorten miesten ja ihmisten yleensä olisi syytä mennä juttelemaan ja tutustua niihin hiljaisiin ja vetäytyviin ihmisiin. Ihmiset tarvitsevat läheisyyttä ja toisia ihmisiä voidakseen hyvin. Mutta se ei tarkoita sitä, että tyttöjen pitäisi antaa ahdistuneille nuorille miehille ihan vain siksi, että heidän elämänsä on vähän synkkää.

Tässä maassa on kuitenkin aika monta nuorta ihmistä poika- tai tyttöystävää ja/tai seksiä vailla. Vaikka se saattaa ahdistaa, ei se kuitenkaan aja ääritekoihin. Jos alkaa suunnitella joukkosurmaa, ovat ne syyt ja seuraukset aika paljon syvemmällä kuin siellä, ettei ole saanut. Henkinen epätasapaino korjataan ihan muilla asioilla kuin henkisiä myllerryksiä aiheuttavilla parisuhteilla.

Lopetan Määttäsen tekstin ainoaan järkevään lauseeseen: "Ketään ei saa jättää yksin, ja pieniinkin koulukiusauksen merkkeihin pitää puuttua heti."

Mitä mieltä sinä olet? 

Iso paha internet

Edellisellä kerralla Ylen A2-keskusteluillassa oli aiheena homot. Tällä kertaa peistä väännettiin internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta. Kuten arvata saattaa, keskustelu oli aseteltu niin, että mielipiteet olivat provosoivia ja tunnelma oli lähes maailmanlopun hengessä maalattu tuho ja hävitys. Mutta mielestäni keskustelussa ei ollut koko totuus, ei edes puoli totuutta paikalla.

En minäkään aina sosiaalisesta mediasta niin mielissäni ole. Kaikenlaiset laitteet ja kommunikaatiovälineet tuovat toki mukanaan erilaisia lieveilmiöitä ja haittapuolia. Mutta olisi yksisilmäistä jättää huomiotta, että noita lieveilmiöitä oli myös menneiden aikojen tavoissa toimia. Kirjeet eivät ehkä koukuttaneet pöydän ääreen samalla tavalla kuin Facebook, mutta ne kulkivat hitaasti ja joutuivat välillä hukkaan. Kyllä sekin on aikoinaan harmia aiheuttanut.

Kuva: Yle A2-teema

Koko keskustelusta henki ajatus jonka mukaan sosiaaliseen mediaan pudotaan kuin pää edeltä Ihmemaahan, jossa tulemme vuoroin pieniksi ja vuoroin suuriksi, voimatta kontrolloida mitä meille tapahtuu tai mitä meistä tiedetään. Mutta eihän se nyt niin mene. Ihminen voi internetissäkin kontrolloida tekemisiään ja sanomisiaan. Voi valita mitä tekee ja missä, eikä sinne tarvitse alkujaankaan laittaa sellaista materiaalia itsestään, minkä epäilee myöhemmin haluavansa sieltä pois.

Tämä liittyy olennaisesti myös ystävyyteen. Kaikkia ihmisiä ei ole pakko seurata Twitterissä, lisätä Facebookissa, kaikille ei tarvitse kertoa sijaintiaan FourSquaressa ja niin edelleen. Sen sijaan näitä moderneja välineitä voi käyttää hyväkseen siihen, mihin ne on tarkoitettu: niiden avulla voi nopeasti ottaa yhteyttä ja laajentaa omaa sosiaalista kenttäänsä kirjeiden lähettelyä paremmin. Lisäksi sosiaalinen media aktivoi uudella tavalla.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta sosiaalisen median aktivoivasta puolesta on #taskolut-konsepti. Aina ne omat luottoystävät eivät vaan ole saatavilla ja silti tekisi mieli lähteä työviikon jälkeen oluelle. Mikä neuvoksi? Kirjoittamalla Twitteriin, että aikoisi lähteä ulos ja olisi seuraa vailla ja lisäämällä #taskuolut-tagin voivat muut samaa ajatusta päässään pyörittelevät etsiä ja löytää kutsun ja siten tulla paikalle. Helppo ja mukava tapa saada seurakseen välillä uusia kasvoja.

Kaikkia ajanvietto-ongelmia tämä ei tietenkään poista. Saattaa käydä kuten Sakarille, joka etsi kaveria illanviettoon Facebookista, kun muut tekivät samaa Twitterissä. :D Mutta enimmälti sosiaalinen media tarjoaa kuitenkin niin paljon mahdollisuuksia, että haittoihin järkevästi suhtautuva osaa kyllä kääntää uudet sovellukset omaksi hyödykseen. Kultaisella keskitiellä ja maalaisjärjellä pääsee näissä asioissa pidemmälle kuin kirjekyyhkyjen aikakaudella.

Oletko käynyt #taskuoluella? Koetko internetin upottavaksi suoksi? Mistä kaikki hysteria aina kumpuaa?

Pikavalinnassa Seiska

On olemassa hyviä ystäviä, huonoja ystäviä ja erittäin huonoja ystäviä. Juorulehden toimittaja kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Mutta epäilyttävin ihmisryhmä kaikista lienee kuitenkin se, joka pitää juorulehden toimittajaa ystävänään. Jos puhelimen pikavalintanäppäimissä on 7 päivää –lehti, on valtaosa muumeista tainnut hakea turvapaikkaa smurffimaasta.

Otetaan esimerkiksi koko kansan kestosuosikki Matti Nykänen, tuo juorulehtien ehtymätön lähde. Pahat kielet kertovat, että kun tämä ikääntynyt mäkitilhi juo kaikki rahansa, soittaa hän luottotomittajalleen Kai Merilälle. Kain rynnätessä paikalle, saa Nykänen leivän päälle voita ja Seiska taas uuden juorun kirjoitettavakseen. Seiskan sivuilla on ruodittu uudet, vanhat, menneet ja petetyt salarakkaat, Mervin puukotukset, avioerot ja pari oikeudenkäyntiäkin. 7 päivää -lehti tituleeraa omaa toimittajaansa Matin ”läheiseksi ystäväksi”. Läheinen ystävä? For real?

Kuva: 7 Päivää

Tasa-arvon nimissä puhutaan toki myös kuluneen viikon kansikuvatytöstä, Johanna ”Tuksu” Tukiaisesta. Johanna väittää uusimmassa (7 päivää –lehden ylläpitämässä) bloggauksessaan, ettei hänen ja Arton avioliitosta ”tule mitään Nykänen-Tapola draamaa joka kestää vuosia että erotaan ja palataan yhteen”, sillä siihen hän ”ei alistu”. Sen sijaan hän on täysin valmis hyväksymään, että huolimatta siitä kenen kanssa hän on tai on olematta, hänen elämänsä on joka tapauksessa Nykänen-Tapola -mediadraamaa. Niinhän se joku joskus väitti, ettei huonoa julkisuutta olekaan. Se joku kuitenkin kuoli kauan ennen kuin nykyaikainen juorulehdistö syntyi.

Havaitsen ihmisten ja ystävyyden kannalta kaksi todella huolestuttavaa kehityskulkua. Ensimmäisessä erilaiset ”haluatko julkkikseksi” -formaatit sylkevät ulos toinen toistaan julkisuudenkipeämpiä hoopoja, jotka elävät lööpeistä ja pitävät juorutoimittajia läheisinä ystävinään. Ei tarvitse olla suurikaan ruudinkeksijä kyseenalaistaakseen juorutoimittajan lojaliteetin ja ystävyyden todellisen laadun. Jos syystä tai toisesta ajautuu alalle, jossa julkisuus on välttämätön paha, on tärkein asia panostaa vahvoihin ja luotettaviin ystävyyssuhteisiin. Mistä päästään sujuvasti toiseen kehityskulkuun.

”Lähipiiri paljastaa”, ”ystävä kertoo”, ”paikalla ollut vahvistaa”. Olisi ehkä syytä miettiä, mitä vikaa on lähipiirissä ja ystävissä, jos he ovat lojaalimpia juorulehdille kuin läheiselleen. Tietysti jos ottaa alasti aurinkoa keskellä yleistä uimarantaa, riehuu kännissä Jenny Woossa tai muuten vaan käyttäytyy kuin huomionkipeä strutsi, ei kai ole ihme, että lehdet kirjoittavat. Mutta jos yrittää välttää lööppijulkisuutta kaikin tavoin ja siitä huolimatta löytää naamansa Hymystä, voi aiheellisesti kysyä mikä ”ystäviä” oikein vaivaa. Ja hankkia parempia ystäviä. Ja parempaa luettavaa.

Luotettavan tietolähteen mukaan monen kaveripiirissä on julkkiksia. Kysymys onkin siinä, kuinka hyviä ystäviä he omille julkkisilleen ovat. Kuka sinulla on pikavalinnassa numero seitsemän?

Aristoteleen kanssa hyvän elämän jäljillä

Luin tenttiin, sain ajatuksia. Niinkin voi käydä. Tällä kertaa aiheena oli filosofia, tarkemmin etiikka. Kahlattuani läjäpäin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä on hyvä, miten eletään hyvää elämää, miten ratkaistaan eettiset ristiriitatilanteet ja kenellä on oikeus määritellä moraaliset normit, viimeisestä kappaleesta kimppuuni hyökkäsi Aristoteles. Tuo joka paikan filosofi oli eläessään ehtinyt tietenkin keksiä ratkaisun myös hyvän elämän ongelmaan.

Vaikken Aristoteleen hyve-etiikkaa ongelmattomana pidäkään, enkä siihen sokeasti luottaisi, tykkään Aristoteleen ajatuksista. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen tehtävä maailmassa on toteuttaa päämääräänsä eli telosta. Kellon telos on näyttää aikaa tarkasti, puutarhurin telos on kasvattaa hyvin kasveja ja ihmisen telos on älyllisten ja moraalisten hyveiden harjoittamista. Aristoteles piti ihmisen korkeimpana hyvänä onnea eli eudaimonia ja tuo onni muodostuu mielen aktiivisuudesta.

Kuva: Tim Schapker

Aristoteleen ajatuksista vaikuttui myös Alasdair MacIntyre, jonka kehittelemä virtuismi päätyi lopputulokseen, että ”ihmisellä on olemus, joka määrittelee hänen todellisen päämääränsä”. Etiikka on tie siitä, millaisia olemme nyt, siihen millaisia voisimme olla, jos toteuttaisimme olemuksellisen luonteemme, eli teloksen.

Kiinnostavinta tässä kuitenkin on, että sekä Aristoteles että MacIntyre ovat sitä mieltä, että hyveellinen toiminta on mahdollista vain yhteisössä. ”Hyveet eivät liity henkilökohtaisiin haluihin ja intresseihin ja niiden tyydyttämiseen, vaan niillä on tärkeä tehtävä yhteisön toiminnassa. Ystävyys on hyvin tärkeä hyve silloin, kun se perustuu yhteiseen käsitykseen ihmisen hyvästä ja sen edistämisestä. Kaikkien hyveiden harjoittaminen edellyttää, että löytää oman paikkansa yhteisössä ja hoitaa sen tehtäviä tai rooleja kunnolla: vanhempana, opettajana, ystävänä ja niin edelleen.”

Lisäksi virtuismi kokee, että kun individualistinen yhteiskunta syntyi ja perinteinen yhteisöllinen yhteiskunta väistyi markkinatalouden vaatimuksia vastaavan yksilökeskeisen ajattelutavan alta, hävisi myös ”ihminen” funktionaalisena käsitteenä. Eli käytännössä kun aloimme ajatella minäkeskeisesti, poikkesimme myös polulta kohti onnellista elämää, sillä hyveellinen elämä, joka on eudaimonian pohja, on mahdollista vain osana yhteisöä.

Kuva: Jacob Bøtter

Olemme iät kaiket olleet vaikka mitä mieltä siitä, mitä hyvä elämä on. Enkä sano, että virtuismi on nyt se ainoa oikea tapa katsoa tätä maailmaa, mutta sillä on puolensa. Olen valmis kyseenalaistamaan, että onko uusi aika aina vanhaa parempi ja olemmeko todella onnellisia juuri tässä ajassa. Olen monesti pohtinut, että olisimmeko sittenkin onnellisia, jos saisimme elää heimoissa, osana suurempaa laumaa. Ehkä hyvää ja onnellista elämää olisikin toteuttaa hyvän ihmisyyden päämäärää osana toisistaan välittävää yhteisöä? Ja toisaalta, onhan meillä edelleen yhteisöjä ja sosiaalisia rooleja, ne ovat vain hyvin erilaisia menneisyyteen nähden.
Kuka sanoo, mikä noista ajoista edusti parhaiten hyvää elämää?

Mielestäni kuitenkin selvää on, että tarvitsemme toisia ihmisiä. Ja hyvä ja moraalinen elämä on aina sidoksissa muihin ihmisiin. Sillä jos olisimme maailmassa yksin, voisimme toimia miten tahansa, sillä ainoa joka noista päätöksistä kärsisi, olisimme me itse. Mutta heti, kun kuvioon tulee muita ihmisiä, astumme etiikan alueelle. Joskus on syytä tinkiä omista intresseistään, jotta yhteinen hyvä täyttyisi. Joten mitä itsekeskeisemmäksi yhteiskuntamme muuttuu, sitä suurempi riski on, että livumme kauemmas moraalisen, yhteisöllisen, hyvän elämän toteuttamisesta. Kaksi tuhatta vuotta vanhoine ajatuksineenkin Aristoteles on jännän äärellä. Vai onko?

Lainaukset kirjasta Pietarinen & Poutainen : Etiikan teorioita (Gaudeamus, 1998)