Äh!

Viestintä on lempilapseni. Kuten infoteksti kertoo, viestin työkseni ja koen olevani siinä suhteellisen hyvä. On kuitenkin lohdullista, että arki säännöllisin väliajoin palauttaa takaisin pinnalle maan ja muistuttaa, ettei tässäkään asiassa omnipotentti ole kukaan.

Olen aiemmin jo jutellut kanssanne kieltä näyttävän hymiön monenlaisista tulkintatavoista. Itselleni se on hyväntuulisen ilkikurinen, siskolleni negatiivissävytteisempi mielenilmaus. Kolmas meidän sisarkatraasta yhdisti sen vain SLURPS-äännähdykseen.

Samanlaiseen epävarmuuteen minut saatteli tekstiviestiin pujotettu "äh". Vaikka miten päin puhelinta kääntelin, en osannut päättää, miten tuo "äh" olisi pitänyt tulkita. Kun eleet puuttuvat, on vaikea sanoa onko "äh" kirjoitettu hymyillen vai otsa rypistyneenä.

Sekä nyky- että nuorisoversio allekirjoittaneesta
on hyvin usein hämmentynyt.

Toisinaan tulkintavaikeuksia on asioilla, joiden luulisi olevan yksiselitteisiä. Kuulin parista, jonka osapuolilla oli hyvin erilainen tapa ymmärtää sana "ajatella". Kun nainen kertoi ajatelleensa, hän toden totta oli vasta ajattelemassa ääneen. Mies taas ymmärsi, että kun jotain on ajateltu, se on tahtotilan ja lopputuloksen ilmaus. Voitte kuvitella millaisia solmuja tällainen saa aikaan.

Päänvaivaa aiheuttaa usein toisen murrealueen puhetapa. Siellä, mistä minä olen kotoisin, tavataan joku mitätön asia kuitata sanoen "pikkuvikoja". Se tarkoittaa siis, että asia on niin pieni ja harmiton, ettei siitä kannata murehtia. Sanontaa tuntemattomalle nuorelle miehelle saattavat sen sijaan pikkuiset viat kuulostaa ihan erisävyiseltä reaktiolta, kuin millaiseksi ne oli tarkoitettu.

Jos jotain tästä kaikesta omasta ja muiden maanpinnalle kolahtelusta olen oppinut, niin sen, että aina pitää varmistaa. Heti, kun ei ole ihan varma - ja toisinaan silloinkin, kun varma luulee olevansa - on syytä pysähtyä, katsoa toista silmiin ja kysyä "tarkoititko tämän näin vai näin". Monesti se ihan toinen näin kuin olisi äkkiseltään kuvitellut.

Koska sinä viimeksi ymmärsit väärin? 

Parempi pieni anti

...kuin suuri lupaus. Teot puhuvat puolestaan. Olla sanojensa mittainen mies. Actions speak louder than words. Vanha kansa meillä ja muualla tuntuu pitäneen suuria puheita varsin pienessä arvossa. Välillä koen olevani niin kovin paljon vanhan kansan kaltainen.

Mitä hyötyä on luvata, jos lupaustaan ei aio pitää? Miten omatunto antaa periksi, että pettää antamansa lupauksen? Etenkään en ymmärrä sellaisia selkärankoja, jotka eivät voi myöntää, että lupaus jää pitämättä. Käsittämättömät esittävät, kuin mitään ei olisi luvattukaan.

Kättä päälle?
Kuva: Orin Zebest

Mielestäni sanat "minä lupaan" velvoittavat ihmistä tekemään kaikkensa, että luvattu asia tapahtuu. Jos kuitenkin jostain syystä lupaukseen ei ylety, on myönnettävä ja pyydettävä anteeksi. Hiljaa kasvatettu luottamus romuttuu muutoin hetkessä, kun rikottu lupaus osoittaa lupaajan epäluotettavaksi.

Ehkä se minua kiukuttava passiivi antaa meille liian usein anteeksi sen, ettei asioihin tartuta. Passiivin takana riittävän kauan kökötettyään alkaa kuvitella, etteivät lauseet, kuten "soitan sinulle huomenna", "nähdään ensi viikolla" tai "korvaan tämän sinulle" merkitsekään mitään.

Tästä syystä uskon, että on aina parempi tehdä vähän, kuin maalailla taivaanrantaan puhumalla paljon. Niinhän ne pikkuiset kanteleensoittajatkin, Marjukkaiset, laulussaan lauloivat: "Parempi pieni anti, kuin suuri lupaus."

Mitä muita suurten lupausten sananlaskuja sinä tiedät? Pidätkö lupauksesi? Ymmärrätkö lupaustenrikkojaa?

Ei logiikkaa, kun logistiikkaa

Taas tuohduttaa vähäsen. Siksi kiukuttelen teille tänään huomaavaisuudesta, logistiikasta ja siitä, miten ne kaksi eivät tosiaankaan kohtaa toisiaan.

Olen teille monta kertaa ehdotellut ajatusmallia, jossa huomaavaisuus ei olisi suuria tekoja vaativa ponnistus vaan hyvin pieni ele. Huomaavaisuuden pitäisi olla arkiajattelussa sitä, että nostetaan katse maasta, katsotaan toisiamme silmiin, tiedostetaan muiden ihmisten tasavertainen olemassaolo ja kunnioitetaan sitä. Mutta kun ei.

Exhibit A:  

Kun aikanaan olin vielä tavaratalossa töissä, tuli pakkasten ollessa kovimmillaan ykköskerroksessa ovien läheisyydessä työskennellessä aika lailla vilu. Liukuovet ovat auki jatkuvasti ja tuulikaapista ei ole apua edes nimeksi, kun miinus kaksytasteinen ilma vyöryy ovesta sisään. Myyjien jäätymisen lisäksi ei ole kovin energiatehokasta tämä.

No, tästä syystä tavarataloista laitetaan puolet liukuovista kiinni, jotta kylmä ilma jäisi tuulikaappiin, eikä tulisi tavarataloon sisälle aivan hyytävällä tarmolla. Tästä kuitenkin seuraa kaksi lieveilmiötä:

Lieveilmiö 1:  

 

Tuohtunut keski-ikäinen mies tulee huutamaan kassalleni naama ja takaraivo punaisena, että "Nyt jumaliste nuo kaikki ovet auki. Tämä on asiakasta nöyryyttävää pelleilyä tehdä tämmöisiä esteratoja tänne, että ovet auki ja pikkusen sassiin." En liioittele.

Lieveilmiö 2: 

 

Sata ihmistä survoutuu kerralla tuulikaappiin lämmittelemään eikä täten tuulikaapissa mahdu kulkemaan. Lisäksi liukuovet ovat entistä enemmän auki, koska liiketunnistimet luulevat kaiken aikaa, että joku haluaa sisään tai ulos.

Se siitä huomaavaisuudesta. Mitä siitä, että myyjät jäätyvät tai että ihmiset eivät pääse kulkemaan. Kunhan minä nyt vaan saan mennä just siitä mistä haluan ja lämmitellä bussia odotellessa tuulikaapissa, kun en osaa pukeutua talvisäähän sopivasti, niin muusta viis. Minä, minä, minä -mania elää ja voi paksusti. Etenkin talvisin.

Epäloogista logistiikkaa Dublinissa.

Exhibit B: 

 

Yliopistoissa, museoissa ja muissa julkisissa tiloissa on hyvin usein pyörätuolilla kulkevia varten asennettu sähköinen ovenavausjärjestelmä, jotta hekin pääsisivät sisään. Huomaavaista. Toki silloin, kun ovia on vain yksi, sähköovi aukeaa ja pysyy auki huolimatta siitä, meneekö ovesta pyörätuolilla vai kävellen.

Mutta kun niitä ovia on kaksi, kolme tai jopa neljä, niin millä järjellä 95 % käyttää pyörätuolille tarkoitettua sähköovea? Ymmärrän tämän, jos on kävelykepit. Jopa, jos on molemmissa käsissä jotain painavaa. Mutta että terveet, kahdella vapaalla kädellä ja kahdella jalalla varustetut nuoret ja aikuiset painelevat sähköpainiketta ja marssivat avonaisesta ovesta sen sijaan, että viitsisivät rasittaa itseään sen verran, että avaisivat oven? Pullamössösukupolvipa tosiaan.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat, että "SOU??!?": 1) Turhaa sähkönkulutusta. 2) Ovet pysyvät auki ja taas ulkoilma virtaa sisään, jolloin kalliilla sähköllä talvisin lämmitetty ja kesäisin viilennetty ilma virtaa ulos. Energiatehokasta ja järkevää?

Exhibit C: 

 

Juna saapuu asemalle, lentokone kentälle, hissi oikeaan kerrokseen. Ovet aukeavat. Sisään tunkee kauhealla apinan raivolla joukko ihmisiä ennen kuin entiset ehtivät ulos. Miksi? Sisään ei mahdu, ennen kuin entiset ovat poistuneet. Juna ei lähde mihinkään, ennen kuin entiset ovat päässeet ulos ja uudet sisään. Änkemällä ja tunkemalla ei pääse montaakaan sekuntia aikaisemmin yhtään mihinkään.

Missä on huomaavaisuus? Missä on maalaisjärki? Missä on looginen logistiikka? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Nyt saattoi kyllä käydä niin, että sanoistani poiketen tuomitsen vähäsen. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nainen ei nyt vain yksinkertaisesti ymmärrä tämmöistä käytöstä alkuunkaan.

Ymmärrätkö sinä?

Kiire tekee kiukkuiseksi

Hiljattain Mankinen kommentoi yksin selviämisestä virinneessä keskustelussa seuraavasti: "harva meistä jaksaa oikeasti ärsyyntyä kaupan kassasta, vaikka täti tiskin takana jaarittelisi niitä näitä jonon seisoessa - eiköhän se todellinen syy ärsyyntymiseen ole useimmiten jossain ihan muualla". Olen samaa mieltä ja yksi tuollainen syy on kiire.

Kuten olen kertonut, olen usein liikkeellä niin, että minulla on kiire. Silloin saan raivokohtauksia edessä tupeksivista mummoista, keskelle käytäviä jumittuneista teinilaumoista, myöhästelevistä junista ja muista hidasteista, joita väkisin matkan varrelle aina osuu. Ei syy ole mummojen, teinilaumojen eikä junienkaan, syy raivostumiseen on minussa itsessäni.

Kuva: Tuan Minh Pham

Kun on kiire, kaikki ottaa helpommin hermosta. Jaarittelevat lehtimyyjät tuntuvat aivan sietämättömiltä, kun vievät kallisarvoista aikaa. Ellei ole kauhea kiire, jaksaa hieman ystävällisemmin sanoa, että "ei, en vieläkään halua MeNaisia". Itse huomaan sen, että edessä saa tupeksia vaikka kolmetoista mummoa ilman, että haittaa, kun mieli on kiireetön ja levollinen.

Tämä noidankehä vielä ikävästi ruokkii itseään: Kun on kiire, hermostuttaa. Kun hermostuttaa, tulee äkäännyttyä kaikesta harmillisesta, mitä tielle osuu. Kun äkääntyy, hermostuttaa entisestään.

Siis tee itsellesi palvelus, etenkin näin erään j:llä alkavan jutun lähestyessä, ja varaa itsellesi tarpeeksi aikaa. Karsi turhat ja ylimääräiset asiat, keskity olennaiseen, lähde liikkeelle ajoissa ja hengitä. Silloin asiat eivät ota ihan niin paljoa hermoon, eikä tule purettua omaa kiirettä ja stressiä suotta ympäristöön.

Tämä on etenkin muistutuksena minulle itselleni.  
Entä sinulle? Tuleeko kiire? Äkäännytkö?

Ystävyysbloggaajakin erehtyy

Lauantaina oli Kansainvälinen epäonnistumisen päivä. Juu, muuttuivat globaaliksi sitten viime vuoden. Maanantaina, siis eilen, paras ystäväni linkitti sitten minulle Blogi realitya käsittelevän bloggauksen Liemessä-blogista. Siinä kirjoittaja haastoi jokaisen bloggaajan kertomaan päivästään rehellisesti: ei kaunistellen, vaan myös epäonnistumiset näyttäen.

En aio kertoa teille eilisestä päivästäni, kun ei se ollut kovin jännä eikä esimerkillisesti epäonnistunutkaan. Tai, no jos joku nyt ihan välttämättä haluaa päivästäni lukea, niin lisätään se päivä tuonne loppuun. Sitä ennen kuitenkin epäonnistun silmissänne toisin tavoin.

Voin kuvitella, että ruokabloggaajien ruokavaliot ja sisustusbloggaajien kodit näyttävät ihanteellisen hyveellisiltä ja tulee sellainen olo, että enhän minä ikinä tuohon pysty. Ehkä minun blogistani saa sen kuvan, että tiedän aina, miten ihmisten kanssa ollaan, enkä ikinä möläyttele tai tee mitään typerää, en ikinä tuomitse tai syrji enkä ikinä ole epäoikeudenmukainen tai kelju.

Mutta eihän se ole totta lainkaan. Minäkin erehdyn. Minullakin on päiviä, kun en vaan jaksa olla kohtelias ja ystävällinen ja saatan pitää kaupan kassalla kuulokkeet korvissa tai - mikä vielä pahempaa - puhua puhelimeen. Sellaisina päivinä kuuntelen huonosti, enkä ole tilanteessa läsnä.

Minulla on päiviä, jolloin kiukuttelen läheisilleni. On päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, kun laiminlyön ystävyyssuhteitani. En ole nähnyt mummoani kesäkuun jälkeen, enkä ole soittanut kertaakaan. (Olkoonkin, ettei mummo juuri mitään kuule, mutta silti!)

Olen välillä tuomitseva. Välillä ajattelen muista ihmisistä rumasti, toisinaan puhun ilkeämielisesti, usein juoruan. En ota aina kaikkia huomioon. Joskus valitsen helpon tien ja suljen silmäni ihmisiltä. Joskus torjun ihmisiä kylmästi, vaikka tiedän paremmin.

En anna aina mahdollisuutta, vaikka ihminen sen ansaitsisi. Minäkin olen välillä ennakkoluuloinen ja sorrun stereotypioihin. Toisinaan närkästän ihmisiä vahingossa, joskus tahallani. Joskus ahdistun ja lähden karkuun selittämättä.

Minäkin epäonnistun ihmisasioissa. Ellen epäonnistuisi, ei tämä olisi kovin hyvä blogi. Ellen epäonnistuisi, en oppisi. Ellen epäonnistuisi, en olisi yrittänytkään.

Mökömökö.
Kuva: Arttu Toivonen

Ja sitten se päivä.

Eilen heräsin torkuttamatta, mutta vain ja ainoastaan siksi, että puhelimeni torkkuominaisuus on siinä määrin hajalla, että myöhästyin viime viikolla kaksi kertaa töistä sen takia. Kävinkin ostamassa tänään uuden herätyskellon. Se on ruma, mutta onneksi se oli halpa.

Menin sitten kahdeksaksi töihin, myöhästyin kolme minuuttia. Töissä pidimme esityksen yritysasiakkaan johtoryhmälle. Se meni muuten ihan hyvin, mitä nyt piuhojen kanssa oli kaikennäköistä ja esitys katosi välillä televisioruudulta.

Esityksen jälkeen palasimme keskustaan ja siirryin lounaan jälkeen yliopistolle. Kirjoittelin gradua neljä tuntia ja sain suunnilleen neljä sivua tekstiä aikaiseksi. Facebookiin livahdin suurin piirtein puolen tunnin välein, mutta en tunnusta sitä kenellekään.

Lipastolta menin kaverin kanssa oluelle - olihan maanantai ja ihan sovelias päivä juoda olutta. Puolustuksekseni sanottakoon, että join vain yhden! Sitten tulin kotiin ja näin ystävää, jonka kanssa oli selvitettäviä asioita. Ne vaikuttivat selviintyvän, joten siinä ei mittavia epäonnistumisia.

Sitten kello oli monta, joten söin jääkaapista lauantain lounaalta jääneen, hieman kuivahtaneen pizzan lopun ja kirjoittelin blogia ja maksoin laskuja. Lopuksi muistin, että unohdin aloittaa kahden artikkelin kirjoittamista, jotka täten jäävät keskiviikon harteille.

Noin, sellainen oli kaunistelematta allekirjoittaneen päivä eilen.

En siis ole erehtymätön, eikä sellaiseksi minua pidä missään nimessä luulla. Ehkä meidän ei tarvitsekaan olla! Toivottavasti tämä rohkaisee ja kannustaa. 

Pidätkö sinä sisustusblogien koteja masentavat täydellisinä? Vaikutanko minä raivostuttavalta besserwisseriltä? Pitäisikö minun epäonnistua enemmän vai vähemmän? Entä sinun?

Yksin selviäminen on itsekkyyttä

Ei tartte auttaa! Se on se suomalainen sisunperkele, kun meitä ajaa karjumaan naama punaisena, ettei tarvitse auttaa. Tai sitten se sisun kalpeampi velipuoli ylpeys, joka saa aikaan sen, että hammasta purren ja tilanteen mahdottomuuteen hukkuen ihmispolo ennemmin riistää henkensä kuin hakee apua.

Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.

Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.

Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.

Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.

Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti,
joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia:
Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua.

Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.

Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.

Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.

Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.

Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.

"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."

 - George R. R. Martin

Myöhästyminen on epäkunnioittamista

Tehdään yksi asia heti selväksi. Minä en ole aina ajoissa. Hyvä, jos ikinä. Sen sijaan saavun järjestään kaikkialle aina, jos en myöhässä, niin ainakin viime tipassa.

Koska en ole yksi niitä, joiden on helppo olla ajoissa, en haluaisi missään tapauksessa ajatella, että myöhästyminen olisi toisen ihmisen epäkunnioittamista. Minähän välitän läheisistäni suuresti, enkä missään tapauksessa halua olla epäkunnioittava heitä kohtaan! En minä ole koskaan myöhässä siksi, etten välittäisi ihmisestä, joka minua odottaa.

Samalla minun on pakko tuijottaa yhtä valitettavaa tosiasiaa silmästä silmään: jos on pakko olla ajoissa, niin kyllä minäkin olen ajoissa. Ajoissa oleminen ei ole - minullekaan - mahdotonta. Mistä siis johtuu, etten ole ajoissa aina?

Miksi myöhästyn?

Yksi syy on se, että vihaan odottamista. En lähde ajoissa, koska en halua odottaa. Samalla kuitenkin se joku toinen joutuu odottamaan minua. Ei ole reilua, tiedän.

Toinen syy on se, että tiedän pääseväni kuin koira veräjästä. Töissä olen ajoissa nippa nappa, koska se riittää. Muuten voin olla myöhässä aina, koska ystäväni eivät yksinkertaisesti suutu siitä. Suuttuisivatkin! Oppisinpa ainakin tavoille.

Aina ei tietenkään voi omalle myöhästymiselle mitään. Rehellisyyden nimissä on silti myönnettävä, että ehkä yhden, kaksi kertaa kymmenestä myöhästymiselleni on hyvä syy. Muina kertoina kyse on siitä, etten ole älynnyt lähteä ajoissa. (En voi edes kirjoittaa, että en ole "osannut lähteä ajoissa", sillä jos en osaisi lähteä ajoissa, en olisi ehtinyt yhdellekään lennolle, yhteenkään junaan tai ainoaankaan työhaastatteluun. Olen kyllä ehtinyt.)

Kuva: Brandon Warren

En vaan ole pitänyt myöhästymistä pahana, kunnes koin oivalluksen Aleksis Kiven patsaan juurella neljäs kesäkuuta puoli viideltä.

Sattui kerran Helsingissä...

Istuin ja odotin ystävääni, kun tuli tekstiviesti: "Menee vielä hetki, yksi isä on myöhässä. Sori." Isä oli lähtenyt töistä myöhässä, joten oli myöhässä hakemassa lastaan liikuntaleiriltä. Täten leiriä vetänyt ohjaaja joutui odottamaan isää ja olemaan siksi myöhässä sovitusta tapaamisestamme. Ja täten minä jouduin odottamaan.

Minua ei haitannut odottaa, koska olen lomalla, mutta eihän isä sitä voinut tietää. Ylipäätään isä ei voinut lainkaan tietää, missä leiriohjaajan olisi pitänyt olla töidensä päättymisen aikaan. Isän myöhästyminen ei osoittanut kunnioitusta ystäväni omaa aikaa kohtaan. Päin vastoin.

Jokaisen oma aika on henkilölle itselleen tärkeää ja arvokasta. Myöhästymällä vie toiselta oikeuden päättää, miten oman aikansa käyttää. Myöhästymällä viestii, ettei toisen aika tai yhteinen aika oikeastaan ole niin arvokasta, että viitsisi olla ajoissa.

Omasta epäkunnioittavuuteni määrästä kauhistuneena yritän parantaa tapani. Se on totuttelua ja opettelua, enkä voi luvata onnistuvani. Pakko minun on kuitenkin yrittää! Kuinka voisin myöhästyä kaikkialta tajuttuani, kuinka itsekästä ja epäkunnioittavaa se on?

Voisitko sinä olla myöhässä hyvällä omatunnolla? Miten opitaan olemaan ajoissa?

Seurassa: karta konfliktit

Meitä jokaista väijyy välillä riidankylväjä, räkättävä räyhähenki. Se pahansuopa otus, joka salaa haluaa tasata tilit ja päästä niskan päälle. Jossain salakavalassa tilanteessa se tekee itsensä tykö varkain ja lupaa pyytämättä. Joskus niin käy seurassa.

Ihmisille syntyy kinaa, eikä asioita aina pääse purkamaan heti. Voi olla, että toinen ei vielä tiedä riidoissa oltavankaan. Yksi on jo suuttunut, muttei ole ehtinyt kertoa toiselle, missä mennään. Tai sitten riita jostain toisesta syystä keskeytyy.

Kun sitten nämä kaksi riidoissa olevaa joutuvat samaan seurueeseen, saattaa syntyä ikävän jännittäviä tilanteita. Läheinen ihminen ottaa hermosta niin maan julmetusti, että tuntuu, että otsasuoni poksahtaa välittömästi. Silloin rauhallisin ja hyväntahtoisinkin ihminen saattaa sanoa jotain kohtuutonta.

Nyt haluaisin kuitenkin muistuttaa, että tuo kohtuuton ei ole kohtuutonta pelkästään riitakaveria kohtaan. Se on kohtuutonta myös koko seuruetta kohtaan. He eivät ole tehneet mitään väärin, mutta joutuvat silti todella vaivaantuneeseen tilanteeseen.

Kuva: fPat Murray

Ei ole kauaskantoista ottaa riidan aiheita esiin seurueen läsnä ollessa. Pahimmassa tapauksessa kumpaakaan ei kutsuta mukaan toiste. Ketään ei kiinnosta hengata riitapukareiden kanssa, eikä sitä leimaa helpolla pestä, vaikka kuinka väittäisi sen olleen yksittäinen tapaus.

Fiksu tapa on ottaa riidan kohde erilleen seurasta ja kertoa, että nyt ottaa hermosta. Samalla voidaan sopia, miten tilanteessa toimitaan. Kumpi lähtee, kumpi jää vai lähtevätkö molemmat muualle selvittämään. Kumpikin voi myös jäädä, jos molemmat sitoutuvat laittamaan riidan pauselle, kuten huippusarjassa How I Met Your Mother.

Konfliktien välttäminen on seuramiesten ja -naisten perustaito. Fiksu seuramies välttää myös toisten riitojen aiheet. Esimerkiksi jos tietää ystäviensä juuri tapelleen yhteisestä ihastuksen kohteesta, taidokas seuramies ei ota kyseistä kohdetta esiin puheessaan ja välttää täten konfliktit ennen kuin ne ehtivät syntyäkään.

Oletko sinä joutunut seuraamaan joukossa tappelua?

55 % on tavannut nettitutun kasvokkain

55 % Aamulehden päivän kysymykseen vastanneista, on tavannut nettitutun kasvokkain. Päivän kysymys todennäköisesti virisi hiljattain paljastuneista pedofilia-tapauksista, joissa vanhat tai vanhahkot miehet houkuttelivat nuoria tyttöjä tapaamaan heitä.

Onhan se totta, että internet on pullollaan iljettäviä lieveilmiöitä. Pedofilia lienee niistä kaikista iljettävin. On suorastaan hämmentävää ajatella, että niin moni aikuinen ihminen haluaa, aikoo ja internetin tarjoamin välinein jopa tekee jotain niin väärää.

Ongelma ei kuitenkaan ole internet. Suurempi ongelma on nuorten arvostelukyvyn puute ja kuvottavat vanhahkot äijät, jotka kokevat oikeudekseen käyttää välinettä väärin.

Itse olen tavannut montakin nettituttua kasvokkain. Paras ystäväni on peräisin internetistä. En asuisi nykyisessä kotikaupungissani, ellen olisi internetitse tutustunut Hannaan. En olisi matkustanut 18-vuotiaana Englantiin, ellen olisi tutustunut Johniin ja Peteriin. Elämästäni puuttuisi monta kokemusta ja monta ystävää ilman nettiä.

Kuva: Beraldo Leol

Välillä kyllä ihmettelen sitä, miten äiti uskalsi päästää minut vieraaseen kaupunkiin tai jopa vieraaseen maahan nettituttuja tapaamaan. Epäilen, että olisin itse äitinä kauheampi kahlitseva kalkkis. Mutta minä sain mennä, sillä äiti luotti arvostelukykyyni.

Arvostelukyvystähän siinä paljolti on kysymys. Totta kai kuka tahansa voi tulla huijatuksi, sitä en kiellä. Hyvällä arvostelukyvyllä valtaosan huijauksista voi kuitenkin melko helposti paljastaa. Jos uuden nettituttavuuden puheet kääntyvät seksuaalisiksi alta aikayksikön, pitäisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida ja lujasti.

En voi mitenkään olla suosittelematta nettiä keinona etsiä kavereita. Siksi olisi sääli, jos ihmisten pitäisi alkaa peitellä ja häpeillä sitä, että etsivät seuraa internetin avulla. Vaikka siellä on liikkeellä kaikennäköistä hiihtäjää, täytyy osata erotella tyynyliinat lakanoista omaan arvostelukykyyn luottaen.

Jos Aamulehteen on uskomista, ja joka toinen on jo tavannut nettitutun kasvokkain, melko pieni prosentti niistä on väärällä asialla liikkeellä. Useimmin kyse on ihan normaaleista ihmisistä, jotka etsivät ystävyyttä tai rakkautta internetissä. Tai hengaavat siellä muuten vaan. Minä olen täällä. Sinäkin olet täällä!

Oletko Sinä tavannut nettituttavan kasvokkain?

Odota, älä pakota

"Se, jolla on varaa olla kärsivällinen, voi saada minkä haluaa." -Benjamin Franklin

Miksi parisuhteessa olevalle satelee treffikutsuja? Miksi ihmiselle, jolla on jo kavereita, niitä tuntuu kertyvän koko ajan lisää? Miksi raha tulee rahan luo? Miksi, oi miksi?

Benjamin on oikeassa. Se, jolla on varaa olla kärsivällinen, odottaa. Se, joka odottaa, saa lopulta sen, mitä odottaa. Jos ei ole pakko ottaa ensimmäistä vastaan tullutta asuntoa, saa lopulta sellaisen, minkä on aina halunnut. Olettaen, että sellainen asunto, jollaisen on aina halunnut, on ylipäätään olemassa.

Jos on tyytyväinen omaan elämäänsä sellaisena kuin se on, on mahdollista odottaa. Odottaa sopivaa asuntoa. Odottaa sopivaa ystävää. Odottaa sopivaa puolisoa.


Aina ihminen ei kuitenkaan ole tyytyväinen elämäänsä. Voi olla, ettei ystäviä ole. Voi olla, että sinkkuus ottaa hermosta. Voi olla, että entisestä asunnosta on vain päästävä pois. Silloin pakko aiheuttaa meissä äärimmäistä toimintaa. Etsimme raivokkaasti ja tartumme jokaiseen mahdollisuuteen kuin se olisi ainoa ja taatusti viimeinen.

Se ei kuitenkaan ole ja jos käyttäydymme niin kuin se olisi, todennäköisyys kaiken pieleen menemiseen on suuri. Takerrumme, tukehdutamme, yritämme liikaa ja liian varhain. On toki niitäkin tapauksia, joissa äkillinen tilanteeseen täysiä heittäytyminen yksinkertaisesti toimii. Valitettavan usein ihminen kuitenkin tarvitsee aikaa ja rauhaa toiseen totuttautuakseen.

Kuva: Andreas Rodler

Ihminen harvoin haluaa kokea olevansa pakotettu. Siksi ne, joilla on jo ystäviä, vaikuttavat silmissämme kiehtovammilta: he eivät pakota, koska heidän ei tarvitse. Siksi, kun tapaa uuden ihmisen, on käyttäydyttävä niin kuin olisi aikaa odottaa, vaikkei olisikaan.

Olemalla kärsivällinen, voittaa enemmän. Kun antaa kärsivällisesti toiselle mahdollisuuden olla välillä se aloitteellinen osapuoli, tulee suhteesta molemminpuolinen ja tasapainoinen. Jos tekee itseään koko ajan tykö, saattaa toista alkaa pitää itsestäänselvyytenä, eikä se ole hyvä lähtökohta ihmissuhteelle.

Vaikka odottavan aika onkin ikuisuus ja vaikka kärsimättömyys on yleinen vaiva, on se hyve, jota jokaisen on syytä harjoitella.

Kuka antaisi minulle kärsivällisyyttä nyt heti? Pitääkö toista odottaa? Kauanko pitää odottaa? Entä, jos ei voi odottaa?

Näe maailma ympärilläsi

Olin spinningissä, kun jotain hämmentävää tapahtui. Ohjaaja, joka on muuten jäyhä suomalaismies, mainittakoon se, käski jokaista pyöräilijää katsomaan vierustoveriaan. Voitte kuvitella, mitä tapahtui.

Ei mitään. Mitään ei tapahtunut. Ehkä kolme ihmistä teki työtä käskettyä pelkästä hämmennyksestään. Loput tuijottivat, kuten tähänkin asti, käsiään hiljaa hikoillen.

Minä näin tämän kaiken, koska nostin pääni. Ja ihmettelin niin tehdessäni, miksi tarvitsen siihen toisen kehotuksen. Miksi pitää jäyhän suomalaismiehen komentaa, ennen kuin uskaltaa edes vilkaista naapuria? Ei sillä, että minua olisi lainkaan haitannut tulla komennetuksi.

Okei, ehkä spinningtunti ei ole se hetki, jolloin edes toivoo toisen katsovan päinkään. Tämä ei ole kuitenkaan pelkästään liikuntatuntien ongelma. Me emme katso, me emme näe. Meidät on opetettu olemaan tuijottamatta, koska se on rumaa ja epäkohteliasta. Niinpä me emme tuijota, emme katso, hyvä jos vilkaisemmekaan.

Kuva: konstantin

Me kävelemme laput silmillä jonojen ohi, koska emme yksinkertaisesti näe muita ihmisiä ympärillämme. Me marssimme hisseihin suoraa päätä, vaikka joku olisi tulossa ulos, koska emme havaitse sitä toista siinä edessä. Me kävelemme päät painuksissa pitkin katuja lähtöpaikasta A määränpäähän B näkemättä matkalla yhtäkään ihmistä, vaikka niitä olisi kävellyt vastaan seitsemänkymmentä neljä.

Siis ehdotan, nostakaa ihmiset hyvät päänne ja katsokaa ympärillenne. Ihmiset ovat kauniita, kiinnostavia, ihania, kiehtovia, arvokkaista, hienoja, sympaattisia, söpöjä, hauskoja ja vaikka mitä muuta! Kaikki tämä menee ohi, jos heitä ei näe. Sitä paitsi ympärillämme on paljon muutakin katselemisen arvoista.

Tulisiko meistä samalla vähän huomaavaisempia, jos näkisimme ihmiset ympärillämme? Ehkä, ja tätä todella toivon, meistä tulisi edes vähän lämpimämpiä. Eikä siihen paljon sen kummempaa tarvita, kuin että ihmiset alkaisivat vain katsoa ympärilleen.

Loppuun Alivaltiosihteereiden palindromi: ”Nosta kaunis naamasi, pisamaan sinua katson!”

Kenet sinä  näkisit, jos malttaisit hetken katsoa?

5 syytä miksi ei kannata stalkata

Edellisen jutun kommenteissa pyydettiin Alaksin stalkkausvinkkejä. Voisin kirjoittaa sellaiset, jos minulla olisi jotain hyviä vinkkejä. Ei kuitenkaan ole, sillä pyrin välttämään stalkkaamista. Tässä viisi perin juurin pätevää syytä miksi.

1) Stalkkaus vie kaiken löytämisen riemun

On äärimmäisen tylsää oppia kaikki tietämisen arvoinen toisesta Facebookin kautta. Se tekee hankalista kahvikuppitreffeistä entistäkin hankalampia, kun toiselta ei voi edes kysellä mitään. Tuntuisi hoopolta esittää tietämätöntä tutustumisen kohteen musiikkimieltymyksistä, jos on stalkannut ne jo etukäteen.

2) Stalkkaus luo vääriä mielikuvia

Luemme yksittäisiä tiedonjyviä ja vedämme niistä omat johtopäätöksemme. Johtopäätökset voivat olla radikaalistikin vääriä. Hylkäämme ehkä kiinnostavia ihmisiä heppoisin perustein tai luomme pilvilinnoja, joista tulemme alas polvet mustelmilla. Lisäksi on aina olemassa vaara, että Ville Virtasen tietoja kaivaessaan saakin käsiinsä väärän Ville Virtasen edesottamukset.

Kuva: Jesse757

3) Stalkkaaminen voi mennä yli

Entiset puolisot, työkaverit, kiinnostavat ihmiset. Kaikkien noiden tekemisten seuraaminen voi mennä äärimmäisyyksiin. On oikeasti parempi olla tietämättä kaikkea, kuin esimerkiksi kiduttaa itseään entisen puolison pariutumisuutisilla. Parempi elää omaa elämäänsä kuin toisten.

4) Stalkkauksesta voi jäädä kiinni

Mikään ei huuda lujempaa "epätoivoinen friikki" kuin laajamittainen stalkkaus. Ei ole ihan tervettä onkia Internetistä kaikkea sitä, mikä toisesta on esiin ongittavissa. Stalkkaus ei ole romanttista tai kiinnostunutta, se on epäilyttävää tai jopa ahdistavaa. Kohde tuskin arvostaa sitä, että toinen tietää itsestä kysymättä suurin piirtein kaiken.

5) Stalkkaus ei johda mihinkään

Toisesta voi tietää ummet ja lammet, mutta ellei tuo toinen ole kertonut noita asioita itse, ei niistä ole juuri hyötyä. Jakamaton tieto ei vahvista ystävyyttä, ei synnytä luottamusta, ei herätä keskustelua. Jos kaiken tuon olisi kysynyt itse, olisi toiseen ehtinyt jo syntyä jonkinlainen suhde.

Nyt yritän jo etukäteen vastata muutamaan oletettavaan vasta-argumenttiin.

Kyllä, jokainen meistä on ihan itse laittanut tiedot itsestään tuonne jonnekin ja kenellä tahansa on oikeus ja mahdollisuus ne sieltä etsiä. Ei ongelma olekaan siinä, että etsii toisesta vapaata tietoa vaan siinä, ettei tuota tietoa hankita keskustellen, tutustuen, toisesta oppien.

Kyllä, on myös hyvänlaista stalkkaamista. On mielestäni ihan ymmärrettävää esimerkiksi yrittää ottaa selvää, onko toinen parisuhteessa ennen kuin tätä pyytää treffeille. Osalle se voi olla riittävä kynnystä madaltava tekijä ja se heille suotakoon. Jännitystä tästä tavasta kyllä puuttuu, mutta sitähän eivät kaikki niin kaipaakaan.

Kyllä, on eri asia etsiä esimerkiksi tulevan työntekijän tietoja. Tästä on puhuttu ennenkin. Minun mielestäni tulevan työntekijän stalkkaus olisi ihan ok, mutta se on sitten ihan lailla kielletty. Kai tässäkin joku logiikka piilee.

Kyllä, stalkkaus on negatiivisesti värittynyt verbi (to stalk = vaania, väijyä, kytätä, seurailla). On myös ihan tavallista uteliaisuutta ja kiinnostumista, joka voi ilmetä toisen googlettamisena. Olen kuitenkin edelleen, jälleen ja taas sitä mieltä, että jos on kiinnostunut toisesta, on parempi mennä ja kysyä henkilöltä itseltään.

Kyllä minäkin stalkkaamiseen välillä sorrun. En kuitenkaan ole siitä ylpeä ja pyrin sitä tietoisesti välttämään. Stalkkaatko sinä? Rohkenetko tunnustaa?

[Toim. huom. Puhun nyt Internet-stalkkauksesta. Puskassa kykkiminen ja toisen vahtaaminen lienee itsestäänselvästi hämärää ja vähintäänkin epätoivoista hommaa?]

Kahvikuppitreffit pelkkää piinaa

Edellisen kerran vuoden vaihtuessa toivoin, että pääsisin vuoden aikana neljänsille treffeille. Ja pääsinkin. Nyt vuoden vaihtuessa toivoin, että ihastuisin korviani myöten. Äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että olen taantunut toiveissani askeleen taaksepäin. Mutten ole.

En tiedä mitä ihmiset toisaalla väittävät, mutta treffeillä käyminen on kaameaa piinaa. Useimmiten tilanne on jäätävän vaivaantunut. Sanottavaa ei keksi ja supliikeinkin ihminen pelkistyy kahvikuppiaan hämmentäväksi tolvanaksi. Ei meitä ole luotu sellaiseen!

Kuva: Steve Johnson

On suorastaan mahdotonta antaa itsestä parastaan, kun tilanne on niin pysähtynyt ja virikkeetön. Sille on siis syynsä, miksi olen kehottanut teitä pyytämään ulos pyytämättä kahville. Melkein mikä tahansa muu ajanviete on parempi kuin vaitonainen kahvikupin tuijottelu.

Neljänsillä treffeillä hämmensin kahvikuppia ja mietin seuraavan päivän kauppalistaa. Samalla yritin keksiä, missä valtakunnassa treffeillä käyminen voisi olla jotenkin mukavaa ja jännittävää. Viereisessä pöydässä tyttö ja poika istuivat hiljaa kahvikupit kädessään. Ero oli se, että he tuijottivat lumoutuneena toisiaan.

Siinä se siis on! Treffeillä käyminen on jännittävää ja ei niin piinallista, jos on korviaan myöten ihastunut siihen, kenen kanssa on treffeillä. Siksi toivon, että tänä vuonna ihastuisin kerta kaikkiaan lamaannuttavan tyrmäävästi ja välttäisin siten kahvikuppitreffien puuduttavan piinan.


Mitä sinä toivot uudelta vuodelta? Onko treffeillä käyminen kaameaa piinaa? Enkö minä vaan osaa?

Joulustressin muistilista

Joulu on ihan kohta jo melkein täällä ja kumma homma, että useita nuppia kiristää. Joka vuosi kaikki lehdet jahavat, että "älä ota joulusta stressiä" ja tadaa, silti joulusta otetaan stressiä. Minä en aio kieltää teitä ottamasta joulusta stressiä. Sen sijaan toivon, että joulustressin keskelläkin muistaisimme seuraavat viisi asiaa.

1) Stressi ei poistu äyskimällä läheislle

Päin vastoin, siitä tulee vain sitten kahdesti kauheampi olo kaikille. Sen sijaan on parempi delegoida kaikki mahdolliset stressinaiheuttajat niin, että jokaisella on kannettavana osansa. Jaettu stressi on olematon.

2) Stressi ei poistu juoksemalla

Minnekään ei joulun alla pääse nopeammin, vaikka juoksisi kuinka. Edessä on aina lauma hitaita, joiden välissä poukkoileminen hermostuttaa. Lisäksi kaatuu sohjossa ja sitten sitä nuppia vasta kiristääkin. Vaikka olisi tuhat asiaa muistilistassa, on järkevämpää kävellä rauhassa, katsella ympärilleen ja yrittää nähdä edessään muutakin, kuin kiirettä.


3) Stressi ei poistu nukkumatta

Jos ei nuku, seuraavana päivänä tilanne on kahta kauheampi. (Linkki spoilaa.) How I Met Your Mother opettaa, että mitään hyvää ei tapahdu kahden jälkeen yöllä. Joulun alla väittäisin, että olisi parempi siirtää sitä vielä kahdella tunnilla taaksepäin. Koska mitään hyvää ei tapahdu puolen yön jälkeen, hommat seis ja kauniille unille.

4) Stressi ei poistu sulkeutumalla

Neljäs kohta viittaa osaltaan myös kohtaan yksi, mutta eroaa siten, että siinä missä ykkönen äyskii, nelonen mököttää ja marttyrisoi. Kun jakaa murheensa ja stressinaiheensa puhumalla, huomaa, miten asiat, joista on stressannut, menettävät merkityksensä. Asiat tuntuvat aina pienemmiltä tai helpommin käsiteltäviltä, kun ne on sanonut ääneen. 

5) Stressi ei poistu räjähtämällä ventovieraille

Myyjä, bussikuski, postinkantaja. Kukaan heistä ei ole syypää stressiin, eikä kukaan noista piruparoista pysty asiaan vaikuttamaankaan. Jos kinkku on loppu, bussi myöhässä ja posti takkuilee, se tekee niin kaikille tasapuolisesti. Jos nielee harminsa, tervehtii ja kiittää kaikesta huolimatta, on loppujen lopuksi parempi mieli kuin jos rähjää pahaa mieltään pitkin kyliä.

Jos kaikki nukkuisivat tarpeeksi, jättäisivät juoksemisen sikseen, sanoisivat terve ja kiitos tuntemattomille ja puhusivat läheisilleen, meillä olisi ihan fantastisen paljon vähemmän joulustressiä tässä maailmassa. Kun ihmiset ovat kiireisiä, väsyneitä, kiukkuisia ja räjähdysalttiita, silloin niitä epäystävällisyyksiä vaan tapahtuu.

Joulun pitäisi olla ystävyyden ja ilon aikaa. How about it then?

Ps. Jos joululahjat aiheuttavat päänvaivaa, täällä on kasapäin joululahjavinkkejä!

Henkisen alastomuuden vaikeus

Keskustelimme taannoin mustasukkaisten puolisoiden ja eri sukupuolta olevien kavereiden aiheuttamasta yhteentörmäyksestä. Kommenteissa Juho ystävällisesti linkitti Hugo Schwyzerin blogiin, jossa on käsitelty kiinnostavasti miehiä ja heidän naispuoleisia ystäviään. Suosittelen lukemaan jutun, se on oivaltava.

Artikkelissa Schwyzer, eli kavereiden kesken Hugo, pohtii henkistä alastomuutta erityisesti miesten kohdalla. Henkinen alastomuus on sitä, että uskaltaa näyttä tunteensa, olla heikko ja keskeneräinen ja itkeä. Hugo väittää, että vielä nykyäänkin tyttöystävä tai vaimo on monille miehille ensimmäinen tai ainoa henkilö, jonka edessä he voivat olla henkisesti alasti.

Kuva: Aldo Cauchi Savona

Vaikka haluaisin ajatella aikojen muuttuvan, tuntuu se, mitä Hugo kutsuu nimellä ”the guy code”, pitävän sitkeästi pintansa. Mieskoodi elää ajatusmalleissa, kuten ”pojat eivät itke” tai ”vain naiset juoruavat” tai ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa”. Eikö tällainen ajatusmalli olisi jo aikansa elänyt?

Jos oletetaan, että miehen olisi mahdotonta itkeä toisen miehen läsnä ollessa, korostuu naispuoleisten ystävien merkitys entisestään. Samalla, jos puoliso mustasukkaisuuksissaan estää miestään ystävystymästä toisten naisten kanssa, hän ampuu itseään jalkaan. Ennemmin tai myöhemmin tulee riita tai muu tilanne, jossa mies ei voi puhua kenellekään, ellei hänellä ole muita ystäviä kuin tyttöystävä itse.

Väitän, että miehilläkin on tarve puhua ja prosessoida asioitaan. On ihan ihmeellistä hapatusta väittää, että mies voi selvitä sisimpänsä runtelemista haavoista pelkällä viinalla tai nyrkkeilysäkillä. Ehkä ne auttavat, auttavat ne toisinaan naistakin. En kuitenkaan jaksa mitenkään uskoa, etteivätkö mies ja nainen tarvitse ihan yhtälailla kuuntelevaa korvaa ja lohduttavaa keskustelua.

Vai olenko väärässä? 

Mikä tämä tämmöinen mieskoodi oikein on vai onko sitä? Eivätkö miehet oikeasti voi puhua keskenään vaikeista ja kipeistä asioista? Mies, oletko sinä itkenyt toisen miehen edessä (urheilua ei lasketa)? Auttakaa minua näiden ajatusten kanssa!

Stressi estää ystävystymistä

Näin uskallan väittää oman elämäni ja muutaman ystäväni kokemusten perusteella. Vaikka ihmisen stressinsietokyky olisi miten erinomainen tahansa, yhteen elämänalueeseen stressi vaikuttaa ratkaisevasti. Se on uusiin ihmisiin tutustuminen.

Huomaan stressaavani silloin, kun ajatus uuden ihmisen opettelusta tuntuu suorastaan mahdottomalta. Näin kävi viime talvena, kun mukavanoloinen ulkomaalaistyttö yritti kaverustua kanssani. Elämäni stressitaso aiheutti kuitenkin sen, että pelkkä ajatus sai minut näkemään vihreitä palloja.

Kuva: Dave-F

Kun elämä on stressaavaa, menee ihminen helposti lukkoon, kun joku alkaa tehdä itseään tykö. Se, minkä pitäisi olla mukavaa ja kiinnostavaa, muuttuu lisärasitteeksi kaikkien muiden tekemättömien töiden seassa. Aina ei muutenkaan jaksa alkaa uutta ihmistä, mutta stressissä sitä ei ala senkään vertaa.

Jälkikäteen minua harmittaa, etten tutustunut mukavanoloiseen ulkomaalaistyttöön. Annoin epäilemättä itsestäni tarpeettoman tylyn vaikutelman. Torjuminen on kuitenkin oikea ratkaisu, jos stressaa muutenkin valmiiksi, sillä haluttoman asenteen aistii.

Onneksi vika on useimmiten tilanteessa ja tilanteen voi korjata vähentämällä stressitekijöitä.
Vai miten se nyt meni?

Seurassa: älä kajoa mahaan

Kun kohdattiin kyyneleitä, kehoitin olemaan koskematta mihinkään kylkiluita alemmas. Tähän on syynsä, kuten kutiaminen tai yleinen mukavuusaste. Mitä tulee mahaan, siihen koskeminen ilman toisen lupaa ei ikinä ole hyvä idea.

Maha on herkkää aluetta, suojelemme sitä vaistomaisesti. Kädet puuskassa on puolustusmekanismi, joka samalla tekee ihmisestä vaikeammin lähestyttävän. Vaistomainen liike on kuitenkin hyvin perusteltu: mahan seudulla sijaitsee valtaosa elintärkeistä elimistämme ilman kunnollista luiden suojaa.

Monille maha on herkkä alue myös siksi, ettemme ole tyytyväisiä omaan kehoomme. Joko sitä mahaa on liikaa tai liian vähän, tai sitten se on vain väärässä kohdassa tai väärän muotoinen. Vaikkei sitä häpeäisikään, se on silti usein kohta, johon emme halua huomiota.

Lisäksi, mainitsinko jo sen kutiamisen?

Kuva: atomicpuppy68

Olipa nainen raskaana tai ei, vatsanseudun taputtelu ja mahalle lässyttäminen ovat äärimmäisen huonoja liikkeitä. Osa kokee oman henkilökohtaisen tilan rikkomisen suoranaisena loukkauksena. Toiset saavat slaagin, kun joku yrittää tulla liian lähelle.

Varsinkin seurassa, kun toisen reaktioa ei voi tietää, ei mahaan yksinkertaisesti kannata koskea. Piste. Todennäköisyys sille, että toinen reagoi huonosti ja tilanne menee tilttiin, on vain liian suuri.


Minun mahaani ei saa kajota, parhaan ystäväni mahaan kajoaminen on hengenvaarallista. Miten on sinun mahasi laita?

Pidätkö sinä minusta?

Se on se, mikä meitä kaikkia kiinnostaa. Yksinkertainen kysymys: pidätkö sinä minusta? Se on kuitenkin se ainoa kysymys, jota ei saisi ääneen kysyä. Selitän.

Varsinkin siinä vaiheessa, kun tunnetaan jo, pitäisi luottaa siihen, että toinen tykkää itsestä. Jos nimittäin sitä kaiken aikaa kyseenalaistaa, saattaa se ajaa pisteeseen, jossa toinen lakkaa tykkäämästä. On hyvin raskasta joutua kerta toisensa jälkeen todistelemaan, että "kyllä minä sinusta tykkään".

Kuva: D. Sharon Pruitt

Ajattelepa omalle kohdalle. Sinulla olisi ystävä, josta pitäisit paljon. Silti joka kerta, aina ja kaikkialla, joutuisit todistelemaan hänelle, että pidät hänestä. Kuinka pian, se muuttuisi rasittavaksi? Viikon jälkeen? Kuukauden jälkeen? Vuoden jälkeen? Lakkaisitko lopulta pitämästä hänestä?

Tästä syystä jankutan, että hyvä itsetunto on asia, jonka eteen täytyy tehdä töitä. Paljon! Hyvällä itsetunnolla varustettu yksilö ei kyseenalaista muiden tykkäämistä, vaan hyväksyy sen mutinoitta. Liian hyvän itsetunnon kehittänyt tapaus jopa olettaa muiden tykkäävän; niin pitkälle ei tarvitse mennä.

Sorrun tähän toisinaan itsekin, sen myönnän. Kysyn, että pidätkö minusta varmasti, kun pitäisi sanoa, että "ihanaa, minäkin pidän sinusta". Se lienee osittain koulukiusaamistaustan syy. Kuitenkin olen varma, että jokaiselle meistä löytyy tykkääjänsä, kun vain itse uskoo, että on kaiken sen tykkäämisen arvoinen. Siinä on se ensimmäinen, isoin ja tärkein askel. 

Minä ainakin pidän sinusta! Kenestä sinä pidät?

Älä päätä toisen mielipidettä valmiiksi

"Se pitää mua varmaan ihan kauheena ituhippinä." Väitätkö, ettet ole ikinä sortunut samankaltaiseen ajatusrakennelmaan? Se alkaa sanoin "se pitää mua varmasti" tai "se luulee todennäköisesti" tai "sen mielestä mä oon takuulla". Lause jatkuu jollain stereotypialla tai muulla laatikkoon survovalla määritelmällä.

Pahintahan tässä on se, että kun epäilee vieraan ihmisen ajattelevan itsestä jotain, se vaikuttaa omaan käyttäytymiseemme. Epäilemme toisen ajatuksia ja yritämme todistella olevamme jotain muuta. Tai pahimmassa tapauksessa vahvistamme omia epäluulojamme, kun yritämme liiaksi vältellä niitä.

Kuva: D. Sharon Pruitt

Olen sanonut, että ennakkoluulot kaventavat maailmankuvaa. Se on totta. Ja me kaikki joskus sorrumme niihin. Emme kuitenkaan läheskään niin usein, kuin luulisi. Pahinta on lisätä ennakkoluulojen määrää maailmassa itse kuvittelemalla niitä lisää!

Älä siis oleta, että toinen ajattelee sinusta sitä, mitä epäilet hänen ajattelevan. Oleta päin vastoin. Älä stressaa siitä, mitä luulet toisen sinusta epäilevän. Päin vastoin vakuutu siitä, että persoonasi hävittää kaikki ennakkoluulot, olipa niitä eli ei.

Mitä ennakkoluuloja oletat ihmisillä olevan sinusta?

Pikisukkien piinassa

Koska lupasin parantaa tapani, niin parannetaan sitten kunnolla. Siis tänään käykäämme käsiksi toiseen lukijan pulmaan, jonka lähetti ihanainen Nanna. Tiivistän Nannan ongelman näin.

Nannalla on ystäviä, jotka ovat poikia. Pojilla on tyttöystäviä. Tyttöystävät tulevat Nannasta toisinaan/usein mustasukkaiseksi. Kenelläkään ei ole kivaa.

Mitä on tehtävissä? Ei kai ystävyyttä tarvitsisi lopettaa siksi, että toinen on parisuhteessa, jossa ollaan mustasukkaisia. En kokisi sitä järkeväksi ratkaisuksi. On monia syitä, miksi jokaisella ihmisellä pitäisi olla vastakkaista sukupuolta olevia ystäviä. Niistä syistä lisää myöhemmin.

Tahtoisin ajatella, että ihmiset ovat älykkäitä, sivistyneitä ja osaavat suhtautua asioihin rationaalisesti. No näinhän ei vallankaan aina ole, Nannan esimerkki on siitä yksi havaintokappale. En minäkään asioihin aina rationaalisesti suhtaudu, vaikka kuinka tahtoisin. Tunteet kun tahtovat ottaa vallan aina väärällä hetkellä.

Kuva: Vinoth Chandar

Olen ennenkin sanonut sitä, että epävarmuus synnyttää mustasukkaisuutta. Jos puolikas on kuitenkin tehnyt toiselleen selväksi, kuinka platoninen suhde ystävään on, eihän silloin pitäisi asiasta olla epävarmuutta. Yksi kulmakivi suhteessa on luottamus ja ellei toisen anna nähdä ystäväänsä, eikö se kieli luottamuksen puutteesta?

Tilanne on erityisen kinkkinen, jos ystävä on uudempi kuin tyttö/poikaystävä. Silloin puoliso voi helpommin pitää uutta ystävää reviirille tunkeutujana. Sen sijaan arvohierarkiassa saa helposti nenilleen, jos yrittää estää puolisoa näkemästä iän kaiken vanhaa ystävää, olipa tämä mitä sukupuolta hyvänsä.

Kahteen toimeen kehotan. Ensinnäkin rehellinen ja avoin täytyy olla. Puolison täytyy olla kartalla siitä, millaista ystävyys on ja mitä ystävykset puuhaavat. Toisekseen puoliso on syytä esitellä ystäville, uusille ja vanhoille. Tällainen korttien levittely pitkin pöytää helpottaa epävarmuutta ja sitä myöten myös mustasukkaisuutta.

Sanon minä, joka en mustasukkaisuudesta juuri mitään tiedä. Entäs sinä? Oletko ollut mustasukkainen? Tai kolikon kääntöpuolella? Mitä tämmöisessä tilanteessa voi oikein tehdä?