Niin se aika kulkee

Neljä vuotta sitten tänään Alaks olee? alkoi. Enhän minä tiennyt, mihin olin ryhtymässä. Ryhdyin vain. Parhaan ystäväni avustamana aloin kirjoittaa haparoivia tekstejä ihmisistä ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä - puhtaasta uteliaisuudesta ja kirjoittamisen halusta.

Näiden neljän vuoden aikana olen jakanut kanssanne pohdintojeni lisäksi oikeaa elämääni. Olette olleet kanssani, kun palasin vaihdosta, kun etsin töitä, kun vaihdoin kotia, kun kävin treffeillä ja kun rakastuin. Olette seuranneet, kun tuohdun, kun liikutun, kun ilahdun ja kun kiivastun. Usein olette kommentoineet ja monesti olen joutunut miettimään omaa kantaani uudelleen. En osannut odottaa sitä. Olen siitä kiitollinen.

Eilen seisoin keskellä olohuonetta haikeana, kun olin penkonut opiskeluaikaisia muistoja kaappien uumenista esiin. Muistin sen raakileena maailmalle lähteneen tytön, joka Alaksin aikanaan Englannissa pystytti ja vertasin sitä peilistä näkyvään nuoreen naiseen, joka seisoi muuttolaatikoiden keskellä valmiina muuttamaan yhteiseen kotiin. Ymmärsin, että aika on mennyt eteenpäin. Minä olen mennyt eteenpäin.

Teistä.

Uutena vuotena en ollut vielä valmis luopumaan. Nytkin mieli vänkää, että entä jos kuitenkin vähän vielä. Jos ihan pikkuisen vain. Juuri siksi nyt on oikea aika lopettaa. Se pieni kipinä, joka sisällläni kaihertaa ja synnyttää suurta luopumisen tuskaa, saattaa vielä synnyttää jotain uutta. En halua päästä teistä kokonaan eroon.

Tämä ei ole Alaksin viimeinen teksti. Viimeinen teksti tulee olemaan blogini ensimmäinen. Ajastan sen ilmestymään 22.5.2010.

Kun lähdin vaihtoon irrotin soluasunnon huoneeni ovesta kaksitoista A4:sta, joihin olin kirjoitellut ensimmäisten opiskeluvuosieni aikana asioita, joista pidän. Listaan nuo asiat viimeiseen eli ensimmäiseen blogikirjoitukseeni, jotta voitte tutustua ihmiseen, joka olin silloin. Ja jos olette lukeneet kaikki viestit, kaikki 377, olette tutustuneet myös siihen ihmiseen, joka olen nyt.

Kiitos näistä vuosista, kiitos yhteisestä ajasta.

Liis

Rakas 2014...

Tiedättekö, jos sitä aina etukäteen tietäisi, mitä seuraavan nurkan takana piilee... no, toisinä päivinä ei tahtoisi ottaa askeltakaan ja toisina taas juoksisi sinne nurkalle ihan täysiä. Ja siinä sen kauneus varmaan okin. Koska ei tiedä, ei kiirehdi eikä vitkastele.

Olen aina vuoden alussa esittänyt toiveita uudelle ja alkavalle kasalle päiviä ja kertonut siitä teillekin. Kolme vuotta sitten toivoin, että pääsisin saman pojan kanssa neljänsille treffeille ja vuoden 2012 alussa kerroin, kuinka toiveeni oli toteutunut.

En kuitenkaan ollut tyytyväinen kahvikuppitreffeihin, joten toivoin seuraavaksi vuodeksi tyrmäävää ihastumista, mikä sekin minulle ystävällisesti - jopa viisi kertaa - suotiin. Tästä raportoin teille siis vuosi sitten, kun käännyimme vuoteen 2013. Samalla toivoin uudelta, viime viikolla päättyneeltä vuodelta vähän pitkäkestoisempaa ja molemminpuolista pihkaantumista.

Miten sitten kävi? No, sanotaan vaikka niin, että jos oisin viime vuoden tammikuussa tiennyt, olisin juossut kesäkuuhun asti ihan täysiä.

Tältä vuodelta en uskalla toivoa mitään. Tai ehkä ihan salaa toivon maailmalta myötäistä tuulta ja itseltäni rohkeutta, sitkeyttä, viisautta ja vakautta.

Viime vuoden paras kuje.

Ja sitten päivän muihin uutisaiheisiin.

Täytyy myöntää, että edellisessä vuodessa oli erinäisiä haasteitakin. Etenkin aikataulullisia. Aloitin täysipäiväsen aikuisen täysipäiväiset työt sellaisessa projektissa, joka kertaheitolla koetteli jaksamistani ja aivokapasiteettiani aivan huolella. Kun siihen soppaan lisätään suunnaton menemisen ja tulemisen tarve ja orastava parisuhteen taimi...

Pahoittelen radiohiljaisuuttani. Alaksi, kaikessa ihanuudessaan, muodostui minulle hieman ahdistuksen aiheeksi. Hetken jopa harkitsin laittavani lapun luukulle - enkä kai rehellisyyden nimissä ole hylännyt ajatusta vieläkään. Ehkä kuitenkin ensin mietin, voisiko tätä hieman uudistaa ja tuulettaa, jotta ahdistus muuttuisi innostukseksi.

Sinä voit auttaa! Kerro minulle, millaisista jutuista sinä pidät. Mitkä asiat sinun mieltäsi askarruttavat? Haluaisitko sinä kirjoittaa vieraskirjoituksen Alaksiin? Mitkä keskeneräisistä juttusarjoista joutaisi lopettaa? Millaisia uusia haluaisitte? Haluaisitteko enemmän tarinoita vai analyysejä vai kuvia? Mikä tekisi Alaksista vielä paremman?

Entä mitä sinä toivot alkavalta vuodelta, kasalta uusia päiviä?

Hyvää syntymäpäivää sinulle, Alaks!

Jaa, että minkälaista hommaa? Alaks olee? täyttää tänään kolme vuotta! Melkosta hommaa siis. Täytyy ehkä syödä vähän kakkua sen kunniaksi. Syökää tekin, sillä kakku on hyvää. :) 

Teillä on tähän myös erityinen lupa, sillä olette rustanneet kolmen vuoden aikana Alaksiin yli 1600 kommenttia! Tarkalleen ottaen 1644 kolmessa vuodessa, tekee 548 vuodessa, keskimäärin 1,5 kommenttia päivässä. Mieletön homma, kiitos jokaiselle. ♥

Osa teistä on tullut kanssani koko matkan ja siitä kiitollisena olenkin poiminut pitkäaikaisimmilta ja ahkerimmilta kommentoijiltani heidän ensimmäiset kommenttinsa. Koittakaahan arvata lunttaamatta, mihin juttuun kommentit liittyvät. ;)

Hanna: 

Minä kävin viikonloppuna ihan verkostoitumistapahtumassa Sometime2010, jossa tuli kohdattua sekä tuttuja että tuntemattomia. Sanoin todellakin "Moro!", videostreamiinkin.

Mun pyykkituvassa (lue: yhden hengen talouden kylppäri) ei kyllä juuri pääse morjestelemaan kuin itseään.
24. toukokuuta 2010 13.02

jyrik:

Itse en lisäisi missään nimessä työtovereita tai esimiehiä. Siinä menee jokin kriittinen raja mulla. Ehkä siksikin jos tulee feisbuukattua työajalla, kjäh kjäh. Työsuhteen päätyttyä heitä saatan lisätäkin.

Tuntuu oudolta lisätä vanhat koulututut ihan vaan sen takia että joskus on käyty samaa koulua, jos siihen aikaan tai sen jälkeenkään ei ole ollut mitään muuta yhteistä.

Toisaalta olen lisännyt joitakin ihan tuntemattomia huvin vuoksi tai pelkästä mielenkiinnosta. Joskus tämä on saanut aikaan ihan konkreettisia käänteitä elämässä. Esimerkiksi nykyinen asuntoni löytyi henkilön kautta johon tutustuin ensin vain Facebookin kautta. 
26. toukokuuta 2010 16.21

 

Mikael:

Haa haa - parhautta on reissatessa kun pääsee kaupassa kysymään; mikä valuutta tässä maassa käy?
26. toukokuuta 2010 20.08

 

RH:

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitat maanmittauslaitoksen mittausTOLPILLA? Mutta kyllähän aina tervehdyksestä tulee hyvälle tuulelle. Esim. tänä aamuna työmaan pihalla tuntematon nuori mies sanoi minulle *Huomenta*, hyvä alku päivälle.
28. toukokuuta 2010 21.50

 

Pertti Huotari:

Ystävä on luotettava eikä lakkaa pitämästä siitä, jonka ystävä on, mistään syystä.
-en osaa yhdellä lauseella.
30. toukokuuta 2010 15.52

 

Voti:

Niiii.. kuten puhuttiinkin, eikös toi treffikulttuuri ole peräisin jenkkisarjoista ja -leffoista.. miten se "lähetäänkö elokuviin?" sopiikaan suomalaiseen kulttuuriin? Kyllä kai media vaikuttaa siihen miten ihmissuhteissa toimitaan.. ja treffithän on ihan kivojakin.. mutta vähän pintapuoliselta se hattaransyöminen välillä tuntuu.. ainakin meikäläisen näkökulmasta.

Salkkarit, iltalehti, sex and the city.. Nyt kun pääsin vauhtiin, niin.. halutaanko me nyt ihan oikeasti elää saippuasarjassa... Ja ennenkaikkea, missä saippuasarjassa? Mun puolesta vois olla reilusti enemmän Serranon perhettä ja Fireflytä. (Viimeisimmässä ei romantiikkaa ainakaan haettu treffien avulla, mutta kyllä, kyllä siinä silti oli rakkautta ja romantiikkaa..)

Ja et sie oo hirmusen pelottava.
6. kesäkuuta 2010 16.28

ultrix: 

 "Valtaosa ihmisistä tykkää puhua itsestään. On tarve kertoa, mitä on tehnyt, miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Siitä kai Facebookin statuspäivityksetkin ovat esimerkki. Ihmiset haluavat jakaa, puolittaakseen murheensa ja tuplatakseen ilonsa."

Niin totta. Ja tässäkin eri sosiaaliset mediat toimivat eri tavoin: Twitter ja blogit ovat usein varsin yksisuuntaisia tiedotuskanavia (itse aforisoin ja muutenkin heitän sinne päässäni vellovia ajatuksia post-it-lappujen asemesta), kun taas Qaiku, johon vasta olen tutustumassa on kuin IRC-galleria noin vuosina 2001-03, eli yhteisöllinen pienehkö piiri, jossa kuulumisia kommentoidaan porukalla.

Lärvikirja lienee varsin kaksisuuntainen, itse en siellä vieläkään sijaitse. Mutta ilmeisesti lähinnä kaksisuuntainen, eli ei yhteisöllinen Qaikun tyyliin.

Livenä meikäläisellä käy liian helposti sillä tavalla, että joku kysyy minulta kuulumisia ja kerron, mitä nyt kuuluu, mutta unohdan kysyä itse, mitä toiselle kuuluu.
19. elokuuta 2010 10.28

maikkiainen: 

Ismo on perusasioissa kanssani samaa mieltä, vaikka kuunteleekin erilaista musiikkia ja tykkää erijutuista kuin minä.

Unohdit nyt kokonaan sen, kuinka tärkeää seksi ja seksuaalisuus on parisuhteelle. Jos intohimo ja muut hommat toimii, niin toimii suhdekin.

Itselleni paras määritelmä kumppanille on "paraskaveri, johon tuntee intohimoa."

Tv.Maija
23. elokuuta 2010 11.28

 

Kimmo Kristian Rajala:

Itse kirjoituksesi kanssa olen tietysti samaa mieltä, etenkin kun aikanaan itsekin vuosien ajan hakkasin päätäni ujouteni ja suomalaiskansallisen jurouden seinää vasten oppiakseni kohtaamaan toisia ihmisiä -- siitä huolimatta, että yritykseni päättyivät kerta toisensa jälkeen järjestelmällisen nolosti. Tein sen, ja se kannatti, ja kaikki ne kokemukset joita ihmisten lähestyminen on minulle antanut - ne nolotkin - ovat mittaamattoman arvokkaita. Kiitän että kaikesta huolimatta uskalsin ja jatkoin yrittämistä.

Mutta tähän ystäväsi Antin sitaattiin: "Ihmiset eivät vielä osaa, mutta niiden pitäisi oppia olemaan tyytyväisiä siihen, että he tekevät hienoja ja hyviä asioita huolimatta siitä, miten vastapuoli tuohon tekoon reagoi", tähän minun on huudettava kovaan ääneen EI! Ei hyvää tekoa voida edes yrittää mittauttaa ilman että otetaan huomioon miten toinen tekoon reagoi.

(Koska Kimmo on perusteellinen, loput kommentista täällä.)
10. lokakuuta 2010 0.38

Mankinen: 

Kommentoidaanpa nyt kerrankin tänne. Tuo lopun kysymys lienee tarkoitettu retoriseksi, mutta vastaanpa siihen silti: pahinta mitä voi tapahtua, on torjutuksi tuleminen. Se voi - varsinkin toistuvina annoksina - aiheuttaa häpeän tai riittämättömyyden tunteita ja äärimmillään itsetunnon täydellisen romahtamisen. Se taas voi johtaa henkiseen pahoinvointiin, mikä puolestaan voi purkautua esim. päihteisiin turvautumisena tai itsetuhoisuutena. Oikeasti.

Ei toki meillä kaikilla, tai onneksi edes useimmilla, mutta jos puhutaan nyt hetki siitä (henkisesti) "heikoimmasta lenkistä", ei tuo esittämäsi ja sinällään mainio ajatus ("mennään vaan juttelemaan") välttämättä kuulosta enää kovin hienolta. Siellä vaakakupissa on silloin toisella puolella oikeasti jotain painavaa, ja tällöin niitä saumoja on ehkä syytä pohtia.

(Mankinen on myös perusteellinen, loput kommentista täällä.)
31. tammikuuta 2011 21.05

On muuten varsin miespainotteinen tämä kommentoijakaarti. Toki naisvahvistuksiakin mukaan mahtuu. Ellet ole vielä koskaan jättänyt kommenttia, tee se nyt! Kerro vaikka, että missä tutustuit uuteen ihmiseen viimeksi, mitä olet suunnitellut kesälle, mikä on lempijäätelömakusi tai millaisia juttuja haluaisit lukea ensi vuoden aikana. :)

PS. Älkäätten unohtako, että Alaksilla on myös Facebook-sivu! Sinne kaikki mars. 

Ystävyys on rutiini

Alaks olee? on minulle kuin ystävä. Kun annan sille aikaa ja näen sen eteen vaivaa, se palkitsee minut. Haluan huolehtia siitä, välitän siitä ja tulen siitä iloiseksi. Käytännössä tulen teistä iloiseksi. Usein.

Alaks, kuten muutkin ystävyyssuhteet, on osa elämän rutiinia. Jos tuo rutiini muuttuu, on ystävyyskin vaarassa. Näin meinasi käydä viime vuonna, kun tulin yhtäkkiä muka niin kiireiseksi, että aloin laiminlyödä Alaksia.

Ystävyys on vaarassa aina, kun ystävysten elämänrutiini jollain tavalla muuttuu. Kun ystävä muuttaa toiselle paikkakunnalle, työpaikat tai koulut vaihtuvat, toinen löytää puolison, tai ilmaantuu jokin muu elämänrutiinia selkeästi muuttava asia, ystävyyden täytyy taas mukautua uusiin olosuhteisiin.

Ystävyys suorastaan syntyy rutiineista eli yhdessä tehdyistä asioista ja yhteisistä elämäntilanteista. Siksi ystävystymme helposti naapureidemme ja koulu-, työ- ja harrastuskavereidemme kanssa. Ihmiset, joita näemme usein ja joiden kanssa tulee vietettyä paljon aikaa kuin varkain, tulevat meille automaattisesti läheisiksi.

Kun rutiini rikkoutuu, on etsittävä uusia yhdessä olemisen tapoja. Yhteiset koiralenkit, ruokatauot, välitunnit tai iltateet muuttuvat muunlaisiksi ystävyyden ilmenemismuodoiksi. Etäystävyys etsii toteutumistaan kirjein, puheluin, Facebookein, messengerein ja sähköpostein. Lakannut työkaveruus vaatii sovittuja tapaamisia jatkuakseen. Koulussa yhdessä vietetty aika muuttuu muunlaisiksi näkemisiksi.

Skype mahdollistaa uusia etäystävyyden muotoja.

Ellei uutta rutiinia synny, ystävyys helposti hiipuu. Vaikka kuinka välittäisi ystävästään ja haluaisi pysyä yhteyksissä, uudet elämänrutiinit vievät helposti mennessään. Ajan saatossa ystävyyden käy kalpaten, ellei jonkinlaista yhdessä olemisen tapaa ole.

Vaikka nähtäisiin harvemminkin, rutiini ankkuroi ystävyyttä. Tällöin joka jouluiset näkemistraditiot ja muut pienet sanattomat sopimukset muodostuvat korvaamattoman arvokkaiksi. Ne lujittavat ystävyyttä silloinkin, kun oma arkirutiini tahtoo syrjäyttää vanhaa uuden tieltä.

Näin ollen minäkin yritän palauttaa Alaksin lujemmin osaksi arkirutiiniani. Sopivaa hetkeä ei synny, ellei sellaista yksinkertaisesti ota. En ole vielä koskaan löytänyt itseäni tilanteesta, jossa minulla ei olisi kerta kaikkiaan mitään tekemistä.

Aika on loppujen lopuksi priorisointikysymys. Tajusin sen sunnuntaina, kun otin kaksi kokonaista tuntia muka täydestä päivästä siivotakseni lupaa kysymättä sulaneen pakastimen. Mistä se muka olematon kaksi tuntia ilmestyi? Nii-in, sanopa se. :)

Mutta mistäs minä sitten oikein kirjoittaisin? Ovatko sinun ystävyyssuhteesi rutiineja?

Ystävyysbloggaajakin erehtyy

Lauantaina oli Kansainvälinen epäonnistumisen päivä. Juu, muuttuivat globaaliksi sitten viime vuoden. Maanantaina, siis eilen, paras ystäväni linkitti sitten minulle Blogi realitya käsittelevän bloggauksen Liemessä-blogista. Siinä kirjoittaja haastoi jokaisen bloggaajan kertomaan päivästään rehellisesti: ei kaunistellen, vaan myös epäonnistumiset näyttäen.

En aio kertoa teille eilisestä päivästäni, kun ei se ollut kovin jännä eikä esimerkillisesti epäonnistunutkaan. Tai, no jos joku nyt ihan välttämättä haluaa päivästäni lukea, niin lisätään se päivä tuonne loppuun. Sitä ennen kuitenkin epäonnistun silmissänne toisin tavoin.

Voin kuvitella, että ruokabloggaajien ruokavaliot ja sisustusbloggaajien kodit näyttävät ihanteellisen hyveellisiltä ja tulee sellainen olo, että enhän minä ikinä tuohon pysty. Ehkä minun blogistani saa sen kuvan, että tiedän aina, miten ihmisten kanssa ollaan, enkä ikinä möläyttele tai tee mitään typerää, en ikinä tuomitse tai syrji enkä ikinä ole epäoikeudenmukainen tai kelju.

Mutta eihän se ole totta lainkaan. Minäkin erehdyn. Minullakin on päiviä, kun en vaan jaksa olla kohtelias ja ystävällinen ja saatan pitää kaupan kassalla kuulokkeet korvissa tai - mikä vielä pahempaa - puhua puhelimeen. Sellaisina päivinä kuuntelen huonosti, enkä ole tilanteessa läsnä.

Minulla on päiviä, jolloin kiukuttelen läheisilleni. On päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, kun laiminlyön ystävyyssuhteitani. En ole nähnyt mummoani kesäkuun jälkeen, enkä ole soittanut kertaakaan. (Olkoonkin, ettei mummo juuri mitään kuule, mutta silti!)

Olen välillä tuomitseva. Välillä ajattelen muista ihmisistä rumasti, toisinaan puhun ilkeämielisesti, usein juoruan. En ota aina kaikkia huomioon. Joskus valitsen helpon tien ja suljen silmäni ihmisiltä. Joskus torjun ihmisiä kylmästi, vaikka tiedän paremmin.

En anna aina mahdollisuutta, vaikka ihminen sen ansaitsisi. Minäkin olen välillä ennakkoluuloinen ja sorrun stereotypioihin. Toisinaan närkästän ihmisiä vahingossa, joskus tahallani. Joskus ahdistun ja lähden karkuun selittämättä.

Minäkin epäonnistun ihmisasioissa. Ellen epäonnistuisi, ei tämä olisi kovin hyvä blogi. Ellen epäonnistuisi, en oppisi. Ellen epäonnistuisi, en olisi yrittänytkään.

Mökömökö.
Kuva: Arttu Toivonen

Ja sitten se päivä.

Eilen heräsin torkuttamatta, mutta vain ja ainoastaan siksi, että puhelimeni torkkuominaisuus on siinä määrin hajalla, että myöhästyin viime viikolla kaksi kertaa töistä sen takia. Kävinkin ostamassa tänään uuden herätyskellon. Se on ruma, mutta onneksi se oli halpa.

Menin sitten kahdeksaksi töihin, myöhästyin kolme minuuttia. Töissä pidimme esityksen yritysasiakkaan johtoryhmälle. Se meni muuten ihan hyvin, mitä nyt piuhojen kanssa oli kaikennäköistä ja esitys katosi välillä televisioruudulta.

Esityksen jälkeen palasimme keskustaan ja siirryin lounaan jälkeen yliopistolle. Kirjoittelin gradua neljä tuntia ja sain suunnilleen neljä sivua tekstiä aikaiseksi. Facebookiin livahdin suurin piirtein puolen tunnin välein, mutta en tunnusta sitä kenellekään.

Lipastolta menin kaverin kanssa oluelle - olihan maanantai ja ihan sovelias päivä juoda olutta. Puolustuksekseni sanottakoon, että join vain yhden! Sitten tulin kotiin ja näin ystävää, jonka kanssa oli selvitettäviä asioita. Ne vaikuttivat selviintyvän, joten siinä ei mittavia epäonnistumisia.

Sitten kello oli monta, joten söin jääkaapista lauantain lounaalta jääneen, hieman kuivahtaneen pizzan lopun ja kirjoittelin blogia ja maksoin laskuja. Lopuksi muistin, että unohdin aloittaa kahden artikkelin kirjoittamista, jotka täten jäävät keskiviikon harteille.

Noin, sellainen oli kaunistelematta allekirjoittaneen päivä eilen.

En siis ole erehtymätön, eikä sellaiseksi minua pidä missään nimessä luulla. Ehkä meidän ei tarvitsekaan olla! Toivottavasti tämä rohkaisee ja kannustaa. 

Pidätkö sinä sisustusblogien koteja masentavat täydellisinä? Vaikutanko minä raivostuttavalta besserwisseriltä? Pitäisikö minun epäonnistua enemmän vai vähemmän? Entä sinun?

Kaksivuotispäivä

Olisin halunnut kirjoittaa, että "Paljon onnea vaan, kohta kakkua saan!", mutta sitten tajusin, että kirjoitin niin jo viime vuonna (enkä saanut kakkua silloinkaan... :D). Mutta mitä, onko siitä jo vuosi? Taas vuosi? Kokonainen vuosi? Olinpas muka nokkela vuosi sitten. Mitä minä nyt oikein sanon?

Ehkä jaan kanssanne jotain, mikä hämmentää minua suuresti ja lämmittää tuplasti. Nimittäin, Alaks olee? on...

Kuva: Charles Kremena

314 tekstiä
1351 kommenttia 
58 Kysy Aliisalta -postia 
55 974 käyntiä  
108 995 sivunlatausta 
82 eri maasta tullutta vierailijaa 
112 Google-lukijaa 
3548 Googlen kautta saapunutta
160 Facebook-fania 
2 Liebster-palkintoa.

Jokaisen luvun takana on ihminen. Joku, niin kuin esimerkiksi minä, on useammankin luvun takana. Yhteensä näistä muodostuu 170 596 ihmisen tekoa.

Olipa se sitten Facebook-tykkäys, kommentin kirjoittaminen tai hiljainen lukeminen, jokainen noista teoista tekee Alaksista sen, mikä se nyt on.

Siis kiitos. ♥

Kilpailun voittaja! Viimein täällä!

Helle on varmaan sulattanut aivoni, koska unohdin ihan täyin koko kilpailun. No eipä hätä ole tämän näköinen, muistin sen nyt ja TADAA, olen valinnut voittajan. Kilpailussahan esititte ystävyysaiheisia kysymyksiä ja vastauksia Alaksin syntymäpäivän kunniaksi.

Kuva: Michael Reuter

Voittaja on junik! Junikin vastaus kysymykseen ”jos Jeesus vielä eläisi ja olisi ystäväni, mistähän sitä osais jutella?” oli: ”Ihan tavallisista asioista kuten vaikkapa: ’hei Jeesus, mistä leffoista sä tykkäät?’”. Vastaus kuvaa hyvin ystävyyden mutkattomuutta ja sitä, ettei ystävyyden tarvitse olla sen kummempaa, olipa ystävänä kuka tahansa. Vaikka sitten Jeesus.

Paljon onnea junik! Laitathan sähköpostiin (aliisainwonderland (a) gmail.com) osoitteesi, niin toimitan palkinnon perille. Palkinnoksihan lupasin Aikuiset ystäväni -kirjan –kirjan.

Kiitos kaikille muillekin kysyjille ja vastaajille! Oivalluksenne olivat erinomaisia. Ketjua saa jatkaa edelleen.

Onko A oikeassa?

Menneenä viikkona sain napakkaa kommentointia anonyymiltä a.:lta. A oli sitä mieltä, että koko blogini voisi korvata seuraavilla ohjeilla:

Ole oma itsesi, älä ylianalysoi, älä esitä. Jos ei heru, niin shit happens, elämä jatkuu. Ihmisyys ei ole monimutkaista tähtitiedettä, se on olemista. Pelaamalla kadotat itsesi ja lopulta muutkin ympäriltäsi. Strategioiden suunnittelun sijaan keskity elämiseen ja tuntemiseen. Ihmisikä on liian arvokas muuhun.

Kysymys kuuluukin: tekeekö a.:n tiivistys blogini turhaksi?

Sanoissa on paljon viisautta. Paras idea ikinä on olla oma itsensä. Esittämällä ei pitkälle pötki ja ylianalysoimalla saa todennäköisesti vaan aivot solmuun. Jos ei ”heru”, niin siihen ei kaadu maailma eikä toinenkaan ja elämä kyllä jatkuu. Ihmisyys on toki olemista, vaikka se joskus tähtitieteeltäkin tuntuisi. Pelaaminen on omanlaistaan esittämistä, olemalla aito ja vilpitön pääsee pisimmälle. Eläminen ja tunteminen ovat ihmisen tärkeimpiä tehtäviä.

Kuva: Juliana Coutinho

Oliko tämä siis tässä? Onko kaikki nyt jo sanottu? Voinko hyvillä mielin jättää teidät a.:n ohjeiden varaan?

Tavallaan toivon, että kyllä. Olisi ihan erinomaisen hienoa, jos yllä oleva tiivistys poistaisi kaikki ongelmat, joita ihmisten kanssa elämässämme kohtaamme. Olisi ihan erinomaista, että voisi takaraivostaan aina löytää yhden noista lauseista ja päästä yli pulmasta kuin pulmasta.

Samalla luulen, että ei. Jokaisella meillä on omat heikot kohtamme ja mustat aukkomme. Välillä iskee vaan totaalinen neuvottomuuden tunne ja silloin on kiva, että joku muukin pohtii niitä samoja kysymyksiä. Vaikka kuinka itsestään selviä.

Toivon myös, että ei, ihan vaan siksi, että tätä blogia on kiva kirjoittaa ja teidän kommenttejanne on niin kiva lukea. Uskon siksi, että vaikka a.:n kommentti tekisikin kaikki aiheeni tyhjiksi, ei se kuitenkaan vähennä kaikkien näiden keskustelujen, pohdintojen ja ajatustenvaihtojen arvoa.

Vai pitäisikö minun laittaa pillit pussiin?

Paljon onnea vaan…

… kohta kakkua saan! Rakkaat ystävät, tänään Alaks olee? täyttää yhden vuoden. Kokonainen vuosi on hurahtanut ohi puoliksi huomaamatta, mutta niinhän sitä sanotaan, että aika lentää, kun on kivaa.

Pistän synttäripäivän kunniaksi käyntiin pienen kisan. Esitän jutun lopuksi ystävyysaiheisen kysymyksen, johon vastaat kommentilla ja kysyt lopuksi uuden ystävyyteen liittyvän kysymyksen. Siihen seuraava sitten vastaa ja esittää taas omansa. Parhaan vastauksen tai kysymyksen esittäjä voittaa Aikuiset ystäväni -kirjan. Se on hyvä, allekirjoittaneellakin on sellainen. Jos en osaa valita, arvon.

Ensin kuitenkin sana tai pari siitä vuoden takaisesta päivästä, kun kaikki alkoi.

Kuva: Cyril Caton

Haluaisin kansallisromanttisesti kertoa, kuinka Alaks olee? syntyi savupirtin saunan ylimmällä lauteella naama vaivalloisesti tuskasta vääntyneenä. Se ei kuitenkaan olisi totta, sillä Alaks olee? saatettiin maailmaan erinomaisissa olosuhteissa huippukätilön avustamana. Kätilö oli paras ystäväni ja omaa erinomaista ruokablogiaan kirjoittava Hanna, joka näitä juttuja työkseenkin tekee. Huippukätilö, or what?

Oli sunnuntaipäivä ja istuin Loughborough’ssa vaihtoajan kotinani toimineen huoneen kirjoituspöydän ääressä vedon käydessä kiinni olevasta ikkunasta, kun kaikki alkoi. Ajatus blogista oli kutkuttanut jo jonkin aikaa, mutta olin jumissa pelkän ajatuksen kanssa.

Hanna kysyi, missä minä olen hyvä. Mietin hetken ja vastasin, että ”ihmisten kanssa olemisessa”. Tähän Hanna totesi ykskantaan: ”no kirjoita sitten siitä!”. Minä tein työtä käskettyä.

Hannan korvaamattoman avun ansioista tämä blogi paitsi on, myös toimii ja näyttää kivalta. Tuona iltana ja lukuisina iltoina sen jälkeen olen saanut oppia parhaalta. Kiitos Hanna.

Nyt pistän teidät juhlan kunniaksi kyselemään toisiltanne hyviä kysymyksiä. Anonyymit, jättäkää nimimerkki, niin erotutte toisistanne edes jotenkin. :)

Ensimmäinen kysymys kuuluu:

Kuka olisi maailman kuulein tyyppi ystävänä?

Kommenttilaatikon kootut #2

Olette kirjoittaneet blogiini kaikkiaan 775 kommenttia. 775 on ihan käsittämättömän fantastinen määrä erinomaisen hyviä kommentteja. Etteivät ne kaikki vallan unholaan päätyisi, tässä teille kevään kunniaksi suosikkejani. Siis: kootut kommentit osa kaksi.

Ystävyys on aikaa ja paljon ystävyyttä on enemmän aikaa, eikös? Mikael kommentoi hommaan näin:

"Mä yritän vain pitää kalenterin tarpeeksi tyhjänä, jolloin sinne mahtuu enemmän sellaista spontaania meininkiä, mutta vaatii kylläkin kavereita jotka tekee samoin. :-) Osaan kuitenki paljon paremmin vain soittaa kamulle notta moi ootko kaupungissa voinko tulla kylään, verrattuna että sovin treffejä viikon päähän. Mistä mä tiedän mitä viikon päästä huvittaa tehdä? :-D "

Kun puhuttiin vakavista aiheista, eli kiusaamisesta, kommentoi rh:

"No sen nyt ehkä jotenkin ymmärtää, että lapset kiusaa toisiaan, jos ajattelee, että ovat vielä kehittymättömiä tunne-elämältään. Mutta kuulkaas, ei se tähän lopu, karseinta on, kun ns. aikuisten ihmisten työpaikalla vielä harrastetaan kiusaamista. Ollaan ylimielisiä besserwissereitä, ei siedetä edelleenkään erilaisuutta pukeutumisessa tai mielipiteissä. Ja aikuiset osaa usein tehdä sen niin hienovaraisesti, että...kevyitä vihjauksia, kulmakarvojen kohotuksia, piiloteltuja hymyjä ja syrjäkareinvilkaisuja.”

Allekirjoittaneen niistäessään nenäänsä irti, neuvoi -H- seuraavsti:

”rommitoti :D mukillinen kuumaa vettä, loraus hyvää rommia ja kauhallinen hunajaa. viltin alle. villasukat. kahdeksantoista pakettia nenäliinoja. vicks-nenäsumutetta.”

Kansaa kuohutti Aamulehti ja minäkin kirjoitin silikonirinnoista ja tekoripsistä. Tällöin sanaisen arkkunsa avasi Johanna:

""Onko meidän maassamme todella niin paljon rumia ihmisiä, että Aamulehden artikkeliinkin oli löydetty roppakaupalla nuoria ihmisiä, joilla on jos jonkinlaiset pidennykset." Huono itsetunto niillä on. Ihmiset haluavat saada hyväksyntää ja tämä painottuu varsinkin nuoruusiässä. Jokainen haluaa kuulua joukkoon. Tämän takia kaikki lukiolaiset näyttävät samalta. Pidennykset, rusketukset; luonnollinen kauneus ei tässä todellakaan saa jalantilaa.

Tästä aiheesta riittäisi vaikka kuinka paljon asiaa, nyt en pysty enempää (olen luennolla, heh) Tässä vielä hyvä video. No cure for ugly! http://www.youtube.com/watch?v=OYpwAtnywTk ”

Kyselin, mihin kukakin aikansa käyttäisi, jos hammasrattaasta irti pääsisi. Anonyymi sulatti sydämeni:

”rakkauteen minä tuhlaisin.”


Keskustelun aloitukset ja tilannetaju kutkuttivat kommentointia. Tuomas pelasti päiväni kertoen:

”Kioskin poikana olin jo niin kätevä sutkautuksissani, etten aina muistanut, että kaikkien huumorintaju ei ole kanssani samalla tasolla. Asiakkaana oli eräs nainen, siinä kolmissakymmenissään, ja selkeästi ruoasta nauttiva yksilö. Kyseinen nainen osti kasan herkkuja, ja taisi huomata kyseisenä aikana voimassa olleen kampanjan neljästä tuplasta kahden hinnalla, ja sanoi, että täytyy sitä nyt vielä vähän suklaatakin ostaa. Mulla oli hyvä päivä ja sitten möläytin, että täytyyhän ne saavutetut linjat säilyttää! Hetkeä liian myöhään tajusin, että taisin juuri - täysin vahingossa - kommentoida asiakkaan ylipainoa vitsaillen, mutta onneksi kyseinen nainen vain repesi nauramaan. "Toi oli hyvä, tota pitääkin ruveta käyttämään."”

Myös Hannan kommentti oli mainio:

”Tänään avasin keskustelun asiakkaana myyjän kanssa "no enhän mää tullessani tiennyt, että mää haluan kaalikääryleksiä mutta kun sää tässä nyt myyt kaalikääryleksiä niin määhän haluan kaalikääryleksiä!" Päädyttiin sitten puhutaan tähtien asennosta, pyyhkeen paikasta ja kaikesta erittäin olennaisesta muutenkin.”

Kun odotimme tekstiviestiä ikuisuuden, kirjoitti tittako:

”Ihanaa etten ole yksin, tääläkin on yksi kohtalon toveri! Ja auta armias sitä fiilistä kun sydän jättää pari lyöntiä välistä tekstiviestin saapuessa ja sitten siellä on joku "KappAhlin clubitarjous" eikä laikaan se herra X:ltä tunnin odotettu viesti. Mutta se on maailman paras tunne kun sieltä tuleekin jotain odottamattoman suloista ja vain hymyilee loppupäivän itsekseen :)”

Kohteliaasti kieltäytyminen on vaativa taitolaji, kuten käy ilmi rh:n kommentista:

”Tulee tässä mieleen eräs vanha tapaus, kun lavatansseissa kieltäydyin lähtemästä nuoren miehen kanssa tanssimaan. Syitä oli kaksi: lava oli vielä kovin tyhjä, joten ujous iski ja toisaalta arvioin miehen paljon itseäni lyhyemmäksi. Kieltäytymiseen mies tokaisi: " En olis sinun kanssa kyllä lähtenytkään." Tyrmäävä vastaisku. Olis voinut kyllä loukata tuo vastaus pahasti, jos hän ei olisi tullut myöhemmin hakemaan uudelleen ja ruuhkan suojassa tansiimme ihan ok.”

Ettei menisi ihan överiksi, tässä viimeinen. Yritin lokakuussa usuttaa hymiölakkoon kaikki ja muutaman muunkin. Silloin ytimekkäästi mielipiteensä ilmaisi mtarvainen: ”=)”

Kiitos tuhannesti kaikesta ja kaikista! Muistakaa, että pienikin arjen huomio tai filosofinen ajatuksentynkä on tervetullut. Keep up the good work, fellas!

Voikkonä olla?

Alaks olee?:n yksivuotispäivä lähestyy uhkaavasti. On aika palata alkutekijöihin ja miettiä, mitä tämän blogin nimi oikeastaan tarkoittaa. Nimi syntyi yhteistuotoksena ystäväni Hannan kanssa ja se oli mielestäni erinomainen tiivistys siitä, mistä tässä on kysymys: ihmisistä, niiden kanssa olemisesta, kaveruuden ja ystävyyden etsinnästä. Alaks olee? tarkoittaa kuitenkin yhden mielestä yhtä ja toisen mielestä toista.

Minun nuoruudessani kysyttiin ”Alatko olee mun kaa?”, kun oltiin superihastuneita ja haluttiin seurustella (eli hengata niin kuin teinit nyt hengaavat). Näin siis Kainuussa. ”Alaks olee” on ollut seurustelu-tiedustelu ainakin Keski-Suomessa ja nykyisillä asunsijoillani Hämeessä. Samaa huudeltiin myös Helsingissä ja Jyväskylässä, tiesivät Facebookin puolella olevaiset kertoa. Savolaiset sen sijaan väittivät, ettei ”Alaks olee” tarkoittanut heidän murteessaan mitään.

Kuva: littleyiye

Jos taas etsi leikkikaveria, Kainuussa protokolla oli kysyä ”Voitko olla tänään?”. Näin on ollut myös Tampereella ja Lahdessa. ”Voitko olla” –kutsun tunsivat myös savolaiset, heillekin kyseessä oli lause, jolla leikkikavereita etsittiin. Raahelaiset ja oululaiset sen sijaan ovat ihan oma lukunsa, he kysyivät leikkimään sanoen: ”Alakkonä mua?”

Olen kokoajan kirjoittanut, että kysyttiin näin ja sanottiin näin. Mutta voihan olla, että vieläkin kysytään noin. Kysytäänkö?

Jännää on, että vaikka sanamuodot vaihtelevat, ”oleminen” viittaa joka tapauksessa lasten väliseen kanssakäymiseen, sekä ystävyyteen että seurusteluun. ”Alaks olee?” on siis enimmäkseen tarkoittanut seurustelupyyntöä, mutta ehkä nykyaikana voimme vähän taivutella mutkia ja todeta, että ”Alaks olee” ilmentää yhtä kaikki halua tulla lähemmäs, oppia tuntemaan, välittää ja olla välitetty.

Mitä sinulle tarkoittaa Alaks olee?

Ps. Olemisesta puheen ollen, Alaks olee?:n Facebook-sivu on saavuttanut sata tykkääjää, eli ainakin 100 ihmistä on alkanut olee! Suurinta mahtavuutta. <3
Pps. Hyvää eilistä syntymäpäivää, äiti!

Alea iacta est

Kuten jo muinaiset roomalaiset... no eikun, arpa on heitetty ja sen heitti luotettavaksi havaittu random.org. Arpaonni osui...

Kuva: Michael Reuter

...arvalle numero neljätoista, joka on kommenteista tutun Maikkiaisen ideaehdotus. Paljon onnea! Maikkiaisen työkaveripulmiin, kuten muidenkin lähettämiin erinomaisen hyviin ideoihin lupaan paneutua asian vaatimalla hartaudella pikimmiten.

Sitä odotellessa käykää tykkäämässä Alaks olee?:sta myös Facebookissa! Eikä arvonnan päättyminen sitä tarkoita, etteikö niitä ideoita saisi aina lähettää. :)

Osallistu arvontaan!

Muistutus ystävät hyvät: arvonta-aika lähenee loppuaan! Ensi maanantaina (28.3.) suljen arvonnan ja arvon voittajan. Joten vielä ehtii lähettää ihan minkä tahansa idean, pulman tai kysymyksen TÄNNE. Jokaisesta ideasta kilahtaa arvontalippu, voittajalle Finnkinon leffaliput. Toimi heti!

Kuva: Bailey Weaver

Ryhmässä viisaus vahvistuu

Olen pohtinut kanssanne paljon sitä, mitä ystävyys on, miksi se on tärkeää, miten ollaan toisten ihmisten kanssa, miten saadaan kavereita ja muita ihmisten välisen toiminnan kysymyksiä. Se on se, mistä koko tässä blogissa on kyse: ihmisistä ihmisten keskellä. Olen enimmäkseen kiinnittänyt huomiota ihmisten läsnäolon tärkeyden mielenterveydellisiin ja hyvinvoinnillisiin puoliin. Mutta ne eivät ole ainoita syitä, miksi toisia ihmisiä tarvitsemme.

Kuva: Grzegorz Łobiński

Jos, tai oikeastaan kun, eteen tulee pulma, mikä olisi loogisempaa kuin kysyä apua? Paitsi ehkä googlettaa. Mutta Googlekaan ei tietäisi mitään, ellei joku ihminen olisi tiennyt sitä ensin. Kirjoissa ja Internetissä voi olla tietoa pilvin pimein, mutta ellei sitä kukaan lue, siellä se saa myös olla. Vuosituhansien saatossa kertynyt tietotaito on varastoituneena niihin miltei seitsemään miljardiin ihmiseen, jotka hengittävät samassa ilmakehässä kanssamme.

Miksi emme siis verkostoidu enemmän? Kun etsiytyy muiden samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten sekaan, saa apua ja tukea toimilleen. Kun etsiytyy erilaisista asioista kiinnostuneiden ihmisten pariin, saa apua varsin toisenlaisista näkökulmista ja osaaminen laajenee. Kaikenlainen osaaminen vahvistuu, kun asioita tehdään yhdessä, toisten virheistä ja onnistumisista oppien. Siinä sivussa saattaa saada muutaman uuden kaverinkin!

Minä liityin hiljattain Bloggaajien huipputiimiin. Se on askel, jonka ottaminen jännittää vähän. Tähän asti olen kirjoittanut blogia, koska se on ollut mukavaa ja (mikä vielä tärkeämpää) koska palautteen perusteella Alaks olee? on ollut tärkeä myös lukijoilleen. Päätin liittyä huipputiimiin, koska asiat, jotka ovat minulle vaikeita, ovat toisille helppoja ja päinvastoin. Hupputiimissä vahvuudet kohtaavat ja heikkoudet voitetaan. Kehittämällä ja kehittymällä voin paremmin tehdä sitä, minkä koen tärkeäksi: ihmisläheistä ystävyysblogia.

Oletko sinä osa tiimiä, verkostoa tai ryhmää? Tiivistyykö tyhmyys vai vahvistuuko viisaus joukossa?

Hiirenkorvalla

Kevät tulee. Se on ilmassa ja maassa, sen vaan jotenkin tuntee. Kevät on syksyn ohella uudistumisen aikaa, kun leudot tuulet pääsevät puhaltamaan ikkunoista sisään. Ja uusia tuulia etsimme myös Alaks olee?:n nurkkiin. Mutta koska kirjoitan näitä juttujani teille enkä itselleni, ei ole hyötyä uudistua vain uudistumisen vuoksi. Siksi haluankin antaa teille mahdollisuuden sanoa painava sananne.

Kuva: Steenbergs

Haastan teistä jokaisen lähettämään minulle joko juttuidean tai muun uudistumisehdotuksen. Jokaisen vastauksen kesken arvon palkinnon, eli jokaisella idealla parantaa voittomahdollisuuksiaan. Niitä saa lähettää rajattomasti. Kertokaa, että mistä te haluaisitte kuulla tai miten haluaisitte minun asioita käsittelevän. Tai ehdottakaa juttusarjoja tai ulkoasumuutoksia tai mitä vaan! Saa myös kertoa, mitä ei ainakaan pidä muuttaa tai mistä ei pidä missään nimessä luopua.

Osallistuminen tapahtuu Kysy Aliisalta –lomakkeella, joka löytyy klikkaamalla kuvaa, yläpalkin linkkiä tai täältä. Palkinnoksi lupaan kaksi leffalippua Finnkinon teattereihin. Palkinto lähetetään postitse. Ideoita saa lähettää aina ja ikuisesti, mutta arvontaan osallistumisaikaa on kolme viikkoa, eli 21.3. asti. Ja jotta pääsette kevätfiilikseen, tässä vielä lempikevätbiisini.

Kirjoitatko mun ystäväkirjaan?

Tänään on SE päivä. Vaikka kliseitä varjellen haluan muistuttaa ystävänpäivän olevan joka päivä, on minusta silti ihan kivaa, että on tämmöinen päivä ystäville. Koska tämä on ystävyysblogi ja koska täällä ollaan kaikki ihmisiä ihmisten keskellä, tein minäkin jotain erikoista ystävänpäivän kunniaksi. Perustin nimittäin ystäväkirjan! Se löytyy täältä ja toivon, että käytte nostalgiaa uhkuen kirjoittamassa sinne. :)

Kuva: Ystäväni.net

Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

Hyvää loulua!!

On aika pienen viestin ennen vetäytymistä tunturille mökkeröiseen joulun viettoon. Rakkaudella koottu, rosoisuus allekirjoittaneen käsialan mukainen.



Vilpitön ja lämmin kiitos. Olette parhaita.

Hyvää joulua!

Kommenttilaatikon kootut

Alaks olee? täyttää tänään viisi kuukautta. Jee! Ja minä täytän kohta 23 vuotta. Kun blogi on vielä perustettu 23.5, niin eiköhän siinä ole numeroita kerrakseen. Näiden viiden kuukauden parasta antia ovat olleet teidän kommenttinne. Ne ovat tärkeitä ja siksi haluan poimia jo unohtuneista ensimmäisistä keskusteluista muutamia uudelleen luettavaksi. Siispä tässä näitä.

Kun avattiin keskusteluja tienristeyksessä erinäisin keinoin, totesi Mikael että: "Haa haa - parhautta on reissatessa kun pääsee kaupassa kysymään; mikä valuutta tässä maassa käy?"

Ja avee kertoi: "tänään tarjosin seittemänkymppiselle rita-mummolle dösäpysäkillä mansikoita ja keskustelimme sitten jokusen kymmentä minuuttia maailmanmenosta keskellä kiireistä corkia. :) aattelin että nyt ois aliisa ylypee."

Erilaisia tervehtimiskulttuureja ja kotisuomalaista MORO!:a pohdittaessa kommentoi jyrik: "En meinaa millään tottua tuohon suukotusmeininkiin. Saksassa ollessani jotkut taisivat tämän huomatakin ja siirtyivät kohdallani suomalaisempaan tervehtimistapaan. :D Jos on tavatessa pakko koskettaa niin lyhyt halauskin tuntuu mulle luonnollisemmalta, tai kädenpuristus."

Mikael lisäsi: "Poskisuudelmiin on hankalaa tottua. Mut halaus päivässä pitää tympeämielisyyden loitolla! Suomessa vaan tulee helposti halipula. Onneksi on äiti."

Kun hukuttiin sanakirjoihin ystävyyden määritelmää etsien, Pertti tiivisti: "Ystävä on luotettava eikä lakkaa pitämästä siitä, jonka ystävä on, mistään syystä."

Treffikulttuuri herätti Votissa ajatuksia: "Salkkarit, iltalehti, sex and the city.. Nyt kun pääsin vauhtiin, niin.. halutaanko me nyt ihan oikeasti elää saippuasarjassa... Ja ennenkaikkea, missä saippuasarjassa? Mun puolesta vois olla reilusti enemmän Serranon perhettä ja Fireflytä. (Viimeisimmässä ei romantiikkaa ainakaan haettu treffien avulla, mutta kyllä, kyllä siinä silti oli rakkautta ja romantiikkaa..)"

Myös Mikael pohti aihetta: "Ei suomalaiset miehet minusta mitenkään vähän tai vaikeasti treffeille pyytele, mutta toki myönnettävä että miehenä voi kuva olla vähän vääristynyt. :-D Onkohan toi samanlainen myytti, kun että suomalainen mies juo ja hakkaa? Tai ei puhu tunteistaan? Mä en tunne yhtäkään siihenkään stereotypiaan sopivaa miestä."

Flirttailua pohti RH kommentoiden: "Kyllä kai se taito imetään niin sanotusti äidinmaidosta eli on ympäristötekijä. Siis kasvetaan flirttailun jaloon taitoon. Toisaalta flirttailu tahtoo nousta väkisinkin pintaan, jos vastapeluri on mielenkiintoinen. Ehkä Suomen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa pyritään sukupuolineutraaliin käytökseen, muualla maailmassa avoimemmin myönnetään jännitteitä kehittyvän sukupuolien välille ja puretaan niitä viattomaan flirttailuun."

Kun ahdistuin ihmisistä, Voti Vompatti rauhoitti sanoen: "Höff höplää. Ota iisisti siellä :). Ja on käynyt.. Ei sitä aina voi mukavia ihmisiä jaksaa. Sitten taas joskus jaksaa ja tarvihtee ja semmosta. Pimpelipom."

Tyttöhömppää harjoiteltuani kommentoi Niina: "Ja samaan aikaan kun reippaat parikymppiset leikkivät tyynysotaa, viettävät liian useat kaksitoistakesäiset tytöt iltaansa pukeutuen minihameisiin. Poltetaan tupakkaa, juodaan siideriä, kiroillaan ja puhutaan "seksistä". Missä on ne Minni-Hiiri-paitaan pukeutuneet tupsuhiuksiset tytöt, jotka joskus elivät lapsuutensa ajallaan?Joillain lapsilla on niin kiire aikuisuuteen, että huomaamattaan jättävät nuoruuden välistä. Siksi siis kehotan kaikkia, ihan iästä riippumatta, tarttumaan samaan haasteeseen kuin Aliisa ja kokeilemaan, miltä tuntuu kun lapsettaa."

Ja kun päänvaivaa aiheutti kryptinen vastaamispolitiikka, Outi kirjoitti: "Joillekin, etenkin miespuolisille henkilöille, pitäs opettaa päinvastanen TTK-lyhenne: TODELLAKIN tarvii kuitata!!! "

Vilpitön kiitos jokaikisestä kommentista. Keep them coming!!

Vähemmän murheellisia lauluja!

Selailin iltani ratoksi Kemikaalicocktail-blogia ja törmäsin kirjoitukseen Nooran turhautumisesta suomalaista oman navan tuijottelua ja rahan valtaa vastaan. Kuten Noora tekstissään toteaa, Suomi on kallis maa ja siksi täällä on tahkottava rahaa pärjätäkseen. Mutta valitettavan monella yksilöllä pelkkään selviytymiseen tähtäävä rahanhankinta valtautuu ja lopputuloksena on ahnehtivaa minäminäminä-kulttuuria, jossa ihmisen arvo mitataan laajakuvatelkkarin tuumista. Katse kääntyy sisäänpäin, arvot vinksahtavat ja samalla unohtuu toinen ihminen.

Nooran bloggauksessa mainittiin esimerkiksi ihmisten tyhjänpäiväinen kitinä keikkajulisteiden liimaamisesta, kun olennaisempaa olisi keskittyä siihen, että ihmisillä olisi oikeasti hyvä olla elinympäristössään. Kaikilla ihmisillä, ei vain rikkailla ja kultalusikka kourassa syntyneillä. Nooran toiveista minua lämmitti eniten ajatus siitä, että ihmiset auttaisivat enemmän toisiaan oman edun tavoittelun sijaan. Ja tätä voi toteuttaa pistämällä hyvä kiertoon ja tekemällä ystävyyden tekoja.

Kuva: Akuppa

Ystävyyden teoista kuulin eilen iltaa istuessani fantastisen jutun. Ystävilleni oli tullut vieraita Ranskasta ja tehdäkseen jotain suomalaisella tavalla eksoottista, olivat he menneet saunomaan Rajaportin saunalle. Kesken pihajäähyttelyn oli tuntematon nainen kysynyt eräältä seurueen ulkomaanelävältä, että saako hän hieroa tämän selkää, kun tämä näyttää kireältä. Eikä muuta. Ei palkkaa, ei ehdotteluja, ei vaatimuksia, ei taka-ajatuksia, ei mitään. Hän hieroi miestä aikansa ja lähti sitten eteenpäin. Ulkomaanelävä oli tästä tempauksesta koko illan riemuissaan. Ja miettikäähän hetki, että millaisia terveisiä hän kertoo Suomesta kotimaassaan. Ei kovin murheellinen laulu.

Vaikka toisten auttamisen olisi syytä kattaa muutakin kuin satunnainen selkähieronta, on tämä taas yksi esimerkki siitä, miten ystävyyden teoilla saadaan tästä maailmasta paljon parempi paikka olla. Vaikka ystävyydellä ei ratkaista kaikkia maailman ongelmia, ei sillä niitä selvästi lisätäkään. Ystävyys on ilmaista, ystävyys ei tue kapitalismia, ystävyys ei seuraa vuosi-indeksejä tai valuuttakursseja, ystävyys on ehtymätön luonnonvara, ystävyys ei tuhoa otsonikerrosta, ystävyys ei kuormita vesistöjä, ystävyys tukee hyvinvointia, eikä sisällä säilöntäaineita.

Millaisia ystävyyden tekoja sinä olet tehnyt?

Ennakkoluulo kaventaa

Meillä kaikilla on niitä. Niistä voi yrittää päästä eroon, mutta täydellisesti siinä ei onnistu ikinä. Jotkut niistä ovat tarpeellisia: jos epäilyttävän oloinen ihminen lähestyy, on syytä olettaa tapaus vaaralliseksi ja lähteä karkuun. Kuitenkin valtaosa niistä estää meitä tutustumasta potentiaalisesti valtavan hienoihin ihmisiin, näkemästä maailmaa kaikilta mahdollisilta kulmilta ja aiheuttaa muutenkin kaikenlaista harmia. Ennakkoluulot siis.

Tarinan paikka. Tiedättehän sen stereotyyppisen blondin, kimittävällä äänellä puhuvan, liian tiukkoihin vaatteisiin pukeutuvan tytön, joka vaikuttaa ihan käsittämättömältä tyhjäpäältä? No, kohtasin tällaisen, joskin tummatukkaisen, mutta muuten puudelia myöten klassikkoainesta. Ja nyt on pakko myöntää, etten pitänyt häntä juuri minään. En vaivautunut keskustelemaan hänen kanssaan, koska naurettavaa ylemmyydentuntoa tuntien koin, ettei siinä olisi mitään järkeä.

Kuva: HARRY NG

Kerran bileissä hän kuitenkin kiilautui viereeni sohvalla, joten kohteliaasti rupattelimme niitä näitä. Jossain puhuttiin elokuvista, joten kysäisin sitten häneltä, että mitä elokuvia hän viimeisimmäksi nähnyt. Hän totesi, ettei juurikaan katso elokuvia, kun lukee mieluummin kirjoja. Hieman huvittuneena kysyin sitten, että mitä kirjoja, johon hän korkealla tytönäänellään heläytti, että ”no juuri sain loppuun koko Orwellin tuotannon”. Olin kiskaista valkoviinit väärään kurkkuun. Oli pakko tarkistaa kuitenkin ja kyllä, kyseessä oli George Orwell (muun muassa 1984 ja Eläinten vallankumous eli Animal Farm).

Jatkoimme sitten juttelua ja kävi ilmi, että kyseinen tyttö lukee huvikseen filosofiaa ja oli viimeisimmäksi intoutunut Immanuel Kantin kirjoituksista. ”Yritin ensin lukea Nietzscheä, mutta kun hän on niin pohjattoman synkkä, niin vaihdoin vähän kevyempään”, hän sanoi kikattaen. Olin kerta kaikkiaan lamaantunut. En siksi, että hän oli lukeneempi kuin minä. Vaan siksi, että sain itseni kiinni itse teosta. Ennakkoluuloisuuteni ja tuomitsemiseni hävettivät minua ihan käsittämättömän paljon. Lamaannuksesta selvittyäni taoin kallooni, että kaikille pitäisi antaa mahdollisuus todistaa ennakkoluulot vääräksi. Ei ole tässäkään luulo tiedon väärti.

Ps. Olen palannut. Perhesyyt vaativat palaamaan etuajassa ja olen sijoittuneena kotikotiini nyt. Mutta olen tästä eteenpäin siis tiiviimmin linjoilla. Kommentit ovat myös auki. Mukavaa olla takaisin täällä.