Ryhtiliike!

Istuin koneella selaamassa vanhoja valokuvia. Löysin otoksen, jossa pikkusisko ystävineen rymyää etualalla ja minä istun taustalla kotikodin olohuoneessa tietokoneella, takamuksen alla selkänojaton puupenkki, ruoto aivan suorassa.

Havahduin vertaamaan, miltä ruotoni näytti siinä hetkessä, enkä voinut olla miettimättä, mitä näiden kymmenen vuoden aikana on oikein tapahtunut. Järkytyksestä toivuttuani aloin tehdä empiiristä tutkimusta, mutta järkytyin vain kahta kauheammin.

Suurin piirtein yhdeksällä ihmisellä kymmenestä on aivan häkellyttävän huono ryhti. Kävellessä sitä ei niin huomaa, mutta istuessa kyllä. Tarkkailin tilannetta etenkin KuopioRockissa ja työpaikan ruokalassa ja aloin raapia kuuppaani huolestuneena.

Jos tätä tahtia jatketaan, nuo humoristiset t-paidat siitä, miten ihminen taantuu takaisin apinamaisen kumaraan asentoon eivät välttämättä olekaan pelkkä vitsi. Pää älyluurin ylle kumartuneena, selkä mutkalla, hartiat edessä, kasaan painuneena. Tällaisessa asennossa me elämämme teräksisimmässä kunnossa olevat nuoret ihmiset vietämme päivämme.

Edukseen erottuvia poikkeusyksilöitä KuopioRockissa.

Ryhti ei ole mikään ihan pikkujuttu. Fysioterapeuttiystäväni valisti minua kertoen, että kun emme istu ryhdikkäästi, selkäämme ei tue yksikään lihas vaan koko paino on jänteiden varassa. Ajan saatossa lihakset surkastuvat ja ryhdin pitäminen on entistä hankalampaa. Kasassa istuen veri ei kierrä, ajatus ei kulje, selkä rasittuu ja kipeytyy.

Mutta tiedättekö mikä on kaikkein pahinta? Se on myös aivan käsittämättömän epäesteettistä!

Elleivät siis terveydelliset syyt saa selkää oikenemaan, mieti hetki miltä kasaan painunut olemuksesi näyttää. Hilaa penkki peilin eteen ja katso itseäsi kasaan painuneena. Nosta sitten selkä suoraksi ja pää pystyyn. Muista tuo ero joka kerta, kun huonoon kuntoon päässyt selän lihaksisto kapinoi ja yrittää painaa kumaraan.

Tämä ryhtiliike koskee eritoten minua itseäni, mutta koskeeko se sinua myös? Kärsitkö kipeästä selästä? Oletko ryhdikäs? Erottuvatko ryhdikkäät ihmiset edukseen? Missä asennossa istut juuri nyt?

Kun puhelin soi, sano muikku!

"Se on Martti Ankkalinnasta päivää", soitteli tuttavalle muuan puhelinmyyjä. Puhelinmyyjät ovat vain yksi syy siihen, että puhelimeen vastaaminen on varsin epämieluista puuhaa. Ja sen kyllä huomaa, että hermot  kireällä ovat.

Tunnelman nostamiseksi ovat jo muinaiset... jotkut muinaiset tyypit keksineet vedenpitävän konstin: hymyile puhelimelle. Juu kyllä aivan. Hymyn kuulee äänestä ja kaikki sujuu puhelimitse paljon paremmin, jos puhelu käynnistyy hymyillen, eikä murjottaen.

Allekirjoittanutkin voisi vähän hymyillä puhelimelle.
Kuva: Hanna Takala

Kun siis puhelin soi, ajattele, että nyt sieltä soittaa A) se tyyppi, jonka puhelua olet odottanut kuin hepo kesää viimeiset kolme päivää, B) joulupukki, C) virallinen valvoja Aulis Gerlander tai D) joku muu ihana tyyppi, kuka?

A, B, C vai D? Jos A, niin millainen kesä hepolle koittaisi, jos puhelin soisi?

Tapaus: Vilpittömästi samoin

Kuinka helppoa on hämmentää multisosiaalinen pölöttäjä sanattomaksi? Hyvin helppoa.

Kuten ehkä tiedetään, olen asiakaspalveluammatissa ja puhun siis työkseni monia kymmeniä tunteja viikossa. Lattialla palvellessa keskustelut ovat välillä hyvinkin erikoisia, mutta kassatilanteet menevät enimmäkseen rutiinilla. Paitsi aamuisin, kun mummoilla on paljon asiaa. Ja yhtenä perjantaina.

Taisi olla tammikuun toinen perjantai, kun rupattelin kassalla erään herrasmiehen kanssa työn tekemisestä ja vapaapäivistä ja kaikennäköisestä muusta. Hyväntuulisesti naurava herrasmies sai minustakin parhaan puolen esiin ja siinä tuli vaihdettua muutama ylimääräinen lause. Herrasmiehen perässä tuli nuorempi mies, joka kuunteli sananvaihtoamme selvästi hymähdellen.

Kun tämän nuoren miehen kassavuoro oli lopuillaan ja olin päässyt "hei ja kiitos ja summa ja huolitko kuitin" -rutiinissa loppuvaiheeseen, toivotin hänelle hyvää viikonloppua. Nuori mies pysähtyi. Nosti katseensa lompakostaan. Katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Vilpittömästi samoin."

Lähes ääretön häkellys.

En muista, koska olisin viimeksi häkeltynyt niin totaalisen täydellisen pohjattomasti. Mietin tätä kyseistä lausahdusta monta tuntia putkeen perjantaina, useaan otteeseen lauantaina ja aina satunnaisesti sen jälkeenkin. Viimeksi eilen.

Miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että se tuli niin yllätyksenä tavanomaisen "kiitos samoin" -vastauksen sijaan. Ehkä siksi, että se kuulosti niin... noh... vilpittömältä! Ehkä siksi, että harva asiakas oikein erikseen ja tietoisesti katsoo silmiin varmistaakseen, että kuulen ja ymmärrän, mitä hän haluaa minulle sanoa.

Yhtä kaikki se oli mahtavaa. Olen toivonut siitä asti, että tämä kyseinen nuori mies palaisi ja että saisin kiittää häntä siitä käsittämättömästä positiivisesta energiasta, jonka nuo kaksi pikkuruista sanaa saivat minussa aikaan. Ei häntä ole kuitenkaan näkynyt.

Kirjoitan tätä kahdesta syystä. Yhtäältä haluan rohkaista teitä ottamaan enemmän kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kuten huomaatte. Huomaavaisuus on hyvin pieni ele. Mutta kuinka suuri vaikutus noilla pienillä eleillä voikaan toiseen ihmiseen olla!

Toisaalta toivon, että tämä postaus leviää kulovalkean tavoin ja että jollain ihmeen konstilla tämä teksti kantautuu tämän tuntemattoman nuoren miehen korviin (vai silmiin?). Ja jos niin käy, niin:

Hei, sinä häkellyttävä nuori mies. Kiitos.


Koska sinä olet häkeltynyt viimeksi? Mitä tapahtui? Hyvää viikonloppua kaikille!

Katotko sä mua? #2

Hiljattain keskustelimme katseesta ja katsomisesta. Tällöin kirjoitin katseesta etenkin valtana. Tänään sivuan katsetta kommunikaationa. 

Olen kehottanut tuttaviani nostamaan katseen lehdestä tai kirjasta, jos he menevät ulos lukemaan. Se tekee ihmisestä helpommin lähestyttävän näköisen. On kuitenkin syytä muistaa, että katseella voi olla myös päinvastainen vaikutus. Liian tiivis tuijottaminen ja toisen katseella haastaminen saattavat vaikeuttaa lähestymistä. Ujompi saattaa mennä hämilleen, jopa ahdistua.

Katse on teko ja samalla se on viestintää. Kun katson sinua silmiin, luon - usein tietoisesti - väylän, jota pitkin voin kommunikoida kanssasi.

JanneSeppänen on kirjassaan Katseen voima (2006) kirjoittanut, että "katseiden vaihtaminen on vuorovaikutuksen perusta, jossa ihmiset tunnistavat ja samalla tunnustavat toisensa sosiaalisina toimijoina".

Tämä osaltaan selittää sen, miksi toista on vaikea katsoa silmiin, kun hävettää. Jos katse on vuorovaikutuksen perusta ja samalla tunnustus siitä, että molemmat ovat keskustelussa tasavertaisia toimijoita, häpeävä osapuoli ei tunne ansaitsevansa tuota tunnustusta. Jos on tehnyt väärin ja häpeää, ei joko koe ansaitsevansa tasavertaista kommunikaatiota tai tuntuu, että toinen näkee katseellaan väärintekijän läpi.

Toisaalta Seppälä kirjoittaa myös, että "katseiden kohdatessa ei voi ottaa antamatta samalla myös jotain: katsoessaan katsoja samalla paljastaa itsensä". Ehkä juuri tästä syystä hyvin ujo poika, jonka kanssa olin hiljattain treffeillä, ei lainkaan uskaltanut katsoa minua silmiin.

Katse vai tuijotus? Katse on teko ja tärkeä osa viestintää.
Kuva: Niina Piirainen

Sanattomanakin tekona katse siis viestii. Katsomatta jättäminen viestii, ettei vastapuoli halua kommunikoida. Maahan katsominen viestii Seppäsen mukaan ujoutta ja epävarmuutta. Seppänen kirjoittaa myös, että "vaikka ihminen koettaisi olla ilmaisematta kasvoillaan yhtään mitään, hän ilmaisee paljon".

Kommenteissa pohdittiin katsomisen ja tuijottamisen eroa. Seppänen lainaa Deena ja Michael Weinsteinia ja kirjoittaa, että "tuijottaminen muodostaa esimerkin tietoisesta halusta saattaa toinen objektiksi". Hän myöntää kyllä myöhemmin, että on myös tiedostamatonta ja täten paradoksaalista tuijottamista, jolloin ihminen tuijottaa, vaikkei aikoisi tai edes haluaisi.



Kuten olen kirjoittanut, Suomessa opetetaan lapsille, että tuijottaminen on rumaa. Weinsteinien ja Seppäsen määritelmän valossa niin se onkin. Tuijottamalla toinen tehdään oman katseen objektiksi, eli riistetään häneltä oikeus olla tulematta nähdyksi. Lisäksi tuijottamisen objektivoiva teko yleensä aiheuttaa tuijotuksen kohteena olijalle epämiellyttävän olon.

Katseen viestinnässä täytyykin olla tarkkana: mitä oma katse viestii? Katsonko vai tuijotanko? Annanko toiselle mahdollisuuden hyväksyä katseeni esimerkiksi hymyilemällä tai katsomalla takaisin vai katsonko häntä siitä huolimatta, että hän kääntää päänsä ja vaivaantuu? Mitä kasvoni viestivät katseeni kanssa, hymyilenkö, irvistänkö, kurtistanko kulmiani?

Lisäksi vastaus Joukon pohdintaan, miksi on ihan ok katsella esimerkiksi leikkiviä lapsia, mutta aikuisten katsominen leimataan helposti tuijottamiseksi. Lapset haluavat itse tulla nähdyksi, mikä liittyy osaltaan oman identiteetin rakentumiseen. (Tästä kirjoitan seuraavassa katsetta käsittelevässä tekstissä.) Aikuinen sen sijaan kokee oman identiteettinsä valmiiksi ja oman tilansa omakseen, jolloin katse on kysymys vallasta, katsotuksi tulemisesta ja nähtynä olemisesta.

Näin minä asiasta ajattelen. Mitä sinä ajattelet?