Joulu on ihme

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi joulu aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä ihmisille. Joulu, jonka pitäisi olla vuoden satumaisin, taianomaisin ja iloisin aika! Silti joka vuosi näihin aikoihin, kun kalenterin ensimmäinen luukku aukeaa, alkaa samalla armoton kiire, stressi ja kurttunaamojen paraati pitkin katuja.

Lapsena joulu oli taikaa. Olen pikkutyttönä katsonut ulos ikkunasta ja todennut oravanjäljet nähtyäni, että "Tuosta se tonttu on mennyt!". Äitiä se hymyilytti pitkän aikaa. Miten tästä satumaisesta ajasta pystyy tulemaan ihmisille niin järkyttävä stressin aihe?

Siten, että ihmiset lakkaavat muistamasta, miksi joulu tehdään. Ei kukaan pakota ketään tekemään joulua. Ei kukaan rankaise tai sakota jouluvalojen laittamatta jättämisestä tai joululaulujen kuuntelemattomuudesta. Joulu on pääasiassa vapaaehtoinen juhla. Toki siltä ei voi välttyä, mutta siihen ei ole pakko ottaa osaa.

Sen sijaan halutessaan voi katsoa ympärilleen ja nähdä sen taianomaisen satumaailman, jonka me ihmiset yhdessä rakennamme, jotta meillä olisi joulu. Kaikki ne valot, tuoksut, äänet, värit, koristeet... Ne rakennetaan vuosi toisensa jälkeen joulun sadun vuoksi.

Joulun taikaa kera siskon ja koiran.

Se on jokaisen oma asia, miten tähän kaikkeen haluaa suhtautua. Oma valintani on kiitollisena ihmetellä kaikkea sitä kauneutta, minkä ihmiset voivat halutessaan yhdessä rakentaa - kaikkien iloksi! Eikä silloin joulu ole enää kuluttamista, tuotehysteriaa, kiirettä tai stressiä. Joulu on satu, tarina, seikkailu, palanen jotain ihmeellistä.

Toki joulun varjolla myydään asioita ja joulu valjastetaan kulutushysterian apuriksi, mutta ei sitä ole pakko ruokkia. Voi katsoa jouluikkunat ja -mainokset ja nähdä pelkästään sadun, kieltäytyä näkemästä piilotettua agendaa. Monesti on helpottavaa olla tahallaan naiivi ja sinisilmäinen.

Parasta joulussa on juuri se, että se kehottaa meitä olemaan naiiveja, lapsellisia ja hetken aikaan uskomaan satuihin ja ihmeisiin.

Toivon jokaiselle rauhallista ja taianomaista joulukuuta! Ehkä tainaomaista joulua voi houkutella esiin kuuntelemalla vaikka Alaksin kokoamia joululauluja, jotka on saatavilla myös YouTubessa ja Spotify:ssa.

Mitä sinä ajattelet joulusta?

BFF #12: What's the deal with the naked sauna thing?

Hey all and welcome to our last episode of BeFriending Finland! Dozen is a nice roundish figure to stop at, don't you think?  We've had a peculiar road and I think it is only fitting to end our series with a post about the sauna - the most peculiar thing in Finland of all times.

When I started eleven episodes ago, I told you about the Finn's need of a personal space. Yesterday I got an excellent comment from Bob who, after living 14 years in Finland (go Bob!), has noticed that though we like space we love closeness. This impression he has gotten in a sauna. Wait... where?

Sauna.
Picture: Jukk_a

A sauna is a room with a stove (or is a heater a more proper term?), which you heat up with either wood or electricity until the room temperature is at least 70 degrees Celsius. Then you strip naked, often in a group, sit on these long wooden benches and throw water on the stove to produce hot steam.

In the sauna you sit, you sweat, you talk (or not) and purely enjoy the heat until you're done. Sometimes you might even beat yourself or each other gently with branches of a birch.

Okay, written out like that it really sounds crazy. And what makes the sauna even a more crazy concept is that, like Bob said, you can sit very closely in the sauna - even with strangers and with both sexes present! Now this must sound very contradictory to you after the talk about personal space. And perhaps it is.

But I think that maybe in this vast, expansive country, where winters are snowy and dark, and where there's more personal space anyone can come up a use with, we have figured out a cultural context in which we can purely enjoy the company of each other. A context where you can get a little bit closer to others in a non-sexual environment. A context where it is quite okay to strip naked, both physically and personally, because in a sauna we are all simply human beings without any makeup.

It's also common to run from the sauna to a lake or a pond.
This picture is from last Juhannus...

Sauna is a good excuse to get friends over. It's a time families spent together. It brings people closer and takes away the barrier that we normally build. It is also respectful tradition since in the sauna it is not okay to stare or act offensive in any way. That is why it's okay to have both sexes present in one sauna, even though public saunas regularly have different sides for men and women.

At some point children stop bathing around the opposite sex parent, since parents are too close and it starts feeling awkward. And I guess here's the key of understanding how space-loving Finn might enjoy a tradition
of the sauna. A sauna is friendly, respectful but not so personal tradition.

And most of all - it's fun!

It has also been fun to share some insights about Finnish culture with. Thank you for sharing, for commenting and for being interested in the matter. If you come up with good ideas of a blog post, a good story or any other thing you might wan't to tell me about, don't hesitate to send me an email: aliisainwonderland (a) gmail.com.

Thank you and see you around!

Vieraskynä: Nauti anteliaisuudesta

Pitäisikö kaverille soittaa tai tehdä palvelus, jos tämä kaveri ei välttämättä ole valmis soittamaan takaisin tai tekemään vastapalvelusta? Oman elämänfilosofiani mukaan ratkaisu on kyllä: pitäisi soittaa ja pitäisi tehdä se palvelus. Ensiksi kannattaa toki huolehtia itsestään, mutta sen jälkeen on hyvä auttaa muita monin tavoin, ilman pakkoa vastapalveluksista.

Antelias ja mukava tyyppi on erittäin kiva olla ihan vain antamisen ilosta. Jos jokin tekosi saa jonkun muun iloiseksi, niin mitä muuta palkintoa siitä tarvitset? Jos joudut tekemään palveluksia useammin kuin itse niitä saat, niin entäs sitten? Saat kuitenkin jokaisesta tekemästäsi palveluksesta itsellesi antamisen ilon. Usein kitisevien palvelustenlaskijoiden mielestä he tekevät enemmän jokaiselle ihmiselle kuin he itse tältä saavat. Tämä ajatus ei tietenkään voi pitää paikkansa, ja aiheuttaa vain turhaa mielipahaa kaikille.

Kuva: lorenkerns

Jos mietitään asiaa täysin itsekkään henkilön näkökulmasta, niin hänenkin kannattaa olla varauksettoman antelias kahdesta syystä. Ensiksi, palveluksia saa itse eniten, kun niitä tekee muille. Toiseksi, näitä tehtyjä palveluksia ei kannata kenenkään laskea, koska se vähentää ihmisten halukkuutta tehdä jatkossa vastapalveluksia. Varaukseton anteliaisuus näkyy ulospäin ja parantaa ilmapiiriä.

Mieti palveluksien tekemistä tänään, kun kirjoitat jollekin sähköpostia tai keskustelet jonkun kanssa. Miten voisit tehdä hänen päivästään paremman? Voisitko esimerkiksi kysyä kiinnostuneena kuulumiset, tarjota kyydin jonnekin tai antaa hänelle tarpeellista tietoa vaikka työtehtävään liittyen? Nauti antamisen ilosta ja ideoi läheistesi päivät paremmiksi.

Miten paljon ja millaisia palveluksia sinä teet? Entä odotatko vastapalveluksia? Mitä muita ajatuksia kirjoitus herätti?

Tämänpäiväisen, Alaks olee?:n kolmannen vieraskynäkirjoituksen on kirjoittanut ihmissuhdetaitokouluttaja Karla Nieminen Jäänmurtajista. Hän haluaa kertoa ihmisille, miten elämästä voi nauttia entistä enemmän treenaamalla ihmissuhdetaitoja entistä paremmiksi. Karlan blogi löytyy täältä. 

Parempi pieni anti

...kuin suuri lupaus. Teot puhuvat puolestaan. Olla sanojensa mittainen mies. Actions speak louder than words. Vanha kansa meillä ja muualla tuntuu pitäneen suuria puheita varsin pienessä arvossa. Välillä koen olevani niin kovin paljon vanhan kansan kaltainen.

Mitä hyötyä on luvata, jos lupaustaan ei aio pitää? Miten omatunto antaa periksi, että pettää antamansa lupauksen? Etenkään en ymmärrä sellaisia selkärankoja, jotka eivät voi myöntää, että lupaus jää pitämättä. Käsittämättömät esittävät, kuin mitään ei olisi luvattukaan.

Kättä päälle?
Kuva: Orin Zebest

Mielestäni sanat "minä lupaan" velvoittavat ihmistä tekemään kaikkensa, että luvattu asia tapahtuu. Jos kuitenkin jostain syystä lupaukseen ei ylety, on myönnettävä ja pyydettävä anteeksi. Hiljaa kasvatettu luottamus romuttuu muutoin hetkessä, kun rikottu lupaus osoittaa lupaajan epäluotettavaksi.

Ehkä se minua kiukuttava passiivi antaa meille liian usein anteeksi sen, ettei asioihin tartuta. Passiivin takana riittävän kauan kökötettyään alkaa kuvitella, etteivät lauseet, kuten "soitan sinulle huomenna", "nähdään ensi viikolla" tai "korvaan tämän sinulle" merkitsekään mitään.

Tästä syystä uskon, että on aina parempi tehdä vähän, kuin maalailla taivaanrantaan puhumalla paljon. Niinhän ne pikkuiset kanteleensoittajatkin, Marjukkaiset, laulussaan lauloivat: "Parempi pieni anti, kuin suuri lupaus."

Mitä muita suurten lupausten sananlaskuja sinä tiedät? Pidätkö lupauksesi? Ymmärrätkö lupaustenrikkojaa?

Älä uraudu

Perjantaita ja edessä häämöttävää viikonloppua!

Tänään en uraudu. Rikon taipumukseni perfektionismiin, enkä laita tähän päivitykseen kuvaa. En aio suunnitella tähän rakennetta. En ota paineita siitä, että viikon viimeisen päivityksen pitäisi olla spektaakkeli. Ei sen tarvitse.

Sen sijaan keskityn kulkemaan erilaisia polkuja mummolan mailla, ottamaan kontaktin sukulaisiini, jättämään puhelimen päiväkausiksi kirjahyllyyn ja syventymään maalaiselämän mainiouteen. Lisäksi kokeilen kollegalta omaksuttua toimintamallia. Hän makaa joka ilta piikkimatolla ja miettii kolme asiaa, josta hän on kiitollinen.

Ilman piikkimattoa:

Olen kiitollinen siitä, että sain herätä ilman herätyskelloa.
Olen kiitollinen ihmisistä, jotka jakavat päiväni tänään.
Olen kiitollinen siitä, että eilen illalla sain nauraa itseni kipeäksi tälle:



Meinaatko kulkea viikonloppuna tuttuja uria vai tehdä jotain uutta? Mistä sinä olet kiitollinen?

Älä uraudu: syvenny

Moro nääs! Teemaviikon toiseksi viimeinen osa ei niinkään irrota meitä urista vaan syventää niitä. Mutta syvempi ura on erilainen ura, kuin kepeä naarmu tien pinnassa. Kun menee riittävän syvälle, alkaa löytää asioita, joita ei pinnalta käsin näe.

Ajatus syventymisestä ja sen merkityksestä kimposi itse asiassa musiikista. Minä olen pintapuolinen kuuntelija; kuuntelen hitin sieltä, toisen täältä ja kuorin kaikesta päältä pelkät suosikit. Lukuisilla ystävilläni on kuitenkin perusteellisempi lähestymistapa musiikkiin. Levyt kuunnellaan levyinä alusta loppuun sanat lukien.

Noudatin sitten tätä lähestymistapaa ja yllätyin. Kappaleet, joiden merkitystä olin vähätellyt, saivat ihan uuden elämän osana kokonaisuutta. Keskittymällä, pohtimalla ja rauhoittumalla albumeista löytyi polkuja, joiden seuraaminen olisi ollut pintapuolisella syventymisellä täysin mahdotonta.

Syvennyimme ensimmäisen kämppikseni kanssa
Yves Kleinin tauluun Madridissa.

Näin uskon käyvän myös ihmisten kanssa. Kyllähän moikkaustuttuja ja kavereita täytyy olla, mutta vasta todellisista ystävistä näkee elämän koko kirjon. Vasta sydänystävän kanssa oppii sekä toisesta, itsestään että yhdessä olemisesta.

Monet parhaat asiat vaativat kypsyttelyä, aikaa ja tekeytymistä. Vaikka eläisimme millaisessa pikapikapika-kulttuurissa, puusauna lämpenee edelleen yli puoli tuntia, grilli hiillostuu, jahka kerkiää, taulun tulkinta avautuu vasta maltillisen tuijottelun jälkeen, eikä ihmisestä voi oppia kaikkea yhdessä yössä - ei, vaikka ei edes nukkuisi ollenkaan.

Syvennytään siis tänään johonkin. Olipa kyseessä lehtiartikkeli, albumi, elokuva, taulu, ihminen, ruoka, sauna, luonto tai valkoinen seinä, annetaan asioille niiden vaatima aika.

Mihin sinä syvennyt?

Älä uraudu: laita luuri pois

Keskiviikkopäivää, arvon olevaiset! Minua kritisoitiin juhannuksena siskojeni taholta puhelinkoomaamisesta. Ensin suutuin, sitten menin itseeni. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koomasin puhelimeni kanssa varsin vähän, on totta sekin, että joskus voisi olla syytä olla koomaamatta ihan yhtään. Ja sekös meille älyluurikansalaisille vaikeaa on!

Onneksi siihen on olemassa varsin helppo ratkaisu: laita se puhelin pois.

Haastan joka ikisen laittamaan puhelimensa taskuun, laukkuun tai muualle pois näkyviltä. Eikä vain hetkeksi, ei tunniksi, ei kahdeksi, vaan kokonaiseksi päiväksi. Tämä haaste koskee myös teitä, joilla on käytössä Foursquare, Instagram tai Facebook. Eikä tämä päästä pälkähästä teitäkään, jotka olette koukuttuneet Candy Crush Sagaan. Tämä koskee kaikkia.

Armoa annan ainoastaan herätyskellon ja puhelintoiminnon kanssa. Ensimmäisen siksi, ettei monella enää ole fyysistä herätyskelloa. Ne, joilla on, eivät saa armoa edes herätyskellon käyttöön. Jokaisella meistä on tekosyitä, mallia "mutta kun siellä on mun kalenteri". Olkoon jos. Päivän tapahtumat voi kirjoittaa paperillekin.

Tällaista ei voinut ottaa mukaan ulos. Siinäkin ajassa oli puolensa.
Kuva: Esparta Palma

Puhelimen irrottaminen kämmenen urista helpottaa myös paitsi reittiurautumisen, myös erityisesti ihmisurautumisen kanssa. Sitä tulee vaihteeksi katsottua ympärilleen, kun ei ole puolikumarassa hohtavan ruudun ylle kyyristyneenä. Saattaa olla, että pöydissä keskustellaan ja väitellään faktoista sen sijaan, että joku kaivaa puhelimen ja googlettaa. Ja mikä parasta, ilman puhelinta olemme yhden päivän verran vähemmän vaaraksi liikenteessä.

Ellemme välillä luovu puhelimista vapaaehtoisesti, saattavat jotkut tahot ruveta järeämpiin toimiin. Kuten tällaisiin:

The Offline Glass from Mauricio Perussi on Vimeo.

Koomaatko sinä? Pystytkö olemaan kokonaisen päivän ilman Instagrammia tai Fouraquarea?

Älä uraudu: ota kontakti

Päivää. Tänään tarjolla toinen osa uljaassa sarjassamme, jonka tarkoitus on estää urautumista ja tehdä sinustakin mies - tai nainen - jolle aina tapahtuu kaikkea. Tänään otamme kontaktin.

Näin se käy:
Valitse ihminen. Astele kohti. Sano jotain. Poistu.

Näinkin se voi käydä:
Valitse ihminen. Nosta pääsi. Katso silmiin. Hymyile.

Kontaktin voi ottaa myös pitämällä toveria kädestä. 

Emme uraudu pelkästää reittien ja rutiinien kanssa. Kohtaamme päivittäin samoja ihmisiä samalla tavalla. Bussikuski, lounasravintolan myyjätär, kantabaarin mikko, R-kioskissa Kenoa pelaava pappa, samassa lähikaupassa käyvä poika, jolla on sininen polkupyörä. Kuka on sanonut, että heidän ohitseen täytyy kävellä, kuin heitä ei olisikaan olemassakaan?

Pelkkä hyvän päivänjatkon toivotus rikkoo rutiinin. Bussikuskille voi kommentoida nopeasti säätä. Lounasravintolan myyjälle voi kertoa, kuinka hyvältä ruoka sinä päivänä tuoksuu. Baarimikon päivän kulkua voi tiedustella hymyillen. Papalta voi kysyä, että minkä tason Kenoa hän pelaa. Ja sille lähikaupan pojalle voi antaa etua kassajonossa.

Pienet ihmiskontaktit saattavat pelastaa jonkun päivän. Ja varsin todennäköisesti omasi. Koita vaikka.

Minä rupattelen usein asiakaspalvelijoille, mutta voisin rikkoa rutiinin ja puhua tänään vaikka naapurille hississä. Keneen sinä otit kontaktin viimeksi? Keneen haluaisit ottaa kontaktin, muttet rohkene?

Älä uraudu: valitse eri reitti

Hyvää huomenta, alkavaa viikkoa ja heinäkuuta, olevaiset! Tämä viikko on teemaviikko, joka on suunniteltu meille kaikille arjessa urautuneille, jotka ovat kuin se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Jos tekee aina kaiken samalla tavalla päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, ei voi olettaa mitään uutta koskaan tapahtuvankaan.

Tässä sarjassa on viisi osaa ja ne kaikki tähtäävät siihen, että pääsemällä eroon vanhoista urista, voi löytää uusia sellaisia. Juttusarja sai osittain inspiraationsa vanhasta postauksesta, jossa kavereita löydettiin kyllä-maasta ja valokuvasta, joka muistutti omasta retkestäni kyllä-maahan. Voin kertoa sen tarinan joskus toiste...

Krhm. Mutta asiaan.

Lyhyessä ytimekkyydessään koko asiani on otsikossa. Valitse eri reitti. Kehotan siis kaikkia valitsemaan tietoisesti jonkun muun, kuin sen tavallisen reitin siihen paikkaan, johon usein kuljette. Ne teistä, jotka ovat heinäkuussakin töissä, voisivat valita eri reitin sinne. Muita mahdollisia reittejä ovat tiet kirjastoon, lähikauppaan, kampaajalle, bussipysäkille tai vaikka koiranulkoilutusreitti.

Monenlaisia reittejä Dublinissa.

Mitä sitten oletan, että tapahtuu, jos valitsee eri reitin? Rehellisesti? Ei välttämättä mitään.

On kuitenkin olemassa mahdollisuus, että valitsemalla uuden reitin, näkee jotain kiinnostavaa. Voi löytää uuden kaupan, kahvilan tai puistonpenkin. Sieltä voi taas löytää uuden ihmisen. Ja ellei mitään muuta, uudet reitit stimuloivat rutinoituneita aivojamme ajattelemaan edes hitusen uusia ajatuksia, eikä se voi olla pahasta, eihän?

Minä menen tänään töistä kotiin eri bussilla kuin yleensä ja kävelen korttelin toista puolta. Minkä reitin sinä valitset? Koska olet viimeksi mennyt eri reittiä kotiin?

Kun puhelin soi, sano muikku!

"Se on Martti Ankkalinnasta päivää", soitteli tuttavalle muuan puhelinmyyjä. Puhelinmyyjät ovat vain yksi syy siihen, että puhelimeen vastaaminen on varsin epämieluista puuhaa. Ja sen kyllä huomaa, että hermot  kireällä ovat.

Tunnelman nostamiseksi ovat jo muinaiset... jotkut muinaiset tyypit keksineet vedenpitävän konstin: hymyile puhelimelle. Juu kyllä aivan. Hymyn kuulee äänestä ja kaikki sujuu puhelimitse paljon paremmin, jos puhelu käynnistyy hymyillen, eikä murjottaen.

Allekirjoittanutkin voisi vähän hymyillä puhelimelle.
Kuva: Hanna Takala

Kun siis puhelin soi, ajattele, että nyt sieltä soittaa A) se tyyppi, jonka puhelua olet odottanut kuin hepo kesää viimeiset kolme päivää, B) joulupukki, C) virallinen valvoja Aulis Gerlander tai D) joku muu ihana tyyppi, kuka?

A, B, C vai D? Jos A, niin millainen kesä hepolle koittaisi, jos puhelin soisi?

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Olen ollut viime aikoina aivan sietämätön ja koetellut rakkaiden ystävieni pinnaa oikein toden teolla. Olen ollut 40 päivää sairas (vaikka kuka näitä laskee), mikä luonnollisesti vaikuttaa paitsi puheenaiheisiini myös mielialaani reippaasti. Suomeksi sanottuna minä valitan.

En ole tottunut olemaan pitkiä aikoja sairas. Itse asiassa oivalsin juuri, etten ole tottunut siihen, että jokin olisi ylipäätään ollenkaan vialla. Olen etuoikeutettu ja tynnyrissä kasvanut hyväosainen, sillä minulla on aina ollut asiat aivan hyvin. Ei mitenkään kultalusikka takataskussa -hyvin, mutta kuitenkin aivan hyvin.

En siis ole tottunut siihen, että pitäisi osata elää jostakin huolimatta. En ole tottunut siihen, että pitäisi osata nähdä onni arjessa, vaikka on koko ajan sairas, koska minun ei ole koskaan täytynyt. Siksi tämä on ollut äärimmäisen opettava kokemus.

Samalla se on ollut läheisilleni varmasti todella piinallista. Siksi haluan tässä kohtaa kiittää joka ikistä, joka on joutunut sietämään tätä jatkuvaa marinaa. Kiitos, että olette jaksaneet ja että olette auttaneet minua oppimaan, että on osattava elää siitäkin huolimatta, ettei kaikki ole koko ajan hyvin.

Vaikka olisi kahden kiven välissä puristuksissa,
voi silti kukkia. 

Tämän kokemuksen myötä ymmärrän paremmin ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta säilyttää elämänilonsa. Nostan kaikkia kuvitteellisia hattujani niille, jotka eivät valita, vaikka heillä on terveys-, raha- tai työhuolia, jotka varjostavat jokaista päivää.

Me suomalaiset olemme eräänlaisia elämäntapavalittajia. Aloitin päivää ennen sairastumistani 21 päivän valittamattomuushaasteen ja lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin siinä kirkkaasti. Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän entistä paremmin, miten turhaa on valittaa etenkin silloin, kun kaikki on ihan oikeasti aivan hyvin.

Me valitamme, vaikka ympärillämme ihmiset, joilla olisi oikeasti syvempiä synkkyyden ja valittamisen aiheita, kärsivät kaikessa hiljaisuudessa. Tai jopa osaavat nähdä onnen ja ilon synkkyydestään huolimatta. Olisi todella syytä ottaa mallia.

Palaan tähän valittamattomuusasiaan myöhemmin lisää. Tulossa on paitsi tarkempaa pohdintaa myös mahdollisesti eräs haastattelu. Sitä ennen kuitenkin menen itseeni ja yritän pistää asiat oikeaan mittasuhteeseen.

Osaatko sinä laittaa synkkyyden sivuun ja olla onnellinen jostakin huolimatta? Kärsivätkö ihmiset ympärilläsi hiljaa vai jatkuvasti valittaen? Miten oppisi elämään sen asian kanssa, että aina kaikki ei voi olla hyvin?

Ei logiikkaa, kun logistiikkaa

Taas tuohduttaa vähäsen. Siksi kiukuttelen teille tänään huomaavaisuudesta, logistiikasta ja siitä, miten ne kaksi eivät tosiaankaan kohtaa toisiaan.

Olen teille monta kertaa ehdotellut ajatusmallia, jossa huomaavaisuus ei olisi suuria tekoja vaativa ponnistus vaan hyvin pieni ele. Huomaavaisuuden pitäisi olla arkiajattelussa sitä, että nostetaan katse maasta, katsotaan toisiamme silmiin, tiedostetaan muiden ihmisten tasavertainen olemassaolo ja kunnioitetaan sitä. Mutta kun ei.

Exhibit A:  

Kun aikanaan olin vielä tavaratalossa töissä, tuli pakkasten ollessa kovimmillaan ykköskerroksessa ovien läheisyydessä työskennellessä aika lailla vilu. Liukuovet ovat auki jatkuvasti ja tuulikaapista ei ole apua edes nimeksi, kun miinus kaksytasteinen ilma vyöryy ovesta sisään. Myyjien jäätymisen lisäksi ei ole kovin energiatehokasta tämä.

No, tästä syystä tavarataloista laitetaan puolet liukuovista kiinni, jotta kylmä ilma jäisi tuulikaappiin, eikä tulisi tavarataloon sisälle aivan hyytävällä tarmolla. Tästä kuitenkin seuraa kaksi lieveilmiötä:

Lieveilmiö 1:  

 

Tuohtunut keski-ikäinen mies tulee huutamaan kassalleni naama ja takaraivo punaisena, että "Nyt jumaliste nuo kaikki ovet auki. Tämä on asiakasta nöyryyttävää pelleilyä tehdä tämmöisiä esteratoja tänne, että ovet auki ja pikkusen sassiin." En liioittele.

Lieveilmiö 2: 

 

Sata ihmistä survoutuu kerralla tuulikaappiin lämmittelemään eikä täten tuulikaapissa mahdu kulkemaan. Lisäksi liukuovet ovat entistä enemmän auki, koska liiketunnistimet luulevat kaiken aikaa, että joku haluaa sisään tai ulos.

Se siitä huomaavaisuudesta. Mitä siitä, että myyjät jäätyvät tai että ihmiset eivät pääse kulkemaan. Kunhan minä nyt vaan saan mennä just siitä mistä haluan ja lämmitellä bussia odotellessa tuulikaapissa, kun en osaa pukeutua talvisäähän sopivasti, niin muusta viis. Minä, minä, minä -mania elää ja voi paksusti. Etenkin talvisin.

Epäloogista logistiikkaa Dublinissa.

Exhibit B: 

 

Yliopistoissa, museoissa ja muissa julkisissa tiloissa on hyvin usein pyörätuolilla kulkevia varten asennettu sähköinen ovenavausjärjestelmä, jotta hekin pääsisivät sisään. Huomaavaista. Toki silloin, kun ovia on vain yksi, sähköovi aukeaa ja pysyy auki huolimatta siitä, meneekö ovesta pyörätuolilla vai kävellen.

Mutta kun niitä ovia on kaksi, kolme tai jopa neljä, niin millä järjellä 95 % käyttää pyörätuolille tarkoitettua sähköovea? Ymmärrän tämän, jos on kävelykepit. Jopa, jos on molemmissa käsissä jotain painavaa. Mutta että terveet, kahdella vapaalla kädellä ja kahdella jalalla varustetut nuoret ja aikuiset painelevat sähköpainiketta ja marssivat avonaisesta ovesta sen sijaan, että viitsisivät rasittaa itseään sen verran, että avaisivat oven? Pullamössösukupolvipa tosiaan.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat, että "SOU??!?": 1) Turhaa sähkönkulutusta. 2) Ovet pysyvät auki ja taas ulkoilma virtaa sisään, jolloin kalliilla sähköllä talvisin lämmitetty ja kesäisin viilennetty ilma virtaa ulos. Energiatehokasta ja järkevää?

Exhibit C: 

 

Juna saapuu asemalle, lentokone kentälle, hissi oikeaan kerrokseen. Ovet aukeavat. Sisään tunkee kauhealla apinan raivolla joukko ihmisiä ennen kuin entiset ehtivät ulos. Miksi? Sisään ei mahdu, ennen kuin entiset ovat poistuneet. Juna ei lähde mihinkään, ennen kuin entiset ovat päässeet ulos ja uudet sisään. Änkemällä ja tunkemalla ei pääse montaakaan sekuntia aikaisemmin yhtään mihinkään.

Missä on huomaavaisuus? Missä on maalaisjärki? Missä on looginen logistiikka? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Nyt saattoi kyllä käydä niin, että sanoistani poiketen tuomitsen vähäsen. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nainen ei nyt vain yksinkertaisesti ymmärrä tämmöistä käytöstä alkuunkaan.

Ymmärrätkö sinä?

Tartteisko auttaa?

Miksi autamme? Onko pyyteetöntä apua olemassakaan? Onko auttaminen itsekkäitä tarkoitusperiä ajatellen silti jalo teko? Ehtiikö ihminen ajatella auttamisensa syitä vai ovatko syyt alitajuisia?

Sonija pyysi kommenteissa minua lukemaan kirjoituksensa, joka käsittelee auttamista ja sen pyyteettömyyttä ja minä olen tehnyt työtä pyydettyä. Kirjoituksessaan hän pohtii, kuinka epäitsekästä auttaminen lopulta on. Sonija kysyy, miettiikö ihminen auttaessaan auttamatta jättämisen tuomaa huonoa omatuntoa, auttamisen tuomaa mahdollista kiitollisuuden velkaa, mainetta ja kunniaa tai muita itsekkäämpiä motiiveja?

Kysymys on kiinnostava. Altruismi, eli toisten edun ajatteleminen ja ajaminen vailla itsekkäitä motiiveja (eli äärimmillään itsensä uhraaminen muiden puolesta) on ajatuksena toki kaunis, mutta onko se ylipäätään mahdollinen?

Otetaan  Sonijan esimerkki lapsensa puolesta uhrautuvasta vanhemmasta. Olen kuullut kerrottavan, että äidinrakkaus (Yleensä esimerkki on ollut äidistä, liekö isistäkin vastaavia juttuja? Tietääkö kukaan?) olisi välillä niin vahvaa, että äiti on valmis uhraamaan itsensä lapsensa hengen säilymisen edessä. Entäs jos on useampia lapsia? Uhraako äiti itsensä silloinkin, jotta yksi lapsi elää, mutta kaikki jäävät äidittömäksi?

Toisaalta, kuten Sonija huomautti, onko äidillä vaihtoehtojakaan? Pystyykö hypoteettinen äiti elämään itsensä kanssa, jos antaa lapsensa kuolla, vaikka olisi voinut estää lapsen kuoleman oman henkensä hinnalla?

Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää päässäni vain lisää kysymyksiä vastauksien sijaan. Uskon kuitenkin, että auttamisen ei varsinaisesti tarvitsekaan olla pyyteetöntä.

Tartteeko auttaa siiliä?
Kuva: Tomi Tapio

Autettava tuskin välittää, auttaako ihminen häntä siksi, ettei halua huonoa omatuntoa vai siksi, että toivoo osakseen kiitosta ja kunniaa. Kun on todella pulassa, apu kelpaa kyllä auttajan tarkoitusperistä huolimatta. Eikä avun vastaanottaminen sido (muutoin kuin ehkä autettavana olleen omatunnon nimissä) täyttämään avunantajan salaisia toiveita.

Jos taas auttajalla on riittävästi pokkaa sanoa, että "autan sua, jos...", kyse ei enää ole mielestäni auttamisesta vaan kaupankäynnistä.

Uskon, että ihminen auttaa alitajuisesti, koska olemme empaattisia emmekä halua nähdä toisten kärsivän. Lisäksi uskon, että auttamisen tuoma hyvä mieli on tavallaan osoitus siitä, että ihminen on luonnostaan auttavainen eläin. Jos uskoisin suurempiin voimiin, sanoisin, että ihminen on luotu auttamaan, koska auttamisesta tulee hyvä mieli.

Toisaalta taas meille rakkaiden ihmisten auttaminen tuottaa suurempaa mielihyvää ja heidän kärsimyksesä katsominen satuttaa meitä enemmän. Tästä syystä autamme rakkaitamme enemmän ja mieluummin kuin vieraita ihmisiä. Onko se itsekästä? Ehkä. Mutta se on myös luonnollista. 

Auttamisesta tuli mieleeni, että Tampereella lanseerataan "Saa auttaa" -hihanauhoja vanhuksille. Juutalaisassosiaatiot sivuuttaen totean, että tässä on hyvä idea. Joskus tuntuu vaikealta tarjota apua, kun ei ole varma, onko avuntarpeessa olevan näköinen tyyppi niitä, joita "ei tartte auttaa!". Hihanauha antaa luvan lähestyä ja auttaa, eikä lähestyvän tarvitse pelätä, että toinen loukkaantuisi tai torjuisi avun.

On toki mietittävä, kuten paras ystäväni Hanna minua muistutti, estääkö hihanauhan puuttuminen entisestään auttamasta niitä, joiden avuntarpeesta ei ole aivan varma. Eihän sen pitäisi, mutta niinkin saattaa käydä: ajatellaan, että kun hihanauhaa ei kerran ole, toinen ei halua apua. Kynnys lähestyä vierasta on nimittäin yllättävän korkea.

No, yritetään me kuitenkin parhaamme mukaan edes kysyä, tarvitseeko toinen apua, oli hihanauha eli ei. Ja toisaalta opetellaan myös ottamaan vastaan apua, silloin kun sitä tarjotaan.

Tartteeko sua auttaa?

Kiitos Sonijalle juttuideasta ja paljon kysymyksiä herättäneestä tekstistä. :)

Katotko sä mua? #1

Katse on kaksisuuntainen voima. Katse on teko. Katse on viestintää. Katse on valtaa.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin todellisuuden määrittelemistä. Ajatus lähti siitä, kun mietin, miltä omat tekemiseni näyttävät muiden silmissä. Yllättävän paljon meille merkitsee se, kuka näkee ja mitä muut ajattelevat siitä, mitä näkevät.

Kommenteissa jyrik muistutti minua Panoptikonista sanoen: "Yliopistoja käyneenä saatat tietää panoptikon-käsitteen. Se on siis rakenne jolla annetaan ihmisten ymmärtää että heitä tarkkaillaan, jotta he myös käyttäytyisivät sen mukaisesti. Kovin syvällisesti en ole aihetta tutkinut, mutta tämän kirjoituksen kohdalla se palautui taas mieleen." Hassua kyllä, ensimmäinen kirja, jonka yliopistoa varten luin, esitteli minulle Panoptikonin. Tuo kirja on Janne Seppäsen Katseen voima (2006).

Panoptikon on siis Jeremy Benthamin kehittämä ja ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Michel Foucault'n laajalti analysoima idea vankilan pohjapiirroksesta. Vankilan keskellä olisi torni, josta näkee jokaiseen vankikoppiin, mutta yhdestäkään kopista ei näe torniin. Näin ollen vanki ei koskaan tiedä, tarkkaillaanko häntä vai ei ja siksi hän joutuu olettamaan kaiken aikaa, että häntä tarkkaillaan.

Panoptikoniin katseen valta liittyy siten, että vain toisella (tässä tapauksessa vanginvartijalla) on valta katsoa ja toinen alistetaan pelkäksi katseen kohteeksi. Panoptikonissa ihminen alkaa vahtia itse itseään kuvitellun katseen edessä samalla tavoin kuin itse aloin vahtia omaa tietokoneen edessä puhumistani, kun epäilin jonkun näkevän.

Tuijotuskilpailu?
Kuva: Niina Piirainen

On kuitenkin muunkinlaista katseen valtaa. Jo lapsuudesta meille on tuttu tuijotusleikki, jossa mitellään, kumpi joutuu ensin kääntämään katseensa pois. Toisaalta saatamme säpsähtää, jos joku saa meidät varkain kiinni tuijottamisesta.

Etenkin täällä Suomessa katsominen koetaan varsin tungettelevaksi. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, meidät opetetaan, että on epäsopivaa tuijottaa. Osaltaan se liittyy varsin suureen henkilökohtaisen tilan tarpeeseemme.

Sitäkin enemmän tuijottamisen epäkohteliaisuus liittyy Panoptikonin ajatukseen: kun katsomme toista, hän tulee nähdyksi. Kun toista ihmistä katsoo, on mahdollisuus arvioida esimerkiksi hänen tekemistään, olemistaan tai ulkomuotoaan. Tällöin katse liittyy valtaan.

Monelle tulee alaston olo, jos joku tuijottaa. Epäsopivalla tavalla toisen katsominen on riittävä syy esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä valittamiseen. On toki veteen piirretty viiva, missä enee sopivan ja epäsopivan katseen ero, mutta selvää on, että toista voi katsoa myös niin, että toiselle tulee siitä epämiellyttävä olo.

Katse on väkevä teko ja siksi katsojan täytyy olla varovainen, ettei alista toista katseellaan. On eri asia katsoa alistaen, kuin kommunikoiden.

Apua, nyt tämä juttu paisuu. TAAS! Olisin halunnut kirjoittaa paljon enemmän katseesta kommunikaationa ja toisaalta myös katseesta kulttuurina, etenkin kameran katseesta. Joku toinen kerta? Joohan? Sitä ennen vilkaiskaa ihmeessä Janne Seppäsen kirjaa. Se on oikeasti melko kiinnostava opus!

Oletko lukenut? Kiinnostaako? Miltä sinusta tuntuu olla katseen alla? Otetaanko tuijotuskilpailu? Mitä ajatuksia katse ja katsominen sinussa herättää? Jätä ihmeessä kommentti! Ellei jyrik olisi kommentoinut, ei tätä juttua olisi ehkä koskaan syntynyt...

Kiire tekee kiukkuiseksi

Hiljattain Mankinen kommentoi yksin selviämisestä virinneessä keskustelussa seuraavasti: "harva meistä jaksaa oikeasti ärsyyntyä kaupan kassasta, vaikka täti tiskin takana jaarittelisi niitä näitä jonon seisoessa - eiköhän se todellinen syy ärsyyntymiseen ole useimmiten jossain ihan muualla". Olen samaa mieltä ja yksi tuollainen syy on kiire.

Kuten olen kertonut, olen usein liikkeellä niin, että minulla on kiire. Silloin saan raivokohtauksia edessä tupeksivista mummoista, keskelle käytäviä jumittuneista teinilaumoista, myöhästelevistä junista ja muista hidasteista, joita väkisin matkan varrelle aina osuu. Ei syy ole mummojen, teinilaumojen eikä junienkaan, syy raivostumiseen on minussa itsessäni.

Kuva: Tuan Minh Pham

Kun on kiire, kaikki ottaa helpommin hermosta. Jaarittelevat lehtimyyjät tuntuvat aivan sietämättömiltä, kun vievät kallisarvoista aikaa. Ellei ole kauhea kiire, jaksaa hieman ystävällisemmin sanoa, että "ei, en vieläkään halua MeNaisia". Itse huomaan sen, että edessä saa tupeksia vaikka kolmetoista mummoa ilman, että haittaa, kun mieli on kiireetön ja levollinen.

Tämä noidankehä vielä ikävästi ruokkii itseään: Kun on kiire, hermostuttaa. Kun hermostuttaa, tulee äkäännyttyä kaikesta harmillisesta, mitä tielle osuu. Kun äkääntyy, hermostuttaa entisestään.

Siis tee itsellesi palvelus, etenkin näin erään j:llä alkavan jutun lähestyessä, ja varaa itsellesi tarpeeksi aikaa. Karsi turhat ja ylimääräiset asiat, keskity olennaiseen, lähde liikkeelle ajoissa ja hengitä. Silloin asiat eivät ota ihan niin paljoa hermoon, eikä tule purettua omaa kiirettä ja stressiä suotta ympäristöön.

Tämä on etenkin muistutuksena minulle itselleni.  
Entä sinulle? Tuleeko kiire? Äkäännytkö?

Kuittaaksä?

Minä tulen sellaisesta osasta Suomea, jossa kun jotakin sovitaan, sitä ei tarvitse enää sopimuksen jälkeen vahvistaa. Vaikka sopimus olisi tehty neljän viikon päähän tiistaiksi kello kolme, kun se on kalenterissa, se on kalenterissa ja se pitää. Tämä, niin kuin murresana pahki, on jotain, mikä ei uudessa elinympäristössäni aina mene jakeluun.

Olen tavan takaa törmännyt ilmiöön, että ellen päivää tai muutamaa tuntia ennen sovittua varmista, että onhan sovittu edelleen voimassa, vastapuoli on saattanut sopia jotain muuta. Sitten, kun soittelen perään, hämmentynyt ystävä kertoo, että "Ai, kun susta ei kuulunu mitään, niin oletin, ettei me mennäkään ja sovin muuta."

Ymmärsin lopulta, että kyse on kulttuurierosta. Kotipuolessa sovittu tapaaminen on sitova, täällä Hämeessä tapaamiset sovitaan alustavasti ja kuitataan myöhemmin. Ellei toisesta ala kuulua, Hämeessä oletetaan, että tapaaminen on peruttu ja sovitaan päälle muuta. Kainuussa sen sijaan ei.

Siis siinä, missä minä mökötän kotona tai mahdollisesti jopa tapaamispaikalla, hämäläinen kohauttaa olkapäitään ja alkaa puuhailla muuta. Tästä syystä Hämeen malli saattaa olla parempi, vaikka vaatiikin minulta suurta totuttelua.
 
Samalla kun olen itse opetellut tätä kuittaamistapaa, olen oppinut olemaan hämmentymättä hämäläisten ystävieni viesteistä, joissa varmistellaan jo sovittua tapaamista. Aikanaan ihmettelin suuresti edellisenä iltana saapunutta tekstiviestiä, jossa kysyttiin: "Niin nähdäänhän me huomenna neljältä?". Saatoin vastata jopa, että "eikös me niin sovittu?".

Jälkikäteen olen vasta ymmärtänyt, että vastaukseni on vaikuttanut kohtuuttoman näsäviisaalta niiden korviin, jotka ovat tottuneet tapaan varmistaa. Anteeksi siis tahtomaton näsäviisauteni. Kulttuurit siinä vain kohtasivat.

Miten sinä olet tottunut sopimaan tapaamiset? Pidätkö sovittua sitovana vai kuittaaksä?

BFF #11: Being on time

Dear all, welcome to the eleventh episode of our exciting quest of understanding Finnish culture and people. Today’s topic in BeFriending Finland is being on time. If you enjoy this, be sure to check out parts #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9 and #10 too!

Earlier this summer we discussed the topic of being on time in Finland. Since the question is apparently also a cultural one, I thought it might be fun to bring it up here in BFF. See, in general, people in Finland are on time. And the one who are not know it is regarded a bad habit.

Well, I know that's not the case everywhere in the world. My Italian friend send me a message saying: "I'm gonna be late. Sorry for my Italianness." And my reader Voti pointed out that in Africa one can be two days late and it's still okay.

If in Africa bus leaves when it's full, in Finland it leaves when it's told to leave. Exception to this rule are the trains during the winter, but that's a totally different subject. But point being that you can trust timetables in Finland.

Kuva: Arjan Richter

And you can also trust your friends to be on time, give or take five minutes. Never ever will you have to wait for two hours without getting a message of why the other is being late and when can you expect him or her to arrive. Unlike in Turkey, as I've been told.

Time is a funky thing. One always seems to have too little, the other seems to have all the time in the world. For some, being on time is a matter of respect, to others being on time is not very much of an issue. If everybody's late always, why bother being on time?

In Finland being on time is considered a matter of respect and good manners but what is the case in your country? Are you always on time? Alway late? Five minutes, five hours or five days? When does the bus leave?

Ole rohkea, älä passiivinen

Haluaisin poistaa kielestä passiivin. No en kai oikeasti, mutta välillä saan suorastaan ihottumaa monikon toisen persoonan syrjäyttäneestä passiivista, jonka taakse voi piiloutua ja olla tekemättä millekään mitään. Soitellaan, nähdään, tehdään... niinpä niin.

Jokainen - minäkin - sortuu tähän aika ajoin. On hyvin helppo vaan sanoa, että "no soitellaan joku päivä". Se ei määritä millään tavalla, että kumpi soittaa kummalle ja milloin. Eikä näin ollen kumpaakaan voi syyttää soittamatta jättämisestä.

Passiivi on turvallinen puheen muoto, sillä passiivista puuttuu aktiivinen tekijä. Näinhän se jo koulussa opetettiin.

Samalla, kun passiivi jättää takaportin auki, se aukaisee tien epäröinnille käydä taloksi. Kumpikin miettii tahollaan, että soittaako toinen, vai pitäisikö soittaa itse. Epäröidään, että tarkoittiko toinen vai sanoiko vain, kun ei oikeastaan sanonut mitään varmaa.

Kuva: Randy Robertson

Kerran uhosin kummitätini ruokapöydän ääressä iltakahvin aikaan, että jos yksikään treffipartneri enää päättää tapaamisemme sanoihin "no mut hei kattellaan", räjähdän. No, en ole räjähtänyt ja olen välillä vähän "kattellutkin", mutta joka kerta tuo lausahdus on yhtä epämiellyttävä epämääräisyyden tiivistymä.

Toki epämääräisyydet ja passiivit lisäävät jännitystä ja voivat olla orastavassa parisuhteessa parastakin. Harmillisen usein passiivi saa kuitenkin aikaan sen, ettei kumpikaan rohkene tehdä mitään.

Erityisen usein näin käy puolituttujen kavereiden kohdalla: olisi kiva nähdä, mutta kun passiivi ei sido mihinkään, muut kiireet ja elämät vyöryvät ohitse. Passiivi toisensa jälkeen jää ilmaan roikkumaan, lipuu huomaamatta ohitse ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Älkäämme siis piiloutuko passiiviin! Kun seuraavan kerran puheeseen meinaa lipsahtaa, että "ollaan hei yhteydessä ja soit...", katkaiskaamme passiivin lento tykkänään. Valitse aktiivi, ota vastuu, tee jotain, äläkä vaan pölötä! Rohkenetko tehdä niin?

Tiukkapipo tuohtuu

Viimeksi kun tuohtuneena kirjoitin, sain hyvää palautetta. Aion kokeilla samaa taktiikkaa tänäänkin. Ensin ajattelin, että hengitän rauhassa ja otan etäisyyttä, mutta katin kontit.

Kun tutustuu uusiin ihmisiin, treffeillä tai muuten, sitä joutuu tutustumaan samalla itseensä. Viimeisimmän itsetutkiskelun suoritin hiljattain ja sen aiheena oli tiukkapipoisuus. Jouduin kysymään itseltäni, olenko todella tiukkapipoinen ja asiat liian vakavasti ottava. Vastaus saattaa olla kyllä.

Seuramies, joka tämän itsetutkiskelun sai aikaan, kertoi minulle kaveristaan. Kaveri on sen verran naisenkipeä mies, että oli mennyt helluntaiseurakunnan nuorteniltaan esittämään helluntailaista päästäkseen pukille. Seuramiehen mielestä tämä oli hauska juttu.

Kuva: Tom Hart

Anteeksi nyt vain, mutta minä en voi nauraa tälle asialle. Oikeastaan en tiedä kumpi on mielestäni ällöttävämpää: se, että joku oikeasti tekee jotain tuollaista vai se, että se on jonkun mielestä ihan ok ja itse asiassa melko hauska vitsi.

Tässä pyritään käyttämään toista ihmistä ja hänen luottamustaan hyväksi. Se on mielestäni lähtökohtaisesti väärin, eikä mikään vitsi.

Se saattaa olla sekunnin ajan hauska läppä, kun kyseessä on joku random helluntailaistyttö tuolla jossain. Mutta entä sitten, kun tällaisen tempun kohteena onkin oma sisko? Oma tytär? Paras ystävä? Vieläkö naurattaa?

Tarina ei kerro, että montako kertaa kaveri iltamissa kävi tai että onnistuiko hän suunnitelmassaan. Mutta jo pelkästään se, että hän sitä yritti, kertoo mielestäni piittaamattomuudesta. Tästä on toisen ihmisen kunnioittaminen niin kaukana, että minua ällöttää.

Saatan olla tiukkapipoinen ja asioihin liian vakavasti suhtautuva, mutta ainakaan minä en leiki toisten ihmisten luottamuksella, enkä heidän kustannuksellaan.


Kuinka tiukkapipoinen sinä olet?

Rapsuta puolisoa

Rapsun rapsun. Nyt kuulkaa sitten rapsutellaan oikein olan takaa. Nimittäin edellisen tekstini kommenteissa ja ystävieni kanssa käymästäni keskustelusta kävi ilmi, ettei asia ole ihan yksinkertainen. No eihän se ikinä kyllä ole, mutta selvennän kuitenkin.

Kävi ilmi, että monien mielestä puolisoa tulee itse asiassa huomioitua ihan minimaalisen vähän. Puoliso on sohvaan verrattava itsestäänselvyys ja siksi sitä selän rapsutusta tarvitsee myös parisuhteellinen.

No. Pysyn edelleen kannassani tästä turvaverkkoasiasta. Parisuhde on turvaverkko. Vaikka se puoliso olisi yhtä itsestään selvä kuin sohva, se on kuitenkin siinä. Aina, vakaasti, turvallisesti. Jos tulee hätä ja itku ja maailmanpelko, sohvaan voi käpertyä turvaan. Sohvaan voi luottaa.

Kerhohuoneen puujakkaroihin ei voi. Ne pitää palauttaa tai joku voi koska tahansa hakea ne pois. Osa niistä hajoaa alta aikayksikön, vaikkei istuisi päälle edes koko painollaan. Ne huojuvat ja horjuvat, eikä niihin pääse turvaan. Edes alle ei mahdu.

Kuva: Kämppis numero kaksi, kolme tai neljä

Mutta se ei kuitenkaan ollut tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti oli se, että jos viime viikolla (ja toivottavasti tästä hamaan tulevaisuuteen) rapsutettiin sinkkuystäviä, niin rapsutettaisiinko tänään sitten puolisoita?

Muistetaan se sohva. Hellyys ja rapsutus ei ota paljon aikaa eikä vaadi suuria asioita. Huomaavaisuus on pieni ele, muistattehan? Se, että laittaa toisenkin kahvikupin koneeseen, hakee lehden valmiiksi tai rapsuttaa ohi kävellessä niskahiuksia, on jo hellyyttä.

On kuitenkin tärkeää, että välillä näkee sen hellyyden eteen myös vähän vaivaa. Tietoisesti käveleekin kotiin tultuaan jääkaapin sijasta puolison luo, puristaa karhunhalaukseen ja sanoo, että "moro muru, kiva tulla kottiin". Jokaiselle meistä on tärkeää saada kuulla olevansa tärkeä ja saada kehuja ulkoisista ja sisäisistä ominaispiirteistämme.

Lisäksi yhtä tärkeää on huomata saatu hellyys. Toinen saattaa joka päivä tehdä jotain huomaavaista ja ihanaa, mikä kiireessä, stressissä ja tottumuksessa menee ihan ohi. Siis rapsuttelun lisäksi pysähdytään tänään huomaamaan ne pienet huomaavaiset eleet ja kiittämään niistä.

Rapsun, rapsun! Vai mitä?