Joulu on pieniä tekoja

Viime maanantaina kirjoitin siitä, kuinka joulu on mielestäni taianomainen aika. Olen sitä mieltä, että jokainen voi löytää joulusta ihmeen. En suostu näkemään joulua pelkkänä krääsäjuhlana tai kulutuspakkona, vaan haluan uskoa, että joulun ihme tulee muualta - kun sen vain antaa tulla.

Mainitsin tekstissäni, että jouluikkunat ja -mainokset voi katsoa näkemättä niiden piilotettua agendaa, jouluun itseensä keskittyen. Kävelin sitten erään ikkunan ohitse, ja pysähdyin lukemaan siihen kiinnitettyä tekstiä.

Merry Christmas.

Christmas is 

doing a little

extra something

for someone.

Tässä lauseessa kiteytyy mielestäni täydellisesti se, mitä yritin edellisessä tekstissäni sanoa. Joulu on sitä, että tekee vähän jotain ylimääräistä jollekulle toiselle. Olipa tuo "a little extra" joululahja, joulukortti, ikkunaan kiinnitetyt jouluvalot, liedelle nostettu glögikattila, pieni yllätys työpaikalla, hyvän joulun toivotus, hymy, katse tai suudelma, se tuottaa aina iloa. Näitä pieniä tekoja me viljelemme ympärillemme koko joulukuun!

Christmas is doing a little extra something
for someone.

Voidaan toki hurskastella ja sanoa, että ainahan meidän pitäisi tehdä vähän ylimääräistä toistemme iloksi ja että ihmisten huomioinnin ei pitäisi keskittyä vain jouluun. Olen luonnollisesti samaa mieltä, sehän on koko tämän blogin ydinsanoma. Mutta me jäyhät ihmiset emme usein muista, kuinka suuri merkitys noilla erittäin pienillä ylimääräisillä huomionosoituksilla on.

Jouluna meistä houkutellaan esiin se lapsenomainen ja hyväntahtoinen puoli, joka haluaa tehdä kaikkea pientä ylimääräistä hyvää muille, koska on joulu. Joulun tekeminen itsessään on "doing a little extra something for someone" ja sellaisenaan se on jo ihme.

Ihmeellistä joulunaikaa kaikille!

Toisenlaisia tarinoita: polyamoristi

Haluan tutustuttaa teidät jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Polyamoristi

Kerrotko lyhyesti mitä polyamoria on ja mitä se sinun elämässäsi tarkoittaa?

Polyamoria (poly = monta; amor = rakkaus) tarkoittaa lähes suoraan käännettynä monirakkaudellisuutta. Suomeksi voi ehkä sujuvammin puhua monisuhteisuudesta, joillakin voi olla muitakin käsitteitä, mutta nämä ovat ehkä yleisimmin ymmärretyt.

Omassa elämässäni polyys on ennen kaikkea sitä, että rakkaus ei ole rajallinen luonnonvara. Minulla ainakin on sitä tuhlattavaksi asti. En näe romanttista rakkautta sinänsä kauhean erilaisena nimenomaan tässä riittävyydessä kuin ystävien välistä platonista rakkautta, sukurakkautta, sisarusrakkautta tai vanhemman ja lapsen välistä rakkautta. Ne voivat olla aivan yhtä syvää rakkautta kuin romanttinenkin rakkaus, ja niistä riittää useammalle jaettavaksi, miksei siis romanttisestakin rakkaudesta riittäisi. Romanttisen rakkauden ilmenemistavat ovat vain tietenkin erilaisia.

Oletko kertonut polyamoriasta läheisillesi ja miten he ovat asiaan suhtautuneet?

Olen kertonut polyydestani muutamalle läheiselle ihmiselle, ja suhtautuminen on ollut hyväksyvää, eikä kukaan ole minusta etääntynyt polyyteni vuoksi. Kaikki eivät ole asiaa ihan ymmärtäneet, mutta kohtaavat silti minut omana itsenäni. Itselleni läheisimmät sisarukset tietävät, muiden ei tarvitse.

Millaisia ennakkoluuloja ja -asenteita polyamoriaan liittyy?

Yleisimmät kohtaamani ennakkoasenteet ja -luulot polysuhteita kohtaan ovat, että se on jonkinlaista "(luvan kanssa) pettämistä", "kaiken liikkuvan ja liikkumattomankin panemista", "seuraavaksi ne varmaan haluavat olla siskonsa ja koiransa kanssa", "sitoutumiskammon peittelyä", "miesten juoni naisten hyväksikäyttöön ja alistamiseen", "perversio", ja niin edelleen.

Yleinen luulo myös on, etteivät polyt tiedä, mitä rakkaus on, koska he jakavat romanttista rakkautta useammalle kuin yhdelle ihmiselle eivätkä omista seksuaalisuuttaan vain yhden ihmisen käyttöön. Tapaan vastata tähän pilke silmäkulmassa, että onneksi et rakasta minua, muuten varmaan panisit. Heh.

Millaisia erityisiä haasteita polysuhteissa on? Miten nuo haasteet voitetaan? 

Polysuhteiden erityishaasteena näen ajankäytön hallinnan. Se on ollut itselleni vaikeinta. Vaikka rakkaus ei olisikaan rajallista, vuorokaudessa on silti vain 24 tuntia ja risat, viikossa sen seitsemän päivää ja kuukausiakin on vuodessa vain 12. Ajankäytön hallinta on oleellista, jotta voisi huomioida riittävästi kumppaneitaan, eikä kukaan kokisi saavansa vähemmän kuin mitä suhteeseen antaa. Samoin on myös tärkeää osata pyytää ja ottaa omaa aikaa. Aikatauluttamisessa ei ole onneksi mitään pahaa, se vain täytyy opetella.

Toinen haaste on mustasukkaisuus, jota liittyy sekä mono- että polyamorisiin suhteisiin. Mustasukkaisuuden pohjalla on aina pelko jostakin. Yleensä siitä, ettei ole itse tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen pitämään toisen kiinnostusta yllä, ja/tai että kumppaniin ei voi luottaa täysin, jolloin joku voisi hänet viedä pois omasta elämästä. Ensimmäinen askel on sen tunnistaminen, että pelko on monesti petollinen tunne ihan itsessään. Pelot voivat olla hyvinkin järjenvastaisia, eivätkä läheskään aina perustu todellisuuteen. Seuraavaksi on tarkasteltava omia tunteitaan. Epävarmuus, pelko ja mustasukkaisuus voivat koostua monista erilaisista tuntemuksista. Keskustelu (tähän liittyy myös kuuntelu ja kärsivällinen ymmärryksen hakeminen!) auttaa aina.

Uskotko, että tämänkaltaiset parisuhdemuodot yleistyvät tai olisivatko polysuhteet yleisempiä, jos niistä tiedettäisiin enemmän?

Uskon, että vaikka polyamoria olisi yleisemmin tiedossa oleva ilmiö, polysuhteiden yleistyminen olisi melko marginaalista, ainakin aluksi, koska yleensä polyt ovat löytäneet tiensä omanlaiseensa elämään melkoisten tietämättömyyden tiheikköjen ja vaikeuksien lävitse joka tapauksessa. Lisäksi asenneilmapiirit muuttuvat suhteellisen hitaasti, ja ihmisten mieliin on aika tiukasti taottu yksiavioinen, monoamorinen malli, josta poikkeamista, vaikka kyseessä olisi yhteinen sopimus, pidetään yleisesti moraalittomana. Monet potentiaaliset polyt siis luultavasti kamppailisivat pitkään syyllisyyden ja ristiriitojen kanssa.

Lisäksi, vaikka rehellisyys on hyväksi mille tahansa suhteelle, polysuhteen perustoimivuudenkin vaatima avoimuuden ja rehellisyyden taso on hyvin monelta liikaa vaadittu, ja ihmiset ovat nykyään pääasiassa melko laiskoja näkemään sen opettelemisen kaltaista vaivaa sekä tutkimaan omia tuntemuksiaan ja niiden syitä. Ajan myötä polysuhteet saattaisivat lisääntyneen tiedostamisen myötä yleistyä enemmänkin, mutta lukuja on tietenkin vaikea edes arvoida.

Millaisia toimia yhteiskunnan taholta vaadittaisiin, että ennakkoluulot polysuhteita kohtaan ja polysuhteiden marginalisointi vähenisi?

Sen kaltaiset toimenpiteet, jotka ovat johtaneet seksuaalivähemmistöjen kohdalla laajempaan hyväksyntään, eivät varmaankaan haittaisi. Oppikirjoissa voisi olla maininta siitä, että ei välttämättä kannata kasata syyllisyyttä omaan niskaansa, jos tuntuu, että rakkautta olisi enemmänkin jaettavaksi kuin yleensä oletetaan.

Avioliittoa kaikki polyt eivät kaipaa, mutta jonkinlainen lain rukkaaminen esimerkiksi lapsen yhteishuoltajuuden takaamiseksi monenvälisissä suhteissa voisi silottaa monta kuoppaa, samoin kuin testamenttisäädösten laajentaminen tai muokkaaminen tasaveroisemman perintäoikeuden saavuttamiseksi, jossain vaiheessa.

Muita ajatuksia?

Polyys ei tarkoita samaa kuin pettäminen, ei edes ns. luvan kanssa pettäminen, mitä moinen termihirviö sitten tarkoittaakin, käsittääkseni pettäminen kun on nimenomaan toisen selän takana, salassa, suhteen yhdessä sovittuja sääntöjä vastaan toimimista. Polysuhteessa siis voi pettää tarkalleen tuon määritelmän mukaan, vaikka pettäminen ja polyys eivät sama asia olekaan.

Joillekin voi olla yllättävää, että nainen voi olla omasta halustaan polysuhteessa, jopa oma-aloitteisesti etsiä sellaista koska preferoi polymuotoista suhdetta, mutta näin vain on - itsekin tietääkseni edustan naissukupuolta!

Mitä haluaisit sanoa muille polyamorisille, jotka vasta opettelevat tuntemaan itseään?

Monelle polylle on tuttu Franklin Veauxin polyamoriasivusto (aiemmin sivuston xeromag.com alaisena osiona). Englantia osaaville se on aarreaitta polyamoriassa luovimiseen. Sieltä löytyy muun muassa mainio opas siihen, miten mustasukkaisuutta kannattaa lähestyä polysuhteissa.

Kuva: confrontinglove.com

Haastateltavana: Stanzara
Olen -87 syntynyt elämän ihmettelijä, tällä hetkellä työtön, mutta unelmoin kääntäjän ammatista ja vapaa-ajallani hengailen maailman parhaiden kämppisteni sekä ystävieni kanssa, kirjoitan, sekä luon muutenkin kaikenlaista. Minulla on myös kaksi kissakamua. Olen elänyt ison osan elämääni ennen itsenäistymistäni sijaisperheessä. Pidän kuitenkin yhteyttä sekä biologisiin vanhempiini että sisaruksiini. Ideaalisuhteeni olisi polysuhde, mutta tällä hetkellä olen sinkku. Blogini löytyy täältä.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai laita sähköpostia osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Oletko polyamoristi tai tunnetko ihmisiä, jotka elävät polysuhteessa? Mitä ajatuksia polyamoria sinussa herättää? Onko rakkaus rajaton luonnonvara ja voiko montaa rakastaa yhtä aikaa? Kenellä on lupa määritellä, että montako ihmistä parisuhteeseen kuuluu?

Äh!

Viestintä on lempilapseni. Kuten infoteksti kertoo, viestin työkseni ja koen olevani siinä suhteellisen hyvä. On kuitenkin lohdullista, että arki säännöllisin väliajoin palauttaa takaisin pinnalle maan ja muistuttaa, ettei tässäkään asiassa omnipotentti ole kukaan.

Olen aiemmin jo jutellut kanssanne kieltä näyttävän hymiön monenlaisista tulkintatavoista. Itselleni se on hyväntuulisen ilkikurinen, siskolleni negatiivissävytteisempi mielenilmaus. Kolmas meidän sisarkatraasta yhdisti sen vain SLURPS-äännähdykseen.

Samanlaiseen epävarmuuteen minut saatteli tekstiviestiin pujotettu "äh". Vaikka miten päin puhelinta kääntelin, en osannut päättää, miten tuo "äh" olisi pitänyt tulkita. Kun eleet puuttuvat, on vaikea sanoa onko "äh" kirjoitettu hymyillen vai otsa rypistyneenä.

Sekä nyky- että nuorisoversio allekirjoittaneesta
on hyvin usein hämmentynyt.

Toisinaan tulkintavaikeuksia on asioilla, joiden luulisi olevan yksiselitteisiä. Kuulin parista, jonka osapuolilla oli hyvin erilainen tapa ymmärtää sana "ajatella". Kun nainen kertoi ajatelleensa, hän toden totta oli vasta ajattelemassa ääneen. Mies taas ymmärsi, että kun jotain on ajateltu, se on tahtotilan ja lopputuloksen ilmaus. Voitte kuvitella millaisia solmuja tällainen saa aikaan.

Päänvaivaa aiheuttaa usein toisen murrealueen puhetapa. Siellä, mistä minä olen kotoisin, tavataan joku mitätön asia kuitata sanoen "pikkuvikoja". Se tarkoittaa siis, että asia on niin pieni ja harmiton, ettei siitä kannata murehtia. Sanontaa tuntemattomalle nuorelle miehelle saattavat sen sijaan pikkuiset viat kuulostaa ihan erisävyiseltä reaktiolta, kuin millaiseksi ne oli tarkoitettu.

Jos jotain tästä kaikesta omasta ja muiden maanpinnalle kolahtelusta olen oppinut, niin sen, että aina pitää varmistaa. Heti, kun ei ole ihan varma - ja toisinaan silloinkin, kun varma luulee olevansa - on syytä pysähtyä, katsoa toista silmiin ja kysyä "tarkoititko tämän näin vai näin". Monesti se ihan toinen näin kuin olisi äkkiseltään kuvitellut.

Koska sinä viimeksi ymmärsit väärin? 

Vieraskynä: Nauti anteliaisuudesta

Pitäisikö kaverille soittaa tai tehdä palvelus, jos tämä kaveri ei välttämättä ole valmis soittamaan takaisin tai tekemään vastapalvelusta? Oman elämänfilosofiani mukaan ratkaisu on kyllä: pitäisi soittaa ja pitäisi tehdä se palvelus. Ensiksi kannattaa toki huolehtia itsestään, mutta sen jälkeen on hyvä auttaa muita monin tavoin, ilman pakkoa vastapalveluksista.

Antelias ja mukava tyyppi on erittäin kiva olla ihan vain antamisen ilosta. Jos jokin tekosi saa jonkun muun iloiseksi, niin mitä muuta palkintoa siitä tarvitset? Jos joudut tekemään palveluksia useammin kuin itse niitä saat, niin entäs sitten? Saat kuitenkin jokaisesta tekemästäsi palveluksesta itsellesi antamisen ilon. Usein kitisevien palvelustenlaskijoiden mielestä he tekevät enemmän jokaiselle ihmiselle kuin he itse tältä saavat. Tämä ajatus ei tietenkään voi pitää paikkansa, ja aiheuttaa vain turhaa mielipahaa kaikille.

Kuva: lorenkerns

Jos mietitään asiaa täysin itsekkään henkilön näkökulmasta, niin hänenkin kannattaa olla varauksettoman antelias kahdesta syystä. Ensiksi, palveluksia saa itse eniten, kun niitä tekee muille. Toiseksi, näitä tehtyjä palveluksia ei kannata kenenkään laskea, koska se vähentää ihmisten halukkuutta tehdä jatkossa vastapalveluksia. Varaukseton anteliaisuus näkyy ulospäin ja parantaa ilmapiiriä.

Mieti palveluksien tekemistä tänään, kun kirjoitat jollekin sähköpostia tai keskustelet jonkun kanssa. Miten voisit tehdä hänen päivästään paremman? Voisitko esimerkiksi kysyä kiinnostuneena kuulumiset, tarjota kyydin jonnekin tai antaa hänelle tarpeellista tietoa vaikka työtehtävään liittyen? Nauti antamisen ilosta ja ideoi läheistesi päivät paremmiksi.

Miten paljon ja millaisia palveluksia sinä teet? Entä odotatko vastapalveluksia? Mitä muita ajatuksia kirjoitus herätti?

Tämänpäiväisen, Alaks olee?:n kolmannen vieraskynäkirjoituksen on kirjoittanut ihmissuhdetaitokouluttaja Karla Nieminen Jäänmurtajista. Hän haluaa kertoa ihmisille, miten elämästä voi nauttia entistä enemmän treenaamalla ihmissuhdetaitoja entistä paremmiksi. Karlan blogi löytyy täältä. 

Ryhtiliike!

Istuin koneella selaamassa vanhoja valokuvia. Löysin otoksen, jossa pikkusisko ystävineen rymyää etualalla ja minä istun taustalla kotikodin olohuoneessa tietokoneella, takamuksen alla selkänojaton puupenkki, ruoto aivan suorassa.

Havahduin vertaamaan, miltä ruotoni näytti siinä hetkessä, enkä voinut olla miettimättä, mitä näiden kymmenen vuoden aikana on oikein tapahtunut. Järkytyksestä toivuttuani aloin tehdä empiiristä tutkimusta, mutta järkytyin vain kahta kauheammin.

Suurin piirtein yhdeksällä ihmisellä kymmenestä on aivan häkellyttävän huono ryhti. Kävellessä sitä ei niin huomaa, mutta istuessa kyllä. Tarkkailin tilannetta etenkin KuopioRockissa ja työpaikan ruokalassa ja aloin raapia kuuppaani huolestuneena.

Jos tätä tahtia jatketaan, nuo humoristiset t-paidat siitä, miten ihminen taantuu takaisin apinamaisen kumaraan asentoon eivät välttämättä olekaan pelkkä vitsi. Pää älyluurin ylle kumartuneena, selkä mutkalla, hartiat edessä, kasaan painuneena. Tällaisessa asennossa me elämämme teräksisimmässä kunnossa olevat nuoret ihmiset vietämme päivämme.

Edukseen erottuvia poikkeusyksilöitä KuopioRockissa.

Ryhti ei ole mikään ihan pikkujuttu. Fysioterapeuttiystäväni valisti minua kertoen, että kun emme istu ryhdikkäästi, selkäämme ei tue yksikään lihas vaan koko paino on jänteiden varassa. Ajan saatossa lihakset surkastuvat ja ryhdin pitäminen on entistä hankalampaa. Kasassa istuen veri ei kierrä, ajatus ei kulje, selkä rasittuu ja kipeytyy.

Mutta tiedättekö mikä on kaikkein pahinta? Se on myös aivan käsittämättömän epäesteettistä!

Elleivät siis terveydelliset syyt saa selkää oikenemaan, mieti hetki miltä kasaan painunut olemuksesi näyttää. Hilaa penkki peilin eteen ja katso itseäsi kasaan painuneena. Nosta sitten selkä suoraksi ja pää pystyyn. Muista tuo ero joka kerta, kun huonoon kuntoon päässyt selän lihaksisto kapinoi ja yrittää painaa kumaraan.

Tämä ryhtiliike koskee eritoten minua itseäni, mutta koskeeko se sinua myös? Kärsitkö kipeästä selästä? Oletko ryhdikäs? Erottuvatko ryhdikkäät ihmiset edukseen? Missä asennossa istut juuri nyt?

Kun puhelin soi, sano muikku!

"Se on Martti Ankkalinnasta päivää", soitteli tuttavalle muuan puhelinmyyjä. Puhelinmyyjät ovat vain yksi syy siihen, että puhelimeen vastaaminen on varsin epämieluista puuhaa. Ja sen kyllä huomaa, että hermot  kireällä ovat.

Tunnelman nostamiseksi ovat jo muinaiset... jotkut muinaiset tyypit keksineet vedenpitävän konstin: hymyile puhelimelle. Juu kyllä aivan. Hymyn kuulee äänestä ja kaikki sujuu puhelimitse paljon paremmin, jos puhelu käynnistyy hymyillen, eikä murjottaen.

Allekirjoittanutkin voisi vähän hymyillä puhelimelle.
Kuva: Hanna Takala

Kun siis puhelin soi, ajattele, että nyt sieltä soittaa A) se tyyppi, jonka puhelua olet odottanut kuin hepo kesää viimeiset kolme päivää, B) joulupukki, C) virallinen valvoja Aulis Gerlander tai D) joku muu ihana tyyppi, kuka?

A, B, C vai D? Jos A, niin millainen kesä hepolle koittaisi, jos puhelin soisi?

"Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta."

En voi koskaan tarpeeksi painottaa teille väärinymmärtämisen todennäköisyyttä. Viime helmikuussa kuolleen viestinnän professori Osmo A. Wiion kuuluisan lain mukaan viestintä yleensä epäonnistuu. Paitsi sattumalta.

Masentava ajatus? Vähän.

Älkäämme kuitenkaan vaipuko masennukseen, vaan oppikaamme tästä jotain merkittävää. Ja tuo merkittävä oppi on se ennenkin mainitsemani totuus: ei pidä olettaa, sillä luulo ei ole tiedon väärti. Tämä pitää etenkin paikkansa silloin, kun yritämme olettaa, mitä toinen ajattelee, tuntee tai miettii. Lisäksi se pitää paikkansa niiltä osin, kun uskomme vakaasti toisen ymmärtäneen sanomisemme juuri siten, miten ne tarkoitimmekin.

Viestintää madridilaisessa seinässä.
Kohinaa aiheuttaa se, jos vastaanottaja ei puhu espanjaa.

Viestintäämme tulee kohinaa lukuisista erilaisista syistä. Murrekohina on vain yksi. Sävyt ja sanavalinnat toinen. Tilanne vaikuttaa haastavasti. Vastaanottajan mieliala ja ennakkoasenne viestiämme kohtaan saattavat nekin estää viestin onnistunee perillemenon. Ladontavirhe, epäselvä puhe, ristiriitainen kehonkieli... kyllähän näitä riittää.

Vieläkään ei pidä vaipua masennukseen, vaan ymmärtää, että koska useimmiten meidät enemmän tai vähemmän väärinymmärretään, on parempi puhua mahdollisimman selvästi ja vielä varmistaa jotenkin, että viesti on mennyt perille. Etenkin sellaisten ihmisten kanssa, joita emme tunne ja sellaisten viestien kohdalla, joiden ymmärtäminen olisi tärkeää, ei kannata jättää liikoja sattuman varaan.

Jos joku ei ymmärrä vihjauksiamme, ei vika todennäköisesti ole vastaanottajan, vaan viestinnän. Ei viestin lähettäjän, ei sen vastaanottajan vaan viestin sinänsä. Kehittäkäämme siis viestintää, älkäämme lyökö vastaanottajaa.

Vai oliko Wiio väärässä? Onnistuuko sinin viestintäsi aina? Epäonnistuikohan minun viestintäni nyt? Vai pääsikö käymään sattuma?

Katotko sä mua? #1

Katse on kaksisuuntainen voima. Katse on teko. Katse on viestintää. Katse on valtaa.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin todellisuuden määrittelemistä. Ajatus lähti siitä, kun mietin, miltä omat tekemiseni näyttävät muiden silmissä. Yllättävän paljon meille merkitsee se, kuka näkee ja mitä muut ajattelevat siitä, mitä näkevät.

Kommenteissa jyrik muistutti minua Panoptikonista sanoen: "Yliopistoja käyneenä saatat tietää panoptikon-käsitteen. Se on siis rakenne jolla annetaan ihmisten ymmärtää että heitä tarkkaillaan, jotta he myös käyttäytyisivät sen mukaisesti. Kovin syvällisesti en ole aihetta tutkinut, mutta tämän kirjoituksen kohdalla se palautui taas mieleen." Hassua kyllä, ensimmäinen kirja, jonka yliopistoa varten luin, esitteli minulle Panoptikonin. Tuo kirja on Janne Seppäsen Katseen voima (2006).

Panoptikon on siis Jeremy Benthamin kehittämä ja ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Michel Foucault'n laajalti analysoima idea vankilan pohjapiirroksesta. Vankilan keskellä olisi torni, josta näkee jokaiseen vankikoppiin, mutta yhdestäkään kopista ei näe torniin. Näin ollen vanki ei koskaan tiedä, tarkkaillaanko häntä vai ei ja siksi hän joutuu olettamaan kaiken aikaa, että häntä tarkkaillaan.

Panoptikoniin katseen valta liittyy siten, että vain toisella (tässä tapauksessa vanginvartijalla) on valta katsoa ja toinen alistetaan pelkäksi katseen kohteeksi. Panoptikonissa ihminen alkaa vahtia itse itseään kuvitellun katseen edessä samalla tavoin kuin itse aloin vahtia omaa tietokoneen edessä puhumistani, kun epäilin jonkun näkevän.

Tuijotuskilpailu?
Kuva: Niina Piirainen

On kuitenkin muunkinlaista katseen valtaa. Jo lapsuudesta meille on tuttu tuijotusleikki, jossa mitellään, kumpi joutuu ensin kääntämään katseensa pois. Toisaalta saatamme säpsähtää, jos joku saa meidät varkain kiinni tuijottamisesta.

Etenkin täällä Suomessa katsominen koetaan varsin tungettelevaksi. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, meidät opetetaan, että on epäsopivaa tuijottaa. Osaltaan se liittyy varsin suureen henkilökohtaisen tilan tarpeeseemme.

Sitäkin enemmän tuijottamisen epäkohteliaisuus liittyy Panoptikonin ajatukseen: kun katsomme toista, hän tulee nähdyksi. Kun toista ihmistä katsoo, on mahdollisuus arvioida esimerkiksi hänen tekemistään, olemistaan tai ulkomuotoaan. Tällöin katse liittyy valtaan.

Monelle tulee alaston olo, jos joku tuijottaa. Epäsopivalla tavalla toisen katsominen on riittävä syy esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä valittamiseen. On toki veteen piirretty viiva, missä enee sopivan ja epäsopivan katseen ero, mutta selvää on, että toista voi katsoa myös niin, että toiselle tulee siitä epämiellyttävä olo.

Katse on väkevä teko ja siksi katsojan täytyy olla varovainen, ettei alista toista katseellaan. On eri asia katsoa alistaen, kuin kommunikoiden.

Apua, nyt tämä juttu paisuu. TAAS! Olisin halunnut kirjoittaa paljon enemmän katseesta kommunikaationa ja toisaalta myös katseesta kulttuurina, etenkin kameran katseesta. Joku toinen kerta? Joohan? Sitä ennen vilkaiskaa ihmeessä Janne Seppäsen kirjaa. Se on oikeasti melko kiinnostava opus!

Oletko lukenut? Kiinnostaako? Miltä sinusta tuntuu olla katseen alla? Otetaanko tuijotuskilpailu? Mitä ajatuksia katse ja katsominen sinussa herättää? Jätä ihmeessä kommentti! Ellei jyrik olisi kommentoinut, ei tätä juttua olisi ehkä koskaan syntynyt...

55 % on tavannut nettitutun kasvokkain

55 % Aamulehden päivän kysymykseen vastanneista, on tavannut nettitutun kasvokkain. Päivän kysymys todennäköisesti virisi hiljattain paljastuneista pedofilia-tapauksista, joissa vanhat tai vanhahkot miehet houkuttelivat nuoria tyttöjä tapaamaan heitä.

Onhan se totta, että internet on pullollaan iljettäviä lieveilmiöitä. Pedofilia lienee niistä kaikista iljettävin. On suorastaan hämmentävää ajatella, että niin moni aikuinen ihminen haluaa, aikoo ja internetin tarjoamin välinein jopa tekee jotain niin väärää.

Ongelma ei kuitenkaan ole internet. Suurempi ongelma on nuorten arvostelukyvyn puute ja kuvottavat vanhahkot äijät, jotka kokevat oikeudekseen käyttää välinettä väärin.

Itse olen tavannut montakin nettituttua kasvokkain. Paras ystäväni on peräisin internetistä. En asuisi nykyisessä kotikaupungissani, ellen olisi internetitse tutustunut Hannaan. En olisi matkustanut 18-vuotiaana Englantiin, ellen olisi tutustunut Johniin ja Peteriin. Elämästäni puuttuisi monta kokemusta ja monta ystävää ilman nettiä.

Kuva: Beraldo Leol

Välillä kyllä ihmettelen sitä, miten äiti uskalsi päästää minut vieraaseen kaupunkiin tai jopa vieraaseen maahan nettituttuja tapaamaan. Epäilen, että olisin itse äitinä kauheampi kahlitseva kalkkis. Mutta minä sain mennä, sillä äiti luotti arvostelukykyyni.

Arvostelukyvystähän siinä paljolti on kysymys. Totta kai kuka tahansa voi tulla huijatuksi, sitä en kiellä. Hyvällä arvostelukyvyllä valtaosan huijauksista voi kuitenkin melko helposti paljastaa. Jos uuden nettituttavuuden puheet kääntyvät seksuaalisiksi alta aikayksikön, pitäisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida ja lujasti.

En voi mitenkään olla suosittelematta nettiä keinona etsiä kavereita. Siksi olisi sääli, jos ihmisten pitäisi alkaa peitellä ja häpeillä sitä, että etsivät seuraa internetin avulla. Vaikka siellä on liikkeellä kaikennäköistä hiihtäjää, täytyy osata erotella tyynyliinat lakanoista omaan arvostelukykyyn luottaen.

Jos Aamulehteen on uskomista, ja joka toinen on jo tavannut nettitutun kasvokkain, melko pieni prosentti niistä on väärällä asialla liikkeellä. Useimmin kyse on ihan normaaleista ihmisistä, jotka etsivät ystävyyttä tai rakkautta internetissä. Tai hengaavat siellä muuten vaan. Minä olen täällä. Sinäkin olet täällä!

Oletko Sinä tavannut nettituttavan kasvokkain?

Ihminen onkin homo emphaticus?

Lukija vinkkasi katsomisen arvoisesta videosta, kiitos lukija! Se on tuossa alla. Suosittelen lämmöllä katsomaan sen, jos sattuu olemaan kiinnostunut filosofiasta, biologiasta, psykologiasta, sosiologiasta, kulttuureista, sivilisaatioista, nationalismista, ihmisen käytöksestä tai apinoista.



Ajatus on kiinnostava. Ei ole vaikea uskoa, että ihminen voisi olla pohjimmiltaan empaattinen olio. Voisiko ihminen kuitenkaan ulottaa empatiansa rajoja kansallisuuksien yli, niin että empatia koskisi koko ihmiskuntaa ja planeettaamme? Onko se mahdollista?

Mitä sinä ajattelet?

Mitä on suvaitsevaisuus?

Suvaitsevaisuus. Juuri taakse jätetyissä vaaleissa se oli iso teema. Siitä puhuttiin paljon ja mesottiin kovaan ääneen, mutta mitä suvaitsevaisuus oikeastaan edes on?

UNESCOn mukaan suvaitsevaisuus on

meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. - - - Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä.

Jos uskomme UNESCOa, on suvaitseminen siis erilaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. Kuitenkin määritelmä jättää eräänlaisten takaportin, sillä suvaitseminen ei merkitse omasta vakaumuksesta luopumista. En kuitenkaan ole varma, voiko ihminen, jonka vakaumuksen mukaan esimerkiksi homous on synti, ikinä todella kunnioittaa, hyväksyä ja arvostaa homoseksuaalia.

Ensimmäisen kerran ymmärsin koko sanan vaikeuden, kun kirjoitin teille vaaleista. Facebookin puolella sain vastaani Herran, joka on kirjoittanut provosoivasti otsikolla Vitut suvaitsevaisuudesta. Herra ei pidä suvaitsevaisuutta kardinaalihyveenä, mutta kertoo silti suvaitsevansa esimerkiksi pedovestiitteja ja tatuointeja, koska se tekee elämän joustavammaksi.

Herran mielestä naispappeja ei tarvitse suvaita, koska heissä ei ole mitään suvaittavaa. He ovat jo lähtökohtaisesti siedettäviä. Sen sijaan suvaitsevaisuus kohdistuu asioihin, joita pidämme vastenmielisinä.

Kuva: Juan Manuel Cruz del Cueto

Tuomas Enbuske sen sijaan pitää suvaitsevaisuutta itsessään vastenmielisenä. Hän kirjoittaa, että suvaitsevaisuus on

vastenmielistä, sillä se on vallankäyttöä. Se asettaa suvaitsijan suvaittavan yläpuolelle. Aivan kuin minä olisin siinä asemassa, että saisin joko hyväksyä tai hylätä tavan, jolla joku muu haluaa elää. Suvaitsija luulee, että hänellä on valta olla myös suvaitsematta.

Ymmärrän näkemyksen ja siinä on totuuttakin. Suvaitsevaisuus tulee ikään kuin ylhäältä päin. Minä suvaitsen sinua. Enbusken mielestä suvaitsemista parempi olisi vain antaa toisten elää rauhassa. Eikä se huono idea olekaan. Jos toisten tekemiset eivät haittaa muita, miksi niitä pitäisi suvaita tai olla suvaitsematta? Olkoot.

On kuitenkin mahdollista, että toisten vastenmieliset tavat "hyppivät silmille" esimerkiksi kadulla. Päädytäänkö silloin takaisin suvaitsevaisuuden alueelle? Vai pitäisikö mieluummin käyttää sanaa "hyväksyminen"? Saattaahan olla, että hyväksyminen tulee yhtälailla ylhäältäpäin kuin suvaitseminenkin.

Haluaisin ehdottaa, että suvaitseminen ei sittenkään olisi vallankäyttöä ja oman ylemmyytensä osoittamista. Suvaitsevaisuus on mielestäni ennen kaikkea omien ennakkoluulojensa ja rajoittuneisuutensa voittamista. Suvaitseva ihminen tietää, että pitää syystä tai toisesta jotain vastenmielisenä, mutta ylittää sen. Hän antaa toisten elää rauhassa ja kohdatessa kohtelee ihmistä kuin ihmistä.

Mitä sinä suvaitset? Mitä suvaitsevaisuus sinun mielestäsi on?

Kakkonen, kuutonen ja pari muuta numeroa

Ihmiskunta jaksaa ihmetyttää minua kerta toisensa jälkeen. Juttelimme lounaalla ystäväni kanssa siitä, miten kiinalaiset laskevat kertolaskuja, harjoittavat lääketiedettä ja ajattelevat ylipäätään maailmasta niin eri tavalla kuin länsimaalaiset. Kiinalainen ajattelutapa tekisi välillä äärimmäisen hyvää tälle minä, minä, minä -keskeiselle kulttuurille.

Hiljattain olemme asettaneet minä, minä, minä -ajattelun syrjään, sillä kansaa yhdistää uusi agenda. Presidentinvaalit. Nämä ovat ensimmäiset muistamani vaalit, jotka herättävät suurta kuohuntaa. Ihmisillä tuntuu olevan mielipide. Rivit yhdistyvät. Kantaa otetaan. Asia ei ole yhdentekevä.

Ongelma on siinä, että siellä missä on meidän joukkue, on aina myös se vastajoukkue. Kansan rivit yhdistyvät yhteisen vihollisen edessä, tässä tapauksessa Niinistöläiset vastaan Haavistolaiset. En ollut uskoa, kun kuulin, että vaalikampanjointi on mennyt mielivaltaisuuksiin. Sitten luin vaihteeksi Aamulehteä.

"Kokoomuksen ja vihreiden opiskelijajärjestöt vetosivat sunnuntaina rehdin vaalikampanjoinnin puolesta. Järjestöjen mielestä äärimielipiteet ovat lisääntyneet huolestuttavasti nyt, kun presidentinvaalien toisen kierroksen ratkaisuvaiheet lähestyvät. Järjestöjen mukaan tietoon on tullut tappouhkauksia ja yksi väkivallanteko." - AL 30.1.2012

Sitä sanotaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Asia ei kuitenkaan lyö ketään. Asia ei uhkaa tappaa ketään. Asia ei käy käsiksi vaalikampanjoijaan vain siksi, että tämän rintapielessä on väärä numero.

Kuva: The Ulkopolitist

Tässä kohdassa ihmiskunta alkaa jälleen ihmetyttää minua. Itämaisessa kulttuurissa ihminen on vain osa suurta energiaa. Me kaikki olemme lähtöisin samasta energiasta ja siihen myös palaamme. Ihmisen tehtävä on pitää itsensä balanssissa ja olla vahingoittamatta muita.

Länsimainen ajattelu taas menee kokoajan syvemmälle individualismin syövereihin. Kaiken keskipiste on minä, minä itse, eikä kukaan muu. Toista voi vähän hutkia ja mätkiä, kun se on vieras, erilainen tai väärä. Ihmisiä voidaan solvata ja halventaa, koska he kannattavat väärää presidenttiehdokasta.

Huolimatta poliittisesta mielipiteestään, toinen ihminen on aina ihminen. Kun vaalit ovat ohi, ihminen lakkaa olemasta Haavistolainen tai Niinistöläinen ja on taas ihan sama naapurin Martti kuin aina ennenkin. Et kai solvaisi saati löisi Marttia?

Minun mielestäni on ihan sama, kumpi on maamme seuraava presidentti. Ihmisten on oltava suvaitsevaisia toisiaan kohtaan lopputuloksesta huolimatta.

Kun vaalit ensi sunnuntaina saadaan pois päiväjärjestyksestä, syntyykö siitä jonkinlainen vaaliaktivismin jälkeinen tyhjiö? Jos syntyy ja se tarvitsee täyttää jollakin, minulla on eri kelpo ehdotus!

Minä olen ihan toivoton, mitä tulee korvamatoihin. Kaikki soi päässäni aina ja lakkaamatta. Nyt minua pelottaa, että ensi kesän joka ikinen päivä, joka hiivatin valoisa yö päässäni soi Frontside Ollie. Hajoan vartissa, jos niin käy.

Siis te kaikki tyhjiön riivaamat vaalikannattajat - ja muutkin - liittykää riveihini ja pelastakaa minut hermolomalta. Ehdotan vaihtoehtoiseksi kesäbiisiksi alla olevaa kappaletta. Se sitä paitsi vie meidät metrin lähemmäs yhdistyneitä numeroita ja kauemmas minä, minä, minä -maniasta.




Ellet ole puolellani, olet minua vastaan. Vai miten se meni?


Hyvää syntymäpäivää, sisko! <3

Ole hyvä asiakas palvelijalle

En usein kirjoita tänne tuohtuneena, mutta nyt kirjoitan. Aloitin sunnuntaini lukemalla päivän Aamulehden ja päästyäni liitteisiin, vetäisin aamukahvit nenääni. Ja että miksikö?

Juuri taakse jätetyn vuoden lopulla Palvelualojen ammattiliitto vetosi ihmisiin, etteivät he purkaisi joulustressiään asiakaspalvelijoihin. Asiakkaiden käytös on välillä jopa niin aggressiivista, että PAM on joutunut toteuttamaan verkkokurssin, jolla pyritään kouluttamaan asiakaspalvelijoita uhkaavien asiakastilanteiden varalle.

Siis me ihmiset, sivistyneet ja älykkäät ihmiset, aiheutamme asiakaspalvelussa tilanteita, jotka vaativat uhkatilannekursseja. Tämä on arkipäivää. Ja mitä tekee Aamulehti? Uhraa sunnuntailiitteestään pari aukeamaa sille, millainen on hyvä asiakaspalvelija.

Kuva: zoetnet

Kyllä asiakaspalvelijan täytyy olla työssään pätevä ja kykenevä toimimaan kaikenlaisten ihmisten kanssa. Se on sanomattakin selvää. Mutta mitä asiakaspalvelu oikeastaan on, ellei ihmisten välistä kanssakäymistä. Tähän, niin kuin tangoon, tarvitaan kaksi.

On välillä hyvin vaikea olla hyvä asiakaspalvelija, jos asiakas itse käyttäytyy kuin aasiakas. Olisiko kohtuutonta vaatia, että saadakseen hyvää asiakaspalvelua, olisi asiakkaallakin velvollisuus käyttäytyä kuin ihminen?

Kukaan meistä ei voi seuraamuksitta puhua törkeästi esimerkiksi poliisille. Miksi kuitenkin asiakaspalvelijan niskaan saa kaataa mitä tahansa ja odottaa, että tämä siitä huolimatta hymyilee ja toivottaa aurinkoisesti hyvää viikonloppua?

Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Missä vaiheessa lakkasimme olemasta inhimillisiä ja aloimme käyttäytyä kuin aasiakkaat? Missä vaiheessa unohdimme, ettei meitä palvele kone, vaan tunteva ihminen, samanlainen kuin sinä ja minäkin?

Sakot pihtaamisesta avioliitossa

Tiedän, että tästä aiheesta on puhuttu jo pari päivää ja keskustelu alkaa jo laantua. Itse satuin kuitenkin lukemaan tapauksesta vasta eilen ja haluan siksi käsitellä aihetta vielä vähän lisää. Kyseessä on siis Ranskan tuomioistuimen päätös, jossa mies tuomittiin maksamaan vaimolleen 10 000 euron sakot siitä, että tämä ei ollut harrastanut tarpeeksi seksiä vaimonsa kanssa.

Voitte arvata, mitä mieltä minä tästä olen. Ainakin jos olette lukeneet aiemmat aihetta sivuavat tekstit kommentteineen. Minun mielestä tuo ranskalainen tuomari on väärässä!

En kuitenkaan halua puhua siitä, kuinka jokaisella on oikeus omaan kehoonsa. Saati siitä, kuinka tuon tuomarin päätös kierosti mahdollistaa toisen pakottamisen seksiin, eli karkeasti määriteltynä raiskaamisen. Ei ehkä fyysistä, mutta rahallista pakottamistahan tuollainen sakon uhalla seksin vaatiminen on.  

Sen sijaan haluan kysyä, että mihin se raja oikein vedetään?

Voisiko tuo tuomion saanut mies haastaa vaimonsa oikeuteen siitä, ettei tämä ymmärtänyt miehensä väsymystä ja terveydellistä tilaa? Eikö puolison tukeminen, kannustaminen ja ymmärtäminen ole yhtä keskeinen osa "yhteistä elämää" kuin fyysinen kanssakäyminenkin?

Kuva: o5com

Voiko puolison haastaa oikeuteen siitä, että tämä ei silitä tukkaa tarpeeksi? Suukottele aamuin illoin? Kuuluuko yhteiseen, jaettavaan elämään se, että kysyy joka päivä miten toisen päivä on mennyt? Voiko oikeusteitse vaatia korvausta siitä, ettei toinen ehdi ikinä samaan ruokapöytään tai ota kainaloon yöllä?

Entäpä nämä petihommat sitten? Määrittelikö tämä tuomari, että riittääkö pelkkä yhdyntä siihen, ettei sakkoa tule? Miten on esileikin laita, saako sitä vaatia? Entä jos puolisolla on jotain jänniä taipumuksia, mihin kaikkeen täytyy "yhteisen elämän" nimissä ruveta, ettei saa sakkoja?

Kyllä minä olen sitä mieltä, että jos puoliso on tyytymätön avioeloon (ihan mihin tahansa osaan siitä), täytyy molempien mennä itseensä. Yhdessä voi sitten miettiä, missä vika piilee ja miten tuo vika voitaisiin ratkaista. Yhdessä! Kyllä se nimittäin siinä kohtaa olisin minä, joka lähtisin menemään, jos toinen alkaisi kaivaa asianajajan numeroa...

Hullu maailma?

BFF #6: Friendly silence

This is a series called BeFriending Finland and it is about the oddities of Finnish culture and people. I hope you find it not only amusing but useful too. Here are links to parts #1, #2, #3, #4 and #5! Enjoy!

Today's topic came from a lovely German girl I met last Saturday. We had a good five minute conversation about Finnish sausages, which in German point of view taste more like bread. But besides talking about sausages she also shared some of her insights about our culture.

Apparently in Germany, the more close you get the more you talk. And if, God forbid, one didn't have anything to say to a close friend not to mention a spouse... well that's just a bad thing. Silence means one has run out of things to discuss about.

Kuva: daimalu

So when she came here, she tried to fill all the silent moments with just something. And she was surprised how much Finns can just be quiet with each other. It took her quite a while to realize that we see the silence-situation quite the other way round.

The closer you get, the easier it is to stay quiet with a friend. If one can be silent around a person, it means s/he feels comfortable around him/her. The silence no longer bothers and makes people feel awkward. Rather it becomes friendly, accepting, relaxed.

So if you can sit silent with a Finn, it is almost considered a compliment. It says: hey, you're nice, I feel relaxed around you. So relaxed that I do not feel like we need to talk constantly to be comfortable.

But do You consider silence friendly or awkward?

And stay tuned for more, coming up next: culture shock!

Estääkö tyttöystävä joukkomurhan?

No onpa kiva, ajattelin, kun luin Markus Määttäsen näkökulmakirjoituksen sunnuntain Aamulehdestä. Että nytkö sitten siirretään syyllisyys tytöille ja naisille? Miten kukaan voi edes ehdottaa, että naisen puute olisi joukkosurman syy?

Siinä miettii sitten jokainen tyttö, jota päin Auvinen, Saari tai Norjan Breivik on kuunaan edes katsonut, että: "Jos oisin antanut sille, niin oisko se sitten jättänyt kaikki ne ihmiset tappamatta?" Voiko syyttää nuorta naista siitä, ettei ole tuntenut minkäänlaista vetoa joukkomurhaajaan?

Olen Määttäsen kanssa samaa mieltä, että "yksinäiselle ihmiselle hyvinvointiyhteiskunta on kolkko, antiyhteisöllinen tila". Määttänen jatkaa, että "tähän kylmyyteen ei auta kuin toisen ihmisen fyysinen läheisyys".  Mielestäni kuitenkin henkinen läheisyys on se, mitä syrjäytynyt ja ahdistunut ihminen tarvitsee enemmän kuin tunteetonta pupuseksiä.

Kuva: Linus Bohman

Ymmärrettävistä syistä Määttäsen kirjoitus on aiheuttanut paljon närää. Oikeutetusti on närkästytty siitä, että Määttäsen ratkaisu joukkosurmiin olisi se, että pojat saisivat riittävästi piparia. Jokaisella tytöllä on oikeus omaan kehoonsa ja sen koskemattomuuteen!

Kyllä, nuorten naisten, nuorten miesten ja ihmisten yleensä olisi syytä mennä juttelemaan ja tutustua niihin hiljaisiin ja vetäytyviin ihmisiin. Ihmiset tarvitsevat läheisyyttä ja toisia ihmisiä voidakseen hyvin. Mutta se ei tarkoita sitä, että tyttöjen pitäisi antaa ahdistuneille nuorille miehille ihan vain siksi, että heidän elämänsä on vähän synkkää.

Tässä maassa on kuitenkin aika monta nuorta ihmistä poika- tai tyttöystävää ja/tai seksiä vailla. Vaikka se saattaa ahdistaa, ei se kuitenkaan aja ääritekoihin. Jos alkaa suunnitella joukkosurmaa, ovat ne syyt ja seuraukset aika paljon syvemmällä kuin siellä, ettei ole saanut. Henkinen epätasapaino korjataan ihan muilla asioilla kuin henkisiä myllerryksiä aiheuttavilla parisuhteilla.

Lopetan Määttäsen tekstin ainoaan järkevään lauseeseen: "Ketään ei saa jättää yksin, ja pieniinkin koulukiusauksen merkkeihin pitää puuttua heti."

Mitä mieltä sinä olet? 

Epävarmat mustat sukat

Aion nyt väittää häikäilemättömästi jotain ja toivon, että olette rohkeasti eri mieltä asiasta. Väitän, että mustasukkaisuus on epävarmuutta. Ainakin 75 prosenttisesti. Loput siitä voi ehkä olla luonteenomaista tai alitajuista tai refleksinomaista tai reviirinpuolustusmekanismia. Olen kuitenkin varma, että valtaosa mustasukkaisuudesta johtuu epävarmuudesta.

Epävarmuus jakautuu osaltaan kahtia omaan epävarmuuteen ja toisen aikaansaamaan. Oma epävarmuus on sitä tunneskaalaa, joka saa meidät ajattelemaan, ettemme riitä. Miksi tuo minusta tykkäisi, kun minä oon vaan tämmönen? Maailman pöljin ajatus, johon valtaosa (ellei jokainen) meistä toisinaan sortuu.

Kuva: Jesslee Cuizon

Toisen aiheuttama epävarmuus tulee siitä, etteivät ihmiset muista tehdä riittävän selväksi, että tykkävät toisistaan. Ystävyyteen kuuluu välillä ystävyyden vahvistaminen sanoin, elein tai teoin: pidän sinusta, olet minulle tärkeä, muut ihmiset eivät voi horjuttaa suhdettamme. Ihmiselle on tärkeää saada välillä kuulla olevansa merkityksellinen ja ainutlaatuinen. Jos on epävarma suhteestaan toiseen, tulee helposti mustasukkaiseksi muista ihmisistä.

Väitän siis, että mustasukkaisuus on epävarmuutta. Jos on varma, että oma status toisen elämässä on vakaa, on paljon helpompi antaa mustasukkaisten tunteiden mennä ohi ennen kuin asettuvat taloksi. Nämä ajatukset pohjaavat aivan puhtaasti kokemuksiini omasta ja toisten mustasukkaisuudesta, jota olen sivusta seurannut.

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Kommentoi rohkeasti!

Kommenttilaatikon kootut #2

Olette kirjoittaneet blogiini kaikkiaan 775 kommenttia. 775 on ihan käsittämättömän fantastinen määrä erinomaisen hyviä kommentteja. Etteivät ne kaikki vallan unholaan päätyisi, tässä teille kevään kunniaksi suosikkejani. Siis: kootut kommentit osa kaksi.

Ystävyys on aikaa ja paljon ystävyyttä on enemmän aikaa, eikös? Mikael kommentoi hommaan näin:

"Mä yritän vain pitää kalenterin tarpeeksi tyhjänä, jolloin sinne mahtuu enemmän sellaista spontaania meininkiä, mutta vaatii kylläkin kavereita jotka tekee samoin. :-) Osaan kuitenki paljon paremmin vain soittaa kamulle notta moi ootko kaupungissa voinko tulla kylään, verrattuna että sovin treffejä viikon päähän. Mistä mä tiedän mitä viikon päästä huvittaa tehdä? :-D "

Kun puhuttiin vakavista aiheista, eli kiusaamisesta, kommentoi rh:

"No sen nyt ehkä jotenkin ymmärtää, että lapset kiusaa toisiaan, jos ajattelee, että ovat vielä kehittymättömiä tunne-elämältään. Mutta kuulkaas, ei se tähän lopu, karseinta on, kun ns. aikuisten ihmisten työpaikalla vielä harrastetaan kiusaamista. Ollaan ylimielisiä besserwissereitä, ei siedetä edelleenkään erilaisuutta pukeutumisessa tai mielipiteissä. Ja aikuiset osaa usein tehdä sen niin hienovaraisesti, että...kevyitä vihjauksia, kulmakarvojen kohotuksia, piiloteltuja hymyjä ja syrjäkareinvilkaisuja.”

Allekirjoittaneen niistäessään nenäänsä irti, neuvoi -H- seuraavsti:

”rommitoti :D mukillinen kuumaa vettä, loraus hyvää rommia ja kauhallinen hunajaa. viltin alle. villasukat. kahdeksantoista pakettia nenäliinoja. vicks-nenäsumutetta.”

Kansaa kuohutti Aamulehti ja minäkin kirjoitin silikonirinnoista ja tekoripsistä. Tällöin sanaisen arkkunsa avasi Johanna:

""Onko meidän maassamme todella niin paljon rumia ihmisiä, että Aamulehden artikkeliinkin oli löydetty roppakaupalla nuoria ihmisiä, joilla on jos jonkinlaiset pidennykset." Huono itsetunto niillä on. Ihmiset haluavat saada hyväksyntää ja tämä painottuu varsinkin nuoruusiässä. Jokainen haluaa kuulua joukkoon. Tämän takia kaikki lukiolaiset näyttävät samalta. Pidennykset, rusketukset; luonnollinen kauneus ei tässä todellakaan saa jalantilaa.

Tästä aiheesta riittäisi vaikka kuinka paljon asiaa, nyt en pysty enempää (olen luennolla, heh) Tässä vielä hyvä video. No cure for ugly! http://www.youtube.com/watch?v=OYpwAtnywTk ”

Kyselin, mihin kukakin aikansa käyttäisi, jos hammasrattaasta irti pääsisi. Anonyymi sulatti sydämeni:

”rakkauteen minä tuhlaisin.”


Keskustelun aloitukset ja tilannetaju kutkuttivat kommentointia. Tuomas pelasti päiväni kertoen:

”Kioskin poikana olin jo niin kätevä sutkautuksissani, etten aina muistanut, että kaikkien huumorintaju ei ole kanssani samalla tasolla. Asiakkaana oli eräs nainen, siinä kolmissakymmenissään, ja selkeästi ruoasta nauttiva yksilö. Kyseinen nainen osti kasan herkkuja, ja taisi huomata kyseisenä aikana voimassa olleen kampanjan neljästä tuplasta kahden hinnalla, ja sanoi, että täytyy sitä nyt vielä vähän suklaatakin ostaa. Mulla oli hyvä päivä ja sitten möläytin, että täytyyhän ne saavutetut linjat säilyttää! Hetkeä liian myöhään tajusin, että taisin juuri - täysin vahingossa - kommentoida asiakkaan ylipainoa vitsaillen, mutta onneksi kyseinen nainen vain repesi nauramaan. "Toi oli hyvä, tota pitääkin ruveta käyttämään."”

Myös Hannan kommentti oli mainio:

”Tänään avasin keskustelun asiakkaana myyjän kanssa "no enhän mää tullessani tiennyt, että mää haluan kaalikääryleksiä mutta kun sää tässä nyt myyt kaalikääryleksiä niin määhän haluan kaalikääryleksiä!" Päädyttiin sitten puhutaan tähtien asennosta, pyyhkeen paikasta ja kaikesta erittäin olennaisesta muutenkin.”

Kun odotimme tekstiviestiä ikuisuuden, kirjoitti tittako:

”Ihanaa etten ole yksin, tääläkin on yksi kohtalon toveri! Ja auta armias sitä fiilistä kun sydän jättää pari lyöntiä välistä tekstiviestin saapuessa ja sitten siellä on joku "KappAhlin clubitarjous" eikä laikaan se herra X:ltä tunnin odotettu viesti. Mutta se on maailman paras tunne kun sieltä tuleekin jotain odottamattoman suloista ja vain hymyilee loppupäivän itsekseen :)”

Kohteliaasti kieltäytyminen on vaativa taitolaji, kuten käy ilmi rh:n kommentista:

”Tulee tässä mieleen eräs vanha tapaus, kun lavatansseissa kieltäydyin lähtemästä nuoren miehen kanssa tanssimaan. Syitä oli kaksi: lava oli vielä kovin tyhjä, joten ujous iski ja toisaalta arvioin miehen paljon itseäni lyhyemmäksi. Kieltäytymiseen mies tokaisi: " En olis sinun kanssa kyllä lähtenytkään." Tyrmäävä vastaisku. Olis voinut kyllä loukata tuo vastaus pahasti, jos hän ei olisi tullut myöhemmin hakemaan uudelleen ja ruuhkan suojassa tansiimme ihan ok.”

Ettei menisi ihan överiksi, tässä viimeinen. Yritin lokakuussa usuttaa hymiölakkoon kaikki ja muutaman muunkin. Silloin ytimekkäästi mielipiteensä ilmaisi mtarvainen: ”=)”

Kiitos tuhannesti kaikesta ja kaikista! Muistakaa, että pienikin arjen huomio tai filosofinen ajatuksentynkä on tervetullut. Keep up the good work, fellas!

Iso paha internet

Edellisellä kerralla Ylen A2-keskusteluillassa oli aiheena homot. Tällä kertaa peistä väännettiin internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta. Kuten arvata saattaa, keskustelu oli aseteltu niin, että mielipiteet olivat provosoivia ja tunnelma oli lähes maailmanlopun hengessä maalattu tuho ja hävitys. Mutta mielestäni keskustelussa ei ollut koko totuus, ei edes puoli totuutta paikalla.

En minäkään aina sosiaalisesta mediasta niin mielissäni ole. Kaikenlaiset laitteet ja kommunikaatiovälineet tuovat toki mukanaan erilaisia lieveilmiöitä ja haittapuolia. Mutta olisi yksisilmäistä jättää huomiotta, että noita lieveilmiöitä oli myös menneiden aikojen tavoissa toimia. Kirjeet eivät ehkä koukuttaneet pöydän ääreen samalla tavalla kuin Facebook, mutta ne kulkivat hitaasti ja joutuivat välillä hukkaan. Kyllä sekin on aikoinaan harmia aiheuttanut.

Kuva: Yle A2-teema

Koko keskustelusta henki ajatus jonka mukaan sosiaaliseen mediaan pudotaan kuin pää edeltä Ihmemaahan, jossa tulemme vuoroin pieniksi ja vuoroin suuriksi, voimatta kontrolloida mitä meille tapahtuu tai mitä meistä tiedetään. Mutta eihän se nyt niin mene. Ihminen voi internetissäkin kontrolloida tekemisiään ja sanomisiaan. Voi valita mitä tekee ja missä, eikä sinne tarvitse alkujaankaan laittaa sellaista materiaalia itsestään, minkä epäilee myöhemmin haluavansa sieltä pois.

Tämä liittyy olennaisesti myös ystävyyteen. Kaikkia ihmisiä ei ole pakko seurata Twitterissä, lisätä Facebookissa, kaikille ei tarvitse kertoa sijaintiaan FourSquaressa ja niin edelleen. Sen sijaan näitä moderneja välineitä voi käyttää hyväkseen siihen, mihin ne on tarkoitettu: niiden avulla voi nopeasti ottaa yhteyttä ja laajentaa omaa sosiaalista kenttäänsä kirjeiden lähettelyä paremmin. Lisäksi sosiaalinen media aktivoi uudella tavalla.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta sosiaalisen median aktivoivasta puolesta on #taskolut-konsepti. Aina ne omat luottoystävät eivät vaan ole saatavilla ja silti tekisi mieli lähteä työviikon jälkeen oluelle. Mikä neuvoksi? Kirjoittamalla Twitteriin, että aikoisi lähteä ulos ja olisi seuraa vailla ja lisäämällä #taskuolut-tagin voivat muut samaa ajatusta päässään pyörittelevät etsiä ja löytää kutsun ja siten tulla paikalle. Helppo ja mukava tapa saada seurakseen välillä uusia kasvoja.

Kaikkia ajanvietto-ongelmia tämä ei tietenkään poista. Saattaa käydä kuten Sakarille, joka etsi kaveria illanviettoon Facebookista, kun muut tekivät samaa Twitterissä. :D Mutta enimmälti sosiaalinen media tarjoaa kuitenkin niin paljon mahdollisuuksia, että haittoihin järkevästi suhtautuva osaa kyllä kääntää uudet sovellukset omaksi hyödykseen. Kultaisella keskitiellä ja maalaisjärjellä pääsee näissä asioissa pidemmälle kuin kirjekyyhkyjen aikakaudella.

Oletko käynyt #taskuoluella? Koetko internetin upottavaksi suoksi? Mistä kaikki hysteria aina kumpuaa?

Vaikeneminen kultaa on?

Minä se sitten jatkan tätä kipeänä oloa. Viimeisin vinkeys oli se, kun lähti ääni. Lääkärikin totesi, että ”jaha, ääni on kuin variksenpojalla” ja pisti antibioottikuurille ja puhelakkoon, kunnes ääni palaa. Diagnoosi oli, että minua vaivaa joko mykoplasmainfektio tai, voitteko kuvitella, hinkuyskä. HINKUYSKÄ. Eikö sitä sairastettu joskus kolmekymmentäluvulla? No niin tai näin, yöt menevät puoli-istuvassa asennossa nukkuen ja päivät puhumista vältellen. Ja sekös vasta vaikeaa on!

Oletteko joskus joutuneet olemaan puhumatta? On taatusti tuskainen yritys, varsinkin tällaiselle pölöttäjälle kuin minäkin olen. Se on välillä suorastaan ihan mahdotonta. Lääkärille on pakko puhua, apteekissa on pakko puhua, kaupan kassalla on pakko puhua. Ja sitten on vielä ne tilanteet, kun haluaisi puhua, mutta kun ei saisi. Hississä törmää naapuriin ja haluaisi sanoa jotain, mutta ei saisi. Puhelin soi ja sisko soittaa ekaa kertaa kuukauteen, haluaisi vastata, muttei saisi. Kämppis tulee kotiin kertoillen päivän kuulumisia. Tekisi mieli sanoa jotain, mutta ei vaan saisi.

Kuva: AraGuim

Kyllä puhumatta voi helposti olla päivän, jos ei halua puhua. Minäkin koitin lukiossa yhden päivän ja vaikka hiljaisuuteni ei äidin jakeluun meinannut mennä ollenkaan, niin ihan hyvin se päivä puhumattakin sujui. Mutta päivästä toiseen hiljaa oleminen… ei olisi minusta intialaiseksi pyhäksi mieheksi.

Tässä yhteiskunnassa on miltei mahdotonta olla olematta kanssakäymisissä muiden ihmisten kanssa. Ja kanssakäyminen vaatii puhetta. Ei sillä, etteikö mykkänäkin pärjäisi, mutta miten paljon helpompaa onkaan, kun voimme puhua! Puhe on yksi niistä asioista, joiden hyötyarvon ja tärkeyden muistaa tasan silloin, kun sen on menettänyt.

Niin että tänään, kun avaatte suunne sanoaksenne jollekulle jotakin, miettikää hetki miten kauheaa olisi, jos ette siihen pystyisikään. Puhe on yksi hienoimpia asioita, mitä keholla voi tehdä ja kanssakäymisen välineenä elintärkeä. Joten puhukaa tänään toisillenne ihan vain siksi, että voitte! Puhukaa minunkin edestäni, sillä tämänhetkisestä tilanteesta päätellen, ei minusta lähde kunolla ääntä vielä hetkeen.