Joulutarina - hiiret, karhu ja tonttu

Poikaystäväni kerrostalon aulassa on kivipuutarha, jossa on pitkän aikaa seikkaillut kaksi pehmoleluhiirtä. Tiesimme, että kerrostalossa asuvan vanhan pariskunnan lapsenlapset olivat aina vierailulla käydessään innolla tutkineet, mihin hiiret olivat sillä kertaa menneet. Eräänä perjantai-iltana nuo hiiret olivat kuitenkin kadonneet mystisesti jäljettömiin.

Hiiristä oli tehty myös katoamisilmoitus.

Ensin meitä harmitti hiirten katoaminen - erityisesti, koska arvelimme lasten kaipaavan noita pieniä pehmoleluhiiriä. Sitten mieleemme juolahti, että voisimme selvittää, mihin hiiret olivat joutuneet. Näin se kävi.

***

Kun kivipuutarhan hiiriä ei näkynyt eikä kuulunut, oli luonnollista, että kivipuutarhan kolosta esiin ryöminyt karhu tuli surulliseksi.

Missä ovat hiirulaiset?

Esiin ryöminyt karhu.

Karhu ikävöi hiiriä kivipuutarhassa.

Mutta karhupa ei tiennytkään, että hiiret olivatkin vain lähteneet pienelle seikkailulle, eivätkä suinkaan olleet unohtaneet kivipuutarhan karhua.

Hiiret lähettivät terveisiä...

... Napapiiriltä.

Eikä karhukaan voinut olla enää murheellinen, saatuaan hiirten terveiset Napapiiriltä!

***

Yllätystä naapuripariskunnan lapsenlapsille junaillessamme emme osanneet aavistaa, että mekin saisimme osamme joulun ihmeestä. Nimittäin ennen kuin karhu sai postia, hänen murheitaan oli ilmestynyt lohduttamaan tonttu. Nyt he saavat yhdessä lukea hiirten terveisiä Korvatunturilta.

Taianomaista ja ihmeen ihanaa joulua, rakkaat olevaiset! *<|:)

Hyvää syntymäpäivää sinulle, Alaks!

Jaa, että minkälaista hommaa? Alaks olee? täyttää tänään kolme vuotta! Melkosta hommaa siis. Täytyy ehkä syödä vähän kakkua sen kunniaksi. Syökää tekin, sillä kakku on hyvää. :) 

Teillä on tähän myös erityinen lupa, sillä olette rustanneet kolmen vuoden aikana Alaksiin yli 1600 kommenttia! Tarkalleen ottaen 1644 kolmessa vuodessa, tekee 548 vuodessa, keskimäärin 1,5 kommenttia päivässä. Mieletön homma, kiitos jokaiselle. ♥

Osa teistä on tullut kanssani koko matkan ja siitä kiitollisena olenkin poiminut pitkäaikaisimmilta ja ahkerimmilta kommentoijiltani heidän ensimmäiset kommenttinsa. Koittakaahan arvata lunttaamatta, mihin juttuun kommentit liittyvät. ;)

Hanna: 

Minä kävin viikonloppuna ihan verkostoitumistapahtumassa Sometime2010, jossa tuli kohdattua sekä tuttuja että tuntemattomia. Sanoin todellakin "Moro!", videostreamiinkin.

Mun pyykkituvassa (lue: yhden hengen talouden kylppäri) ei kyllä juuri pääse morjestelemaan kuin itseään.
24. toukokuuta 2010 13.02

jyrik:

Itse en lisäisi missään nimessä työtovereita tai esimiehiä. Siinä menee jokin kriittinen raja mulla. Ehkä siksikin jos tulee feisbuukattua työajalla, kjäh kjäh. Työsuhteen päätyttyä heitä saatan lisätäkin.

Tuntuu oudolta lisätä vanhat koulututut ihan vaan sen takia että joskus on käyty samaa koulua, jos siihen aikaan tai sen jälkeenkään ei ole ollut mitään muuta yhteistä.

Toisaalta olen lisännyt joitakin ihan tuntemattomia huvin vuoksi tai pelkästä mielenkiinnosta. Joskus tämä on saanut aikaan ihan konkreettisia käänteitä elämässä. Esimerkiksi nykyinen asuntoni löytyi henkilön kautta johon tutustuin ensin vain Facebookin kautta. 
26. toukokuuta 2010 16.21

 

Mikael:

Haa haa - parhautta on reissatessa kun pääsee kaupassa kysymään; mikä valuutta tässä maassa käy?
26. toukokuuta 2010 20.08

 

RH:

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitat maanmittauslaitoksen mittausTOLPILLA? Mutta kyllähän aina tervehdyksestä tulee hyvälle tuulelle. Esim. tänä aamuna työmaan pihalla tuntematon nuori mies sanoi minulle *Huomenta*, hyvä alku päivälle.
28. toukokuuta 2010 21.50

 

Pertti Huotari:

Ystävä on luotettava eikä lakkaa pitämästä siitä, jonka ystävä on, mistään syystä.
-en osaa yhdellä lauseella.
30. toukokuuta 2010 15.52

 

Voti:

Niiii.. kuten puhuttiinkin, eikös toi treffikulttuuri ole peräisin jenkkisarjoista ja -leffoista.. miten se "lähetäänkö elokuviin?" sopiikaan suomalaiseen kulttuuriin? Kyllä kai media vaikuttaa siihen miten ihmissuhteissa toimitaan.. ja treffithän on ihan kivojakin.. mutta vähän pintapuoliselta se hattaransyöminen välillä tuntuu.. ainakin meikäläisen näkökulmasta.

Salkkarit, iltalehti, sex and the city.. Nyt kun pääsin vauhtiin, niin.. halutaanko me nyt ihan oikeasti elää saippuasarjassa... Ja ennenkaikkea, missä saippuasarjassa? Mun puolesta vois olla reilusti enemmän Serranon perhettä ja Fireflytä. (Viimeisimmässä ei romantiikkaa ainakaan haettu treffien avulla, mutta kyllä, kyllä siinä silti oli rakkautta ja romantiikkaa..)

Ja et sie oo hirmusen pelottava.
6. kesäkuuta 2010 16.28

ultrix: 

 "Valtaosa ihmisistä tykkää puhua itsestään. On tarve kertoa, mitä on tehnyt, miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Siitä kai Facebookin statuspäivityksetkin ovat esimerkki. Ihmiset haluavat jakaa, puolittaakseen murheensa ja tuplatakseen ilonsa."

Niin totta. Ja tässäkin eri sosiaaliset mediat toimivat eri tavoin: Twitter ja blogit ovat usein varsin yksisuuntaisia tiedotuskanavia (itse aforisoin ja muutenkin heitän sinne päässäni vellovia ajatuksia post-it-lappujen asemesta), kun taas Qaiku, johon vasta olen tutustumassa on kuin IRC-galleria noin vuosina 2001-03, eli yhteisöllinen pienehkö piiri, jossa kuulumisia kommentoidaan porukalla.

Lärvikirja lienee varsin kaksisuuntainen, itse en siellä vieläkään sijaitse. Mutta ilmeisesti lähinnä kaksisuuntainen, eli ei yhteisöllinen Qaikun tyyliin.

Livenä meikäläisellä käy liian helposti sillä tavalla, että joku kysyy minulta kuulumisia ja kerron, mitä nyt kuuluu, mutta unohdan kysyä itse, mitä toiselle kuuluu.
19. elokuuta 2010 10.28

maikkiainen: 

Ismo on perusasioissa kanssani samaa mieltä, vaikka kuunteleekin erilaista musiikkia ja tykkää erijutuista kuin minä.

Unohdit nyt kokonaan sen, kuinka tärkeää seksi ja seksuaalisuus on parisuhteelle. Jos intohimo ja muut hommat toimii, niin toimii suhdekin.

Itselleni paras määritelmä kumppanille on "paraskaveri, johon tuntee intohimoa."

Tv.Maija
23. elokuuta 2010 11.28

 

Kimmo Kristian Rajala:

Itse kirjoituksesi kanssa olen tietysti samaa mieltä, etenkin kun aikanaan itsekin vuosien ajan hakkasin päätäni ujouteni ja suomalaiskansallisen jurouden seinää vasten oppiakseni kohtaamaan toisia ihmisiä -- siitä huolimatta, että yritykseni päättyivät kerta toisensa jälkeen järjestelmällisen nolosti. Tein sen, ja se kannatti, ja kaikki ne kokemukset joita ihmisten lähestyminen on minulle antanut - ne nolotkin - ovat mittaamattoman arvokkaita. Kiitän että kaikesta huolimatta uskalsin ja jatkoin yrittämistä.

Mutta tähän ystäväsi Antin sitaattiin: "Ihmiset eivät vielä osaa, mutta niiden pitäisi oppia olemaan tyytyväisiä siihen, että he tekevät hienoja ja hyviä asioita huolimatta siitä, miten vastapuoli tuohon tekoon reagoi", tähän minun on huudettava kovaan ääneen EI! Ei hyvää tekoa voida edes yrittää mittauttaa ilman että otetaan huomioon miten toinen tekoon reagoi.

(Koska Kimmo on perusteellinen, loput kommentista täällä.)
10. lokakuuta 2010 0.38

Mankinen: 

Kommentoidaanpa nyt kerrankin tänne. Tuo lopun kysymys lienee tarkoitettu retoriseksi, mutta vastaanpa siihen silti: pahinta mitä voi tapahtua, on torjutuksi tuleminen. Se voi - varsinkin toistuvina annoksina - aiheuttaa häpeän tai riittämättömyyden tunteita ja äärimmillään itsetunnon täydellisen romahtamisen. Se taas voi johtaa henkiseen pahoinvointiin, mikä puolestaan voi purkautua esim. päihteisiin turvautumisena tai itsetuhoisuutena. Oikeasti.

Ei toki meillä kaikilla, tai onneksi edes useimmilla, mutta jos puhutaan nyt hetki siitä (henkisesti) "heikoimmasta lenkistä", ei tuo esittämäsi ja sinällään mainio ajatus ("mennään vaan juttelemaan") välttämättä kuulosta enää kovin hienolta. Siellä vaakakupissa on silloin toisella puolella oikeasti jotain painavaa, ja tällöin niitä saumoja on ehkä syytä pohtia.

(Mankinen on myös perusteellinen, loput kommentista täällä.)
31. tammikuuta 2011 21.05

On muuten varsin miespainotteinen tämä kommentoijakaarti. Toki naisvahvistuksiakin mukaan mahtuu. Ellet ole vielä koskaan jättänyt kommenttia, tee se nyt! Kerro vaikka, että missä tutustuit uuteen ihmiseen viimeksi, mitä olet suunnitellut kesälle, mikä on lempijäätelömakusi tai millaisia juttuja haluaisit lukea ensi vuoden aikana. :)

PS. Älkäätten unohtako, että Alaksilla on myös Facebook-sivu! Sinne kaikki mars. 

Tapaus: Vilpittömästi samoin

Kuinka helppoa on hämmentää multisosiaalinen pölöttäjä sanattomaksi? Hyvin helppoa.

Kuten ehkä tiedetään, olen asiakaspalveluammatissa ja puhun siis työkseni monia kymmeniä tunteja viikossa. Lattialla palvellessa keskustelut ovat välillä hyvinkin erikoisia, mutta kassatilanteet menevät enimmäkseen rutiinilla. Paitsi aamuisin, kun mummoilla on paljon asiaa. Ja yhtenä perjantaina.

Taisi olla tammikuun toinen perjantai, kun rupattelin kassalla erään herrasmiehen kanssa työn tekemisestä ja vapaapäivistä ja kaikennäköisestä muusta. Hyväntuulisesti naurava herrasmies sai minustakin parhaan puolen esiin ja siinä tuli vaihdettua muutama ylimääräinen lause. Herrasmiehen perässä tuli nuorempi mies, joka kuunteli sananvaihtoamme selvästi hymähdellen.

Kun tämän nuoren miehen kassavuoro oli lopuillaan ja olin päässyt "hei ja kiitos ja summa ja huolitko kuitin" -rutiinissa loppuvaiheeseen, toivotin hänelle hyvää viikonloppua. Nuori mies pysähtyi. Nosti katseensa lompakostaan. Katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Vilpittömästi samoin."

Lähes ääretön häkellys.

En muista, koska olisin viimeksi häkeltynyt niin totaalisen täydellisen pohjattomasti. Mietin tätä kyseistä lausahdusta monta tuntia putkeen perjantaina, useaan otteeseen lauantaina ja aina satunnaisesti sen jälkeenkin. Viimeksi eilen.

Miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että se tuli niin yllätyksenä tavanomaisen "kiitos samoin" -vastauksen sijaan. Ehkä siksi, että se kuulosti niin... noh... vilpittömältä! Ehkä siksi, että harva asiakas oikein erikseen ja tietoisesti katsoo silmiin varmistaakseen, että kuulen ja ymmärrän, mitä hän haluaa minulle sanoa.

Yhtä kaikki se oli mahtavaa. Olen toivonut siitä asti, että tämä kyseinen nuori mies palaisi ja että saisin kiittää häntä siitä käsittämättömästä positiivisesta energiasta, jonka nuo kaksi pikkuruista sanaa saivat minussa aikaan. Ei häntä ole kuitenkaan näkynyt.

Kirjoitan tätä kahdesta syystä. Yhtäältä haluan rohkaista teitä ottamaan enemmän kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kuten huomaatte. Huomaavaisuus on hyvin pieni ele. Mutta kuinka suuri vaikutus noilla pienillä eleillä voikaan toiseen ihmiseen olla!

Toisaalta toivon, että tämä postaus leviää kulovalkean tavoin ja että jollain ihmeen konstilla tämä teksti kantautuu tämän tuntemattoman nuoren miehen korviin (vai silmiin?). Ja jos niin käy, niin:

Hei, sinä häkellyttävä nuori mies. Kiitos.


Koska sinä olet häkeltynyt viimeksi? Mitä tapahtui? Hyvää viikonloppua kaikille!

Alhomöhnän karkottajaa, 0€/kk

Mitä jokaisella meistä pitäisi olla aina mukana lompakossaan? Oikea vastaus ei ole kondomi.

Oikea vastaus on paperi, jonka molemmilla puolilla on tekstiä. Toiselle puolelle jokaisen tulisi kirjoittaa kymmenen kohdan lista, jossa on lueteltu sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, joista tykkää itsessään. Olivatpa ne asiat sitten fyysisiä tai  henkisiä, jokaisen pitäisi löytää vähintään kymmenen mahtavaa asiaa itsestään.

Toiselle puolelle paperia pitäisi kirjoittaa ylös jokainen positiivinen palaute tai kohteliaisuus, jonka on eläessään saanut. Ihan rohkeasti siis kaikkien entisten rakkauksien ja menneiden puoliskojen tunnustukset ylös, sillä mitä useammalta ihmiseltä noita sanomisia on, sitä parempi! Ne pitää kirjoittaa ylös, koska muuten ne ajan saatossa unohtuu. Ainakin valtaosa niistä unohtuu.

Tämä ei oikeastaan ole kehotus. Jos minulla olisi valtuudet, haluaisin käskeä sinua tekemään tuon listan! Oikeasti nyt heti, eikä kohtajoskusmyöhemmin eli ei ikinä. Miksikö?

Kuva: Kevin Rawlings

Siksi, että jokaiselle meistä iskee välillä itsetuntoalho. Se on sellainen tila, jossa tuntuu, että mikään ei onnistu, tukka ei tottele, eikä kukaan tykkää musta ikinä. Erot, huonot treffit, potkut ja muut pettymykset ovat omiaan synnyttämään näitä tunnetiloja. Samoin menkat, kaamosmasennus, kiire ja stressi.

Itsetuntoalhossa ei yksinkertaisesti löydä peilikuvasta yhtään mitään kaunista katsottavaa. Tällaiset hetket voivat tulla kohdalle yllättäen ja aivan varkain. Noina hetkinä olisi elintärkeää muistaa kaikki ne ihanat asiat, mitä joku on joskus sanonut.

Siksi jokaisella pitäisi olla lompakossaan tuo paperi, johon on kirjattuna omat vahvuudet ja ne puolet, joita muut itsessä arvostavat. Sitä saa kärrättyä päästään ulos uskomattoman määrän alhomöhnää ihan vaan lukemalla niitä toisten sanomia vilpittömän kauniita sanoja.

Minun alhomöhnäni karkottaa tunnustus, jonka eräs jo kauan sitten elämästäni kadonnut poika minulle yön pimeinä tunteina lausui: "En mä edes muista, miltä se ranskanopettaja näytti. Mutta mä muistan, miltä sä näytit." Lause kulkee visusti lompakossa niitä hetkiä varten, kun alakulotila iskee.

Mikä helpottaa sinun alakulotilaasi?

Hei, muistatteko...

... tarinan pienestä huomaavaisesta eleestä? Se oli tarina pojasta, joka palasi tuomaan tytölleen sanomalehden mennessään tupakalle, ettei tällä olisi tylsää yksin istuessaan. Tapaus lämmitti minua pitkän aikaa, ehkä teitäkin?

No, olin tulossa lauantaiyönä kotiin kyliltä, kun samalla oven avauksella rappukäytävään tuli poika ruusu kädessään. Hississä aloin katsoa poikaa tarkemmin ja kyllä vain! Sanomalehti-poikahan se!

Kuva: Milica Seculic

Ilmeisesti huomaavaisuus on kaverilla verissä. Tai sitten tyttö on sellainen tyranni, ettei yöjalasta ilman ruusua ole kotiin tulemista. Mitä veikkaatte? :D

Ei  minulla tänään muuta ollut. Halusin vain kertoa tästä hämmentävästä yhteentörmäyksestä hississäni. Ja on se kuitenkin mukava huomata, ettei kaikki huomaavaisuus ole tästä pikaruokaloiden maailmasta sittenkään hävinnyt.

Kommenttilaatikon kootut #2

Olette kirjoittaneet blogiini kaikkiaan 775 kommenttia. 775 on ihan käsittämättömän fantastinen määrä erinomaisen hyviä kommentteja. Etteivät ne kaikki vallan unholaan päätyisi, tässä teille kevään kunniaksi suosikkejani. Siis: kootut kommentit osa kaksi.

Ystävyys on aikaa ja paljon ystävyyttä on enemmän aikaa, eikös? Mikael kommentoi hommaan näin:

"Mä yritän vain pitää kalenterin tarpeeksi tyhjänä, jolloin sinne mahtuu enemmän sellaista spontaania meininkiä, mutta vaatii kylläkin kavereita jotka tekee samoin. :-) Osaan kuitenki paljon paremmin vain soittaa kamulle notta moi ootko kaupungissa voinko tulla kylään, verrattuna että sovin treffejä viikon päähän. Mistä mä tiedän mitä viikon päästä huvittaa tehdä? :-D "

Kun puhuttiin vakavista aiheista, eli kiusaamisesta, kommentoi rh:

"No sen nyt ehkä jotenkin ymmärtää, että lapset kiusaa toisiaan, jos ajattelee, että ovat vielä kehittymättömiä tunne-elämältään. Mutta kuulkaas, ei se tähän lopu, karseinta on, kun ns. aikuisten ihmisten työpaikalla vielä harrastetaan kiusaamista. Ollaan ylimielisiä besserwissereitä, ei siedetä edelleenkään erilaisuutta pukeutumisessa tai mielipiteissä. Ja aikuiset osaa usein tehdä sen niin hienovaraisesti, että...kevyitä vihjauksia, kulmakarvojen kohotuksia, piiloteltuja hymyjä ja syrjäkareinvilkaisuja.”

Allekirjoittaneen niistäessään nenäänsä irti, neuvoi -H- seuraavsti:

”rommitoti :D mukillinen kuumaa vettä, loraus hyvää rommia ja kauhallinen hunajaa. viltin alle. villasukat. kahdeksantoista pakettia nenäliinoja. vicks-nenäsumutetta.”

Kansaa kuohutti Aamulehti ja minäkin kirjoitin silikonirinnoista ja tekoripsistä. Tällöin sanaisen arkkunsa avasi Johanna:

""Onko meidän maassamme todella niin paljon rumia ihmisiä, että Aamulehden artikkeliinkin oli löydetty roppakaupalla nuoria ihmisiä, joilla on jos jonkinlaiset pidennykset." Huono itsetunto niillä on. Ihmiset haluavat saada hyväksyntää ja tämä painottuu varsinkin nuoruusiässä. Jokainen haluaa kuulua joukkoon. Tämän takia kaikki lukiolaiset näyttävät samalta. Pidennykset, rusketukset; luonnollinen kauneus ei tässä todellakaan saa jalantilaa.

Tästä aiheesta riittäisi vaikka kuinka paljon asiaa, nyt en pysty enempää (olen luennolla, heh) Tässä vielä hyvä video. No cure for ugly! http://www.youtube.com/watch?v=OYpwAtnywTk ”

Kyselin, mihin kukakin aikansa käyttäisi, jos hammasrattaasta irti pääsisi. Anonyymi sulatti sydämeni:

”rakkauteen minä tuhlaisin.”


Keskustelun aloitukset ja tilannetaju kutkuttivat kommentointia. Tuomas pelasti päiväni kertoen:

”Kioskin poikana olin jo niin kätevä sutkautuksissani, etten aina muistanut, että kaikkien huumorintaju ei ole kanssani samalla tasolla. Asiakkaana oli eräs nainen, siinä kolmissakymmenissään, ja selkeästi ruoasta nauttiva yksilö. Kyseinen nainen osti kasan herkkuja, ja taisi huomata kyseisenä aikana voimassa olleen kampanjan neljästä tuplasta kahden hinnalla, ja sanoi, että täytyy sitä nyt vielä vähän suklaatakin ostaa. Mulla oli hyvä päivä ja sitten möläytin, että täytyyhän ne saavutetut linjat säilyttää! Hetkeä liian myöhään tajusin, että taisin juuri - täysin vahingossa - kommentoida asiakkaan ylipainoa vitsaillen, mutta onneksi kyseinen nainen vain repesi nauramaan. "Toi oli hyvä, tota pitääkin ruveta käyttämään."”

Myös Hannan kommentti oli mainio:

”Tänään avasin keskustelun asiakkaana myyjän kanssa "no enhän mää tullessani tiennyt, että mää haluan kaalikääryleksiä mutta kun sää tässä nyt myyt kaalikääryleksiä niin määhän haluan kaalikääryleksiä!" Päädyttiin sitten puhutaan tähtien asennosta, pyyhkeen paikasta ja kaikesta erittäin olennaisesta muutenkin.”

Kun odotimme tekstiviestiä ikuisuuden, kirjoitti tittako:

”Ihanaa etten ole yksin, tääläkin on yksi kohtalon toveri! Ja auta armias sitä fiilistä kun sydän jättää pari lyöntiä välistä tekstiviestin saapuessa ja sitten siellä on joku "KappAhlin clubitarjous" eikä laikaan se herra X:ltä tunnin odotettu viesti. Mutta se on maailman paras tunne kun sieltä tuleekin jotain odottamattoman suloista ja vain hymyilee loppupäivän itsekseen :)”

Kohteliaasti kieltäytyminen on vaativa taitolaji, kuten käy ilmi rh:n kommentista:

”Tulee tässä mieleen eräs vanha tapaus, kun lavatansseissa kieltäydyin lähtemästä nuoren miehen kanssa tanssimaan. Syitä oli kaksi: lava oli vielä kovin tyhjä, joten ujous iski ja toisaalta arvioin miehen paljon itseäni lyhyemmäksi. Kieltäytymiseen mies tokaisi: " En olis sinun kanssa kyllä lähtenytkään." Tyrmäävä vastaisku. Olis voinut kyllä loukata tuo vastaus pahasti, jos hän ei olisi tullut myöhemmin hakemaan uudelleen ja ruuhkan suojassa tansiimme ihan ok.”

Ettei menisi ihan överiksi, tässä viimeinen. Yritin lokakuussa usuttaa hymiölakkoon kaikki ja muutaman muunkin. Silloin ytimekkäästi mielipiteensä ilmaisi mtarvainen: ”=)”

Kiitos tuhannesti kaikesta ja kaikista! Muistakaa, että pienikin arjen huomio tai filosofinen ajatuksentynkä on tervetullut. Keep up the good work, fellas!

Huomaavaisuus on pieni ele

Usein kuulee kerrottavan juttua, että pidemmän päälle pari- ja missä tahansa suhteissa romantiikka ja uutuudenviehätys katoavat. Tulee arki, suuret eleet häviät. Silloin ei enää hurmata toista, ei enää tehdä asioita vain siksi, että halutaan toisen viehättyvät. Tätä pidetään monesti pahana. Mutta onko välttämättä?

Väitän, että vaikka uutuudenviehätys ja hurmaamiseleet loppuvatkin, tulee tilalle jotain muuta. Ja se jokin muu on toisen tuntemiseen perustuva pienieleinen huomiointi. Siihen ei pysty kuin ajan kanssa, tuntemalla, osaamalla toisen piirteet ulkoa. Mielestäni se on hurmaamista parhaimmillaan.

Kuva: Eivind Molvær

Olin lauantaina kylillä. Viereisessä pöydässä istui tyttö ja poika tiiviisti jutellen. Jossain vaiheessa poika nousi ylös ja veti takin niskaan, liekö suunnannut hengittämään nikotiinia. Sivusilmällä seurasin pojan menoa ulko-ovea kohden: hän käveli, pysähtyi äkisti, peruutti askeleen tai pari. Sitten hän nappasi lehtihyllystä Aamulehden ja palasi pöydän luo. Selän takaa hän ojensi lehden tytön eteen pöydälle ja rapsutti kevyesti tytön olkapäätä, ennen kuin aloitti uudelleen matkansa ulos.

Siinä tytön hymyssä, minkä tuo pienen pieni ele sai aikaan, oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Se ei vaadi suuria eleitä, ei mahtitemppua, ei tusinaa ruusuja, ei kilometrin pituista kirjettä. Toisen huomiointi on sitä, että tuo tälle lehden, kun tietää toisen istuvan yksin odottamassa. Niin pienestä se on kiinni.

Miten sinä huomioit toisen viimeksi?

Tapaus: paras syntymäpäivälahja ikinä

Viime viikolla eksyin kirjahyllyyni ja löysin raosta pilkottavan punaisen nauhan. Nyin siitä esille pienen punaisen pussukan, jonka avasin varovasti ja puhaltelin enimmät pölyt päältä. Pussissa oli lappuja, valkoisia lappuja taiteltuna monin kerroin. Muistin. Olin saanut sen syntymäpäivälahjaksi lukioikäisenä.

Istuin sängyn reunalle, kumosin laput syliini ja aloin availla niitä yksi kerrallaan. Siellä oli terveisiä monilta ystäviltäni, jotka lahjan koonnut tyttö oli kirjoittanut jokaisen omalle lapulleen. Sanoja, jotka välittömästi palauttivat mieleeni jokaisen terveisten lähettäjän. Vilpittömiä ja lämpimiä sanoja, jotka edelleen saavat minut niin hyvälle tuulelle, ettei sitä horjuta edes kahdenkymmenen asteen pakkanen.



Yhdessä lapussa luki: ”Olen joskus miettinyt, että miten noin pieneen ihmiseen mahtuu niin iso sydän, että siihen mahtuu koko maailma.” Se on kauneinta, mitä minulle on ikinä sanottu. Ja siksi se on paras syntymäpäivälahja, jonka olen koskaan saanut.

Se voisi olla myös paras syntymäpäivälahja, jonka sinun ystäväsi on koskaan saanut?

Lempeetä perjantaita

Tämä perjantai kaipaa lempeä. Siksi videotarjoilussa Reino & The Rhinos. Kuuntelipa sen sitten lounaan jälkiruoaksi tai viikonlopun fiilistelyksi, niin: "Kun sä elät näinä kylminä aikoina, sun pitäis pitää huoli veljistä ja siskoista, ettei kyynisyys maata valloita, niin koita jaella vastaan vähän rakkautta. Ettei kaikki tää suru ois hyödytöntä, lemmen täytyis olla pyyteetöntä. Kuuntele sun sydäntä, älä sun mieltä. Ja kyl sä tiedät, et kaikki kaipaa lempee, eiks ni?"



Ps. Kiitos kaikille ystäväkirjaan kirjoittaneille. Lämmitti kovasti. Ja vieläkin ehtii, jos et vielä kirjoittanut. :)

Tapaus: pienkylän pikkujoulut

Joulu on jo melkein täällä. Monille se tarkoittaa paluuta juurille, matkustamista johonkin syrjäisempään, melkein metsittyneeseen kyläseen sukulaisten luo. Itse kävin mummolassa viime viikonloppuna ja tein jotain ennenkuulumatonta: menin kolmensadan asukkaan kyläpahasen ainoan baarin pikkujouluihin. Kyllä kannatti!

Harvoin ja missään saa nähdä niin aitoa ihmisten välistä kanssakäymistä kuin kylän ainoan baarin pikkujouluissa. Kaikki tunsivat toisensa, koska on täysin mahdotonta olla tuntematta. Kaikki läimivät toisiaan selkään tai koppasivat karhunhalaukseen remakan naurun saattelemana. ”Kato Paulikin, perhana! Saitko sie sen traktorin korjattua?” Siellä tanssitti kylän nuori mies mummoa sellaisella tarmolla, ettei meinannut mummolla pysyä töppöset jalassakaan.

Kuva: Reinis Traidas

Voin siis vilpittömästi suositella maaseutumatkailua lähimmän kylän kuppilaan siinä vaiheessa, kun alkaa jouluinen mökkihöperyys iskeä. Tai ehkä aiemminkin jo. Menkää toteamaan itse, miten pienten kylien keskuudessa yhteisöllisyys elää, koska sille on siellä otolliset olosuhteet. Lämmittää kiireisen kaupungin asukasta nähdä, miten baarimikotar kutsuu kaikkia asiakkaitaan etunimellä ja miten koko kuppila puhkeaa täyteen huutoon, kun sama baarimikotar saa ansiomerkin kymmenen vuoden työstään.

Jakakaa ihmeessä omat kokemuksenne kotipuolen ihmisten yhteisöllisyydestä. Missä kaukana sinä vietät joulusi? Onko siellä lähikuppilaa, jossa ihmiset ovat ihmisiä toisilleen?