Joulutarina - hiiret, karhu ja tonttu

Poikaystäväni kerrostalon aulassa on kivipuutarha, jossa on pitkän aikaa seikkaillut kaksi pehmoleluhiirtä. Tiesimme, että kerrostalossa asuvan vanhan pariskunnan lapsenlapset olivat aina vierailulla käydessään innolla tutkineet, mihin hiiret olivat sillä kertaa menneet. Eräänä perjantai-iltana nuo hiiret olivat kuitenkin kadonneet mystisesti jäljettömiin.

Hiiristä oli tehty myös katoamisilmoitus.

Ensin meitä harmitti hiirten katoaminen - erityisesti, koska arvelimme lasten kaipaavan noita pieniä pehmoleluhiiriä. Sitten mieleemme juolahti, että voisimme selvittää, mihin hiiret olivat joutuneet. Näin se kävi.

***

Kun kivipuutarhan hiiriä ei näkynyt eikä kuulunut, oli luonnollista, että kivipuutarhan kolosta esiin ryöminyt karhu tuli surulliseksi.

Missä ovat hiirulaiset?

Esiin ryöminyt karhu.

Karhu ikävöi hiiriä kivipuutarhassa.

Mutta karhupa ei tiennytkään, että hiiret olivatkin vain lähteneet pienelle seikkailulle, eivätkä suinkaan olleet unohtaneet kivipuutarhan karhua.

Hiiret lähettivät terveisiä...

... Napapiiriltä.

Eikä karhukaan voinut olla enää murheellinen, saatuaan hiirten terveiset Napapiiriltä!

***

Yllätystä naapuripariskunnan lapsenlapsille junaillessamme emme osanneet aavistaa, että mekin saisimme osamme joulun ihmeestä. Nimittäin ennen kuin karhu sai postia, hänen murheitaan oli ilmestynyt lohduttamaan tonttu. Nyt he saavat yhdessä lukea hiirten terveisiä Korvatunturilta.

Taianomaista ja ihmeen ihanaa joulua, rakkaat olevaiset! *<|:)

Toisenlaisia tarinoita: erakko

Välillä sitä tulee varsin sokeaksi omalle olemassa olemisen tavalleen ja unohtaa, että tässä maailmassa on kokolailla monta muutakin tapa olla ja elää. Yksi Alaksin parhaita puolia on se, että se tutustuttaa minut hyvin erilaisiin tapoihin ajatella, kokea, nähdä.

Haluan tutustuttaa myös teidät näihin jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Erakkomies

Kutsut itseäsi sanalla erakko. Mitä se tarkoittaa?

Erakko on minulle ihminen, joka vapaaehtoisesti minimoi kontaktinsa muihin ihmisiin. Eristäydyn niin hyvin kuin se vain on mahdollista ja järkevää. En normaalisti pidä yhteyttä muihin ihmisiin, en edes vanhempiini. Puhelin on olemassa, mutta yleensä pidän sen äänettömällä enkä välttämättä muista tarkistaa mahdollisesti saapuneita puheluita tai viestejä päiväkausiin. Käyn usein leffassa ja keikoilla, mutta menen niihin yksin. En varsinaisesti välttele sosiaalisia tilanteita eikä minulla ole vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin, en vain pidä sitä tarpeellisena.

Miten suhtaudut erakko-sanaan liitettyihin negatiivisiin mielikuviin?

Muiden negatiiviset mielikuvat eivät minua häiritse. Itselleni erakoituminen on positiivinen asia ja tuo elämään tasapainoa. En koe olevani yksinäinen, ainoastaan yksin.

Mistä luulet sen johtuvan, että sinulle luontevinta on olla yksin? Mikä yksin olemisessa sinua "puhuttelee"?

Olen aina ollut lukutoukka ja viettänyt pitkiä aikoja omissa oloissani. Parhaimpiin muistoihin lapsuudesta kuuluvat mummolan uuninpankolla lukien vietetyt loputtomat tunnit, jolloin seurana on ollut korkeintaan kissa. Pystyn helposti sulkemaan muun maailman tietoisuudestani, koska lapsena lukiessa sitä tuli säännöllisesti harjoiteltua. Olen myös aina viihtynyt pimeydessä, ja yksin kotona ollessa tuli yleensä sammutettua kaikki valot. Jotenkin siitä vain kehittyi paras tapa rauhoittua ja keskittyä itseensä, omiin ajatuksiinsa.

Kaipaatko rakkautta ja jos, miten se on yhdistettävissä erakkouteen?

Rakkaus on hallitsematon voima, joka voi toki viedä jopa minutkin mukanaan. Mutta ei sekään tarkoita muuta kuin sitä että on valmis harkitsemaan toisen henkilön päästämistä osaksi omaa eristyneisyyttään. Tällä hetkellä arvostan kuitenkin yksin olemista niin paljon, että on vaikea uskoa edes rakkauden raivaavan tilaa muille ihmisille elämääni.

Missä tilanteissa ihmisten on vaikea ymmärtää erakkouttasi?

Vanhemmat eivät ainakaan ymmärrä tapaani olla vastaamatta puhelimeen. Mutsin kohdalla kyse lienee enimmäkseen siitä, että hän pelkää minulle sattuneen jotain. Mikä on ihan luonnollista ja ymmärrettävää. Ystävät ovat jo tottuneet siihen ettei minusta kuulu mitään pitkiin aikoihin, joten he ymmärtänevät tilanteen.

Koetko, että erakkoudestasi on sinulle itsellesi haittaa?

Harvemmin. Yleensä se ettei ole tavoitettavissa ei vaikuta omaan tai muidenkaan elämään mitenkään. Toissa lauantaina sattui kuitenkin poikkeustapaus, jolloin olisi ollut parempi että olisin jaksanut vilkaista puhelintani ajoissa. Faija joutui jo päivällä sairaalaan, mutta itse havahduin tilanteeseen vasta kahdeksan jälkeen illalla, kun kauppareissulla tarkistin puhelimesta kelloa. Onneksi asiat olivat edenneet sillä aikaa hyvin ja mutsikin oli jo ehtinyt rauhoittua kun hänelle viimein soitin. Tällaiset odottamattomat tapaukset ovat kuitenkin niin harvinaisia, että ei sellaisten vuoksi voi omaa elämäntapaansa tyystin muuttaa.

Miten toivoisit, että muut toimisivat kanssasi tai suhtautuisivat erakkouteesi?

Nykyinen tilanne on ihan hyvä, pystyn kontrolloimaan osallistumistani sosiaalisiin tilaisuuksiin kuten haluan. Ystäviä voin halutessani tavata, mutta näen heitä hyvin harvoin ja silloinkin yleensä sattumalta kuten eksymällä samaan leffanäytökseen. En kaipaa mitään erityistä suhtautumista, riittää ettei oleta minun olevan tavoitettavissa. Erakkoudesta huolimatta olen kuitenkin aika impulsiivinen, joten minulle voi kyllä ehdotella kaikenlaista tekemistä lyhyelläkin varoitusajalla. Ainakin oluelle minut on helppo houkutella. :)



Haastateltavana: Teemu Ylänne
35-vuotias kulttuurihörhö ja insinööri, työskentelee nykyään testaajana. Nuorempana elämän täytti teatteri, nykyään kuluttaa vapaa-ajastaan valtaosan katsellen elokuvia.  Verkosta löytää nykyään Google Plussasta ja Facebookista.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai sähköpostilla osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Millainen on tyypillinen erakko? Onko sellaisia? Löydätkö itsesi Teemun tarinasta? Olisiko erakkous sinulle luonteva tapa olla? 

Tapaus: Vilpittömästi samoin

Kuinka helppoa on hämmentää multisosiaalinen pölöttäjä sanattomaksi? Hyvin helppoa.

Kuten ehkä tiedetään, olen asiakaspalveluammatissa ja puhun siis työkseni monia kymmeniä tunteja viikossa. Lattialla palvellessa keskustelut ovat välillä hyvinkin erikoisia, mutta kassatilanteet menevät enimmäkseen rutiinilla. Paitsi aamuisin, kun mummoilla on paljon asiaa. Ja yhtenä perjantaina.

Taisi olla tammikuun toinen perjantai, kun rupattelin kassalla erään herrasmiehen kanssa työn tekemisestä ja vapaapäivistä ja kaikennäköisestä muusta. Hyväntuulisesti naurava herrasmies sai minustakin parhaan puolen esiin ja siinä tuli vaihdettua muutama ylimääräinen lause. Herrasmiehen perässä tuli nuorempi mies, joka kuunteli sananvaihtoamme selvästi hymähdellen.

Kun tämän nuoren miehen kassavuoro oli lopuillaan ja olin päässyt "hei ja kiitos ja summa ja huolitko kuitin" -rutiinissa loppuvaiheeseen, toivotin hänelle hyvää viikonloppua. Nuori mies pysähtyi. Nosti katseensa lompakostaan. Katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Vilpittömästi samoin."

Lähes ääretön häkellys.

En muista, koska olisin viimeksi häkeltynyt niin totaalisen täydellisen pohjattomasti. Mietin tätä kyseistä lausahdusta monta tuntia putkeen perjantaina, useaan otteeseen lauantaina ja aina satunnaisesti sen jälkeenkin. Viimeksi eilen.

Miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että se tuli niin yllätyksenä tavanomaisen "kiitos samoin" -vastauksen sijaan. Ehkä siksi, että se kuulosti niin... noh... vilpittömältä! Ehkä siksi, että harva asiakas oikein erikseen ja tietoisesti katsoo silmiin varmistaakseen, että kuulen ja ymmärrän, mitä hän haluaa minulle sanoa.

Yhtä kaikki se oli mahtavaa. Olen toivonut siitä asti, että tämä kyseinen nuori mies palaisi ja että saisin kiittää häntä siitä käsittämättömästä positiivisesta energiasta, jonka nuo kaksi pikkuruista sanaa saivat minussa aikaan. Ei häntä ole kuitenkaan näkynyt.

Kirjoitan tätä kahdesta syystä. Yhtäältä haluan rohkaista teitä ottamaan enemmän kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kuten huomaatte. Huomaavaisuus on hyvin pieni ele. Mutta kuinka suuri vaikutus noilla pienillä eleillä voikaan toiseen ihmiseen olla!

Toisaalta toivon, että tämä postaus leviää kulovalkean tavoin ja että jollain ihmeen konstilla tämä teksti kantautuu tämän tuntemattoman nuoren miehen korviin (vai silmiin?). Ja jos niin käy, niin:

Hei, sinä häkellyttävä nuori mies. Kiitos.


Koska sinä olet häkeltynyt viimeksi? Mitä tapahtui? Hyvää viikonloppua kaikille!

Ei se ole rakettitiedettä

Keskustelun avaaminen nimittäin. Vaikka vaikeaa joskus onkin. Kerron yhden rohkaisevan esimerkin, joka toimii samalla mallikappaleena maailman yksinkertaisimmasta tavasta aloittaa keskustelu ventovieraan kanssa. Tarvitset vain junan ja vieressäsi istuvan matkustajan.

Tiedän, että VR ei ole tehnyt junamatkustuksesta kovin houkuttelevaa viime aikoina, mutta suosittelen silti antamaan junalle mahdollisuuden. Junassa on nimittäin äärettömän helppo alkaa rupatella ihmisten kanssa. Minä olen nuorempana tehnyt sitä paljonkin, nyttemmin tuppaan nukkumaan kaikki junamatkat.

Olin kuitenkin tulossa Pasilasta Tampereelle menneenä viikonloppuna ja istuin täpötäydessä junassa rouvasihmisen viereen. Siinä illan menoja mietiskellen piirtelin naamaa näkyville ja ajattelin lisätä vielä vähäsen hajuvettä, kun pysähdyin.

Ystäväni on kuolettavasti allerginen sitrushedelmille ja meinaa tukehtua junassa tämän tästä, kun ihmiset vain kuorivat hedelmänsä asiaa sen kummemmin miettimättä. Tiedän monien kärsivän myös hajusteallergioista. Kohteliaana kanssamatkustajana käännyin siis ruovashenkilön puoleen: "Anteeksi, mutta haittaako, jos laitan hajuvettä?" Johon nainen vastasi, että "ei lainkaan".

Sen sijaan, että keskustelu olisi jäänyt siihen, jatkoi tämä rouva sanoen, että "olisi se kyllä kauheaa olla allerginen hajusteille". Tästä jatkoimme allergioiden, lisäaineiden, luomuruoan, maatilojen, siskon valmistujaislettujen, koulutusalojen ja opinto-ohjauksen kautta yliopiston rakenneuudistukseen. Sitten olinkin jo Tampereella.

Mistä se kaikki alkoi? Kysymyksestä, jolla varmistin, ettei (ainakaan) vieruskaveri tukehdu. Voiko olla helpompaa tapaa lähestyä vierasta? Se on paitsi kohtelias ja ajattelevainen, myös todella luonteva tie keskusteluun.

Missä ja miten sinä olet viimeksi avannut keskustelun vieraan kanssa? Matkustatko junalla?

PS. Allekirjoittanut suuntaa tänään Saksaan puoleksi viikoksi, joten en ole vastailemassa kommentteihin, mutta tutkin ne kaikki kyllä. Olkaa te toistenne vastailijoita ja pitäkää muutenkin blogi pystyssä sillä välin, kun olen poissa! Palaan pian. :)

Hei, muistatteko...

... tarinan pienestä huomaavaisesta eleestä? Se oli tarina pojasta, joka palasi tuomaan tytölleen sanomalehden mennessään tupakalle, ettei tällä olisi tylsää yksin istuessaan. Tapaus lämmitti minua pitkän aikaa, ehkä teitäkin?

No, olin tulossa lauantaiyönä kotiin kyliltä, kun samalla oven avauksella rappukäytävään tuli poika ruusu kädessään. Hississä aloin katsoa poikaa tarkemmin ja kyllä vain! Sanomalehti-poikahan se!

Kuva: Milica Seculic

Ilmeisesti huomaavaisuus on kaverilla verissä. Tai sitten tyttö on sellainen tyranni, ettei yöjalasta ilman ruusua ole kotiin tulemista. Mitä veikkaatte? :D

Ei  minulla tänään muuta ollut. Halusin vain kertoa tästä hämmentävästä yhteentörmäyksestä hississäni. Ja on se kuitenkin mukava huomata, ettei kaikki huomaavaisuus ole tästä pikaruokaloiden maailmasta sittenkään hävinnyt.

Huomaavaisuus on pieni ele

Usein kuulee kerrottavan juttua, että pidemmän päälle pari- ja missä tahansa suhteissa romantiikka ja uutuudenviehätys katoavat. Tulee arki, suuret eleet häviät. Silloin ei enää hurmata toista, ei enää tehdä asioita vain siksi, että halutaan toisen viehättyvät. Tätä pidetään monesti pahana. Mutta onko välttämättä?

Väitän, että vaikka uutuudenviehätys ja hurmaamiseleet loppuvatkin, tulee tilalle jotain muuta. Ja se jokin muu on toisen tuntemiseen perustuva pienieleinen huomiointi. Siihen ei pysty kuin ajan kanssa, tuntemalla, osaamalla toisen piirteet ulkoa. Mielestäni se on hurmaamista parhaimmillaan.

Kuva: Eivind Molvær

Olin lauantaina kylillä. Viereisessä pöydässä istui tyttö ja poika tiiviisti jutellen. Jossain vaiheessa poika nousi ylös ja veti takin niskaan, liekö suunnannut hengittämään nikotiinia. Sivusilmällä seurasin pojan menoa ulko-ovea kohden: hän käveli, pysähtyi äkisti, peruutti askeleen tai pari. Sitten hän nappasi lehtihyllystä Aamulehden ja palasi pöydän luo. Selän takaa hän ojensi lehden tytön eteen pöydälle ja rapsutti kevyesti tytön olkapäätä, ennen kuin aloitti uudelleen matkansa ulos.

Siinä tytön hymyssä, minkä tuo pienen pieni ele sai aikaan, oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Se ei vaadi suuria eleitä, ei mahtitemppua, ei tusinaa ruusuja, ei kilometrin pituista kirjettä. Toisen huomiointi on sitä, että tuo tälle lehden, kun tietää toisen istuvan yksin odottamassa. Niin pienestä se on kiinni.

Miten sinä huomioit toisen viimeksi?

Ratkaiseva niitti

Aiemmin kerroin teille tarinan pojasta, joka olisi ollut täydellinen kaikin puolin. Mutta jos mikään ei liikahda missään, on se liikahtamattomuus yleensä dealbraker. Noita ratkaisevia niittejä on toki muitakin, valitettavasti monia. Yhden sellaisen kanssa painii ystävättäreni, kuten seuraava tarina kertoo.

Saima tapasi Pekan. Pekka oli hurmaava, Saima hurmaantui. He menivät treffeille ja tutustuivat. Pekka oli edelleen hurmaava ja Saima hurmaantunut. Sitten, kuten jokaisessa suhteessa, tuli aika ensisuudelman. Mutta se oli hirveää. Te tiedätte, että kun se on hirveää, se todella on hirveää. Tässäkö se nyt sitten olisi? Olisiko tämän syyn vuoksi hylättävä muuten kaikin puolin hurmaava Pekka?

Kuva: Lukasz Kryger

Moni on ollut samassa tilanteessa. Se taianomainen hetki juuri ennen ensimmäistä suudelmaa, kun sisukset ovat tuhannen solmussa ja kumpikin pidättää hengitystään. Mutta sitten tapahtuu hirveitä, tulee kieltä ja hampaita ja kuolaa pitkin naamaa ja rytmiikka ei osu yksiin vaikka miten yrittäisi. Se on sellainen hetki, jossa on hyvin vaikea kertoa sille toiselle, että nyt ei toimi. Eikä sitä jälkeenpäinkään osaa ottaa puheeksi mitenkään.

Mutta jos se toinen todella on hurmaava, ihana ja lumoava, niin olisiko aiheesta mahdollista puhua? Voiko toinen olla ottamatta itseensä? Miten opitaan pussaamaan hyvin, jos ei harjoittelemalla? Dear Eki, mitä Saiman pitäisi nyt tehdä?

En ole Eki, mutta ehdottaisin, että niin vaikeaa kuin se onkin, olisi yritettävä nostaa nelijalkainen kotieläin pöydälle. Vähintään olisi ystävyyden teko kertoa rehellisesti syy, jos päättää lopettaa orastavan suhteen siihen paikkaan. Eihän se toinen muuten koskaan voi paremmaksi tullakaan ja pahimmassa tapauksessa kumppani toisensa jälkeen ottaa hatkat. Aihe on vaikea, joten sanat on syytä valita tarkoin. Rehellisyys kuitenkin perii maan.

Olisiko karmea suutelo sinulle dealbraker?

Aina ei voi voittaa

Olen kipeä, joten valmiiksi sängyn pohjasta muhjuuntuneena voin ihan hyvin käyttää mörkömäistä olotilaani hyväksi ja kertoa lannistavan tarinan nuoruudestani. Lupasinhan jo aikojen alussa jakaa kanssanne epäonnistumiseni. Ja kun yrittämisestä keskusteltiin, tulin kommenttien perusteella todenneeksi, että joskus voisi olla hyvä kertoa teille myös niistä lukuisista ja taas lukuisista kerroista, kun pieleen on mennyt. Tämän tarinan ei ole tarkoitus lannistaa, vaan osoittaa, että kaikesta selviää.

Olin neljätoista, aloittanut juuri kahdeksannen luokan, kun ihastuin ihan pohjattomasti rinnakkaisluokan poikaan. Meillä oli jokin yhteinen sivuainekurssi, jonka opetus meni kyllä tässä yksilössä ihan hukkaan. Huokailin ja haaveilin aikani, kunnes päätin, että tälle asialle täytyy tehdä jotain. Joten rohkeasti ja yläasteelle sopivalla tyylillä kirjoitin pojalle lapun ja jätin sen hänen pulpetilleen mennessäni välitunnille. Lapun sisältö oli jotakuinkin: "Alaks olee mun kaa?"

En ole ehkä eläessäni jännittänyt niin paljon, kun odotin jotain reaktiota. Mutta reaktiota ei tullut. Ei kerrassaan mitään. Petyin tietenkin kauheasti. Mutta ajattelin sitten, että ainakin saan kaikessa hiljaisuudessa unohtaa yritykseni epäonnistumisen. Tuskin. Seuraavan kerran kun menin tapaamaan ystäviäni ennen tunnin alkua tuon saman rinnakkaisluokan käytävälle alkoi kaikkien poikien keskuudessa sellainen elämöinti ja huutelu, etten unohda sitä ikinä. Paitsi, ettei tunteisiini vastattu lainkaan, ne revittiin auki ja leviteltiin pitkin yläasteen käytävää.

Toivuttuani järkytyksestä välttelin B-luokan lukujärjestyksen mukaisesti tiettyjä käytäviä. Sitä kesti aikansa, sitten se unohtui. Ja jonkun ajan päästä asiat palautuivat normaaleiksi. Eikä siitä tämän isompaa traumaa jäänyt. :D

Kaikilla meillä on karmaisevia torjutuksi tulemisen tarinoita. En tietenkään vaadi ketään muuta kertomaan omaansa tällä tavoin kaikelle kansalle. (Mutta saa toki, jos haluaa.) Mutta nämä tarinat, jos mitkä, osoittavat, että kyllä näistä nöyryytyksen paikoista vaan yli mennään.

Kuva: Alexandre Normand

Tapaus: paras syntymäpäivälahja ikinä

Viime viikolla eksyin kirjahyllyyni ja löysin raosta pilkottavan punaisen nauhan. Nyin siitä esille pienen punaisen pussukan, jonka avasin varovasti ja puhaltelin enimmät pölyt päältä. Pussissa oli lappuja, valkoisia lappuja taiteltuna monin kerroin. Muistin. Olin saanut sen syntymäpäivälahjaksi lukioikäisenä.

Istuin sängyn reunalle, kumosin laput syliini ja aloin availla niitä yksi kerrallaan. Siellä oli terveisiä monilta ystäviltäni, jotka lahjan koonnut tyttö oli kirjoittanut jokaisen omalle lapulleen. Sanoja, jotka välittömästi palauttivat mieleeni jokaisen terveisten lähettäjän. Vilpittömiä ja lämpimiä sanoja, jotka edelleen saavat minut niin hyvälle tuulelle, ettei sitä horjuta edes kahdenkymmenen asteen pakkanen.



Yhdessä lapussa luki: ”Olen joskus miettinyt, että miten noin pieneen ihmiseen mahtuu niin iso sydän, että siihen mahtuu koko maailma.” Se on kauneinta, mitä minulle on ikinä sanottu. Ja siksi se on paras syntymäpäivälahja, jonka olen koskaan saanut.

Se voisi olla myös paras syntymäpäivälahja, jonka sinun ystäväsi on koskaan saanut?

Tapaus: Ei ole saumaa, niin en edes yritä

Kerron teille uuden viikon alun kunniaksi tarinan elävästä elämästä. Sen funktio on toimia esimerkkinä ihmisten pöljyydestä ja siitä, kuinka rankasti aliarvioimme kykyjämme, mahdollisuuksiamme ja viehätysvoimaamme. Samalla se on oiva muistutus erään herra konsultin neuvosta: ei pitäisi IKINÄ, missään tilanteessa olettaa asioita tietämättä. Eikä se luulo ikinä ole tiedon väärti.

Olin tuossa ennen virallista joulua yksissä jos toisissakin pikkujouluissa. Eräissä niistä sisään marssi kaunis ihmisolento, jonka nähtyäni keräilin leukaani lattialta hyvänlaisen hetken. Katselin kyseistä poikaa kaihoten koko illan, mutta kun hän oli NIIN kaunis, niin en minä tohtinut mennä juttelemaan. Lähellä oli kyllä monta kertaa, mutta rehellisesti sanottuna minulta meni sisu kaulaan. (Mistä näitä sanontoja oikein tulee?)

Kuva: Matt Benton

Iltaa ja aikaa kului tunteja tilanteen kummasti muuttumatta, kunnes sitten erinäisten kohtalon johdattelujen seurauksena päädyimme istumaan vierekkäin. Ja siinä sitten tilanteen ollessa jo suorastaan otollinen aloimme rupatella. Aikamme juteltuamme tokaisi poika minulle yhtäkkiä, että ”enpä olisi pari tuntia sitten uskonut tässä istuvani”. Kun en ottanut lausunnosta tokkua, pyysin tarkennusta, johon hän sanoi: ”no minä sinua koko illan kattelin, mutta ajattelin, että kun ei taatusti ole saumaa, niin en edes yritä”. Että näin.

Eli siis koko illan kahdella puolen huonetta kaksi ihmistä oli vuorotellen toisiaan toisen huomaamatta katsellut, mutta kumpikin oli sitä mieltä, että ”eihän sitä nyt voi MITENKÄÄN kiinnostaa”, niin ei viitsinyt edes yrittää. Kuinka monta kertaa ihmiset kävelevät typeryyksissään onnensa ohi, kysyn vaan? Kuinka monta kertaa aliarvioimme viehätysvoimamme ja kiinnostavuutemme, emmekä viitsi rukkasten pelossa yrittää, vaikka tosiasiassa sitä toista pelottaa ihan yhtä paljon? Niin, mietitäänpä sitä.

Voidaanko sopia, että lopetetaan tämä hapatus ja mennään vaan juttelemaan sille toiselle? Mikä siinä nyt sitten on pahinta mitä voisi tapahtua?

Tapaus: Herrasnaisia ja tasa-arvomiehiä

Aamulehden tekstiviestipalstalla (niin kuin kaikilla hyvillä lehtien tekstaripalstoilla) kiistellään. Ja tällä kertaa aiheena on tapaus, jossa grillikioskin tyttö kolasi pikaisesti enimmät taivaalta sataneet lumet kioskinsa edustalta, jotta asiakkaat pääsisivät paremmin luukulle. Tapahtumaa seurasi vierestä kolme miestä grillijonosta. Ja tästäkös ihmiset suivaantuivat.

Yksi kirjoitti, että jos joku noista miehistä olisi herrasmiehen tavoin tarjoutunut kolaamaan lumet, olisi grillityttö voinut palata ruoanlaittoon, jolloin asiakkaat olisivat saaneet ruokansa nopeammin. Toinen vastasi, että jos grillityttö olisikin ollut poika ja jonossa olisi ollut kolme naista, mahtaisiko moista marmatusta kuulua lainkaan. Ylipäänsä oltiin sitä mieltä, että tästä kuuluu olla jotain mieltä. Joten mitä mieltä tästä nyt sitten kuuluu olla?

Kuva: SeppVei

Elämmekö maailmassa, jossa tasa-arvon nimissä tyttö saa yksin kolata painavaa, märkää lunta raavaiden miesten seisoessa ja tuijottaessa vieressä? Tämä on tietysti van karikatyyrinen esimerkki, sillä siro tyttö voi olla niin tarmokas, että saa lumet luotua uusavutonta, vaikkakin raavaan oloista miestä tuplasti tehokkaammin. Ehkä joku miehistä tarjoutui ja tyttö viittasi kintaalla todeten, että eihän tässä mene kuin hetki.

Toisaalta voidaanko vaatia, että grillikioskille piipahtavan asiakkaan tulisi siinä työtauollaan ruveta toiselle vielä lumenluontiin? Houkuttelisi ajatella, että taukojumppana kahden kolallisen kolaaminen olisi paitsi erinomainen vetristyttäjä, myös tuhannesti hyvän mielen luoja auttajalle. Ehkä siitä saattaisi hymyn tai kiitoksen lisäksi poikia ylimääräinen kauhallinen soppaa.

Entä jos tilanteessa olisi grillipoika ja katsojina kolme naista? Voisiko herrasnainen ehdottaa, että toinen saisi palata töihinsä ja tarttuisi itse odotellessa kolaan? Voisiko grillistä hetkeksi puhtaaseen ulkoilmaan piipahtanut kolaaja jopa närkästyä siitä, että hänen taukojumppansa keskeytetään?

Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

Tapaus: pienkylän pikkujoulut

Joulu on jo melkein täällä. Monille se tarkoittaa paluuta juurille, matkustamista johonkin syrjäisempään, melkein metsittyneeseen kyläseen sukulaisten luo. Itse kävin mummolassa viime viikonloppuna ja tein jotain ennenkuulumatonta: menin kolmensadan asukkaan kyläpahasen ainoan baarin pikkujouluihin. Kyllä kannatti!

Harvoin ja missään saa nähdä niin aitoa ihmisten välistä kanssakäymistä kuin kylän ainoan baarin pikkujouluissa. Kaikki tunsivat toisensa, koska on täysin mahdotonta olla tuntematta. Kaikki läimivät toisiaan selkään tai koppasivat karhunhalaukseen remakan naurun saattelemana. ”Kato Paulikin, perhana! Saitko sie sen traktorin korjattua?” Siellä tanssitti kylän nuori mies mummoa sellaisella tarmolla, ettei meinannut mummolla pysyä töppöset jalassakaan.

Kuva: Reinis Traidas

Voin siis vilpittömästi suositella maaseutumatkailua lähimmän kylän kuppilaan siinä vaiheessa, kun alkaa jouluinen mökkihöperyys iskeä. Tai ehkä aiemminkin jo. Menkää toteamaan itse, miten pienten kylien keskuudessa yhteisöllisyys elää, koska sille on siellä otolliset olosuhteet. Lämmittää kiireisen kaupungin asukasta nähdä, miten baarimikotar kutsuu kaikkia asiakkaitaan etunimellä ja miten koko kuppila puhkeaa täyteen huutoon, kun sama baarimikotar saa ansiomerkin kymmenen vuoden työstään.

Jakakaa ihmeessä omat kokemuksenne kotipuolen ihmisten yhteisöllisyydestä. Missä kaukana sinä vietät joulusi? Onko siellä lähikuppilaa, jossa ihmiset ovat ihmisiä toisilleen?

Kauhee, kun sä oot (lisää adjektiivi tähän)

Nyt suututtaa. Minäpä kerron miksi. Menin pikkujouluihin ja olin myöhässä, koska olin ollut auttamassa kaveria sitä ennen. Olohuone oli siis jo täynnä väkeä, kun saavuin paikalle ja spottasin istumapaikan toiselta puolelta. Kun kahlasin olohuoneen läpi ja istahdin alas, totesi tuttavani minulle: ”Kauhee, kun sä oot laiha. Sun pitäis syödä vähän enemmän.” Tunsin parikymmentä silmää kiinnittyneenä minuun ja ulkomuotooni. Voin kertoa, ei tunnu hyvältä.

Tässä tilanteessa on nyt perustavanlaatuisesti vaikka mitä vialla. Ensinnäkin seurassa ei ikinä pitäisi kiinnittää huomiota yhteen ainoaan ihmiseen. Sellainen spotti on kaikkea muuta kuin ystävällinen teko, varsinkin, jos se huomio on negatiivista. Toisekseen olipa aikomus hyvä tai huono, toisen ulkomuotoon ei saa seurassa puuttua. Eikä mielellään muutenkaan, ellei epäile, että toisen terveys on todella vaarassa.

Kuva: Foxtongue

On ihan käsittämätön harhaluulo, että olisi ok huomauttaa, jos toinen on hoikka. Kenenkään lihavuudesta ei ole soveliasta mainita, miksi sitten laihuudesta olisi? Sama pätee pituuteen. Koko ikäni mummojen pituus-kauhistelua kuulleena olen miettinyt, että kuka ikinä antoi luvan huomauttaa pituudesta? Ei lyhyydestäkään saa, se on epäkohteliasta. Kaikenlainen ulkoisiin seikkoihin takertuminen on pahasta. Se tekee kuulijalle epävarman olon itsestään ja pahimmassa tapauksessa pahan mielen piirteistä, jotka olisivat oikeasti ihania.

Jos epäilee, että toisella on oikeasti ongelma ja se vaikuttaa terveyteen, voi asiasta puhua kahden kesken ja varovasti tunnustellen. Ei missään tapauksessa keskellä olohuonetta kaikkien tuijottaessa. Se, jos mikä, pistää puolustuskannalle tuhoten kaikki luottamuksen ja keskustelun mahdollisuudet. Jos taas toinen on terve ja hyvinvoiva ihminen, ei ole asiallista vihjata, että toinen söisi liikaa tai liian vähän tai olisi liian pitkä tai lyhyt tai hörökorvainen tai länkisäärinen. Ei vaan kuulu hyviin tapoihin sellainen.

Tapaus: herttaisten naisten hepuli

Maailmassa on joku vika. Luin lukioikäisenä Tiede-lehdestä artikkelin, jossa kerrottiin, että lapset nauravat noin 300 kertaa päivässä. Kolmesataa kertaa. Päivässä! Aikuinen sen sijaan nauraa noin kymmenen kertaa. Mitä ihmettä siinä välissä oikein tapahtuu? Kaikkein pahinta on se, että iskee suorastaan häpeä, jos nauraa syyttä suotta julkisella paikalla. Ja julkisella paikallahan me vietämme suuren osan päivästämme.

Olin taannoin junassa matkalla siskoni luo. Viereisessä penkkiryhmittymässä istui kolme vanhempaa rouvaa rupatellen koko matkan keskenään niitä näitä. Mitä myöhemmäksi kello siirtyi ja mitä lähempänä Joensuuta oltiin, sitä enemmän noita naisia alkoi naurattaa. Lopulta he kaikki kikattivat ja käkättivät hillittömästi niin, että vedet valuivat silmistä eikä puhumisesta tullut mitään. Heidät oli vallannut kokomittainen hepuli ja kuinka riemastuttavaa sitä olikaan vierestä seurata!

Naurunpurskahdusten lomasta yksi nainen sai vaivoin sanotuksi, että ”kaikki varmaan luulevat, että me ollaan kännissä”. Ja jatkoi sitten nauruaan. Tätä jäin miettimään. Onko (ainoa) hyväksyttävä syy nauraa junassa se, että on humalassa? Eikö aikuisella ole lupa saada lapsenomaista nauruhepulia ihan vaan siksi, että naurattaa? Ja toden totta, kun katselin heitä hymyillen, näyttivät he suorastaan noloilta. Ikään kuin ihmisen pitäisi voida kontrolloida kaikki tunteensa. Sen vielä melkein ymmärrän, että itkemistään peittelee, heikkouttaan kun ei saisi näyttää, etteivät pedot vie. Mutta että nauramistakin?

Kuva: Laura Brunow

Väitän, ettei kukaan junassa olijoista ollut moksiskaan siitä, että kolme rouvaa nauraa hohotti keskenään ilman ilmeistä syytä. Päinvastoin minua tapaus naurattaa vieläkin, kun sitä muistelen: ihania, rempseitä, runsaita vanhoja rouvia nauramassa mahaansa pidellen. Se oli kuulkaa mahtava näky! Siinä tarttui ihana positiivinen hyrinä koko junanvaunuun. Joten miksi sitä pitäisi hävetä? Ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä pitäisi välittää, vaikka joku pahansuovasti ajattelisikin ilon olevan iloliemestä peräisin? Samahan se, miksi naurattaa, kunhan naurattaa. Kyllä tähän vakavaan, kymmenen-naurua-päivässä –maailmaan enemmänkin naurua mahtuisi.

Niin, että antaa naurattaa. Sen sijaan, että hepulia pitäisi hillitä (niin kuin äiti aina iltapalapöydässä yritti, kun siskojen kanssa meinasi mennä kaakaon juonti pelkäksi kikatukseksi), sanoisin, että sitä pitää lietsoa. Että edes silloin tällöin saisi nauraa mahansa ihan kipeäksi. Muistatko milloin viimeksi itse olet nauranut maha kippurassa?

Mä varaan Paulille paikkaa

Saanko esitellä Paulin. Paulilla ei ole tukkaa, eikä partaa, sillä parta ei pahoille kasva. Ja Pauli on paha, mutta mahdottoman kätevä mies, onhan Pauli sentään Pasin veli. Ainoa huolenaiheeni on, että Pauli lähtee Pasin luokse Lappiin, sillä Paulia tarvitaan paikalla.

Pauli on se kaveri, jolle varataan baarissa paikkaa, kun ei huvita puhua naapuripöydän örveltäjien kanssa. ”Saako tähän istua?”, kysyvät örveltäjät. ”Ei se nyt käy, koska pidän Paulille paikkaa”, kuuluu vastaus. Pauli on mahdottoman kätevä, koska Pauli on aina melkein jo perillä.

Kuva: JapanBlack

Pauli on myös se kaveri, joka juuri oli linjan toisessa päässä, kun sukulaiset kyselevät. ”Kukas sulle soitti?”, utelevat sukulaiset. ”Pauli”, kuuluu selittelemätön vastaus. Pauli on mahdottoman kätevä, koska Paulilla on paljon asiaa, ja siksi se soittelee ja laittaa viestiä tämän tästä. Jos kuitenkin lisäkysymyksiä herää, kuten ”Ai, kuka Pauli?”, voi vastata reippaasti, että ”No se Pasin veli” ja livetä paikalta.

”En se minä ollut, se oli Pauli”, voi vastata silloin, kun on parempi, ettei vastaus ole ”minä”. Kun hylly tippuu seinältä ja isä karjuu naama punaisena tivaten, kuka sen siihen naulasi, oli se tietenkin Pauli. Pauli taisi olla viimeinen, joka lähti autosta ja jonka ovi jäi raolleen, kun aamulla on akku tyhjä koko yön palaneen sisävalon takia. Pauli lienee käynyt myös omenavarkaissa viimepäivinä, onhan Pauli paha mies ja selkeä omenavarkas.

Minä varasin Paulille paikkaa viimeksi maanantaina. Oletko sinä nähnyt Paulia viimeaikoina?

Tapaus: täydellinen paperilla

Perjantain kunniaksi tarina elävästä elämästä: Jokunen kesä sitten löysin naapurini parvekkeelta pojan. Karpo (nimi muutettu) kiinnitti huomioni pitkän vartensa vuoksi ja pellavapään kiharat saivat huomioni kiinnittymään häneen pidemmäksi aikaa. Muistan, että olin tullut juuri töistä ja mukissani oli mustikkasoppaa, kun hengähdin kesäillan lämmössä. Hetken huutelimme vieraille parvekkeille, kunnes kohtasimme kasvotusten ja siitä se sitten lähti.

Karpo oli pidempi kuin minä, hivenen vanhempi kuin minä ja komea kuin mikä. Hän osoittautui puheliaaksi, kohteliaaksi ja huomaavaiseksi. Hän suhtautui kouluun riittävällä vakavuudella, teki töitä, oli velaton, urheili pitääkseen itsensä kunnossa, luki vapaa-ajallaan kirjoja, oli kiinnostunut ajankohtaisista asioista, äänesti, piti lapsista, kiitti ja pyysi anteeksi. Mutta hän oli myös ilkikurinen, sopivasti kuriton ja riittävästi kekseliäs. Eli siis täydellinen paperilla.

Kuva: Joel Bez

Olisin todella halunnut pitää hänestä kovasti ja pehmeästi. Muistan viimeiset ja ratkaisevat treffit, istuimme kahvikupit nenän edessä pöydän vastakkaisilla puolilla, hän kertoi jotain juttua ja minä vain tuijotin häntä miettien: ”Tuntuukohan tämä jossain? Tunnenko minä mitään? Joko nyt? Nyt tuntuu joltain… ei kun… äh, vessahätä.” Silloin minä luovutin. Sanoin Karpolle, että ei tästä nyt tule mitään.

Tiedätte ehkä tilanteen? Toinen olisi kaikin puolin aivan täydellinen, mutta kun ei tunnu missään. Yksikään sielun sointu ei soi. Mikään ei tunnu miltään ja se tekee tapailun yhdentekeväksi. Puhelimen äänet eivät saa aikaan jännittynyttä hätkähdystä. Tapaamista ei odota, saati jännitä. Minä päätin silloin lopettaa. Mutta olen tullut jälkikäteen miettineeksi, että saattaisiko jossain tilanteessa olla parempi ottaa se paperilla täydellinen, kuin olla sitten ihan yksin?

Ja mikä siinä onkin, että joku, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla maailmankaikkeuden ihanin, ei saa sydämessä aikaan minkäänlaisia sivuääniä? Ja sitten taas joku, jonka pitäisi olla vihoviimeinen valinta, tekee ihan heikoksi. Kyllä on kummallinen tämä ihmissielunelämä! En kai ole ainoa, joka on hylännyt jonkun periaatteessa täydellisen, kun se ei ole tuntunut oikealta?

Tapaus: Sinusta tuli onnetar

Sattuipa iltana menneenä, että olimme paikallisessa anniskeluravintolassa ystäväni Hannan kanssa. Parantaessamme maailmaa ja vähän rinnakkaistodellisuuksiakin pistin sivusilmällä merkille, että viereisessä pöydässä istui poikajoukko. Kun Hanna sitten jätti minut hetkeksi yksin istumaan, lähestyi seurueen ulommainen poika minua, muiden pistäessä takkia päälle ja tehden lähtöä.

Pojalla oli käsissään viisi lasinalusta viuhkaksi aseteltuna ja hän sanoi: ”Hei. Sinusta tuli onnetar ja nyt sinun pitäisi valita näistä yksi.” Samalla hän ojensi lasinalus-viuhkaa hivenen lähemmäksi. Totesin siihen, että minulla on yleensä huono tuuri ja saan aina Mustan Pekan, johon hän vakuutti, että neljä korttia viidestä on hyviä kortteja. Otin toisen oikealta ja kiitin. Poika kiitti takaisin, sanoi hei ja poistui lasinalusia selaten. Käänsin kädessäni olevan pahviläpyskän ja löysin puhelinnumeron.

Voitte kuvitella hämmennyksen määrän. Se oli valtava. Päässäni risteili kysymyksiä kuten ”Mitä juuri tapahtui?”, ”Oliko joka alusessa sama numero vai oliko todella kyse arvonnasta?” ja "Kuka arpoi ja mitä?". Ja näin omaperäisen ja vekkulin lähestymistavan riemastuttamana tietenkin lähetin viestiä tuohon numeroon. Numeron takaa paljastui Markku (nimi muutettu), joka tunnusti kirjoittaneensa joka korttiin oman numeronsa, varmistaakseen arpaonnensa. Ei voi poikaa tyhmyydestä syyttää.

Vaikka tarina ei kerro, mitä sitten tapahtui, mielestäni tässä on kuitenkin oivallinen esimerkki. Pienellä mielikuvituksen kipinällä saa ihmeitä aikaiseksi ja vaikka joidenkin mielestä tällaiset tempaukset ovat ehkä turhanpäiväistä hapatusta, toiset (allekirjoittanut mukaan lukien) tarttuvat näihin paljon helpommin kuin niihin iänikuisiin kahvikutsuihin. Markku oli erilaisen lähestymistapansa kanssa selvästi jo voiton puolella, koska kyseinen tempaus hymyilytti minua vielä seuraavanakin päivänä.

Näitä lisää! Siis ei vaan minulle, vaan ylipäätään. Kuten Markun tapauksesta huomaamme, hätä keinot keksii. Ja ei niiden kummoisia keinoja tarvitse olla. Viisi lasinalusta ja kynä on jo aika hyvä alku.

Mitä mieltä sinä olet tempauksista?

Tapaus lettukestit

Muistatte ehkä, että tein taannoin lupauksen. Lupasin laittaa joka viikko aikaa ystävyydelle tehden jotain erikoisempaa, jonka normaalisti ajan puutteessa välttäisin. Se on lähtenyt hieman kankeasti käyntiin, sen myönnän. Mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja kun kajaanilaiset ystäväni kysyivät, voisiko luonani lettukesteillä, en nihkeillyt vaan lupasin ruveta paistajaksi.

Niin sitten eilen illalla ystäväni Juliuksen juostessa kaupasta lisää kananmunia, virittelimme Laurin kanssa lettupannun ja tarpeet valmiiksi. Lupaukseni mukaan paistoin pinon lettuja ja hitaasti pöytä valui täyteen ihania ihmisiä. Siinä söimme lettuja ja taistelimme pimeyttä vastaan kynttilän valossa, kun tupakeittiöstäni edelleen puuttuu lamppu...

En keksi parempaa tapaa viettää maanantai-iltaa, kuin lettuja paistaen ja hyvässä seurassa syöden. Taikinan tekoon menee tuskin kymmentä minuuttiakaan, paistamiseen puoli tuntia ja jos paistamisessa vuorotellaan, ne valmistuvat sivussa kun jo syödään.

Tässä varmuuden vuoksi lettuohje:

1 l maitoa
2-3 kananmunaa
2 tl suolaa
3 tl sokeria
5 dl jauhoja
4 rkl öljyä tai sulatettua voita

Sekoita kaikki keskenään astiassa, anna turvota puoli tuntia, paista voilla, nauti hillon ja ystävien kanssa.

PS. Olen selvästi vaikuttunut ihanan neiti Mak:n Onnellisuuden vuodesta, sillä juuri viime kirjoituksessaan neiti Mak lettukesteili ystäviensä kanssa.

Sokeuttava silmänilo

Rakkauden sanotaan olevan sokea. Sillä ilmeisesti viitataan siihen, että rakastunut ihminen näkee rakkautensa kohteessa vain ne ihanat puolet ja antaa anteeksi kaikenlaista, koska kaiken maailman hormonit kehossa pistävät järkipuolen ihan sekaisin. Mutta ei se ole vain rakastumisen ilmiö. Olen nyt huomannut ympäristössäni, että myös ihastuneet ihmiset tuntuvat olevan paitsi sokeita ja kuuroja myös mykkiä.

Ystävättäreni ihastui hiljattain komeaan nuoreen mieheen. Kuviossa ei olisi mitään väärin, mutta tämä komea nuori mies tekee hänelle ohareita tämän tästä. Koko ystäväporukka on ihan käärmeissään ja valmiita pistämään komean nuoren miehen rahtipaketissa Grönlantiin. Mutta ystävätär on niin ihastunut, että on valmis sulattamaan oharit ja antamaan anteeksi.

Kuva: nyki_m

No, kukaanhan ei oikeasti tiedä, miten fantastisen ihanaa kahden ihmisen keskinäinen aika on ja millaisia muiden silmiin anteeksiantamattomia törppöilyjä sen takia voi sivuuttaa. Mutta voiko ihastuksissaan oikeasti sokeutua niin pahasti, että tulee antaneeksi kävellä ylitseen, koska se toinen on vaan niin ihana? Itsekin olen pari kertaa meinannut mennä pää edeltä orapensaaseen jonkun elämää ihanamman ihmisen takia. Tai olen mennytkin ja ihan päistikkaa. Eikä aina itse tule tajunneeksikaan, miten väärässä sitä voi jonkun ihmisen suhteen olla.

Kun ystävät yrittävät sitten vaivihkaa kertoa, että tätä yksilöä ei kannattaisi ehkä kovin kauaa katsella, kun se kohtelee sinua niin väärin, sitä ei halua missään tapauksessa kuulla. Ja valtaosa kieltää koko asian. Eikä sitä tietenkään voikaan aina tietää, ovatko ystävät vain ylisuojelevaisia vai ehdottomasti oikeassa. Mutta mikä on liikaa? Jos suhteen alkuvaiheessa ihastuksen kohde vaihtaa vaivalla valmistetun illallisen paperitöiden tekoon, millä todennäköisyydellä hän tulevaisuudessa jättää paperipinot sikseen tullakseen kotiin päivälliselle?

Mitä te tästä kaikesta ajattelette? Auttakaa flunssasta muhjuuntunutta ajatteluani ja kertokaa, että missä se raja oikein menee, mitä voi sulattaa ja mitä ei.

Tapaus hymykuoppa

Ihmiset ovat huonoja tarttumaan tilaisuuksiin, joissa lopputuloksesta ei voi olla ihan varma. Tykkäämme pelata varman päälle ja minimoida riskit. Ihmisten välisessä toiminnassakin se näkyy siten, että pelkäämme kasvojemme menetystä enemmän kuin ehdimme huomatakaan. Kun kohtaamme ihmisiä, ajattelemme herkästi, että meille käy hullusti, jos laitamme itsemme likoon. Tänään kerron teille tarinan, kuinka sen, minkä taakseen jättää, joskus myös edestään löytää.

En ole aina kovinkaan esimerkillinen myyjä, koska unohdan välillä pitäytyä puhtaassa kassaetiketissä, rupattelen niitä näitä ja sanon herkästi ääneen ajatukseni. Onneksi sen verran koulittu asiakaspalvelija olen kuitenkin, että sanon ääneen vain positiiviset ajatukseni. Useita vuosia sitten kassalleni raahustautui ruskeasilmäinen nallekarhumainen poika, joka posket hymykuopilla tilasi minulta jotain. Hämillisesti seisoessaan hän näytti niin sympaattiselta, että päätin kertoa hänelle, että hän näyttää sympaattiselta. Hän lähti kassaltani mahdollisesti vieläkin hämillisempänä.

Kuva: Simon Law

Olin tässä iltana muutamana kylillä ja erään baarin käytävällä törmäsin häkellyttävän tutunnäköiseen ihmiseen. Hän sattui sitten samaan pöytään kanssani ja eipä aikaakaan, kun hän kertoi, että oli kerran häkeltynyt kassallani, kun olin kertonut hänen näyttäneen sympaattiselta. Näin vuosien jälkeenkin hän muisti tapauksen ja sanoi tulleensa siitä hyvälle tuulelle. Ja siitähän sitä juttua sitten riittikin pidemmäksi aikaa.

Jäin tätä tapausta sitten miettimään, että mitä tästäkin oppia voisi. Ja sitten koin ahaa-elämyksen! Ei ole ollenkaan hullumpi idea kertoa ihmisille satunnaisia positiivisia asioita aivan spontaanisti ja tuosta vain. Esimerkiksi siksi, että he tulevat siitä hyvälle tuulelle. Mutta myös siksi, että näitä taakseen jättämiä positiivisia asioita saattaa löytää edestään mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Sympaattisuus-kommenttini heitin tuolloin täysin takaa-ajatuksettomasti kummempia miettimättä (kassakohtaaminen on niin lyhyt, ettei siinä nyt paljon miettiä ja jahkailla ehdikään) ja kuinka mainiosti siinä kävi!

Sanotko sinä muille, mitä heistä ajattelet? Saako sinulle kertoa, että näytät sympaattiselta?