Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdinta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdinta. Näytä kaikki tekstit

maanantai 16. joulukuuta 2013

Vieraskynä: Kuinka minusta tuli sosiaalinen

Tämä Aliisan blogihan on täynnä mitä ihastuttavimpia vihjeitä siihen kuinka tutustua uusiin ihmisiin, ylläpitää jo olemassaolevia ihmissuhteita, ja muuten vain elää tässä sosiaalisessa maailmassa jonne kaikki olemme joskus tupsahtaneet. Ne ovat hyviä ohjeita ja olen iloinen että tämä blogi on olemassa, ja salaa toivon että Aliisa päivittäisi sitä vähän useammin.

Mutta blogin ihastuttavuudesta huolimatta sanoisin, että sosiaaliseksi oppii ihan niin kuin kaikki muutkin asiat opitaan: Kävelemään opitaan kävelemällä, pyöräilemään pyöräilemällä, kirjoittamaan kirjoittamalla. Jos haluaa oppia jonglööraamaan, pitää ottaa pallot käteen ja alkaa heitellä, ja jos haluaa oppia soittamaan viulua, täytyy alkaa hieroa jousta viulunkieliä vasten. Ja aivan kuten ensiaskeliaan ottava ihmisentaimi, joka kompastelee joka kolmannella askeleella, tai aivan kuten viulunsoiton aloittelija, jonka korviaraastava ulina kiduttaa koko kerrostaloa, kömpelyys ja virheet kuuluvat myös sosiaalisuuden opetteluun.

Kaikilla on varmasti ne omat kiusalliset muistonsa jostain teinivuosilta, jolloin kaikki on mennyt pieleen. Niitä kertoja, jolloin puoli tuntia on kerännyt rohkeutta mennäkseen puhumaan toiselle, ja sitten kun on saanut rohkeuden kasaan, onkin onnistunut vain sanomaan 'hei', jonka jälkeen on jäänyt seisomaan varttitunniksi hiljaa varpaita tuijotellen.

Se on noloa, se on nöyryyttävää, se on kauheaa ja se syö sielun sisältä päin jättäen jäljelle vain pieniä itsetunnon rippeitä -- ja minä olin nuorempana sen mestari.

Mutta minä huusin itselleni että perhana ei, jos muutkin osaavat puhua toisilleen, niin ei se voi minullekaan olla mahdotonta. Matkustin maan ääriin, pääsin hetkeksi eroon omista rutiineistani ja kotimaisesta roolistani, ja kun tulin takaisin pumppasin itseni täyteen jääräpäistä uhoa, ja valmistauduin hakkaamaan päätäni oman epäsosiaalisuuteni seinään. Sillä oli harmaa kivi miten vahvaa tekoa tahansa, kyllä sekin antaa periksi kun sitä aikansa takoo.

Menin puhumaan ihmiselle, keräsin rohkeuden istahtaa samaan pöytään -- ja sitten istuin varttitunnin hiljaa katsellen kun toinen kiihdytti ruokailutahtiaan päästäkseen kiusallisesta seurastani mahdollisimman pian eroon. Menin toisen kerran juttelemaan ihmiselle, valmistellen päässäni hyviä juttuja joilla saisin jään murrettua ja keskustelun soljumaan sulavasti, ja heti toisen reagoitua tavalla jota en ollut etukäteen osannut odottaa, jäin änkyttämään yksitavuisia sanoja ja nopeutin ruokailutahtiani päästäkseni kiusallisesta tilanteesta eroon. Keräsin rohkeutta mennä puhumaan puolitutulle tytölle, ja vaikkei mielessäni ollut edes käynyt että voisin lähteä häntä iskemään, tytön alettua selittämään että hänellä on poikaystävä ja hän ei ole kiinnostunut, en osannutkaan luovia keskustelua yhtäkkiä tielleni putkahtaneen karikon ohi vaan jollain kömpelöllä tekosyyllä livahdin takaovesta ulos vaatenaulakoiden kätköihin, piiloon ettei kukaan näkisi noloa itseäni.

Kerta toisensa jälkeen lupasin itselleni ja ihmiskunnalle, että vastedes lukittaudun vain huoneeseeni enkä enää koskaan altista kanssaihmisiäni nolostuttavalle olemassaololleni. Ja jos joskus kulkisinkin vielä julkisilla paikoilla, niin ainakin sitouttaisin itseni ehdottomaan vaitiololupaukseen. Mutta sitten aina lipesin, ja päätin yrittää vielä kerran.

Kun viulua rääkkää tarpeeksi pitkään, niin kyllä siitä loppujen lopuksi alkaa yksittäisiä puhtaitakin ääniä irtoamaan. Ja kun vielä jatkaa vonguttamista, sieltä alkaa tulla jopa ihan tunnistettavia melodioita, ehkäpä jopa kauniihkoa musiikkiakin. Ja niinpä minäkin huomasin, että yhtäkkiä aloin löytää itseäni sosiaalisista hetkistä, jotka tuntuivat luontevilta. Löysin itseni istumassa vastapäätä tuntematonta ihmistä yliopistoruokalassa, jonka kanssa jäin juttelemaan vielä lautasten jo tyhjennyttyäkin, ja jonka seurassa tunsin että hänkin jopa nautti seurastani ja jutuistani. Ja pian se toistui toisen ihmisen kanssa. Ja kolmannen. Ja yhtäkkiä huomasin, että niitä kiusaantuneita hetkiä ei enää tullutkaan kuin harvoin, ja lopulta ne katosivat lähes tykkänään.

Minulla oli jääräpäinen tahto muutta itseäni sosiaalisemmaksi, ja kyky olla antamatta periksi (vaikka ehkä minun olisi pitänytkin jo jossain välissä ymmärtää lopettaa kiusaamasta viattomia ihmisparkoja). Mutta hakeutumalla sosiaalisiin tilanteisiin altistin itseni kokemuksen karttumiselle, ja kokemuksen karttuessa taitoni paranivat, ja taitojeni parannuttua… No, nykyisin teen työtä, joka suurelta osin koostuu small talkista ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa. Joidenkin kanssa tulee tietysti toimeen paremmin, toisten kanssa huonommin, mutta siitä huolimatta itse tilanteet tuntuvat luontevilta. En juokse enää vessan piiloon jos en heti keksi mitään hyvää sanottavaa -- ainakaan kovin usein.

Viime vuosina olen törmännyt muutamaan otteeseen "10 000 tunnin sääntöön", ajatukseen, jonka mukaan tullakseen oikeasti taitavaksi millä tahansa alalla sen eteen on tehtävä vähintään 10 000 tuntia työtä. Sama pätee varmasti sosiaalisuuteenkin, mutta sosiaaliseksi oppimisen hyvä puoli on siinä, että niitä tunteja, joissa sosiaalisuutta tulee opittua, tulee tahattomastikin jatkuvasti, vuosi vuodelta lisää, ja kunhan itsensä vain altistaa näille harjoituksille eikä eristä itseään kokonaan pois muusta ihmiskunnasta, 10 000 tuntia tulee täyteen ennemmin tai myöhemmin väistämättä.

Sitä nopeammin mitä jääräpäisemmin taitoa harjoittelee.

Tänään vieraskynään tarttui Kimmo, joka on sosiaalisesti itseoppinut maailmanmatkaaja. Kimmo piirtää myös sarjakuvia, joiden parissa voi viihtyä Katvealueella.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Joulu on pieniä tekoja

Viime maanantaina kirjoitin siitä, kuinka joulu on mielestäni taianomainen aika. Olen sitä mieltä, että jokainen voi löytää joulusta ihmeen. En suostu näkemään joulua pelkkänä krääsäjuhlana tai kulutuspakkona, vaan haluan uskoa, että joulun ihme tulee muualta - kun sen vain antaa tulla.

Mainitsin tekstissäni, että jouluikkunat ja -mainokset voi katsoa näkemättä niiden piilotettua agendaa, jouluun itseensä keskittyen. Kävelin sitten erään ikkunan ohitse, ja pysähdyin lukemaan siihen kiinnitettyä tekstiä.

Merry Christmas.
Christmas is 
doing a little
extra something
for someone.

Tässä lauseessa kiteytyy mielestäni täydellisesti se, mitä yritin edellisessä tekstissäni sanoa. Joulu on sitä, että tekee vähän jotain ylimääräistä jollekulle toiselle. Olipa tuo "a little extra" joululahja, joulukortti, ikkunaan kiinnitetyt jouluvalot, liedelle nostettu glögikattila, pieni yllätys työpaikalla, hyvän joulun toivotus, hymy, katse tai suudelma, se tuottaa aina iloa. Näitä pieniä tekoja me viljelemme ympärillemme koko joulukuun!

Christmas is doing a little extra something
for someone.

Voidaan toki hurskastella ja sanoa, että ainahan meidän pitäisi tehdä vähän ylimääräistä toistemme iloksi ja että ihmisten huomioinnin ei pitäisi keskittyä vain jouluun. Olen luonnollisesti samaa mieltä, sehän on koko tämän blogin ydinsanoma. Mutta me jäyhät ihmiset emme usein muista, kuinka suuri merkitys noilla erittäin pienillä ylimääräisillä huomionosoituksilla on.

Jouluna meistä houkutellaan esiin se lapsenomainen ja hyväntahtoinen puoli, joka haluaa tehdä kaikkea pientä ylimääräistä hyvää muille, koska on joulu. Joulun tekeminen itsessään on "doing a little extra something for someone" ja sellaisenaan se on jo ihme.

Ihmeellistä joulunaikaa kaikille!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Joulu on ihme

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi joulu aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä ihmisille. Joulu, jonka pitäisi olla vuoden satumaisin, taianomaisin ja iloisin aika! Silti joka vuosi näihin aikoihin, kun kalenterin ensimmäinen luukku aukeaa, alkaa samalla armoton kiire, stressi ja kurttunaamojen paraati pitkin katuja.

Lapsena joulu oli taikaa. Olen pikkutyttönä katsonut ulos ikkunasta ja todennut oravanjäljet nähtyäni, että "Tuosta se tonttu on mennyt!". Äitiä se hymyilytti pitkän aikaa. Miten tästä satumaisesta ajasta pystyy tulemaan ihmisille niin järkyttävä stressin aihe?

Siten, että ihmiset lakkaavat muistamasta, miksi joulu tehdään. Ei kukaan pakota ketään tekemään joulua. Ei kukaan rankaise tai sakota jouluvalojen laittamatta jättämisestä tai joululaulujen kuuntelemattomuudesta. Joulu on pääasiassa vapaaehtoinen juhla. Toki siltä ei voi välttyä, mutta siihen ei ole pakko ottaa osaa.

Sen sijaan halutessaan voi katsoa ympärilleen ja nähdä sen taianomaisen satumaailman, jonka me ihmiset yhdessä rakennamme, jotta meillä olisi joulu. Kaikki ne valot, tuoksut, äänet, värit, koristeet... Ne rakennetaan vuosi toisensa jälkeen joulun sadun vuoksi.

Joulun taikaa kera siskon ja koiran.

Se on jokaisen oma asia, miten tähän kaikkeen haluaa suhtautua. Oma valintani on kiitollisena ihmetellä kaikkea sitä kauneutta, minkä ihmiset voivat halutessaan yhdessä rakentaa - kaikkien iloksi! Eikä silloin joulu ole enää kuluttamista, tuotehysteriaa, kiirettä tai stressiä. Joulu on satu, tarina, seikkailu, palanen jotain ihmeellistä.

Toki joulun varjolla myydään asioita ja joulu valjastetaan kulutushysterian apuriksi, mutta ei sitä ole pakko ruokkia. Voi katsoa jouluikkunat ja -mainokset ja nähdä pelkästään sadun, kieltäytyä näkemästä piilotettua agendaa. Monesti on helpottavaa olla tahallaan naiivi ja sinisilmäinen.

Parasta joulussa on juuri se, että se kehottaa meitä olemaan naiiveja, lapsellisia ja hetken aikaan uskomaan satuihin ja ihmeisiin.

Toivon jokaiselle rauhallista ja taianomaista joulukuuta! Ehkä tainaomaista joulua voi houkutella esiin kuuntelemalla vaikka Alaksin kokoamia joululauluja, jotka on saatavilla myös YouTubessa ja Spotify:ssa.

Mitä sinä ajattelet joulusta?

perjantai 8. marraskuuta 2013

BFF #12: What's the deal with the naked sauna thing?

Hey all and welcome to our last episode of BeFriending Finland! Dozen is a nice roundish figure to stop at, don't you think?  We've had a peculiar road and I think it is only fitting to end our series with a post about the sauna - the most peculiar thing in Finland of all times.

When I started eleven episodes ago, I told you about the Finn's need of a personal space. Yesterday I got an excellent comment from Bob who, after living 14 years in Finland (go Bob!), has noticed that though we like space we love closeness. This impression he has gotten in a sauna. Wait... where?

Sauna.
Picture: Jukk_a

A sauna is a room with a stove (or is a heater a more proper term?), which you heat up with either wood or electricity until the room temperature is at least 70 degrees Celsius. Then you strip naked, often in a group, sit on these long wooden benches and throw water on the stove to produce hot steam.

In the sauna you sit, you sweat, you talk (or not) and purely enjoy the heat until you're done. Sometimes you might even beat yourself or each other gently with branches of a birch.

Okay, written out like that it really sounds crazy. And what makes the sauna even a more crazy concept is that, like Bob said, you can sit very closely in the sauna - even with strangers and with both sexes present! Now this must sound very contradictory to you after the talk about personal space. And perhaps it is.

But I think that maybe in this vast, expansive country, where winters are snowy and dark, and where there's more personal space anyone can come up a use with, we have figured out a cultural context in which we can purely enjoy the company of each other. A context where you can get a little bit closer to others in a non-sexual environment. A context where it is quite okay to strip naked, both physically and personally, because in a sauna we are all simply human beings without any makeup.

It's also common to run from the sauna to a lake or a pond.
This picture is from last Juhannus...

Sauna is a good excuse to get friends over. It's a time families spent together. It brings people closer and takes away the barrier that we normally build. It is also respectful tradition since in the sauna it is not okay to stare or act offensive in any way. That is why it's okay to have both sexes present in one sauna, even though public saunas regularly have different sides for men and women.

At some point children stop bathing around the opposite sex parent, since parents are too close and it starts feeling awkward. And I guess here's the key of understanding how space-loving Finn might enjoy a tradition
of the sauna. A sauna is friendly, respectful but not so personal tradition.

And most of all - it's fun!

It has also been fun to share some insights about Finnish culture with. Thank you for sharing, for commenting and for being interested in the matter. If you come up with good ideas of a blog post, a good story or any other thing you might wan't to tell me about, don't hesitate to send me an email: aliisainwonderland (a) gmail.com.

Thank you and see you around!


torstai 5. syyskuuta 2013

Älä sitkuta

Jos saisin antaa teille yhden elämänohjeen, se kuuluisi näin: älä sitkuta.

Sitkuttaa on kainuulainen verbi, jolla kuvataan hankalaa ja työlästä etenemistä. Ykkösvaihteella tasaisella tiellä polkeminen on sitkuttamista. Sitkuttamiseksi meno muuttuu myös silloin, jos potkukelkan alle eksyy hiekkaa.

Minulle sitkuttaminen on muutakin. Se on sitkuttamista. Sitkuttaminen noudattaa muotoa: "minä olen onnellinen, sitku..."

Voin kertoa teille salaisuuden. Sitku ei koskaan tule. Ei tule sitä hetkeä, jolloin kaikki olisi mystisesti hyvin ja onnellista. Kiire ei lopu, kun tilalle tulee uusi. Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi sitkuun. Pitkä ponnistelu megalomaanisen päämäärän vuoksi tuo harvoin onnen, sillä useimmiten sitkussa vallitsee tyhjyys, jopa pettymys.



Kuva: Maija Lumme

Ellei ihminen ole tyytyväinen eletyllä hetkellä, hänen on hyvin vaikea olla onnellinen sittenkään, kun on päässyt sitkuun. Elämän lykkääminen johonkin abstraktiin sitku-hetkeen on elämän hukkaamista. Haaveilla saa ja pitääkin, mutta onnen löytäminen läheltään joka päivä on sellainen taito, joka jokaisen olisi hyvä opetella.

Harvoin olosuhteet ovat sellaiset, ettei niiden kanssa oikeasti voisi olla onnellinen, jos vaan päättää opetella. Siis sen sijaan, että hokisi itselleen "minä olen onnellinen, sitku...", olisi paljon tärkeämpää miettiä, miten voisin olla onnellinen nyt heti.

Oletko sinä onnellinen sitku vai nytku?


tiistai 27. elokuuta 2013

Vieraskynä: Nauti anteliaisuudesta

Pitäisikö kaverille soittaa tai tehdä palvelus, jos tämä kaveri ei välttämättä ole valmis soittamaan takaisin tai tekemään vastapalvelusta? Oman elämänfilosofiani mukaan ratkaisu on kyllä: pitäisi soittaa ja pitäisi tehdä se palvelus. Ensiksi kannattaa toki huolehtia itsestään, mutta sen jälkeen on hyvä auttaa muita monin tavoin, ilman pakkoa vastapalveluksista.

Antelias ja mukava tyyppi on erittäin kiva olla ihan vain antamisen ilosta. Jos jokin tekosi saa jonkun muun iloiseksi, niin mitä muuta palkintoa siitä tarvitset? Jos joudut tekemään palveluksia useammin kuin itse niitä saat, niin entäs sitten? Saat kuitenkin jokaisesta tekemästäsi palveluksesta itsellesi antamisen ilon. Usein kitisevien palvelustenlaskijoiden mielestä he tekevät enemmän jokaiselle ihmiselle kuin he itse tältä saavat. Tämä ajatus ei tietenkään voi pitää paikkansa, ja aiheuttaa vain turhaa mielipahaa kaikille.

Kuva: lorenkerns

Jos mietitään asiaa täysin itsekkään henkilön näkökulmasta, niin hänenkin kannattaa olla varauksettoman antelias kahdesta syystä. Ensiksi, palveluksia saa itse eniten, kun niitä tekee muille. Toiseksi, näitä tehtyjä palveluksia ei kannata kenenkään laskea, koska se vähentää ihmisten halukkuutta tehdä jatkossa vastapalveluksia. Varaukseton anteliaisuus näkyy ulospäin ja parantaa ilmapiiriä.

Mieti palveluksien tekemistä tänään, kun kirjoitat jollekin sähköpostia tai keskustelet jonkun kanssa. Miten voisit tehdä hänen päivästään paremman? Voisitko esimerkiksi kysyä kiinnostuneena kuulumiset, tarjota kyydin jonnekin tai antaa hänelle tarpeellista tietoa vaikka työtehtävään liittyen? Nauti antamisen ilosta ja ideoi läheistesi päivät paremmiksi.

Miten paljon ja millaisia palveluksia sinä teet? Entä odotatko vastapalveluksia? Mitä muita ajatuksia kirjoitus herätti?

Tämänpäiväisen, Alaks olee?:n kolmannen vieraskynäkirjoituksen on kirjoittanut ihmissuhdetaitokouluttaja Karla Nieminen Jäänmurtajista. Hän haluaa kertoa ihmisille, miten elämästä voi nauttia entistä enemmän treenaamalla ihmissuhdetaitoja entistä paremmiksi. Karlan blogi löytyy täältä

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Ryhtiliike!

Istuin koneella selaamassa vanhoja valokuvia. Löysin otoksen, jossa pikkusisko ystävineen rymyää etualalla ja minä istun taustalla kotikodin olohuoneessa tietokoneella, takamuksen alla selkänojaton puupenkki, ruoto aivan suorassa.

Havahduin vertaamaan, miltä ruotoni näytti siinä hetkessä, enkä voinut olla miettimättä, mitä näiden kymmenen vuoden aikana on oikein tapahtunut. Järkytyksestä toivuttuani aloin tehdä empiiristä tutkimusta, mutta järkytyin vain kahta kauheammin.

Suurin piirtein yhdeksällä ihmisellä kymmenestä on aivan häkellyttävän huono ryhti. Kävellessä sitä ei niin huomaa, mutta istuessa kyllä. Tarkkailin tilannetta etenkin KuopioRockissa ja työpaikan ruokalassa ja aloin raapia kuuppaani huolestuneena.

Jos tätä tahtia jatketaan, nuo humoristiset t-paidat siitä, miten ihminen taantuu takaisin apinamaisen kumaraan asentoon eivät välttämättä olekaan pelkkä vitsi. Pää älyluurin ylle kumartuneena, selkä mutkalla, hartiat edessä, kasaan painuneena. Tällaisessa asennossa me elämämme teräksisimmässä kunnossa olevat nuoret ihmiset vietämme päivämme.

Edukseen erottuvia poikkeusyksilöitä KuopioRockissa.

Ryhti ei ole mikään ihan pikkujuttu. Fysioterapeuttiystäväni valisti minua kertoen, että kun emme istu ryhdikkäästi, selkäämme ei tue yksikään lihas vaan koko paino on jänteiden varassa. Ajan saatossa lihakset surkastuvat ja ryhdin pitäminen on entistä hankalampaa. Kasassa istuen veri ei kierrä, ajatus ei kulje, selkä rasittuu ja kipeytyy.

Mutta tiedättekö mikä on kaikkein pahinta? Se on myös aivan käsittämättömän epäesteettistä!

Elleivät siis terveydelliset syyt saa selkää oikenemaan, mieti hetki miltä kasaan painunut olemuksesi näyttää. Hilaa penkki peilin eteen ja katso itseäsi kasaan painuneena. Nosta sitten selkä suoraksi ja pää pystyyn. Muista tuo ero joka kerta, kun huonoon kuntoon päässyt selän lihaksisto kapinoi ja yrittää painaa kumaraan.

Tämä ryhtiliike koskee eritoten minua itseäni, mutta koskeeko se sinua myös? Kärsitkö kipeästä selästä? Oletko ryhdikäs? Erottuvatko ryhdikkäät ihmiset edukseen? Missä asennossa istut juuri nyt?



keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Parempi pieni anti

...kuin suuri lupaus. Teot puhuvat puolestaan. Olla sanojensa mittainen mies. Actions speak louder than words. Vanha kansa meillä ja muualla tuntuu pitäneen suuria puheita varsin pienessä arvossa. Välillä koen olevani niin kovin paljon vanhan kansan kaltainen.

Mitä hyötyä on luvata, jos lupaustaan ei aio pitää? Miten omatunto antaa periksi, että pettää antamansa lupauksen? Etenkään en ymmärrä sellaisia selkärankoja, jotka eivät voi myöntää, että lupaus jää pitämättä. Käsittämättömät esittävät, kuin mitään ei olisi luvattukaan.

Kättä päälle?
Kuva: Orin Zebest

Mielestäni sanat "minä lupaan" velvoittavat ihmistä tekemään kaikkensa, että luvattu asia tapahtuu. Jos kuitenkin jostain syystä lupaukseen ei ylety, on myönnettävä ja pyydettävä anteeksi. Hiljaa kasvatettu luottamus romuttuu muutoin hetkessä, kun rikottu lupaus osoittaa lupaajan epäluotettavaksi.

Ehkä se minua kiukuttava passiivi antaa meille liian usein anteeksi sen, ettei asioihin tartuta. Passiivin takana riittävän kauan kökötettyään alkaa kuvitella, etteivät lauseet, kuten "soitan sinulle huomenna", "nähdään ensi viikolla" tai "korvaan tämän sinulle" merkitsekään mitään.

Tästä syystä uskon, että on aina parempi tehdä vähän, kuin maalailla taivaanrantaan puhumalla paljon. Niinhän ne pikkuiset kanteleensoittajatkin, Marjukkaiset, laulussaan lauloivat: "Parempi pieni anti, kuin suuri lupaus."

Mitä muita suurten lupausten sananlaskuja sinä tiedät? Pidätkö lupauksesi? Ymmärrätkö lupaustenrikkojaa?


torstai 4. heinäkuuta 2013

Älä uraudu: syvenny

Moro nääs! Teemaviikon toiseksi viimeinen osa ei niinkään irrota meitä urista vaan syventää niitä. Mutta syvempi ura on erilainen ura, kuin kepeä naarmu tien pinnassa. Kun menee riittävän syvälle, alkaa löytää asioita, joita ei pinnalta käsin näe.

Ajatus syventymisestä ja sen merkityksestä kimposi itse asiassa musiikista. Minä olen pintapuolinen kuuntelija; kuuntelen hitin sieltä, toisen täältä ja kuorin kaikesta päältä pelkät suosikit. Lukuisilla ystävilläni on kuitenkin perusteellisempi lähestymistapa musiikkiin. Levyt kuunnellaan levyinä alusta loppuun sanat lukien.

Noudatin sitten tätä lähestymistapaa ja yllätyin. Kappaleet, joiden merkitystä olin vähätellyt, saivat ihan uuden elämän osana kokonaisuutta. Keskittymällä, pohtimalla ja rauhoittumalla albumeista löytyi polkuja, joiden seuraaminen olisi ollut pintapuolisella syventymisellä täysin mahdotonta.

Syvennyimme ensimmäisen kämppikseni kanssa
Yves Kleinin tauluun Madridissa.

Näin uskon käyvän myös ihmisten kanssa. Kyllähän moikkaustuttuja ja kavereita täytyy olla, mutta vasta todellisista ystävistä näkee elämän koko kirjon. Vasta sydänystävän kanssa oppii sekä toisesta, itsestään että yhdessä olemisesta.

Monet parhaat asiat vaativat kypsyttelyä, aikaa ja tekeytymistä. Vaikka eläisimme millaisessa pikapikapika-kulttuurissa, puusauna lämpenee edelleen yli puoli tuntia, grilli hiillostuu, jahka kerkiää, taulun tulkinta avautuu vasta maltillisen tuijottelun jälkeen, eikä ihmisestä voi oppia kaikkea yhdessä yössä - ei, vaikka ei edes nukkuisi ollenkaan.

Syvennytään siis tänään johonkin. Olipa kyseessä lehtiartikkeli, albumi, elokuva, taulu, ihminen, ruoka, sauna, luonto tai valkoinen seinä, annetaan asioille niiden vaatima aika.

Mihin sinä syvennyt?

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kaverihamsteri

Hamsteri hamstraa. Hamstraajat keräävät asioita usein liiallisia määriä. Liiallisista määristä seuraa ongelmia. Mutta ominaisuudesta tulee ongelma vasta, kun sen myöntää ja minä myönnän sen nyt:

Hei kaikki, oon Liis, kaverihamstraaja.

Oikeasti olen saavuttanut elämässäni pisteen, jossa olen priorisoinut sosiaalisen elämäni niin pahasti arjen yli, etten ole ehtinyt kauppaan. Ihmiset ovat ihania ja vietän aikani mieluiten hyvässä seurassa. Toisinaan unohdan kuitenkin, että oma seurakin olisi hyvää seuraa, kun vaan malttaisi joskus pysähtyä.

Elämän varrella sitä sekä vahingossa että tahallaan tutustuu lukemattomaan määrään ihmisiä. Kaverihamsterit ovat ihmisrotu, jolle ihmisistä luopuminen on täysin mahdotonta. Koska he eivät osaa luopua, he yrittävät pitää elämässään kaikki tapaamansa ihanat ihmiset.

No, mutta miten ihmisestä muka voi luopua? En ymmärrä!

O-ou!
Kuva: Jesse Barker

Nyt tämä hamstraus on kuitenkin lähtenyt ihan täysin lapasesta. Siinä vaiheessa, kun ei malta sanoa kenellekään ei ja huomaa, että jääkaapissa on pelkkää maapähkinävoita, on syytä tehdä itsetutkiskelua.

Itsetutkiskeluni suuntasi kalenteriani kohti, jossa havaitsin sopineeni jokaiselle illalle menoa tästä hetkestä heinäkuun alkuun asti. Samalla havaitsin menojen karsimisen suoranaiseksi mahdottomuudeksi. Osasin siis ottaa silmän käteen ja todeta tilanteen olevan pielessä, mutta en kuitenkaan osannut auttaa itseäni ulos itse aiheutetusta ongelmasta.

Siksi käännynkin nyt teidän puoleenne. Kertokaa minulle, oi armaat olevaiset, että miten ihmisasioissa priorisoidaan? Miten ihmisestä voi luopua? Millä perusteella jollekin riittää aikaa ja jollekin toiselle ei?


maanantai 20. toukokuuta 2013

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Olen ollut viime aikoina aivan sietämätön ja koetellut rakkaiden ystävieni pinnaa oikein toden teolla. Olen ollut 40 päivää sairas (vaikka kuka näitä laskee), mikä luonnollisesti vaikuttaa paitsi puheenaiheisiini myös mielialaani reippaasti. Suomeksi sanottuna minä valitan.

En ole tottunut olemaan pitkiä aikoja sairas. Itse asiassa oivalsin juuri, etten ole tottunut siihen, että jokin olisi ylipäätään ollenkaan vialla. Olen etuoikeutettu ja tynnyrissä kasvanut hyväosainen, sillä minulla on aina ollut asiat aivan hyvin. Ei mitenkään kultalusikka takataskussa -hyvin, mutta kuitenkin aivan hyvin.

En siis ole tottunut siihen, että pitäisi osata elää jostakin huolimatta. En ole tottunut siihen, että pitäisi osata nähdä onni arjessa, vaikka on koko ajan sairas, koska minun ei ole koskaan täytynyt. Siksi tämä on ollut äärimmäisen opettava kokemus.

Samalla se on ollut läheisilleni varmasti todella piinallista. Siksi haluan tässä kohtaa kiittää joka ikistä, joka on joutunut sietämään tätä jatkuvaa marinaa. Kiitos, että olette jaksaneet ja että olette auttaneet minua oppimaan, että on osattava elää siitäkin huolimatta, ettei kaikki ole koko ajan hyvin.

Vaikka olisi kahden kiven välissä puristuksissa,
voi silti kukkia. 

Tämän kokemuksen myötä ymmärrän paremmin ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta säilyttää elämänilonsa. Nostan kaikkia kuvitteellisia hattujani niille, jotka eivät valita, vaikka heillä on terveys-, raha- tai työhuolia, jotka varjostavat jokaista päivää.

Me suomalaiset olemme eräänlaisia elämäntapavalittajia. Aloitin päivää ennen sairastumistani 21 päivän valittamattomuushaasteen ja lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin siinä kirkkaasti. Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän entistä paremmin, miten turhaa on valittaa etenkin silloin, kun kaikki on ihan oikeasti aivan hyvin.

Me valitamme, vaikka ympärillämme ihmiset, joilla olisi oikeasti syvempiä synkkyyden ja valittamisen aiheita, kärsivät kaikessa hiljaisuudessa. Tai jopa osaavat nähdä onnen ja ilon synkkyydestään huolimatta. Olisi todella syytä ottaa mallia.

Palaan tähän valittamattomuusasiaan myöhemmin lisää. Tulossa on paitsi tarkempaa pohdintaa myös mahdollisesti eräs haastattelu. Sitä ennen kuitenkin menen itseeni ja yritän pistää asiat oikeaan mittasuhteeseen.

Osaatko sinä laittaa synkkyyden sivuun ja olla onnellinen jostakin huolimatta? Kärsivätkö ihmiset ympärilläsi hiljaa vai jatkuvasti valittaen? Miten oppisi elämään sen asian kanssa, että aina kaikki ei voi olla hyvin?

torstai 2. toukokuuta 2013

"Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta."

En voi koskaan tarpeeksi painottaa teille väärinymmärtämisen todennäköisyyttä. Viime helmikuussa kuolleen viestinnän professori Osmo A. Wiion kuuluisan lain mukaan viestintä yleensä epäonnistuu. Paitsi sattumalta.

Masentava ajatus? Vähän.

Älkäämme kuitenkaan vaipuko masennukseen, vaan oppikaamme tästä jotain merkittävää. Ja tuo merkittävä oppi on se ennenkin mainitsemani totuus: ei pidä olettaa, sillä luulo ei ole tiedon väärti. Tämä pitää etenkin paikkansa silloin, kun yritämme olettaa, mitä toinen ajattelee, tuntee tai miettii. Lisäksi se pitää paikkansa niiltä osin, kun uskomme vakaasti toisen ymmärtäneen sanomisemme juuri siten, miten ne tarkoitimmekin.

Viestintää madridilaisessa seinässä.
Kohinaa aiheuttaa se, jos vastaanottaja ei puhu espanjaa.

Viestintäämme tulee kohinaa lukuisista erilaisista syistä. Murrekohina on vain yksi. Sävyt ja sanavalinnat toinen. Tilanne vaikuttaa haastavasti. Vastaanottajan mieliala ja ennakkoasenne viestiämme kohtaan saattavat nekin estää viestin onnistunee perillemenon. Ladontavirhe, epäselvä puhe, ristiriitainen kehonkieli... kyllähän näitä riittää.

Vieläkään ei pidä vaipua masennukseen, vaan ymmärtää, että koska useimmiten meidät enemmän tai vähemmän väärinymmärretään, on parempi puhua mahdollisimman selvästi ja vielä varmistaa jotenkin, että viesti on mennyt perille. Etenkin sellaisten ihmisten kanssa, joita emme tunne ja sellaisten viestien kohdalla, joiden ymmärtäminen olisi tärkeää, ei kannata jättää liikoja sattuman varaan.

Jos joku ei ymmärrä vihjauksiamme, ei vika todennäköisesti ole vastaanottajan, vaan viestinnän. Ei viestin lähettäjän, ei sen vastaanottajan vaan viestin sinänsä. Kehittäkäämme siis viestintää, älkäämme lyökö vastaanottajaa.

Vai oliko Wiio väärässä? Onnistuuko sinin viestintäsi aina? Epäonnistuikohan minun viestintäni nyt? Vai pääsikö käymään sattuma?

maanantai 22. huhtikuuta 2013

En puhu ranskaa, tietokonetta enkä miestä

Kypsyttelin tätä aihetta pitkään, kun ajattelin, että tästä pitäisi kirjoittaa jotain viisasta. Ja sitten tulin siihen tulokseen, että olkoon. En ole niin viisas, enkä kypsyttelemällä viisaammaksi tulekaan, joten tässä tulee raakiletta sitten oikein todella.

Törmäsin jo talvella kirjoitukseen, jossa piruparka Jussi Kolehmainen kertoi suuresta vaikeudestaan puhua naista. Suosittelen tekstiä lämmöllä, se on varsin viihdyttävä, vaikka vakava aihe onkin. Tiivistettynä kuitenkin jutussa kävi ilmi, että toistuvasti vuosien varrella naiset ovat sanoneet Jussille yhtä, tarkoittaneet toista ja hylänneet Jussin keskenään epäloogisin syin.

Ymmärrän tuskan. Toisen sukupuolen kryptiset viestit ovat joskus todella kryptisiä.

Vallilan Irma oli sitten tahollaan vastannut Jussin viestiin kertoen, ettei salaperäisyyden verhoon kietoutuminen ole vain naisten yksinoikeus. Vaikka voin eläytyä jokaiseen Irman esimerkkiin, etenkin tähän surullisen kuuluisaan, katteettomaan "mulla oli kivaa, mä soittelen sulle" -lupaukseen, eivät nämä tekstit ole mielestäni keskenään suoraan verrannolliset.

Kas, kun Jussin tapauksessa mielestäni keskeinen ongelma - huonon tuurin lisäksi - oli se, että hän yritti muuttaa kommunikaatiotaan sen mukaan, mitä oli edellisestä tapauksesta oppinut. Lienee selvää, että jos hän olisi pitänyt oman nopean ja suoran tapansa vastata, vaikka se ei Jennin kanssa toiminutkaan, olisi Saara valinnut Jyrkin sijaan Jussin.


Puhutaanko tässä miestä vai naista?

Minä olen selvästikin Saara, joka ei viehäty odotuttamisesta ja jahkailusta. Tiedän myös monia Jennejä, jotka pitävät liikaa innokkuutta epäviehättävänä. Jos joku olettaa minun olevan Jenni, pieleen menee ihan niin kuin menee pieleen, jos olettaa Jennin olevan Saara. Siksi on syytä vain olla johdonmukaisesti oma itsensä, eikä yleistää, että jos ensimmäinen kohdattu nainen oli Jenni, kaikki muutkin naiset ovat. Seuraava voi hyvinkin nimittäin olla jo Saara.

Ei siis ole mieskieltä eikä naiskieltä. On yksilöllisiä kommunikoinnin tapoja. Siinä tekee suurimman erheen, jos yrittää toimia omaa luontoaan vastaan. Viisaampaa on puhua ja toimia itselleen luontevalla tavalla ja odottaa, että kohdalle osuu se yksilö, joka ymmärtää ja noudattaa samaa viestintämuotoa.

No okei, joskus joillain yksilöillä on kieltämättä vaikeuksia puhua edes kohteliasta yleiskieltä ja silloin voi olla syytä vähän hienosäätää viestintää. Näitä poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta voimme mielestäni kaikki noudattaa Irman ehdotusta, että opettelisimme puhumaan miehen tai naisen sijasta ihmistä. Minusta se on hyvä ehdotus.

Jos tämä kuitenkin tuntuu mahdottomalta, ehkä Manslater auttaa?


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Mistä löytää kavereita, osa 16

No ka, viime kerrasta onkin aikaa. Sitä suuremmalla syyllä onkin taas aika kertoa teille tarina elävästä elämästäni. Se on välillä erittäin metkaa, elämä nimittäin.

Kuten hyvin tiedetään... minä tykkään matkustaa junalla! Salakuuntelen junissa (ja nykyisin myös busseissa), kerään ajatuksia junissa (ja nykyisin myös busseissa) ja nukun junissa (mutta busseissa ei ehdi). Viimeksi kuitenkin kävi niin, että pääsisäisen ruuhkajuna oli niin täysi, etten ehtinyt nukkumaan lainkaan.

Nimittäin menomatkalla viereisellä paikalla istui insinöörimies, jonka kanssa jutun juureen käsiksi pääsimme keskustelemalla rikkinäisestä keskusradiosta. Sitten hän kysyi kirjasta, jota olin aikonut lukea, minkä jälkeen juttu luistikin niin, että seuraavana olikin jo Kuopio.

Joskus on inspiroiva maisema,
joskus inspiroiva matkaseura.

Tulomatkalla juna oli sitäkin täydempi ja kaksi ilman paikkalippua jäänyttä piruparkaa, joista toinen lienee sanomattakin selvästi allekirjoittanut, istui ravintolavaunussa. Pakoilimme kiukkuista myyjätärtä, joka olisi halunnut meidät häätää kuka ties minne. Väänsimme juttua juurta jaksain aina Jyväskylään saakka.

Tämän päivän ratkaisu kaverittomuusongelmaan on siis juna, mieluiten ruuhkainen juna. Älä siis ole kaukaa viisas ja mene edeltä tai tule jäljestä, vaan tunge siihen kaikista pahimpaan ryysikseen ja ryhdy jutulle kanssamatkustajien kanssa. Kaikista ei tule uusia parhaita ystäviä, mutta ainakin se harjoittaa juttelemaan vieraille ja vaivaamaan jutunjuurta pullaksi.

Vai mitä? Oletko jutellut junissa? Keksitkö mitään sanottavaa? Mistä sinä löydät kavereita? Miten teidän talvi on mennyt, kun tuntuu, että olen ollut poissa ikuisuuden? Mutta nyt oon taas täällä, jee! Jeehän?

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Toisenlaisia tarinoita: erakko

Välillä sitä tulee varsin sokeaksi omalle olemassa olemisen tavalleen ja unohtaa, että tässä maailmassa on kokolailla monta muutakin tapa olla ja elää. Yksi Alaksin parhaita puolia on se, että se tutustuttaa minut hyvin erilaisiin tapoihin ajatella, kokea, nähdä.

Haluan tutustuttaa myös teidät näihin jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Erakkomies


Kutsut itseäsi sanalla erakko. Mitä se tarkoittaa?


Erakko on minulle ihminen, joka vapaaehtoisesti minimoi kontaktinsa muihin ihmisiin. Eristäydyn niin hyvin kuin se vain on mahdollista ja järkevää. En normaalisti pidä yhteyttä muihin ihmisiin, en edes vanhempiini. Puhelin on olemassa, mutta yleensä pidän sen äänettömällä enkä välttämättä muista tarkistaa mahdollisesti saapuneita puheluita tai viestejä päiväkausiin. Käyn usein leffassa ja keikoilla, mutta menen niihin yksin. En varsinaisesti välttele sosiaalisia tilanteita eikä minulla ole vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin, en vain pidä sitä tarpeellisena.

Miten suhtaudut erakko-sanaan liitettyihin negatiivisiin mielikuviin?


Muiden negatiiviset mielikuvat eivät minua häiritse. Itselleni erakoituminen on positiivinen asia ja tuo elämään tasapainoa. En koe olevani yksinäinen, ainoastaan yksin.


Mistä luulet sen johtuvan, että sinulle luontevinta on olla yksin? Mikä yksin olemisessa sinua "puhuttelee"?


Olen aina ollut lukutoukka ja viettänyt pitkiä aikoja omissa oloissani. Parhaimpiin muistoihin lapsuudesta kuuluvat mummolan uuninpankolla lukien vietetyt loputtomat tunnit, jolloin seurana on ollut korkeintaan kissa. Pystyn helposti sulkemaan muun maailman tietoisuudestani, koska lapsena lukiessa sitä tuli säännöllisesti harjoiteltua. Olen myös aina viihtynyt pimeydessä, ja yksin kotona ollessa tuli yleensä sammutettua kaikki valot. Jotenkin siitä vain kehittyi paras tapa rauhoittua ja keskittyä itseensä, omiin ajatuksiinsa.

Kaipaatko rakkautta ja jos, miten se on yhdistettävissä erakkouteen?


Rakkaus on hallitsematon voima, joka voi toki viedä jopa minutkin mukanaan. Mutta ei sekään tarkoita muuta kuin sitä että on valmis harkitsemaan toisen henkilön päästämistä osaksi omaa eristyneisyyttään. Tällä hetkellä arvostan kuitenkin yksin olemista niin paljon, että on vaikea uskoa edes rakkauden raivaavan tilaa muille ihmisille elämääni.

Missä tilanteissa ihmisten on vaikea ymmärtää erakkouttasi?


Vanhemmat eivät ainakaan ymmärrä tapaani olla vastaamatta puhelimeen. Mutsin kohdalla kyse lienee enimmäkseen siitä, että hän pelkää minulle sattuneen jotain. Mikä on ihan luonnollista ja ymmärrettävää. Ystävät ovat jo tottuneet siihen ettei minusta kuulu mitään pitkiin aikoihin, joten he ymmärtänevät tilanteen.

Koetko, että erakkoudestasi on sinulle itsellesi haittaa?


Harvemmin. Yleensä se ettei ole tavoitettavissa ei vaikuta omaan tai muidenkaan elämään mitenkään. Toissa lauantaina sattui kuitenkin poikkeustapaus, jolloin olisi ollut parempi että olisin jaksanut vilkaista puhelintani ajoissa. Faija joutui jo päivällä sairaalaan, mutta itse havahduin tilanteeseen vasta kahdeksan jälkeen illalla, kun kauppareissulla tarkistin puhelimesta kelloa. Onneksi asiat olivat edenneet sillä aikaa hyvin ja mutsikin oli jo ehtinyt rauhoittua kun hänelle viimein soitin. Tällaiset odottamattomat tapaukset ovat kuitenkin niin harvinaisia, että ei sellaisten vuoksi voi omaa elämäntapaansa tyystin muuttaa.


Miten toivoisit, että muut toimisivat kanssasi tai suhtautuisivat erakkouteesi?


Nykyinen tilanne on ihan hyvä, pystyn kontrolloimaan osallistumistani sosiaalisiin tilaisuuksiin kuten haluan. Ystäviä voin halutessani tavata, mutta näen heitä hyvin harvoin ja silloinkin yleensä sattumalta kuten eksymällä samaan leffanäytökseen. En kaipaa mitään erityistä suhtautumista, riittää ettei oleta minun olevan tavoitettavissa. Erakkoudesta huolimatta olen kuitenkin aika impulsiivinen, joten minulle voi kyllä ehdotella kaikenlaista tekemistä lyhyelläkin varoitusajalla. Ainakin oluelle minut on helppo houkutella. :)



Haastateltavana: Teemu Ylänne
35-vuotias kulttuurihörhö ja insinööri, työskentelee nykyään testaajana. Nuorempana elämän täytti teatteri, nykyään kuluttaa vapaa-ajastaan valtaosan katsellen elokuvia.  Verkosta löytää nykyään Google Plussasta ja Facebookista.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai sähköpostilla osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Millainen on tyypillinen erakko? Onko sellaisia? Löydätkö itsesi Teemun tarinasta? Olisiko erakkous sinulle luonteva tapa olla? 

tiistai 26. helmikuuta 2013

Eikö alle 18-vuotias ansaitse rakkautta?

Kaksi asiaa tapahtui yhtä aikaa. Alaksin vanhaan kirjoitukseen kommentoitiin ja sähköpostiini kolahti Kysy Aliisalta -posti. Kiitos molemmista! Jännittävästi nämä kaksi käsittelivät täysin eri tavoin samaa asiaa ja herättivät minussa kasan kysymyksiä.

Tiivistetysti kommentissa sanottiin näin:

"Ei se rakkaus tule etsimällä ja hakemalla, tsiigaamalla ketä tahansa vastaantulijaa, kauniita naisia ja komeita miehiä riittää pilvin pimein, pitää miettiä onko ihastus vain hetken ohimenevää huumaa joka hiipuu aikanaan ja onko ihminen edes hänen tyyppiään. Elämää ei pidä tuhlata turhanpäiväiseen miettisimiseen miksi joku ei kiinnostu, jos ei kiinnostu niin mitä sitten, elämä jatkuu. Jos Rakkaus tulee on nii se on tullakseen aikanaan. vain elämällä tätä mielenkiintoista elämää ja tutustumalla ihmisiin, säästyy monelta draamalta."

Sähköpostissa sen sijaan pohdittiin seuraavaa:

"Miksi nuoremmille ei ole deittisivustoa? Kaikki deittisivustot on yli 18-vuotiaille ja nuorempienko pitäisi yrittää löytää sattumalta joku random jostai kadunkulmast? Itseni mielestä nuoremmillekkin pitäisi olla deittisivustoja. Mutta miksi ei ole? Eikö nuoremmat ansaitse rakkautta?"

Yksi random kulmassa, San Sebastianissa.

Miten nämä käsittelevät samaa asiaa? Siten, että jälkimmäisessä harmitellaan sitä, ettei nuorille tarjota samanlaista mahdollisuutta löytää rakkautta kuin aikuisille. Ja toisessa kerrotaan, ettei rakkaus tule väkisin etsien vaan löytyy, jos on löytyäkseen, vain ajan kanssa ja etsimättä.

No, mutta miten se oikeastaan sitten kuitenkaan on? Eikö rakkaus voi löytyä vain niin, että tutustuu mahdollisimman moneen ihmiseen, jolloin tulee tutustuneeksi myös siihen rakkauteenkin? Onko se silloin etsimistä? Jos löytää rakkauden deittipalstalta, onko silloin etsinyt rakkautta vai vain mahdollistanut rakkauteen tutustumisen?

Toisaalta, voidaanko ajatella, että kohtalo ajaa rakkauden toisensa luo väkisin ja huomaamatta? Mihin silloin deittipalstoja tarvitaan? Rakastuivathan meidän vanhempammekin ilman deittipalstoja. Entä, jos jokaiselle on useampi kuin yksi rakkaus, onko deittipalsta vain näppärä tapa löytää yksi niistä? Voiko rakkauksia olla kokonainen liuta? Eikö silloin joku siitä liudasta tule vastaan ruokakaupassakin?

Mitä mieltä sinä olet? Löytyykö rakkaus etsien? Onko deittipalsta etsimistä vai mahdollisuuksia varten? Ansaitseeko alle 18-vuotias rakkauden? Jätä kommentti!

torstai 14. helmikuuta 2013

Älä esitä

Ei pidä olettaa, mikä saa toisen kiinnostumaan ja yrittää olla tai muuttua sellaiseksi. Kun etsii uusia ystäviä, tuttavia, kavereita tai kumppaneita, ei kannata missään tapauksessa esittää olevansa muuta kuin itse todellisuudessa on. Miksi? Siksi, ettei voi mitenkään etukäteen tietää, mistä se toinen syttyy.

Yksi syttyy sanoista, kuten auto, punainen, minun, suuri ja autotalli. Toinen päästää ihastuneen huokauksen sanojen Intia, jooga, porkkana, retriitti ja luomu kohdalla. Kolmas sulaa sisäisesti, kun keskustelukumppani vaivihkaa pujottaa lauseisiinsa sanat diskreetti, käännössointu, kirjakauppa, jeesusteippi ja Maslow'n tarvehierarkia.

Mikä sinun sydäntäsi sykähdyttää?

Ei sitä voi etukäteen tietää, mistä se toinen innostuu.
Mutta eikö ole parasta, kun se toinen innostuu juuri sinusta?

Mistä sinä innostut?

PS. Hyvää ystävänpäivää, muruset! ♥

maanantai 11. helmikuuta 2013

Ei logiikkaa, kun logistiikkaa

Taas tuohduttaa vähäsen. Siksi kiukuttelen teille tänään huomaavaisuudesta, logistiikasta ja siitä, miten ne kaksi eivät tosiaankaan kohtaa toisiaan.

Olen teille monta kertaa ehdotellut ajatusmallia, jossa huomaavaisuus ei olisi suuria tekoja vaativa ponnistus vaan hyvin pieni ele. Huomaavaisuuden pitäisi olla arkiajattelussa sitä, että nostetaan katse maasta, katsotaan toisiamme silmiin, tiedostetaan muiden ihmisten tasavertainen olemassaolo ja kunnioitetaan sitä. Mutta kun ei.

Exhibit A:  


Kun aikanaan olin vielä tavaratalossa töissä, tuli pakkasten ollessa kovimmillaan ykköskerroksessa ovien läheisyydessä työskennellessä aika lailla vilu. Liukuovet ovat auki jatkuvasti ja tuulikaapista ei ole apua edes nimeksi, kun miinus kaksytasteinen ilma vyöryy ovesta sisään. Myyjien jäätymisen lisäksi ei ole kovin energiatehokasta tämä.

No, tästä syystä tavarataloista laitetaan puolet liukuovista kiinni, jotta kylmä ilma jäisi tuulikaappiin, eikä tulisi tavarataloon sisälle aivan hyytävällä tarmolla. Tästä kuitenkin seuraa kaksi lieveilmiötä:

Lieveilmiö 1:  

 

Tuohtunut keski-ikäinen mies tulee huutamaan kassalleni naama ja takaraivo punaisena, että "Nyt jumaliste nuo kaikki ovet auki. Tämä on asiakasta nöyryyttävää pelleilyä tehdä tämmöisiä esteratoja tänne, että ovet auki ja pikkusen sassiin." En liioittele.

Lieveilmiö 2: 

 

Sata ihmistä survoutuu kerralla tuulikaappiin lämmittelemään eikä täten tuulikaapissa mahdu kulkemaan. Lisäksi liukuovet ovat entistä enemmän auki, koska liiketunnistimet luulevat kaiken aikaa, että joku haluaa sisään tai ulos.

Se siitä huomaavaisuudesta. Mitä siitä, että myyjät jäätyvät tai että ihmiset eivät pääse kulkemaan. Kunhan minä nyt vaan saan mennä just siitä mistä haluan ja lämmitellä bussia odotellessa tuulikaapissa, kun en osaa pukeutua talvisäähän sopivasti, niin muusta viis. Minä, minä, minä -mania elää ja voi paksusti. Etenkin talvisin.

Epäloogista logistiikkaa Dublinissa.

Exhibit B: 

 

Yliopistoissa, museoissa ja muissa julkisissa tiloissa on hyvin usein pyörätuolilla kulkevia varten asennettu sähköinen ovenavausjärjestelmä, jotta hekin pääsisivät sisään. Huomaavaista. Toki silloin, kun ovia on vain yksi, sähköovi aukeaa ja pysyy auki huolimatta siitä, meneekö ovesta pyörätuolilla vai kävellen.

Mutta kun niitä ovia on kaksi, kolme tai jopa neljä, niin millä järjellä 95 % käyttää pyörätuolille tarkoitettua sähköovea? Ymmärrän tämän, jos on kävelykepit. Jopa, jos on molemmissa käsissä jotain painavaa. Mutta että terveet, kahdella vapaalla kädellä ja kahdella jalalla varustetut nuoret ja aikuiset painelevat sähköpainiketta ja marssivat avonaisesta ovesta sen sijaan, että viitsisivät rasittaa itseään sen verran, että avaisivat oven? Pullamössösukupolvipa tosiaan.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat, että "SOU??!?": 1) Turhaa sähkönkulutusta. 2) Ovet pysyvät auki ja taas ulkoilma virtaa sisään, jolloin kalliilla sähköllä talvisin lämmitetty ja kesäisin viilennetty ilma virtaa ulos. Energiatehokasta ja järkevää?


Exhibit C: 

 

Juna saapuu asemalle, lentokone kentälle, hissi oikeaan kerrokseen. Ovet aukeavat. Sisään tunkee kauhealla apinan raivolla joukko ihmisiä ennen kuin entiset ehtivät ulos. Miksi? Sisään ei mahdu, ennen kuin entiset ovat poistuneet. Juna ei lähde mihinkään, ennen kuin entiset ovat päässeet ulos ja uudet sisään. Änkemällä ja tunkemalla ei pääse montaakaan sekuntia aikaisemmin yhtään mihinkään.

Missä on huomaavaisuus? Missä on maalaisjärki? Missä on looginen logistiikka? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Nyt saattoi kyllä käydä niin, että sanoistani poiketen tuomitsen vähäsen. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nainen ei nyt vain yksinkertaisesti ymmärrä tämmöistä käytöstä alkuunkaan.

Ymmärrätkö sinä?

tiistai 22. tammikuuta 2013

Tartteisko auttaa?

Miksi autamme? Onko pyyteetöntä apua olemassakaan? Onko auttaminen itsekkäitä tarkoitusperiä ajatellen silti jalo teko? Ehtiikö ihminen ajatella auttamisensa syitä vai ovatko syyt alitajuisia?

Sonija pyysi kommenteissa minua lukemaan kirjoituksensa, joka käsittelee auttamista ja sen pyyteettömyyttä ja minä olen tehnyt työtä pyydettyä. Kirjoituksessaan hän pohtii, kuinka epäitsekästä auttaminen lopulta on. Sonija kysyy, miettiikö ihminen auttaessaan auttamatta jättämisen tuomaa huonoa omatuntoa, auttamisen tuomaa mahdollista kiitollisuuden velkaa, mainetta ja kunniaa tai muita itsekkäämpiä motiiveja?

Kysymys on kiinnostava. Altruismi, eli toisten edun ajatteleminen ja ajaminen vailla itsekkäitä motiiveja (eli äärimmillään itsensä uhraaminen muiden puolesta) on ajatuksena toki kaunis, mutta onko se ylipäätään mahdollinen?

Otetaan  Sonijan esimerkki lapsensa puolesta uhrautuvasta vanhemmasta. Olen kuullut kerrottavan, että äidinrakkaus (Yleensä esimerkki on ollut äidistä, liekö isistäkin vastaavia juttuja? Tietääkö kukaan?) olisi välillä niin vahvaa, että äiti on valmis uhraamaan itsensä lapsensa hengen säilymisen edessä. Entäs jos on useampia lapsia? Uhraako äiti itsensä silloinkin, jotta yksi lapsi elää, mutta kaikki jäävät äidittömäksi?

Toisaalta, kuten Sonija huomautti, onko äidillä vaihtoehtojakaan? Pystyykö hypoteettinen äiti elämään itsensä kanssa, jos antaa lapsensa kuolla, vaikka olisi voinut estää lapsen kuoleman oman henkensä hinnalla?

Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää päässäni vain lisää kysymyksiä vastauksien sijaan. Uskon kuitenkin, että auttamisen ei varsinaisesti tarvitsekaan olla pyyteetöntä.

Tartteeko auttaa siiliä?
Kuva: Tomi Tapio

Autettava tuskin välittää, auttaako ihminen häntä siksi, ettei halua huonoa omatuntoa vai siksi, että toivoo osakseen kiitosta ja kunniaa. Kun on todella pulassa, apu kelpaa kyllä auttajan tarkoitusperistä huolimatta. Eikä avun vastaanottaminen sido (muutoin kuin ehkä autettavana olleen omatunnon nimissä) täyttämään avunantajan salaisia toiveita.

Jos taas auttajalla on riittävästi pokkaa sanoa, että "autan sua, jos...", kyse ei enää ole mielestäni auttamisesta vaan kaupankäynnistä.

Uskon, että ihminen auttaa alitajuisesti, koska olemme empaattisia emmekä halua nähdä toisten kärsivän. Lisäksi uskon, että auttamisen tuoma hyvä mieli on tavallaan osoitus siitä, että ihminen on luonnostaan auttavainen eläin. Jos uskoisin suurempiin voimiin, sanoisin, että ihminen on luotu auttamaan, koska auttamisesta tulee hyvä mieli.

Toisaalta taas meille rakkaiden ihmisten auttaminen tuottaa suurempaa mielihyvää ja heidän kärsimyksesä katsominen satuttaa meitä enemmän. Tästä syystä autamme rakkaitamme enemmän ja mieluummin kuin vieraita ihmisiä. Onko se itsekästä? Ehkä. Mutta se on myös luonnollista. 

Auttamisesta tuli mieleeni, että Tampereella lanseerataan "Saa auttaa" -hihanauhoja vanhuksille. Juutalaisassosiaatiot sivuuttaen totean, että tässä on hyvä idea. Joskus tuntuu vaikealta tarjota apua, kun ei ole varma, onko avuntarpeessa olevan näköinen tyyppi niitä, joita "ei tartte auttaa!". Hihanauha antaa luvan lähestyä ja auttaa, eikä lähestyvän tarvitse pelätä, että toinen loukkaantuisi tai torjuisi avun.

On toki mietittävä, kuten paras ystäväni Hanna minua muistutti, estääkö hihanauhan puuttuminen entisestään auttamasta niitä, joiden avuntarpeesta ei ole aivan varma. Eihän sen pitäisi, mutta niinkin saattaa käydä: ajatellaan, että kun hihanauhaa ei kerran ole, toinen ei halua apua. Kynnys lähestyä vierasta on nimittäin yllättävän korkea.

No, yritetään me kuitenkin parhaamme mukaan edes kysyä, tarvitseeko toinen apua, oli hihanauha eli ei. Ja toisaalta opetellaan myös ottamaan vastaan apua, silloin kun sitä tarjotaan.

Tartteeko sua auttaa?

Kiitos Sonijalle juttuideasta ja paljon kysymyksiä herättäneestä tekstistä. :)

tiistai 15. tammikuuta 2013

Liis, älä huuda

Minä olen kovaääninen ihminen. Todella. Antakaa tuoppi olutta ja aihe, josta innostun, niin desibelit lähtevät kipuamaan kohti korkeuksia. Kovaäänisyyteni on myygistä, kun otetaan huomioon fakta, että minulla on kuitenkin hieman keskimääräistä pienemmät keuhkot. Mutta eipä se ole se koko, vaan se tekniikka.

Noh, olen ollut koko ikäni kovaääninen, eikä se ole ominaispiirre, jolle varsinaisesti voisin mitään. Monet ajattelevat, että "senkus puhut hiljempaa, kyllähän se aina onnistuu", muttei asia ole niin yksinkertainen. Jos vahdin volyymiani taukoamatta, en uskalla innostua. Sillä välittömästi, kun unohdan ulkoiset puitteet ja alan selittää jotakin oikein todella tohkeissani, unohdan olla hiljempaa.

Luonnollisesti seuralaiseni välillä vaivaantuvat äänestäni. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, että "kuulen vähemmälläkin" tai "Liis, älä jooko huuda" tai "shh, naapuripöytäkin kuulee". Ja joka kerta tuo huomautus tuntuu pahalta, ellei ihan jopa loukkaa.

Huomautus saa minut vaikenemaan ja vaivaantumaan hetkeksi. Hetken perästä innostun kuitenkin taas ja taas unohdan hyssytellä. Onko siitä huomautuksesta siis juurikaan hyötyä?

Niin metsä vastaa, kuin sinne antaumuksella selittää.

Miksi huomauttaminen tuntuu pahalta? Eikö seurueeni vain ajattele parastani, kun he pyrkivät hillitsemään ääntäni, jolloin en herättäisi niin paljon huomiota tai juttuni ei kantautuisi naapuripöydänkin korviin? Varmasti.

Mutta kun kovaäänisyys on jotain, mikä on minussa lähtökohtaisesti, vaikka sitä yrittäisin välillä vaientaa. Siksi huomautus tuntuu samalla tavalla kohtuuttomalta kuin jos joku sanoisi, että "älä jooko ole noin blondi" tai että "nauraa voi röhkimättäkin".

No anteeksi nyt vain, mutta kun minä olen tällainen. Tiedän myös, etten ole ominaispiirteeni kanssa yksin. Meitä "kojottavia", "pajattavia", "möliseviä" ja "huutavia" on muitakin.

Toisaalta, ristiriitaista kyllä, minusta on mukavakin, jos joku välillä hillitsee elämöimistäni. Se vaatii kuitenkin todella läheisen suhteen ja hienovaraisen tavan ilmaista asia. "Älä huuda" ei ole hienovarainen tapa.

Kas, kun en minä huuda. Minä vaan puhun antaumuksella lujaa. Haittaakse?
Related Posts with Thumbnails