Deadline-ystävyys

Vaihto-opiskelijuus on ystävyyttä ajatellen jännää aikaa. Sitä tulee repäisseeksi itsensä normaaleista kuvioista, ystäviensä ja perheensä luota ja siirrettyä itsensä ihan vieraaseen kulttuuriin, täysin vieraiden ihmisten keskelle. Ensinnäkin on tutustuttava nopeasti suureen joukkoon uusia ihmisiä ja toisekseen kaiken aikaa tietää, että tällä yhteiselolla on vääjäämätön deadline, joka nakuttaa itseään kokoajan lähemmäksi.

Tieto siitä, että aikaa on rajoitetusti, saa Erasmukset tutustumaan toisiinsa varsin nopeasti. Aikaa arastelulle ei ole, on tartuttava toimeen heti. Muistan ensimmäisen päivän, kun kohtasin kaikki nämä uudet ihmiset, vaihdettiin nimiä ja puhelinnumeroita ja kaikki olivat uusia ja vieraita. Jännittävää kyllä, heti seuraavana päivänä istuimme jo pubissa oluella, kuin olisimme tunteneet iät ja ajat, vaikken pystynyt muistamaan puolienkaan nimiä.

Mutta koska tiedämme, että viiden kuukauden kuluttua hajaannumme jälleen tahoillemme ympäri ja ämpäri, ei valtaosaan jaksa luoda kovin syvää ystävyyttä. Erasmukset ovat läsnä tässä hetkessä ja se on hyvä, mutta kaveruus näiden ihmisten kesken on enemmän pinnallista sorttia. Pidämme yhdessä hauskaa sen minkä kerkeämme, varsinaisesti tuntematta toisiamme lainkaan, tietämättä toisistamme paljon nimeä ja kansalaisuutta enempää, joskus ei sitäkään.

On toki niitä muutamia, joiden kanssa tuntee yhteenkuuluvuutta ja viettää enemmän aikaa ja hiljalleen sitä vähän kuin varkain oppii tuntemaan tuon pienen kourallisen. He ovat niitä, joille soitetaan silloin, kun kaipaa hiljaista lounasseuraa; kun haluaa tutkia Lontoota tai Oxfordia; kun kaipaa italian pikakurssia, leffaseuraa tai muuten vaan juttukaveria. Ja se on juuri se ryhmä, jolle hyvästien sanominen tulee olemaan kaikista kivuliainta, vaikka tietääkin, että kaikki nämä uudet kommunikaatiokanavat tekevät yhteyksissä pysymisen varsin helpoksi. Hyvästit ovatkin juuri se Erasmus-ajan vaihe, jota pelkään kaikista eniten.

Mitä ystävyys on?

Olen nyt viikon verran tyytyväisenä blogannut ystävyydestä määrittelemättä sitä lainkaan. Näin sunnuntain kunniaksi yrittäkäämme selvittää, mitä se ystävyys oikein on.

Yritin itse tiivistää ystävyyden muutaman lauseeseen. En onnistunut. Niinpä olen ottanut avukseni minua viisaamman tahon, joka tunnetaan vanhan kansan keskuudessa Nykysuomen sanakirjana (WSOY, 1973). Kyseisen opuksen mukaan ystävyys on ”ystävysten välinen suhde toisiinsa, ystävysten välinen kiintymys, luottamus, arvonanto tms; vrt. toveruus, kumppanuus | Lämmin, syvä, kestävä, todellinen”. Miltei neljäkymmentä vuotta vanha määritelmä tuntuu kestävän aikaa hyvin.

Modernimman tietolähteen, Wikipedian, mukaan ystävyys tarkoittaa ”kahden tai useamman ihmisen välistä yhteistyötä ja palvelevaa käyttäytymistä. Henkilöitä kutsutaan ystäviksi. Ystävysten välillä on molemminpuolista mieltymystä ja luottamusta. Ystävyyteen sinänsä ei liity mitään romanttista tai seksuaalista, mutta ystävyyden lisäksi kahden ihmisen välillä voi olla muitakin, myös romanttisia ja seksuaalisia tunteita. Ystävyys voi syntyä samankaltaisia kokemuksia omaavien ihmisten kesken tai ystävyydelle voi olla käytännön tarpeita”.

Mielestäni tämä on jokseenkin kliininen toteamus aiheesta. Mitä ylipäätään merkitsee ”yhteistyö ja palveleva käyttäytyminen”? Välittämistä, huolenpitoa, kiinnostumista, ymmärtämistä, puolustamista, kuuntelemista, suojelemista, jakamista, avautumista ja yhdessä tekemistä?

Englantilaiset väittävät Oxford English Dictionary:n sanoin ystävyyden olevan: The state or relation of being a friend; association of persons as friends. Tämä ei siis aukea, ellemme ota seuraavaksi käsittelyyn, mitä ystävät ovat. Samaisen teoksen mukaan ystävä on “one joined to another in mutual benevolence and intimacy’. Not ordinarily applied to lovers or relatives.” Ja tämä taas ei aukea tutustumatta sanaan benevolence, joka on “favourable feeling or disposition, desire to promote the happiness of others, kindness, generosity, charitable feeling, an emotion manifested towards another; affection; goodwill (towards a particular person or on a particular occasion)”. Englantilaiset siis painottavat määritelmässään ystävien välistä, molemminpuolista tunnetta ja halua tuottaa toiselle hyvää mieltä ja onnea.

Wikipedia ei anna erityistä määritelmää sanalle ystävä, mutta nykysuomen sanakirja sivistää meitä sanoen: ”ystävä l. ihmisestä suhteessa toiseen, johon hän on kiintynyt, jonka kanssa hän mielellään seurustelee ja johon hän luottaa ja joka puolestaan suhtautuu häneen samalla tavalla; vrt. toveri, kumppani, kuoma, kaveri | Hyvä, läheinen, rakas, uskollinen, tosi, petollinen” No tämä kävi ihan järkeen aina sanaan petollinen asti. Mitä ihmettä Nykysuomen sanakirja tällä tarkoittaa?

Osaatko sinä tiivistää ystävyyden yhteen lauseeseen?

ps. Kiitos Avee ystävällisestä kirjahyllyn penkomisesta ja Nykysuomen sanakirjan etälainasta.

Luulo ei ole tiedon väärti

Tuo on yksi niitä sanontoja, joita syystä tai toisesta inhoan. Se on kuitenkin valitettavasti aivan totta ja yksi perustavanlaatuisia lähtökohtia, kun ystävyyttä ylläpidetään. Tosielämän esimerkki:

Reilu kuukausi sitten olin jumissa Dublinissa mukavan pienen tuhkapilven takia, joka pisti koko Euroopan ihan sekaisin. Noina päivinä kohtasin mielettömän kivan pojan, C:n. Tunnuimme olevan välittömästi samoilla aalloilla ja juttelimme tuntitolkulla puhuen asiasta ja asian vierestä. Lomaromanssi päättyi, kun lautta irrotti minut Irlannin saaresta, mutta olimme kuitenkin vaihtaneet yhteystietoja ennen hyvästejä.

Kun sitten useiden viikkojen kuluttua Facebook viimein ilmoitti, että ”sinulle on yksi uusi kaveripyyntö”, siirryin iloisena tutkimaan uuden Facebook-ystäväni profiilia. Info-sivulle päästyäni sain kuitenkin kokea jotakin, minkä statuksessani kerroin tuntuneen siltä, kuin jättimäinen valurautapannu olisi kalauttanut minua suoraan kasvoihin. ”C on parisuhteessa.” Kiva. Kiskaisin hernemaissipaprikat pusseineen päivineen nenääni välittömästi ja aloitin operaation kylmäkkö-Kyllikin kylmä kylki, enkä sen kummemmin häneen sitten yhteyttä ottanutkaan.

Meni pari viikkoa ja C kommentoi satunnaista kuvaani. Kun vastaukseni ei ollutkaan monipolvinen ja ystävällinen, C loukkaantui ja totesi ykskantaan, että ”oot sitten pahoittanut mielesi jostain”. No minä siitä tulisen luontoni oikuille mitään mahtamatta kirjoittelin puoli A4:sta avautumistekstiä inboksiin, että kai sitä nyt pikkusen loukkaantuu, kun käy ilmi, että toinen on kaiken aikaa ollut parisuhteessa ja unohtanut mainita tällaisen pienen yksityiskohdan.

No, nyt oli sitten C:n vuoro sijoittaa keilapallo nenäonteloon. Hän räjähti takaisin, ettei hänellä Dublinissa ollessaan ollut tyttöystävää. Mutta NYT on. Ja että minun olisi ollut syytä kysyä häneltä selitystä asiaan ennen kuin oletan asioita ja alan kirjoitella sarkastisia statuspäivityksiä valurautapannuista. Ja niine hyvineen hän poisti minut ystävälistaltaan.

Myöhemmin selitin reaktioni, pyysin anteeksi, hän selitti koko kuvion, pyysi anteeksi ja ystäväpyyntö uusittiin. Mutta mitä opimme tästä? Ei pitäisi olettaa. Ei ikinä pitäisi luulla ja pitää sitä tietona. Minun olisi pitänyt kysyä, että mitäs nyt hittoa, jolloin hän olisi voinut selittää ja olisi selvitty paljolta molemminpuoliselta mielipahalta. Vastedes, kun meinaan sijoittaa tunnistamattomia objekteja nenääni poikkiteloin, yritän muistaa kysyä ensin, että onko siihen todella aihetta.

Oletko sinä luullut tietäväsi ja myöhemmin tiennyt luulleesi väärin?

Friends are people who are not strangers…

Viimeaikainen esseen tahkoaminen on lamaannuttanut aivoni sen verran pahasti, etten ole kykenevä tuottamaan minkäänlaista älykästä kirjallista tekstiä. Siksi jaankin vain kanssanne tänään mainion laulun ystävyydestä.



ps. Järjestään kaikki, mitä Flight of the Conchords on koskaan tuottanut, on katsomisen ja kuulemisen arvoista. Tsekatkaa vaikka Business time ja Jenny näin alkajaisiksi. ;)

MORO!

Kun nyt tultiin puhuneeksi tervehtimisestä muutama päivä takaperin, niin puhutaan vähän lisää, koska puhuminen on kivaa. Täällä vaihdossa ollessani olen tullut törmänneeksi moneen erilaiseen tervehtimiskulttuuriin. Italialaiset ja ranskalaiset suukottelevat kerran molemmille poskille, hollantilaiset yhteensä kolmesti ja saksalaiset kättelevät suomalaiseen tapaan. Kuitenkin Erasmus-piireissä on meille tavaksi vakiintunut tervehtiä kahdella poskisuudelmalla kansalaisuuteen katsomatta. Isäni kysyi Skypessä, että miksi minun pitää muuttaa tapojani, mutta heidän ei.

Tulin pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että enempään päin on kohteliaampaa mennä kuin vähempään päin. Meille pelkkä tervehdys ilman fyysistä kontaktia on riittävä, mutta jos joku ei sano moroa lainkaan, sitä pidetään epäkohteliaana. Samaten eteläeurooppalaisille poskisuudelmat on normaali käytäntö, kun taas suutelematta jättäminen on epäkohteliasta. Ja pakko se on myöntää, että poskisuukkoihin totuttua niitä jakelee kyllä ihan mielellään.

Yksi rajanvetokysymys on taas se, että missä vaiheessa tervehtiminen muuttuu luontevaksi. Jos on töissä kioskissa ja tuntee vakioasiakkaidensa kasvot unissaankin, tervehditäänkö, kun kohdataan kadulla? Jos kävelee jotakuta vastaa jokainen aamu matkalla kouluun, voiko jonain aamuna sanoa hei? Kun menee hissiin ja siellä seisoo joku muu, tuntuu oudolta seisoa hiljaa kuusi kerrosta ja tuijotella vaivaantuneesti kenkiä, mutta tuntuuko oudolta sanoa hei? Joskus päätyy tilanteeseen, jossa ei tiedä pitäisikö sanoa hei vai ei ja sitä pohtii niin kauan, että tilanne menee ohi. Sitten jääkin miettimään, että pidetäänkö itseä nyt ylpeänä ja tylynä. Tylystä tuli muuten mieleen entinen naapurini, joka ansaitsi lempinimensä siitä, ettei koskaan tervehtinyt. Hän taisi kuitenkin olla nimestään enemmän mielissään kuin pahoillaan…

Suomalaisia pidetään jöröinä, mutta olemmeko me oikeasti? Vai onko se vain meidän kulttuuriimme iskostettu toimintamalli joka toteuttaa itse itseään? Minua kiinnostaisi tietää, että voisiko tämä stereotypia kadota, jos ihmiset alkaisivat tietoisesti vaan muuttaa sitä. Kohtasin reissuillani kanadalaisen Garyn ja hänen kokemuksensa Suomesta perustuivat kahteen tuntiin Helsinki-Vantaan lentokentällä. Hänen mukaansa suomalaiset ovat kauhean ystävällisiä: ”Kävin ostoksilla ja myyjä hihkaisi kassalla, että ’Hei hei!’Se oli iloinen tervehdys.” Muutama tällainen tarina lisää ja sana kiirii, ettei Suomi olekaan pelkkiä itsemurhatilastoja ja murheellisia lauluja.

Minulle saa aina sanoa MORO! Saako sinulle?

5 tapaa aloittaa keskustelu tienristeyksessä

Vieraille ihmisille puhuminen on minulle melko helppoa. Kaikille se ei sitä kuitenkaan ole ja siksi ajattelinkin stressaavan esseerupeaman keskellä viihdyttää itseäni ja teitä viidellä esimerkillä, kuinka vaikka tienristeyksessä voi tutustua uuteen ihmiseen.

1. Auttaminen

Jos näkee jonkun tuhansien kantamusten kanssa, voi aina tarjoutua avuksi. Siinä tulee paitsi kuitattua päivän hyvä työ myös vaihdettua sana tai pari. Rotvallin reunaan lastenvaunujen kanssa juuttunut äiti ottaa varmasti ylimääräiset kädet ilolla vastaan, papat ja mummot tarvitsevat välillä tukevaa käsiparia tienylitykseen, ihmiset pudottelevat omaisuuttaan pitkin pientareita ja perään rientäminen saattaa poikia hymyn lisäksi myös keskustelun. Itse avustin viikonloppuna miestä, jonka lastenrattaat olivat juuttuneet hiekkaan ja joka toisella kädellä lastaan kantaen ei saanut niitä yksin liikkumaan. Siinä tuli vaihdettua sitten muutama sana kiitoksen ja ”eipä kestä”:n lomassa.

2. Kysyminen

Ei ole väärin esittää tietämätöntä (tai turistia) ja kysyä reittiä, bussiaikataulua, kelloa tai päivämäärää. Viimeisin herättää vähintään hilpeyttä ja mahdollisesti uteliaisuutta, varsinkin jos jatkokysymyksenä tiedustelee kaupunkia, maata tai osa-valtiota.

3. Tikusta asiaa

”Olenko se vaan minä, vai tuntuvatko nämä jouluvalot lisääntyvän vuosi vuodelta kuin kaniinit?” ”Miten se lumi tänäkin vuonna yllätti kaikki autoilijat tällä tavalla?” ”Satuitko lukemaan [lisää oman paikkakuntasi lehden nimi tähän] artikkelin, jossa…” ”Jos minä harhautan feissaria tältä puolelta, niin sinä pääset karkuun siltä puolelta.”

4. Kehuminen

Ihmiset ovat kauniita, niillä on päällään hauskoja vaatekappaleita, kekseliäitä t-paita sloganeita, oman lempibändin pinssejä ja milloin mitäkin, mistä voi virittää keskustelua. ”Anteeksi, mutten voinut olla huomaamatta, että sinullakin on Kissapuhelimen t-paita.” ”Oletko katsonut How I Met Your Motheria, vai onko sinulla muuten vain keltainen sateenvarjo?”(Linkki spoilaa.) ”Minusta sinulla on kivat kumpparit. Mistä olet ne löytänyt?”

5. ”Anteeksi, mutta ollaanko me tavattu?”

Jep. Kuulostaa kliseeltä, mutta se toimii. Siihen voi sitten soveltaa ihan mitä vaan. ”Näytät niin tutulta, että oletko lähikauppani kassaneiti?” ”Musta tuntuu, että me oltiin samoissa juhlissa viime lauantaina.” ”Ollaanko me oltu samalla luokalla ala-asteella?” ”Olen melko varma, että näin sinusta unta viimeyönä.”

Näillä saa keskustelun ainakin alkuun ja siitä se tutustuminen alkaa. Kannattaa tietenkin vähän tarkastella, onko toinen osapuoli vastaanottavaisen näköinen. Hupun sisään kaivautunut ja iPodin kuulokkeet korvakäytäväänsä survonut lompsija ei varmaankaan lähde yhtä helposti keskusteluun kuin kaupungin äänimaailmalle itsensä altistanut ympärilleen katselija.

Vieläkö keksitte muita esimerkkejä? Millaisia kokemuksia tienvarsirupattelusta teillä on?

Lisää mut Facebookiin!

Nykyaika on tuonut mukanaan ihan uudenlaisia ystävyyden muotoja. Meillä on tämä lärvikirja eli Facebook, jossa joutuu välillä tekemään jännittäviä rajanvetoja siihen, kenen kohdalla klikkaa ”lisää ystäväksi”. Menetelmiä tuntuu olevan kolmea perusmallia. On ihmisiä, jotka todella lisäävät vain ystävänsä ja pysyttäytyvät niissä, joille haluavat elämäänsä jakaa. On niitä, jotka lisäilevät vähän löysemmällä kädellä sekä ystäviä, kavereita että tuttavia. Ja sitten on niitä ystäväkeräilijöitä, jotka taatusti lisäävät joka ikisen, jonka suinkin kykenevät.

Mutta missä se raja menee? Milloin ollaan niin hyviä tuttuja, että voidaan olla facebook-ystäviä? Tosiasiassa Facebookissa lisätyillä ihmisillä ei valtaosan aikaa ole paljonkaan tekemistä ystävyyden kanssa. Vai kuinka moni voi väittää, että on lisännyt vain ja ainoastaan ystävänsä? Oikeampi termi olisikin varmaan ”lisää tuttavaksi”, koska varsin usein Facebook tulee mukaan kuvioihin jo ennen kuin varsinaisesti tunnetaankaan.

Mitä enemmän ihmisiä kavereihinsa Facebookissa luettelee, sitä laajemmalle yleisölle jakaa henkilökohtaista elämäänsä. Tämä unohtuu välillä myös allekirjoittaneelta. Sitä tuudittautuu sellaiseen ”nämähän ovat ystäviäni” –harhaan ja kirjoittelee välillä syntyjä syviä muistamatta lainkaan, että on tullut lisänneeksi ystäviinsä työnantajansa, naapurinsa, ala-asteen luokkakaverinsa ja äitinsä.

Mitä siis on Facebook-ystävyys? Missä kulkee se myyginen raja, jonka yli mentyään, voi kaveripyyntöön klikata ”confirm”? PMMP laulaa: En muista teidän sukunimiä, voiko silloin sanoa "ystävä"? Mitä mieltä sinä olet? Ainakin Facebookiin lisääminen on silloin vähän hankalampaa...