perjantai 11. lokakuuta 2013

Toisenlaisia tarinoita: polyamoristi

Haluan tutustuttaa teidät jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Polyamoristi

Kerrotko lyhyesti mitä polyamoria on ja mitä se sinun elämässäsi tarkoittaa?

Polyamoria (poly = monta; amor = rakkaus) tarkoittaa lähes suoraan käännettynä monirakkaudellisuutta. Suomeksi voi ehkä sujuvammin puhua monisuhteisuudesta, joillakin voi olla muitakin käsitteitä, mutta nämä ovat ehkä yleisimmin ymmärretyt.

Omassa elämässäni polyys on ennen kaikkea sitä, että rakkaus ei ole rajallinen luonnonvara. Minulla ainakin on sitä tuhlattavaksi asti. En näe romanttista rakkautta sinänsä kauhean erilaisena nimenomaan tässä riittävyydessä kuin ystävien välistä platonista rakkautta, sukurakkautta, sisarusrakkautta tai vanhemman ja lapsen välistä rakkautta. Ne voivat olla aivan yhtä syvää rakkautta kuin romanttinenkin rakkaus, ja niistä riittää useammalle jaettavaksi, miksei siis romanttisestakin rakkaudesta riittäisi. Romanttisen rakkauden ilmenemistavat ovat vain tietenkin erilaisia.

Oletko kertonut polyamoriasta läheisillesi ja miten he ovat asiaan suhtautuneet?

Olen kertonut polyydestani muutamalle läheiselle ihmiselle, ja suhtautuminen on ollut hyväksyvää, eikä kukaan ole minusta etääntynyt polyyteni vuoksi. Kaikki eivät ole asiaa ihan ymmärtäneet, mutta kohtaavat silti minut omana itsenäni. Itselleni läheisimmät sisarukset tietävät, muiden ei tarvitse.

Millaisia ennakkoluuloja ja -asenteita polyamoriaan liittyy?

Yleisimmät kohtaamani ennakkoasenteet ja -luulot polysuhteita kohtaan ovat, että se on jonkinlaista "(luvan kanssa) pettämistä", "kaiken liikkuvan ja liikkumattomankin panemista", "seuraavaksi ne varmaan haluavat olla siskonsa ja koiransa kanssa", "sitoutumiskammon peittelyä", "miesten juoni naisten hyväksikäyttöön ja alistamiseen", "perversio", ja niin edelleen.

Yleinen luulo myös on, etteivät polyt tiedä, mitä rakkaus on, koska he jakavat romanttista rakkautta useammalle kuin yhdelle ihmiselle eivätkä omista seksuaalisuuttaan vain yhden ihmisen käyttöön. Tapaan vastata tähän pilke silmäkulmassa, että onneksi et rakasta minua, muuten varmaan panisit. Heh.

Millaisia erityisiä haasteita polysuhteissa on? Miten nuo haasteet voitetaan? 

Polysuhteiden erityishaasteena näen ajankäytön hallinnan. Se on ollut itselleni vaikeinta. Vaikka rakkaus ei olisikaan rajallista, vuorokaudessa on silti vain 24 tuntia ja risat, viikossa sen seitsemän päivää ja kuukausiakin on vuodessa vain 12. Ajankäytön hallinta on oleellista, jotta voisi huomioida riittävästi kumppaneitaan, eikä kukaan kokisi saavansa vähemmän kuin mitä suhteeseen antaa. Samoin on myös tärkeää osata pyytää ja ottaa omaa aikaa. Aikatauluttamisessa ei ole onneksi mitään pahaa, se vain täytyy opetella.

Toinen haaste on mustasukkaisuus, jota liittyy sekä mono- että polyamorisiin suhteisiin. Mustasukkaisuuden pohjalla on aina pelko jostakin. Yleensä siitä, ettei ole itse tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen pitämään toisen kiinnostusta yllä, ja/tai että kumppaniin ei voi luottaa täysin, jolloin joku voisi hänet viedä pois omasta elämästä. Ensimmäinen askel on sen tunnistaminen, että pelko on monesti petollinen tunne ihan itsessään. Pelot voivat olla hyvinkin järjenvastaisia, eivätkä läheskään aina perustu todellisuuteen. Seuraavaksi on tarkasteltava omia tunteitaan. Epävarmuus, pelko ja mustasukkaisuus voivat koostua monista erilaisista tuntemuksista. Keskustelu (tähän liittyy myös kuuntelu ja kärsivällinen ymmärryksen hakeminen!) auttaa aina.

Uskotko, että tämänkaltaiset parisuhdemuodot yleistyvät tai olisivatko polysuhteet yleisempiä, jos niistä tiedettäisiin enemmän?

Uskon, että vaikka polyamoria olisi yleisemmin tiedossa oleva ilmiö, polysuhteiden yleistyminen olisi melko marginaalista, ainakin aluksi, koska yleensä polyt ovat löytäneet tiensä omanlaiseensa elämään melkoisten tietämättömyyden tiheikköjen ja vaikeuksien lävitse joka tapauksessa. Lisäksi asenneilmapiirit muuttuvat suhteellisen hitaasti, ja ihmisten mieliin on aika tiukasti taottu yksiavioinen, monoamorinen malli, josta poikkeamista, vaikka kyseessä olisi yhteinen sopimus, pidetään yleisesti moraalittomana. Monet potentiaaliset polyt siis luultavasti kamppailisivat pitkään syyllisyyden ja ristiriitojen kanssa.

Lisäksi, vaikka rehellisyys on hyväksi mille tahansa suhteelle, polysuhteen perustoimivuudenkin vaatima avoimuuden ja rehellisyyden taso on hyvin monelta liikaa vaadittu, ja ihmiset ovat nykyään pääasiassa melko laiskoja näkemään sen opettelemisen kaltaista vaivaa sekä tutkimaan omia tuntemuksiaan ja niiden syitä. Ajan myötä polysuhteet saattaisivat lisääntyneen tiedostamisen myötä yleistyä enemmänkin, mutta lukuja on tietenkin vaikea edes arvoida.

Millaisia toimia yhteiskunnan taholta vaadittaisiin, että ennakkoluulot polysuhteita kohtaan ja polysuhteiden marginalisointi vähenisi?

Sen kaltaiset toimenpiteet, jotka ovat johtaneet seksuaalivähemmistöjen kohdalla laajempaan hyväksyntään, eivät varmaankaan haittaisi. Oppikirjoissa voisi olla maininta siitä, että ei välttämättä kannata kasata syyllisyyttä omaan niskaansa, jos tuntuu, että rakkautta olisi enemmänkin jaettavaksi kuin yleensä oletetaan.

Avioliittoa kaikki polyt eivät kaipaa, mutta jonkinlainen lain rukkaaminen esimerkiksi lapsen yhteishuoltajuuden takaamiseksi monenvälisissä suhteissa voisi silottaa monta kuoppaa, samoin kuin testamenttisäädösten laajentaminen tai muokkaaminen tasaveroisemman perintäoikeuden saavuttamiseksi, jossain vaiheessa.

Muita ajatuksia?

Polyys ei tarkoita samaa kuin pettäminen, ei edes ns. luvan kanssa pettäminen, mitä moinen termihirviö sitten tarkoittaakin, käsittääkseni pettäminen kun on nimenomaan toisen selän takana, salassa, suhteen yhdessä sovittuja sääntöjä vastaan toimimista. Polysuhteessa siis voi pettää tarkalleen tuon määritelmän mukaan, vaikka pettäminen ja polyys eivät sama asia olekaan.

Joillekin voi olla yllättävää, että nainen voi olla omasta halustaan polysuhteessa, jopa oma-aloitteisesti etsiä sellaista koska preferoi polymuotoista suhdetta, mutta näin vain on - itsekin tietääkseni edustan naissukupuolta!

Mitä haluaisit sanoa muille polyamorisille, jotka vasta opettelevat tuntemaan itseään?

Monelle polylle on tuttu Franklin Veauxin polyamoriasivusto (aiemmin sivuston xeromag.com alaisena osiona). Englantia osaaville se on aarreaitta polyamoriassa luovimiseen. Sieltä löytyy muun muassa mainio opas siihen, miten mustasukkaisuutta kannattaa lähestyä polysuhteissa.


Kuva: confrontinglove.com
Haastateltavana: Stanzara
Olen -87 syntynyt elämän ihmettelijä, tällä hetkellä työtön, mutta unelmoin kääntäjän ammatista ja vapaa-ajallani hengailen maailman parhaiden kämppisteni sekä ystävieni kanssa, kirjoitan, sekä luon muutenkin kaikenlaista. Minulla on myös kaksi kissakamua. Olen elänyt ison osan elämääni ennen itsenäistymistäni sijaisperheessä. Pidän kuitenkin yhteyttä sekä biologisiin vanhempiini että sisaruksiini. Ideaalisuhteeni olisi polysuhde, mutta tällä hetkellä olen sinkku. Blogini löytyy täältä.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai laita sähköpostia osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Oletko polyamoristi tai tunnetko ihmisiä, jotka elävät polysuhteessa? Mitä ajatuksia polyamoria sinussa herättää? Onko rakkaus rajaton luonnonvara ja voiko montaa rakastaa yhtä aikaa? Kenellä on lupa määritellä, että montako ihmistä parisuhteeseen kuuluu?


torstai 12. syyskuuta 2013

... = odota

Meitä kun niihin kuuluisiin juniin on niin monta ja parille on paikka asemalaiturillakin, täytyy opetella mukautumista. Niin sanaston, rytmin kuin voimankin kanssa on keskusteluissa hienosäädön varaa. Aiemmin olemme puhuneet siitä, että hitaampi puhetahti antaisi armoa myös mietteliäämmille puhujille. Tänään aiheenamme on sähköinen keskustelu.

Minä en tunnetusti ole hidas hämäläinen. Juuriltani kiivaiden, kateellisten kainuulaisten ja kovin puheliaiden karjalaisten hybridinä olen tottunut puhumaan paljon, nopeasti ja kovaa. Tämä kommunikaatiomalli periytyy puheestani myös kirjoitettuun keskusteluun ja kun kuusi ja puoli -sormijärjestelmäni hakkaa näppistä, jälkeä syntyy aika vauhdikkaasti.

Ryhdyin tässä hiljattain tutkimaan ystävieni kanssa käytyjä chat-keskusteluja. Tajusin, että asioihin liian nopeasti reagoiva ja toisia keskustelujan aihioita ensimmäisen päälle aloittava viestintätyylini katkoo keskusteluja. Näin se käy:

Minä: "Moi, mitä kuuluu?"
Ystävä: "Moi, kiitos ei ihmeempiä. Tulin juuri kotiin Tukholmasta ja nyt väsyttää. Mitäs itsellesi?"
Minä: "Ai, vau, mitä jännää Tukholmassa näkyi?"

Tässä kohtaa kolme pistettä ilmaantuu chat-ikkunan reunaan ja teksti kertoo, että toveri kirjoittaa.


Toveri kirjoittaa...


Odotellessani ajattelen, että vastaan jo valmiiksi hänen kysymykseensä.

Minä: "Eikä tänne kummempia. Töitä vaan. Tai no jaa, sen verran ehkä uutta kuitenkin, että minut nimitettiin hiljattain paitsi tiedottajaksi myös tyttöystäväksi."

Kolme pistettä häviää. Menee hetki.

Ystävä: "Eihän? Onneksi olkoon! Hieno homma. Miltä nyt tuntuu?"

Kun alan vastata, kolme pistettä eivät palaa. En koskaan kuule, mitä jännää Tukholmassa näkyi. Se jää vaivaamaan ja vaikka toisinaan onnistun palaamaan aiheeseen, useimmiten kolmen pisteen aikana muodostetut lauseet jäävät minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Olen alkanut opetella hidastamista ja syventymistä, odottamista ja kärsivällisyyttä. Olen istunut käsieni päälle, jotta kun kolme pistettä ilmestyvät ruutuun, en pukahda mitään. Tuijotan ruutua maanisesti, kunnes teksti on pulpahtanut ruutuun. En halua huomata enää yhdenkään lauseen menevän kolmen pisteen taakse piiloon.

Toistaiseksi tämä on toiminut aika hyvin. Kai minustakin vielä kärsivällinen aikuinen tulee.
Tuleeko sinusta? Kadotatko keskusteluja kolmeen pisteeseen? Reagoitko nopeasti vai hitaasti? Pitääkö kolmen pisteen kohdalla odottaa?

torstai 5. syyskuuta 2013

Älä sitkuta

Jos saisin antaa teille yhden elämänohjeen, se kuuluisi näin: älä sitkuta.

Sitkuttaa on kainuulainen verbi, jolla kuvataan hankalaa ja työlästä etenemistä. Ykkösvaihteella tasaisella tiellä polkeminen on sitkuttamista. Sitkuttamiseksi meno muuttuu myös silloin, jos potkukelkan alle eksyy hiekkaa.

Minulle sitkuttaminen on muutakin. Se on sitkuttamista. Sitkuttaminen noudattaa muotoa: "minä olen onnellinen, sitku..."

Voin kertoa teille salaisuuden. Sitku ei koskaan tule. Ei tule sitä hetkeä, jolloin kaikki olisi mystisesti hyvin ja onnellista. Kiire ei lopu, kun tilalle tulee uusi. Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi sitkuun. Pitkä ponnistelu megalomaanisen päämäärän vuoksi tuo harvoin onnen, sillä useimmiten sitkussa vallitsee tyhjyys, jopa pettymys.



Kuva: Maija Lumme

Ellei ihminen ole tyytyväinen eletyllä hetkellä, hänen on hyvin vaikea olla onnellinen sittenkään, kun on päässyt sitkuun. Elämän lykkääminen johonkin abstraktiin sitku-hetkeen on elämän hukkaamista. Haaveilla saa ja pitääkin, mutta onnen löytäminen läheltään joka päivä on sellainen taito, joka jokaisen olisi hyvä opetella.

Harvoin olosuhteet ovat sellaiset, ettei niiden kanssa oikeasti voisi olla onnellinen, jos vaan päättää opetella. Siis sen sijaan, että hokisi itselleen "minä olen onnellinen, sitku...", olisi paljon tärkeämpää miettiä, miten voisin olla onnellinen nyt heti.

Oletko sinä onnellinen sitku vai nytku?


torstai 29. elokuuta 2013

Äh!

Viestintä on lempilapseni. Kuten infoteksti kertoo, viestin työkseni ja koen olevani siinä suhteellisen hyvä. On kuitenkin lohdullista, että arki säännöllisin väliajoin palauttaa takaisin pinnalle maan ja muistuttaa, ettei tässäkään asiassa omnipotentti ole kukaan.

Olen aiemmin jo jutellut kanssanne kieltä näyttävän hymiön monenlaisista tulkintatavoista. Itselleni se on hyväntuulisen ilkikurinen, siskolleni negatiivissävytteisempi mielenilmaus. Kolmas meidän sisarkatraasta yhdisti sen vain SLURPS-äännähdykseen.

Samanlaiseen epävarmuuteen minut saatteli tekstiviestiin pujotettu "äh". Vaikka miten päin puhelinta kääntelin, en osannut päättää, miten tuo "äh" olisi pitänyt tulkita. Kun eleet puuttuvat, on vaikea sanoa onko "äh" kirjoitettu hymyillen vai otsa rypistyneenä.

Sekä nyky- että nuorisoversio allekirjoittaneesta
on hyvin usein hämmentynyt.

Toisinaan tulkintavaikeuksia on asioilla, joiden luulisi olevan yksiselitteisiä. Kuulin parista, jonka osapuolilla oli hyvin erilainen tapa ymmärtää sana "ajatella". Kun nainen kertoi ajatelleensa, hän toden totta oli vasta ajattelemassa ääneen. Mies taas ymmärsi, että kun jotain on ajateltu, se on tahtotilan ja lopputuloksen ilmaus. Voitte kuvitella millaisia solmuja tällainen saa aikaan.

Päänvaivaa aiheuttaa usein toisen murrealueen puhetapa. Siellä, mistä minä olen kotoisin, tavataan joku mitätön asia kuitata sanoen "pikkuvikoja". Se tarkoittaa siis, että asia on niin pieni ja harmiton, ettei siitä kannata murehtia. Sanontaa tuntemattomalle nuorelle miehelle saattavat sen sijaan pikkuiset viat kuulostaa ihan erisävyiseltä reaktiolta, kuin millaiseksi ne oli tarkoitettu.

Jos jotain tästä kaikesta omasta ja muiden maanpinnalle kolahtelusta olen oppinut, niin sen, että aina pitää varmistaa. Heti, kun ei ole ihan varma - ja toisinaan silloinkin, kun varma luulee olevansa - on syytä pysähtyä, katsoa toista silmiin ja kysyä "tarkoititko tämän näin vai näin". Monesti se ihan toinen näin kuin olisi äkkiseltään kuvitellut.

Koska sinä viimeksi ymmärsit väärin? 

tiistai 27. elokuuta 2013

Vieraskynä: Nauti anteliaisuudesta

Pitäisikö kaverille soittaa tai tehdä palvelus, jos tämä kaveri ei välttämättä ole valmis soittamaan takaisin tai tekemään vastapalvelusta? Oman elämänfilosofiani mukaan ratkaisu on kyllä: pitäisi soittaa ja pitäisi tehdä se palvelus. Ensiksi kannattaa toki huolehtia itsestään, mutta sen jälkeen on hyvä auttaa muita monin tavoin, ilman pakkoa vastapalveluksista.

Antelias ja mukava tyyppi on erittäin kiva olla ihan vain antamisen ilosta. Jos jokin tekosi saa jonkun muun iloiseksi, niin mitä muuta palkintoa siitä tarvitset? Jos joudut tekemään palveluksia useammin kuin itse niitä saat, niin entäs sitten? Saat kuitenkin jokaisesta tekemästäsi palveluksesta itsellesi antamisen ilon. Usein kitisevien palvelustenlaskijoiden mielestä he tekevät enemmän jokaiselle ihmiselle kuin he itse tältä saavat. Tämä ajatus ei tietenkään voi pitää paikkansa, ja aiheuttaa vain turhaa mielipahaa kaikille.

Kuva: lorenkerns

Jos mietitään asiaa täysin itsekkään henkilön näkökulmasta, niin hänenkin kannattaa olla varauksettoman antelias kahdesta syystä. Ensiksi, palveluksia saa itse eniten, kun niitä tekee muille. Toiseksi, näitä tehtyjä palveluksia ei kannata kenenkään laskea, koska se vähentää ihmisten halukkuutta tehdä jatkossa vastapalveluksia. Varaukseton anteliaisuus näkyy ulospäin ja parantaa ilmapiiriä.

Mieti palveluksien tekemistä tänään, kun kirjoitat jollekin sähköpostia tai keskustelet jonkun kanssa. Miten voisit tehdä hänen päivästään paremman? Voisitko esimerkiksi kysyä kiinnostuneena kuulumiset, tarjota kyydin jonnekin tai antaa hänelle tarpeellista tietoa vaikka työtehtävään liittyen? Nauti antamisen ilosta ja ideoi läheistesi päivät paremmiksi.

Miten paljon ja millaisia palveluksia sinä teet? Entä odotatko vastapalveluksia? Mitä muita ajatuksia kirjoitus herätti?

Tämänpäiväisen, Alaks olee?:n kolmannen vieraskynäkirjoituksen on kirjoittanut ihmissuhdetaitokouluttaja Karla Nieminen Jäänmurtajista. Hän haluaa kertoa ihmisille, miten elämästä voi nauttia entistä enemmän treenaamalla ihmissuhdetaitoja entistä paremmiksi. Karlan blogi löytyy täältä. 

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Ryhtiliike!

Istuin koneella selaamassa vanhoja valokuvia. Löysin otoksen, jossa pikkusisko ystävineen rymyää etualalla ja minä istun taustalla kotikodin olohuoneessa tietokoneella, takamuksen alla selkänojaton puupenkki, ruoto aivan suorassa.

Havahduin vertaamaan, miltä ruotoni näytti siinä hetkessä, enkä voinut olla miettimättä, mitä näiden kymmenen vuoden aikana on oikein tapahtunut. Järkytyksestä toivuttuani aloin tehdä empiiristä tutkimusta, mutta järkytyin vain kahta kauheammin.

Suurin piirtein yhdeksällä ihmisellä kymmenestä on aivan häkellyttävän huono ryhti. Kävellessä sitä ei niin huomaa, mutta istuessa kyllä. Tarkkailin tilannetta etenkin KuopioRockissa ja työpaikan ruokalassa ja aloin raapia kuuppaani huolestuneena.

Jos tätä tahtia jatketaan, nuo humoristiset t-paidat siitä, miten ihminen taantuu takaisin apinamaisen kumaraan asentoon eivät välttämättä olekaan pelkkä vitsi. Pää älyluurin ylle kumartuneena, selkä mutkalla, hartiat edessä, kasaan painuneena. Tällaisessa asennossa me elämämme teräksisimmässä kunnossa olevat nuoret ihmiset vietämme päivämme.

Edukseen erottuvia poikkeusyksilöitä KuopioRockissa.

Ryhti ei ole mikään ihan pikkujuttu. Fysioterapeuttiystäväni valisti minua kertoen, että kun emme istu ryhdikkäästi, selkäämme ei tue yksikään lihas vaan koko paino on jänteiden varassa. Ajan saatossa lihakset surkastuvat ja ryhdin pitäminen on entistä hankalampaa. Kasassa istuen veri ei kierrä, ajatus ei kulje, selkä rasittuu ja kipeytyy.

Mutta tiedättekö mikä on kaikkein pahinta? Se on myös aivan käsittämättömän epäesteettistä!

Elleivät siis terveydelliset syyt saa selkää oikenemaan, mieti hetki miltä kasaan painunut olemuksesi näyttää. Hilaa penkki peilin eteen ja katso itseäsi kasaan painuneena. Nosta sitten selkä suoraksi ja pää pystyyn. Muista tuo ero joka kerta, kun huonoon kuntoon päässyt selän lihaksisto kapinoi ja yrittää painaa kumaraan.

Tämä ryhtiliike koskee eritoten minua itseäni, mutta koskeeko se sinua myös? Kärsitkö kipeästä selästä? Oletko ryhdikäs? Erottuvatko ryhdikkäät ihmiset edukseen? Missä asennossa istut juuri nyt?



keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Parempi pieni anti

...kuin suuri lupaus. Teot puhuvat puolestaan. Olla sanojensa mittainen mies. Actions speak louder than words. Vanha kansa meillä ja muualla tuntuu pitäneen suuria puheita varsin pienessä arvossa. Välillä koen olevani niin kovin paljon vanhan kansan kaltainen.

Mitä hyötyä on luvata, jos lupaustaan ei aio pitää? Miten omatunto antaa periksi, että pettää antamansa lupauksen? Etenkään en ymmärrä sellaisia selkärankoja, jotka eivät voi myöntää, että lupaus jää pitämättä. Käsittämättömät esittävät, kuin mitään ei olisi luvattukaan.

Kättä päälle?
Kuva: Orin Zebest

Mielestäni sanat "minä lupaan" velvoittavat ihmistä tekemään kaikkensa, että luvattu asia tapahtuu. Jos kuitenkin jostain syystä lupaukseen ei ylety, on myönnettävä ja pyydettävä anteeksi. Hiljaa kasvatettu luottamus romuttuu muutoin hetkessä, kun rikottu lupaus osoittaa lupaajan epäluotettavaksi.

Ehkä se minua kiukuttava passiivi antaa meille liian usein anteeksi sen, ettei asioihin tartuta. Passiivin takana riittävän kauan kökötettyään alkaa kuvitella, etteivät lauseet, kuten "soitan sinulle huomenna", "nähdään ensi viikolla" tai "korvaan tämän sinulle" merkitsekään mitään.

Tästä syystä uskon, että on aina parempi tehdä vähän, kuin maalailla taivaanrantaan puhumalla paljon. Niinhän ne pikkuiset kanteleensoittajatkin, Marjukkaiset, laulussaan lauloivat: "Parempi pieni anti, kuin suuri lupaus."

Mitä muita suurten lupausten sananlaskuja sinä tiedät? Pidätkö lupauksesi? Ymmärrätkö lupaustenrikkojaa?


Related Posts with Thumbnails