perjantai 30. marraskuuta 2012

Katotko sä mua? #1

Katse on kaksisuuntainen voima. Katse on teko. Katse on viestintää. Katse on valtaa.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin todellisuuden määrittelemistä. Ajatus lähti siitä, kun mietin, miltä omat tekemiseni näyttävät muiden silmissä. Yllättävän paljon meille merkitsee se, kuka näkee ja mitä muut ajattelevat siitä, mitä näkevät.

Kommenteissa jyrik muistutti minua Panoptikonista sanoen: "Yliopistoja käyneenä saatat tietää panoptikon-käsitteen. Se on siis rakenne jolla annetaan ihmisten ymmärtää että heitä tarkkaillaan, jotta he myös käyttäytyisivät sen mukaisesti. Kovin syvällisesti en ole aihetta tutkinut, mutta tämän kirjoituksen kohdalla se palautui taas mieleen." Hassua kyllä, ensimmäinen kirja, jonka yliopistoa varten luin, esitteli minulle Panoptikonin. Tuo kirja on Janne Seppäsen Katseen voima (2006).

Panoptikon on siis Jeremy Benthamin kehittämä ja ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Michel Foucault'n laajalti analysoima idea vankilan pohjapiirroksesta. Vankilan keskellä olisi torni, josta näkee jokaiseen vankikoppiin, mutta yhdestäkään kopista ei näe torniin. Näin ollen vanki ei koskaan tiedä, tarkkaillaanko häntä vai ei ja siksi hän joutuu olettamaan kaiken aikaa, että häntä tarkkaillaan.

Panoptikoniin katseen valta liittyy siten, että vain toisella (tässä tapauksessa vanginvartijalla) on valta katsoa ja toinen alistetaan pelkäksi katseen kohteeksi. Panoptikonissa ihminen alkaa vahtia itse itseään kuvitellun katseen edessä samalla tavoin kuin itse aloin vahtia omaa tietokoneen edessä puhumistani, kun epäilin jonkun näkevän.

Tuijotuskilpailu?
Kuva: Niina Piirainen

On kuitenkin muunkinlaista katseen valtaa. Jo lapsuudesta meille on tuttu tuijotusleikki, jossa mitellään, kumpi joutuu ensin kääntämään katseensa pois. Toisaalta saatamme säpsähtää, jos joku saa meidät varkain kiinni tuijottamisesta.

Etenkin täällä Suomessa katsominen koetaan varsin tungettelevaksi. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, meidät opetetaan, että on epäsopivaa tuijottaa. Osaltaan se liittyy varsin suureen henkilökohtaisen tilan tarpeeseemme.

Sitäkin enemmän tuijottamisen epäkohteliaisuus liittyy Panoptikonin ajatukseen: kun katsomme toista, hän tulee nähdyksi. Kun toista ihmistä katsoo, on mahdollisuus arvioida esimerkiksi hänen tekemistään, olemistaan tai ulkomuotoaan. Tällöin katse liittyy valtaan.

Monelle tulee alaston olo, jos joku tuijottaa. Epäsopivalla tavalla toisen katsominen on riittävä syy esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä valittamiseen. On toki veteen piirretty viiva, missä enee sopivan ja epäsopivan katseen ero, mutta selvää on, että toista voi katsoa myös niin, että toiselle tulee siitä epämiellyttävä olo.

Katse on väkevä teko ja siksi katsojan täytyy olla varovainen, ettei alista toista katseellaan. On eri asia katsoa alistaen, kuin kommunikoiden.

Apua, nyt tämä juttu paisuu. TAAS! Olisin halunnut kirjoittaa paljon enemmän katseesta kommunikaationa ja toisaalta myös katseesta kulttuurina, etenkin kameran katseesta. Joku toinen kerta? Joohan? Sitä ennen vilkaiskaa ihmeessä Janne Seppäsen kirjaa. Se on oikeasti melko kiinnostava opus!

Oletko lukenut? Kiinnostaako? Miltä sinusta tuntuu olla katseen alla? Otetaanko tuijotuskilpailu? Mitä ajatuksia katse ja katsominen sinussa herättää? Jätä ihmeessä kommentti! Ellei jyrik olisi kommentoinut, ei tätä juttua olisi ehkä koskaan syntynyt...

6 kommenttia:

  1. Tää on mulle se ajatusten aamiainen, mitä joku tilaa sähköpostiinsa. En tarvi positiivareita, kun mulla on sut ja sun blogi! Ajatuksia herättävä teksi, jälleen! Ihanaa viikonloppua Elisa! xo

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Sonja! <3 Onko katseen kulttuuri muuten erilainen siellä Ruotsissa? Saako toista katsoa pidempään tai katsotaanko ylipäätään paljon silmiin?

    Ihanaa viikonloppua sinnekin! xxx

    VastaaPoista
  3. Katseen voima. Hienoa pohdintaa, todella! Juuri muutama päivä sitten, sanoin eräälle ihmiselle joka katsoi minua, että nolostun ja minua alkaa naurattamaan kun hän katsoo ja tuijottaa minua. Sanoin myös ääneen, että vaikka olen käynyt läpi nähdyksi tulemisen prosessin, silti tuntuu hassulta kun hän tuijottaa. Muutoin pidän tuijottamisesta ja katsomisesta, paljon. Monesti minulta kysytään miksi tuijotan ja monesti huomaan, että ihmiset todella vaivaantuvat siitä. Silmiin tuijottaminen on äänetöntä kommunikointia parhaimmillaan!
    On myös hienoa, jos saa tilaisuuden sanoa toiselle sitten vaikka että tuijotan sinua koska sinulla on kivat silmät/olet mukava/pidän tavasta jolla olet läsnä, tai jotain muuta kehuttavaa. Kokeilkaa, suosittelen!

    VastaaPoista
  4. Katsomisella ja tuijottamisella on mielestäni vissi ero, joka on suurinpiirtein samaa luokkaa kuin hymyilemisen ja virnistämisen välinen ero - samasta hommastahan siinä periaatteessa on kyse, mutta jälkimmäinen voi jättää toiselle kovin epämiellyttävän vaikutelman. Siksipä en rohkenisi suositella varsinaista tuijottamista, vaan nimenomaan ihmisten katsomista.

    Joidenkin ihmisten on kuitenkin vaikea sietää nolostumatta ihan normaalia katsettakaan. Tällaisten ihmisten kanssa toimiessani olen oppinut ikäänkuin katsomaan heistä hieman "ohi", eli kääntämään katseeni keskipisteen aavistuksen sivulle, mutta niin että heidän kasvonsa ovat edelleen näkökenttäni sisällä. Tämä tuntuu ainakin toisinaan toimivan, mutta voi tuntua jostakusta hieman poissaolevalta.

    Toisena vaihtoehtona on vilkaista toista aina muutaman sekunnin välein ja kääntää sitten katseensa hetkeksi johonkin muualle; näin toinen saa "lepoaikaa" ahdistavalta katseelta, mutta ei koe tulleensa kokonaan poissuljetuksi. Jos paikalla on useampi henkilö on tämä varsin helppoa ja luonnollista, mutta kahden kesken se voi toki tuntua helposti hölmöltä.

    Itselläni on tapana, varsinkin kovin syvällisiä tai muuten vakavia asioita miettiessäni, tuijottaa jonnekin "tyhjyyteen" (oli se sitten ikkunasta ulos tai kattoon tai omiin jalkoihini). Se ei tarkoita, että välttelisin kenenkään katsetta, vaan sitä, että juuri sanottu asia sai minut ajattelemaan - ja jostain syystä ajattelu ja ihmisten katsominen yhtä aikaa on minulle kovin vaikeaa.

    Ja kannattaa muuten lukea Foucaultin alkuperäinen "Tarkkailla ja rangaista" myös, on erityisen ajatuksia herättävä teos, vaikkakin kaiketi hieman vanhentunut joiltain osin.

    -Mankinen

    VastaaPoista
  5. Panopticonista hyvä modernimpi esimerkki on internet. Tällä ja monella muulla sivustolla jokin tarkkailee toimiamme ja käyttäytymistämme. Se vain on vaikeammin havaittavissa.

    Tosin ilmiö on nykyisin niin arkea, että usein tarkkailua ei tiedosteta ja täten yksilön käyttäytyminen tarkkailun alla on hyvinkin normaalia. Toisin sanoen, ihminen omaksuu tarkkailun kohteena olemisen normaalitilakseen ennen pitkää.

    Aiheeseen liittyen nyt tekisi mieli katsella Jim Carreyn toistaiseksi paras elokuva; Truman Show. Suosittelen.

    VastaaPoista
  6. Anonyymi 1 ja Mankinen, katsomisen ja tuijottamisen ero on juuri se olennainen juttu. Missä vaiheessa katsominen muuttuu tuijottamiseksi? Voisiko olla niin, että katsominen muuttuu tuijottamiseksi silloin, kun katseen kohteena olija vaivaantuu katsotuksi tulemisesta? Minusta on usein kiva, jos joku katsoo minua (syitä erittelen toisessa katsetta käsittelevässä jutussa myöhemmin, bare with me, en ole niin paha narsissi, kuin miltä kuulostan - ainakaan toivottavasti!), mutta jos vaivaannun, tuntuu toisen katse enemmän tuijottamiselta. Se ehkä ylittää jonkun soveliaan katsomisen aikarajan, mikä ikinä se onkaan.

    No, toki selittämällä toiselle katsomisen/tuijottamisen syyn, muuttuu tuijotus ehkä takaisin katsomiseksi. Itse teen samaa usein kassalla. Jään joskus katsomaan pitkäksikin aikaa viehättäviä asiakkaitani (miehiä ja naisia ihan yhtä lailla) ja jos asiakas huomaa, selitän usein katseeni syyn kohteliaisuuden avulla. "Anteeksi, jäin katsomaan, että onpa sulla ihanan värinen kaulahuivi." Joskus, jos olen valan rohkealla tuulella, saatan kommentoida jotain vielä henkilökohtaisempaa. Kerran kehuin erään naisen silmien väriä ja kieltämättä hänen onnellinen hymynsä sai minut hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa.

    Mankinen, olet oikeassa tuossa ohikatsomisessa. Se helpottaa monesti. Ehkä katse ja katsominen liittyy elimellisesti nimenomaan siihen, että katse on viestintää. On vaikea puhua kahta asiaa yhtäaikaa: toista silmillään ja toista suullaan. Toisinaan sekin onnistuu, usein kyse on silloin flirttailusta. ;)Itsekin usein miettiessäni tuijotan seinää, se nimenomaan jotenkin auttaa keskittymistä!

    Mankinen ja Heikkilä, Tarkkailla ja rangaista on varmasti kiinnostava teos, olen sen pariin yrittänyt monta kertaa, mutta joku näennäisesti tärkeämpi projekti on ajanut ohi.

    Internet ja ylipäätään tämä informaatioyhteiskunta ovat kyllä selkeitä esimerkkejä siitä, kuinka meitä tarkkaillaan. Toisaalta meitä on tarkkailtu aina, olipa kyseessä perheen isän valvova silmä, uskottu Jumalan kaikennäkevä katse tai esimerkiksi hallitsijoiden ja hänen apulaistensa lietsoma pelkotila, aina joku instanssi saa meidät vahtimaan omia tekemisiämme. (Näin joulun alla lienevät tontut tämän sorttisen itsetarkkailun syy...)

    Toisaalta ihminen, joka toimii eettisesti, humaanisti ja huomaavaisesti harvemmin kokee tarkkailun alaisena oloa erityisen ahdistavaksi. Toki on pakko miettiä, kenen etiikka, kenen humaanius ja kenen arvot, normit ja kulttuuriset seikat saavat vaikuttaa siihen, mitä pidämme normaalina ja hyväksyttävänä käytöksenä. Kuinka ahdistavalta poikkeava, vaikka esimerkiksi jälkiviisauden kontekstissa normaali käytös (kuten vaikka aikanaan kriminalisoitu homous), mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka ei koe tekevänsä mitään väärin, mutta joutuu tukahduttamaan luontonsa valvovien silmien (todellisten tai kuviteltujen) edessä. Hmm, tekisi mieli taas kirjoitella pitkät pätkät asiasta, mutta taitaisi mennä vähän ohi aihepiirin. :D

    The Trumanshow on lempielokuvani. Oikeasti. :)

    VastaaPoista

Related Posts with Thumbnails