Eikö alle 18-vuotias ansaitse rakkautta?

Kaksi asiaa tapahtui yhtä aikaa. Alaksin vanhaan kirjoitukseen kommentoitiin ja sähköpostiini kolahti Kysy Aliisalta -posti. Kiitos molemmista! Jännittävästi nämä kaksi käsittelivät täysin eri tavoin samaa asiaa ja herättivät minussa kasan kysymyksiä.

Tiivistetysti kommentissa sanottiin näin:

"Ei se rakkaus tule etsimällä ja hakemalla, tsiigaamalla ketä tahansa vastaantulijaa, kauniita naisia ja komeita miehiä riittää pilvin pimein, pitää miettiä onko ihastus vain hetken ohimenevää huumaa joka hiipuu aikanaan ja onko ihminen edes hänen tyyppiään. Elämää ei pidä tuhlata turhanpäiväiseen miettisimiseen miksi joku ei kiinnostu, jos ei kiinnostu niin mitä sitten, elämä jatkuu. Jos Rakkaus tulee on nii se on tullakseen aikanaan. vain elämällä tätä mielenkiintoista elämää ja tutustumalla ihmisiin, säästyy monelta draamalta."

Sähköpostissa sen sijaan pohdittiin seuraavaa:

"Miksi nuoremmille ei ole deittisivustoa? Kaikki deittisivustot on yli 18-vuotiaille ja nuorempienko pitäisi yrittää löytää sattumalta joku random jostai kadunkulmast? Itseni mielestä nuoremmillekkin pitäisi olla deittisivustoja. Mutta miksi ei ole? Eikö nuoremmat ansaitse rakkautta?"

Yksi random kulmassa, San Sebastianissa.

Miten nämä käsittelevät samaa asiaa? Siten, että jälkimmäisessä harmitellaan sitä, ettei nuorille tarjota samanlaista mahdollisuutta löytää rakkautta kuin aikuisille. Ja toisessa kerrotaan, ettei rakkaus tule väkisin etsien vaan löytyy, jos on löytyäkseen, vain ajan kanssa ja etsimättä.

No, mutta miten se oikeastaan sitten kuitenkaan on? Eikö rakkaus voi löytyä vain niin, että tutustuu mahdollisimman moneen ihmiseen, jolloin tulee tutustuneeksi myös siihen rakkauteenkin? Onko se silloin etsimistä? Jos löytää rakkauden deittipalstalta, onko silloin etsinyt rakkautta vai vain mahdollistanut rakkauteen tutustumisen?

Toisaalta, voidaanko ajatella, että kohtalo ajaa rakkauden toisensa luo väkisin ja huomaamatta? Mihin silloin deittipalstoja tarvitaan? Rakastuivathan meidän vanhempammekin ilman deittipalstoja. Entä, jos jokaiselle on useampi kuin yksi rakkaus, onko deittipalsta vain näppärä tapa löytää yksi niistä? Voiko rakkauksia olla kokonainen liuta? Eikö silloin joku siitä liudasta tule vastaan ruokakaupassakin?

Mitä mieltä sinä olet? Löytyykö rakkaus etsien? Onko deittipalsta etsimistä vai mahdollisuuksia varten? Ansaitseeko alle 18-vuotias rakkauden? Jätä kommentti!

Älä esitä

Ei pidä olettaa, mikä saa toisen kiinnostumaan ja yrittää olla tai muuttua sellaiseksi. Kun etsii uusia ystäviä, tuttavia, kavereita tai kumppaneita, ei kannata missään tapauksessa esittää olevansa muuta kuin itse todellisuudessa on. Miksi? Siksi, ettei voi mitenkään etukäteen tietää, mistä se toinen syttyy.

Yksi syttyy sanoista, kuten auto, punainen, minun, suuri ja autotalli. Toinen päästää ihastuneen huokauksen sanojen Intia, jooga, porkkana, retriitti ja luomu kohdalla. Kolmas sulaa sisäisesti, kun keskustelukumppani vaivihkaa pujottaa lauseisiinsa sanat diskreetti, käännössointu, kirjakauppa, jeesusteippi ja Maslow'n tarvehierarkia.

Mikä sinun sydäntäsi sykähdyttää?

Ei sitä voi etukäteen tietää, mistä se toinen innostuu.
Mutta eikö ole parasta, kun se toinen innostuu juuri sinusta?

Mistä sinä innostut?

PS. Hyvää ystävänpäivää, muruset! ♥

Ei logiikkaa, kun logistiikkaa

Taas tuohduttaa vähäsen. Siksi kiukuttelen teille tänään huomaavaisuudesta, logistiikasta ja siitä, miten ne kaksi eivät tosiaankaan kohtaa toisiaan.

Olen teille monta kertaa ehdotellut ajatusmallia, jossa huomaavaisuus ei olisi suuria tekoja vaativa ponnistus vaan hyvin pieni ele. Huomaavaisuuden pitäisi olla arkiajattelussa sitä, että nostetaan katse maasta, katsotaan toisiamme silmiin, tiedostetaan muiden ihmisten tasavertainen olemassaolo ja kunnioitetaan sitä. Mutta kun ei.

Exhibit A:  

Kun aikanaan olin vielä tavaratalossa töissä, tuli pakkasten ollessa kovimmillaan ykköskerroksessa ovien läheisyydessä työskennellessä aika lailla vilu. Liukuovet ovat auki jatkuvasti ja tuulikaapista ei ole apua edes nimeksi, kun miinus kaksytasteinen ilma vyöryy ovesta sisään. Myyjien jäätymisen lisäksi ei ole kovin energiatehokasta tämä.

No, tästä syystä tavarataloista laitetaan puolet liukuovista kiinni, jotta kylmä ilma jäisi tuulikaappiin, eikä tulisi tavarataloon sisälle aivan hyytävällä tarmolla. Tästä kuitenkin seuraa kaksi lieveilmiötä:

Lieveilmiö 1:  

 

Tuohtunut keski-ikäinen mies tulee huutamaan kassalleni naama ja takaraivo punaisena, että "Nyt jumaliste nuo kaikki ovet auki. Tämä on asiakasta nöyryyttävää pelleilyä tehdä tämmöisiä esteratoja tänne, että ovet auki ja pikkusen sassiin." En liioittele.

Lieveilmiö 2: 

 

Sata ihmistä survoutuu kerralla tuulikaappiin lämmittelemään eikä täten tuulikaapissa mahdu kulkemaan. Lisäksi liukuovet ovat entistä enemmän auki, koska liiketunnistimet luulevat kaiken aikaa, että joku haluaa sisään tai ulos.

Se siitä huomaavaisuudesta. Mitä siitä, että myyjät jäätyvät tai että ihmiset eivät pääse kulkemaan. Kunhan minä nyt vaan saan mennä just siitä mistä haluan ja lämmitellä bussia odotellessa tuulikaapissa, kun en osaa pukeutua talvisäähän sopivasti, niin muusta viis. Minä, minä, minä -mania elää ja voi paksusti. Etenkin talvisin.

Epäloogista logistiikkaa Dublinissa.

Exhibit B: 

 

Yliopistoissa, museoissa ja muissa julkisissa tiloissa on hyvin usein pyörätuolilla kulkevia varten asennettu sähköinen ovenavausjärjestelmä, jotta hekin pääsisivät sisään. Huomaavaista. Toki silloin, kun ovia on vain yksi, sähköovi aukeaa ja pysyy auki huolimatta siitä, meneekö ovesta pyörätuolilla vai kävellen.

Mutta kun niitä ovia on kaksi, kolme tai jopa neljä, niin millä järjellä 95 % käyttää pyörätuolille tarkoitettua sähköovea? Ymmärrän tämän, jos on kävelykepit. Jopa, jos on molemmissa käsissä jotain painavaa. Mutta että terveet, kahdella vapaalla kädellä ja kahdella jalalla varustetut nuoret ja aikuiset painelevat sähköpainiketta ja marssivat avonaisesta ovesta sen sijaan, että viitsisivät rasittaa itseään sen verran, että avaisivat oven? Pullamössösukupolvipa tosiaan.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat, että "SOU??!?": 1) Turhaa sähkönkulutusta. 2) Ovet pysyvät auki ja taas ulkoilma virtaa sisään, jolloin kalliilla sähköllä talvisin lämmitetty ja kesäisin viilennetty ilma virtaa ulos. Energiatehokasta ja järkevää?

Exhibit C: 

 

Juna saapuu asemalle, lentokone kentälle, hissi oikeaan kerrokseen. Ovet aukeavat. Sisään tunkee kauhealla apinan raivolla joukko ihmisiä ennen kuin entiset ehtivät ulos. Miksi? Sisään ei mahdu, ennen kuin entiset ovat poistuneet. Juna ei lähde mihinkään, ennen kuin entiset ovat päässeet ulos ja uudet sisään. Änkemällä ja tunkemalla ei pääse montaakaan sekuntia aikaisemmin yhtään mihinkään.

Missä on huomaavaisuus? Missä on maalaisjärki? Missä on looginen logistiikka? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Nyt saattoi kyllä käydä niin, että sanoistani poiketen tuomitsen vähäsen. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nainen ei nyt vain yksinkertaisesti ymmärrä tämmöistä käytöstä alkuunkaan.

Ymmärrätkö sinä?

Tartteisko auttaa?

Miksi autamme? Onko pyyteetöntä apua olemassakaan? Onko auttaminen itsekkäitä tarkoitusperiä ajatellen silti jalo teko? Ehtiikö ihminen ajatella auttamisensa syitä vai ovatko syyt alitajuisia?

Sonija pyysi kommenteissa minua lukemaan kirjoituksensa, joka käsittelee auttamista ja sen pyyteettömyyttä ja minä olen tehnyt työtä pyydettyä. Kirjoituksessaan hän pohtii, kuinka epäitsekästä auttaminen lopulta on. Sonija kysyy, miettiikö ihminen auttaessaan auttamatta jättämisen tuomaa huonoa omatuntoa, auttamisen tuomaa mahdollista kiitollisuuden velkaa, mainetta ja kunniaa tai muita itsekkäämpiä motiiveja?

Kysymys on kiinnostava. Altruismi, eli toisten edun ajatteleminen ja ajaminen vailla itsekkäitä motiiveja (eli äärimmillään itsensä uhraaminen muiden puolesta) on ajatuksena toki kaunis, mutta onko se ylipäätään mahdollinen?

Otetaan  Sonijan esimerkki lapsensa puolesta uhrautuvasta vanhemmasta. Olen kuullut kerrottavan, että äidinrakkaus (Yleensä esimerkki on ollut äidistä, liekö isistäkin vastaavia juttuja? Tietääkö kukaan?) olisi välillä niin vahvaa, että äiti on valmis uhraamaan itsensä lapsensa hengen säilymisen edessä. Entäs jos on useampia lapsia? Uhraako äiti itsensä silloinkin, jotta yksi lapsi elää, mutta kaikki jäävät äidittömäksi?

Toisaalta, kuten Sonija huomautti, onko äidillä vaihtoehtojakaan? Pystyykö hypoteettinen äiti elämään itsensä kanssa, jos antaa lapsensa kuolla, vaikka olisi voinut estää lapsen kuoleman oman henkensä hinnalla?

Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää päässäni vain lisää kysymyksiä vastauksien sijaan. Uskon kuitenkin, että auttamisen ei varsinaisesti tarvitsekaan olla pyyteetöntä.

Tartteeko auttaa siiliä?
Kuva: Tomi Tapio

Autettava tuskin välittää, auttaako ihminen häntä siksi, ettei halua huonoa omatuntoa vai siksi, että toivoo osakseen kiitosta ja kunniaa. Kun on todella pulassa, apu kelpaa kyllä auttajan tarkoitusperistä huolimatta. Eikä avun vastaanottaminen sido (muutoin kuin ehkä autettavana olleen omatunnon nimissä) täyttämään avunantajan salaisia toiveita.

Jos taas auttajalla on riittävästi pokkaa sanoa, että "autan sua, jos...", kyse ei enää ole mielestäni auttamisesta vaan kaupankäynnistä.

Uskon, että ihminen auttaa alitajuisesti, koska olemme empaattisia emmekä halua nähdä toisten kärsivän. Lisäksi uskon, että auttamisen tuoma hyvä mieli on tavallaan osoitus siitä, että ihminen on luonnostaan auttavainen eläin. Jos uskoisin suurempiin voimiin, sanoisin, että ihminen on luotu auttamaan, koska auttamisesta tulee hyvä mieli.

Toisaalta taas meille rakkaiden ihmisten auttaminen tuottaa suurempaa mielihyvää ja heidän kärsimyksesä katsominen satuttaa meitä enemmän. Tästä syystä autamme rakkaitamme enemmän ja mieluummin kuin vieraita ihmisiä. Onko se itsekästä? Ehkä. Mutta se on myös luonnollista. 

Auttamisesta tuli mieleeni, että Tampereella lanseerataan "Saa auttaa" -hihanauhoja vanhuksille. Juutalaisassosiaatiot sivuuttaen totean, että tässä on hyvä idea. Joskus tuntuu vaikealta tarjota apua, kun ei ole varma, onko avuntarpeessa olevan näköinen tyyppi niitä, joita "ei tartte auttaa!". Hihanauha antaa luvan lähestyä ja auttaa, eikä lähestyvän tarvitse pelätä, että toinen loukkaantuisi tai torjuisi avun.

On toki mietittävä, kuten paras ystäväni Hanna minua muistutti, estääkö hihanauhan puuttuminen entisestään auttamasta niitä, joiden avuntarpeesta ei ole aivan varma. Eihän sen pitäisi, mutta niinkin saattaa käydä: ajatellaan, että kun hihanauhaa ei kerran ole, toinen ei halua apua. Kynnys lähestyä vierasta on nimittäin yllättävän korkea.

No, yritetään me kuitenkin parhaamme mukaan edes kysyä, tarvitseeko toinen apua, oli hihanauha eli ei. Ja toisaalta opetellaan myös ottamaan vastaan apua, silloin kun sitä tarjotaan.

Tartteeko sua auttaa?

Kiitos Sonijalle juttuideasta ja paljon kysymyksiä herättäneestä tekstistä. :)

Tapaus: Vilpittömästi samoin

Kuinka helppoa on hämmentää multisosiaalinen pölöttäjä sanattomaksi? Hyvin helppoa.

Kuten ehkä tiedetään, olen asiakaspalveluammatissa ja puhun siis työkseni monia kymmeniä tunteja viikossa. Lattialla palvellessa keskustelut ovat välillä hyvinkin erikoisia, mutta kassatilanteet menevät enimmäkseen rutiinilla. Paitsi aamuisin, kun mummoilla on paljon asiaa. Ja yhtenä perjantaina.

Taisi olla tammikuun toinen perjantai, kun rupattelin kassalla erään herrasmiehen kanssa työn tekemisestä ja vapaapäivistä ja kaikennäköisestä muusta. Hyväntuulisesti naurava herrasmies sai minustakin parhaan puolen esiin ja siinä tuli vaihdettua muutama ylimääräinen lause. Herrasmiehen perässä tuli nuorempi mies, joka kuunteli sananvaihtoamme selvästi hymähdellen.

Kun tämän nuoren miehen kassavuoro oli lopuillaan ja olin päässyt "hei ja kiitos ja summa ja huolitko kuitin" -rutiinissa loppuvaiheeseen, toivotin hänelle hyvää viikonloppua. Nuori mies pysähtyi. Nosti katseensa lompakostaan. Katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Vilpittömästi samoin."

Lähes ääretön häkellys.

En muista, koska olisin viimeksi häkeltynyt niin totaalisen täydellisen pohjattomasti. Mietin tätä kyseistä lausahdusta monta tuntia putkeen perjantaina, useaan otteeseen lauantaina ja aina satunnaisesti sen jälkeenkin. Viimeksi eilen.

Miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että se tuli niin yllätyksenä tavanomaisen "kiitos samoin" -vastauksen sijaan. Ehkä siksi, että se kuulosti niin... noh... vilpittömältä! Ehkä siksi, että harva asiakas oikein erikseen ja tietoisesti katsoo silmiin varmistaakseen, että kuulen ja ymmärrän, mitä hän haluaa minulle sanoa.

Yhtä kaikki se oli mahtavaa. Olen toivonut siitä asti, että tämä kyseinen nuori mies palaisi ja että saisin kiittää häntä siitä käsittämättömästä positiivisesta energiasta, jonka nuo kaksi pikkuruista sanaa saivat minussa aikaan. Ei häntä ole kuitenkaan näkynyt.

Kirjoitan tätä kahdesta syystä. Yhtäältä haluan rohkaista teitä ottamaan enemmän kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kuten huomaatte. Huomaavaisuus on hyvin pieni ele. Mutta kuinka suuri vaikutus noilla pienillä eleillä voikaan toiseen ihmiseen olla!

Toisaalta toivon, että tämä postaus leviää kulovalkean tavoin ja että jollain ihmeen konstilla tämä teksti kantautuu tämän tuntemattoman nuoren miehen korviin (vai silmiin?). Ja jos niin käy, niin:

Hei, sinä häkellyttävä nuori mies. Kiitos.


Koska sinä olet häkeltynyt viimeksi? Mitä tapahtui? Hyvää viikonloppua kaikille!

Liis, älä huuda

Minä olen kovaääninen ihminen. Todella. Antakaa tuoppi olutta ja aihe, josta innostun, niin desibelit lähtevät kipuamaan kohti korkeuksia. Kovaäänisyyteni on myygistä, kun otetaan huomioon fakta, että minulla on kuitenkin hieman keskimääräistä pienemmät keuhkot. Mutta eipä se ole se koko, vaan se tekniikka.

Noh, olen ollut koko ikäni kovaääninen, eikä se ole ominaispiirre, jolle varsinaisesti voisin mitään. Monet ajattelevat, että "senkus puhut hiljempaa, kyllähän se aina onnistuu", muttei asia ole niin yksinkertainen. Jos vahdin volyymiani taukoamatta, en uskalla innostua. Sillä välittömästi, kun unohdan ulkoiset puitteet ja alan selittää jotakin oikein todella tohkeissani, unohdan olla hiljempaa.

Luonnollisesti seuralaiseni välillä vaivaantuvat äänestäni. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, että "kuulen vähemmälläkin" tai "Liis, älä jooko huuda" tai "shh, naapuripöytäkin kuulee". Ja joka kerta tuo huomautus tuntuu pahalta, ellei ihan jopa loukkaa.

Huomautus saa minut vaikenemaan ja vaivaantumaan hetkeksi. Hetken perästä innostun kuitenkin taas ja taas unohdan hyssytellä. Onko siitä huomautuksesta siis juurikaan hyötyä?

Niin metsä vastaa, kuin sinne antaumuksella selittää.

Miksi huomauttaminen tuntuu pahalta? Eikö seurueeni vain ajattele parastani, kun he pyrkivät hillitsemään ääntäni, jolloin en herättäisi niin paljon huomiota tai juttuni ei kantautuisi naapuripöydänkin korviin? Varmasti.

Mutta kun kovaäänisyys on jotain, mikä on minussa lähtökohtaisesti, vaikka sitä yrittäisin välillä vaientaa. Siksi huomautus tuntuu samalla tavalla kohtuuttomalta kuin jos joku sanoisi, että "älä jooko ole noin blondi" tai että "nauraa voi röhkimättäkin".

No anteeksi nyt vain, mutta kun minä olen tällainen. Tiedän myös, etten ole ominaispiirteeni kanssa yksin. Meitä "kojottavia", "pajattavia", "möliseviä" ja "huutavia" on muitakin.

Toisaalta, ristiriitaista kyllä, minusta on mukavakin, jos joku välillä hillitsee elämöimistäni. Se vaatii kuitenkin todella läheisen suhteen ja hienovaraisen tavan ilmaista asia. "Älä huuda" ei ole hienovarainen tapa.

Kas, kun en minä huuda. Minä vaan puhun antaumuksella lujaa. Haittaakse?

Ystävyys on rutiini

Alaks olee? on minulle kuin ystävä. Kun annan sille aikaa ja näen sen eteen vaivaa, se palkitsee minut. Haluan huolehtia siitä, välitän siitä ja tulen siitä iloiseksi. Käytännössä tulen teistä iloiseksi. Usein.

Alaks, kuten muutkin ystävyyssuhteet, on osa elämän rutiinia. Jos tuo rutiini muuttuu, on ystävyyskin vaarassa. Näin meinasi käydä viime vuonna, kun tulin yhtäkkiä muka niin kiireiseksi, että aloin laiminlyödä Alaksia.

Ystävyys on vaarassa aina, kun ystävysten elämänrutiini jollain tavalla muuttuu. Kun ystävä muuttaa toiselle paikkakunnalle, työpaikat tai koulut vaihtuvat, toinen löytää puolison, tai ilmaantuu jokin muu elämänrutiinia selkeästi muuttava asia, ystävyyden täytyy taas mukautua uusiin olosuhteisiin.

Ystävyys suorastaan syntyy rutiineista eli yhdessä tehdyistä asioista ja yhteisistä elämäntilanteista. Siksi ystävystymme helposti naapureidemme ja koulu-, työ- ja harrastuskavereidemme kanssa. Ihmiset, joita näemme usein ja joiden kanssa tulee vietettyä paljon aikaa kuin varkain, tulevat meille automaattisesti läheisiksi.

Kun rutiini rikkoutuu, on etsittävä uusia yhdessä olemisen tapoja. Yhteiset koiralenkit, ruokatauot, välitunnit tai iltateet muuttuvat muunlaisiksi ystävyyden ilmenemismuodoiksi. Etäystävyys etsii toteutumistaan kirjein, puheluin, Facebookein, messengerein ja sähköpostein. Lakannut työkaveruus vaatii sovittuja tapaamisia jatkuakseen. Koulussa yhdessä vietetty aika muuttuu muunlaisiksi näkemisiksi.

Skype mahdollistaa uusia etäystävyyden muotoja.

Ellei uutta rutiinia synny, ystävyys helposti hiipuu. Vaikka kuinka välittäisi ystävästään ja haluaisi pysyä yhteyksissä, uudet elämänrutiinit vievät helposti mennessään. Ajan saatossa ystävyyden käy kalpaten, ellei jonkinlaista yhdessä olemisen tapaa ole.

Vaikka nähtäisiin harvemminkin, rutiini ankkuroi ystävyyttä. Tällöin joka jouluiset näkemistraditiot ja muut pienet sanattomat sopimukset muodostuvat korvaamattoman arvokkaiksi. Ne lujittavat ystävyyttä silloinkin, kun oma arkirutiini tahtoo syrjäyttää vanhaa uuden tieltä.

Näin ollen minäkin yritän palauttaa Alaksin lujemmin osaksi arkirutiiniani. Sopivaa hetkeä ei synny, ellei sellaista yksinkertaisesti ota. En ole vielä koskaan löytänyt itseäni tilanteesta, jossa minulla ei olisi kerta kaikkiaan mitään tekemistä.

Aika on loppujen lopuksi priorisointikysymys. Tajusin sen sunnuntaina, kun otin kaksi kokonaista tuntia muka täydestä päivästä siivotakseni lupaa kysymättä sulaneen pakastimen. Mistä se muka olematon kaksi tuntia ilmestyi? Nii-in, sanopa se. :)

Mutta mistäs minä sitten oikein kirjoittaisin? Ovatko sinun ystävyyssuhteesi rutiineja?