... = odota

Meitä kun niihin kuuluisiin juniin on niin monta ja parille on paikka asemalaiturillakin, täytyy opetella mukautumista. Niin sanaston, rytmin kuin voimankin kanssa on keskusteluissa hienosäädön varaa. Aiemmin olemme puhuneet siitä, että hitaampi puhetahti antaisi armoa myös mietteliäämmille puhujille. Tänään aiheenamme on sähköinen keskustelu.

Minä en tunnetusti ole hidas hämäläinen. Juuriltani kiivaiden, kateellisten kainuulaisten ja kovin puheliaiden karjalaisten hybridinä olen tottunut puhumaan paljon, nopeasti ja kovaa. Tämä kommunikaatiomalli periytyy puheestani myös kirjoitettuun keskusteluun ja kun kuusi ja puoli -sormijärjestelmäni hakkaa näppistä, jälkeä syntyy aika vauhdikkaasti.

Ryhdyin tässä hiljattain tutkimaan ystävieni kanssa käytyjä chat-keskusteluja. Tajusin, että asioihin liian nopeasti reagoiva ja toisia keskustelujan aihioita ensimmäisen päälle aloittava viestintätyylini katkoo keskusteluja. Näin se käy:

Minä: "Moi, mitä kuuluu?"
Ystävä: "Moi, kiitos ei ihmeempiä. Tulin juuri kotiin Tukholmasta ja nyt väsyttää. Mitäs itsellesi?"
Minä: "Ai, vau, mitä jännää Tukholmassa näkyi?"

Tässä kohtaa kolme pistettä ilmaantuu chat-ikkunan reunaan ja teksti kertoo, että toveri kirjoittaa.

Toveri kirjoittaa...

Odotellessani ajattelen, että vastaan jo valmiiksi hänen kysymykseensä.

Minä: "Eikä tänne kummempia. Töitä vaan. Tai no jaa, sen verran ehkä uutta kuitenkin, että minut nimitettiin hiljattain paitsi tiedottajaksi myös tyttöystäväksi."

Kolme pistettä häviää. Menee hetki.

Ystävä: "Eihän? Onneksi olkoon! Hieno homma. Miltä nyt tuntuu?"

Kun alan vastata, kolme pistettä eivät palaa. En koskaan kuule, mitä jännää Tukholmassa näkyi. Se jää vaivaamaan ja vaikka toisinaan onnistun palaamaan aiheeseen, useimmiten kolmen pisteen aikana muodostetut lauseet jäävät minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Olen alkanut opetella hidastamista ja syventymistä, odottamista ja kärsivällisyyttä. Olen istunut käsieni päälle, jotta kun kolme pistettä ilmestyvät ruutuun, en pukahda mitään. Tuijotan ruutua maanisesti, kunnes teksti on pulpahtanut ruutuun. En halua huomata enää yhdenkään lauseen menevän kolmen pisteen taakse piiloon.

Toistaiseksi tämä on toiminut aika hyvin. Kai minustakin vielä kärsivällinen aikuinen tulee.
Tuleeko sinusta? Kadotatko keskusteluja kolmeen pisteeseen? Reagoitko nopeasti vai hitaasti? Pitääkö kolmen pisteen kohdalla odottaa?

Älä sitkuta

Jos saisin antaa teille yhden elämänohjeen, se kuuluisi näin: älä sitkuta.

Sitkuttaa on kainuulainen verbi, jolla kuvataan hankalaa ja työlästä etenemistä. Ykkösvaihteella tasaisella tiellä polkeminen on sitkuttamista. Sitkuttamiseksi meno muuttuu myös silloin, jos potkukelkan alle eksyy hiekkaa.

Minulle sitkuttaminen on muutakin. Se on sitkuttamista. Sitkuttaminen noudattaa muotoa: "minä olen onnellinen, sitku..."

Voin kertoa teille salaisuuden. Sitku ei koskaan tule. Ei tule sitä hetkeä, jolloin kaikki olisi mystisesti hyvin ja onnellista. Kiire ei lopu, kun tilalle tulee uusi. Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi sitkuun. Pitkä ponnistelu megalomaanisen päämäärän vuoksi tuo harvoin onnen, sillä useimmiten sitkussa vallitsee tyhjyys, jopa pettymys.

Kuva: Maija Lumme

Ellei ihminen ole tyytyväinen eletyllä hetkellä, hänen on hyvin vaikea olla onnellinen sittenkään, kun on päässyt sitkuun. Elämän lykkääminen johonkin abstraktiin sitku-hetkeen on elämän hukkaamista. Haaveilla saa ja pitääkin, mutta onnen löytäminen läheltään joka päivä on sellainen taito, joka jokaisen olisi hyvä opetella.

Harvoin olosuhteet ovat sellaiset, ettei niiden kanssa oikeasti voisi olla onnellinen, jos vaan päättää opetella. Siis sen sijaan, että hokisi itselleen "minä olen onnellinen, sitku...", olisi paljon tärkeämpää miettiä, miten voisin olla onnellinen nyt heti.

Oletko sinä onnellinen sitku vai nytku?

Äh!

Viestintä on lempilapseni. Kuten infoteksti kertoo, viestin työkseni ja koen olevani siinä suhteellisen hyvä. On kuitenkin lohdullista, että arki säännöllisin väliajoin palauttaa takaisin pinnalle maan ja muistuttaa, ettei tässäkään asiassa omnipotentti ole kukaan.

Olen aiemmin jo jutellut kanssanne kieltä näyttävän hymiön monenlaisista tulkintatavoista. Itselleni se on hyväntuulisen ilkikurinen, siskolleni negatiivissävytteisempi mielenilmaus. Kolmas meidän sisarkatraasta yhdisti sen vain SLURPS-äännähdykseen.

Samanlaiseen epävarmuuteen minut saatteli tekstiviestiin pujotettu "äh". Vaikka miten päin puhelinta kääntelin, en osannut päättää, miten tuo "äh" olisi pitänyt tulkita. Kun eleet puuttuvat, on vaikea sanoa onko "äh" kirjoitettu hymyillen vai otsa rypistyneenä.

Sekä nyky- että nuorisoversio allekirjoittaneesta
on hyvin usein hämmentynyt.

Toisinaan tulkintavaikeuksia on asioilla, joiden luulisi olevan yksiselitteisiä. Kuulin parista, jonka osapuolilla oli hyvin erilainen tapa ymmärtää sana "ajatella". Kun nainen kertoi ajatelleensa, hän toden totta oli vasta ajattelemassa ääneen. Mies taas ymmärsi, että kun jotain on ajateltu, se on tahtotilan ja lopputuloksen ilmaus. Voitte kuvitella millaisia solmuja tällainen saa aikaan.

Päänvaivaa aiheuttaa usein toisen murrealueen puhetapa. Siellä, mistä minä olen kotoisin, tavataan joku mitätön asia kuitata sanoen "pikkuvikoja". Se tarkoittaa siis, että asia on niin pieni ja harmiton, ettei siitä kannata murehtia. Sanontaa tuntemattomalle nuorelle miehelle saattavat sen sijaan pikkuiset viat kuulostaa ihan erisävyiseltä reaktiolta, kuin millaiseksi ne oli tarkoitettu.

Jos jotain tästä kaikesta omasta ja muiden maanpinnalle kolahtelusta olen oppinut, niin sen, että aina pitää varmistaa. Heti, kun ei ole ihan varma - ja toisinaan silloinkin, kun varma luulee olevansa - on syytä pysähtyä, katsoa toista silmiin ja kysyä "tarkoititko tämän näin vai näin". Monesti se ihan toinen näin kuin olisi äkkiseltään kuvitellut.

Koska sinä viimeksi ymmärsit väärin? 

Vieraskynä: Nauti anteliaisuudesta

Pitäisikö kaverille soittaa tai tehdä palvelus, jos tämä kaveri ei välttämättä ole valmis soittamaan takaisin tai tekemään vastapalvelusta? Oman elämänfilosofiani mukaan ratkaisu on kyllä: pitäisi soittaa ja pitäisi tehdä se palvelus. Ensiksi kannattaa toki huolehtia itsestään, mutta sen jälkeen on hyvä auttaa muita monin tavoin, ilman pakkoa vastapalveluksista.

Antelias ja mukava tyyppi on erittäin kiva olla ihan vain antamisen ilosta. Jos jokin tekosi saa jonkun muun iloiseksi, niin mitä muuta palkintoa siitä tarvitset? Jos joudut tekemään palveluksia useammin kuin itse niitä saat, niin entäs sitten? Saat kuitenkin jokaisesta tekemästäsi palveluksesta itsellesi antamisen ilon. Usein kitisevien palvelustenlaskijoiden mielestä he tekevät enemmän jokaiselle ihmiselle kuin he itse tältä saavat. Tämä ajatus ei tietenkään voi pitää paikkansa, ja aiheuttaa vain turhaa mielipahaa kaikille.

Kuva: lorenkerns

Jos mietitään asiaa täysin itsekkään henkilön näkökulmasta, niin hänenkin kannattaa olla varauksettoman antelias kahdesta syystä. Ensiksi, palveluksia saa itse eniten, kun niitä tekee muille. Toiseksi, näitä tehtyjä palveluksia ei kannata kenenkään laskea, koska se vähentää ihmisten halukkuutta tehdä jatkossa vastapalveluksia. Varaukseton anteliaisuus näkyy ulospäin ja parantaa ilmapiiriä.

Mieti palveluksien tekemistä tänään, kun kirjoitat jollekin sähköpostia tai keskustelet jonkun kanssa. Miten voisit tehdä hänen päivästään paremman? Voisitko esimerkiksi kysyä kiinnostuneena kuulumiset, tarjota kyydin jonnekin tai antaa hänelle tarpeellista tietoa vaikka työtehtävään liittyen? Nauti antamisen ilosta ja ideoi läheistesi päivät paremmiksi.

Miten paljon ja millaisia palveluksia sinä teet? Entä odotatko vastapalveluksia? Mitä muita ajatuksia kirjoitus herätti?

Tämänpäiväisen, Alaks olee?:n kolmannen vieraskynäkirjoituksen on kirjoittanut ihmissuhdetaitokouluttaja Karla Nieminen Jäänmurtajista. Hän haluaa kertoa ihmisille, miten elämästä voi nauttia entistä enemmän treenaamalla ihmissuhdetaitoja entistä paremmiksi. Karlan blogi löytyy täältä. 

Ryhtiliike!

Istuin koneella selaamassa vanhoja valokuvia. Löysin otoksen, jossa pikkusisko ystävineen rymyää etualalla ja minä istun taustalla kotikodin olohuoneessa tietokoneella, takamuksen alla selkänojaton puupenkki, ruoto aivan suorassa.

Havahduin vertaamaan, miltä ruotoni näytti siinä hetkessä, enkä voinut olla miettimättä, mitä näiden kymmenen vuoden aikana on oikein tapahtunut. Järkytyksestä toivuttuani aloin tehdä empiiristä tutkimusta, mutta järkytyin vain kahta kauheammin.

Suurin piirtein yhdeksällä ihmisellä kymmenestä on aivan häkellyttävän huono ryhti. Kävellessä sitä ei niin huomaa, mutta istuessa kyllä. Tarkkailin tilannetta etenkin KuopioRockissa ja työpaikan ruokalassa ja aloin raapia kuuppaani huolestuneena.

Jos tätä tahtia jatketaan, nuo humoristiset t-paidat siitä, miten ihminen taantuu takaisin apinamaisen kumaraan asentoon eivät välttämättä olekaan pelkkä vitsi. Pää älyluurin ylle kumartuneena, selkä mutkalla, hartiat edessä, kasaan painuneena. Tällaisessa asennossa me elämämme teräksisimmässä kunnossa olevat nuoret ihmiset vietämme päivämme.

Edukseen erottuvia poikkeusyksilöitä KuopioRockissa.

Ryhti ei ole mikään ihan pikkujuttu. Fysioterapeuttiystäväni valisti minua kertoen, että kun emme istu ryhdikkäästi, selkäämme ei tue yksikään lihas vaan koko paino on jänteiden varassa. Ajan saatossa lihakset surkastuvat ja ryhdin pitäminen on entistä hankalampaa. Kasassa istuen veri ei kierrä, ajatus ei kulje, selkä rasittuu ja kipeytyy.

Mutta tiedättekö mikä on kaikkein pahinta? Se on myös aivan käsittämättömän epäesteettistä!

Elleivät siis terveydelliset syyt saa selkää oikenemaan, mieti hetki miltä kasaan painunut olemuksesi näyttää. Hilaa penkki peilin eteen ja katso itseäsi kasaan painuneena. Nosta sitten selkä suoraksi ja pää pystyyn. Muista tuo ero joka kerta, kun huonoon kuntoon päässyt selän lihaksisto kapinoi ja yrittää painaa kumaraan.

Tämä ryhtiliike koskee eritoten minua itseäni, mutta koskeeko se sinua myös? Kärsitkö kipeästä selästä? Oletko ryhdikäs? Erottuvatko ryhdikkäät ihmiset edukseen? Missä asennossa istut juuri nyt?

Parempi pieni anti

...kuin suuri lupaus. Teot puhuvat puolestaan. Olla sanojensa mittainen mies. Actions speak louder than words. Vanha kansa meillä ja muualla tuntuu pitäneen suuria puheita varsin pienessä arvossa. Välillä koen olevani niin kovin paljon vanhan kansan kaltainen.

Mitä hyötyä on luvata, jos lupaustaan ei aio pitää? Miten omatunto antaa periksi, että pettää antamansa lupauksen? Etenkään en ymmärrä sellaisia selkärankoja, jotka eivät voi myöntää, että lupaus jää pitämättä. Käsittämättömät esittävät, kuin mitään ei olisi luvattukaan.

Kättä päälle?
Kuva: Orin Zebest

Mielestäni sanat "minä lupaan" velvoittavat ihmistä tekemään kaikkensa, että luvattu asia tapahtuu. Jos kuitenkin jostain syystä lupaukseen ei ylety, on myönnettävä ja pyydettävä anteeksi. Hiljaa kasvatettu luottamus romuttuu muutoin hetkessä, kun rikottu lupaus osoittaa lupaajan epäluotettavaksi.

Ehkä se minua kiukuttava passiivi antaa meille liian usein anteeksi sen, ettei asioihin tartuta. Passiivin takana riittävän kauan kökötettyään alkaa kuvitella, etteivät lauseet, kuten "soitan sinulle huomenna", "nähdään ensi viikolla" tai "korvaan tämän sinulle" merkitsekään mitään.

Tästä syystä uskon, että on aina parempi tehdä vähän, kuin maalailla taivaanrantaan puhumalla paljon. Niinhän ne pikkuiset kanteleensoittajatkin, Marjukkaiset, laulussaan lauloivat: "Parempi pieni anti, kuin suuri lupaus."

Mitä muita suurten lupausten sananlaskuja sinä tiedät? Pidätkö lupauksesi? Ymmärrätkö lupaustenrikkojaa?

Alaks olee testaa!

Kun painin kaverien priorisoinnin ja aikapulan kanssa, muistutti nerokas lukijani Tuukka  Lahti seuraavaa:

Lopuksi vielä muistutuksena että myös arkisia asioita voi tehdä kavereiden kanssa - koska viimeksi kävit kaupassa kaverin kanssa? Entä kokkasit kotona?

Niin-pä! Ei näkemisen välttämättä tarvitse olla sitä suuresti parjaamaani kahvikupittelua, toisinaan maksan päälle käyvää kaljoittelua saati muuta aikaa vievää paikallaan oloa. Joskus, eikä vain joskus vaan aika usein, on aika hyvä idea mennä ystävän tai tuttavan kanssa kauppaan!

Yhdessä ystävän kanssa voi pakata.

Kun sitten vielä töissä kävi ilmi, että kollegani oli käynyt ystävänsä kanssa kaupassa ja piti sitä varsin valaisevana kokemuksen, tulin entistäkin vakuuttuneemmaksi Tuukan ideasta. Voihan olla avartavaa - suorastaan uraa uurtavaa - katsoa kauppaa, tai arkea ylipäätään välillä jonkun muun kuin itsensä näkökulmasta.

Kauppaan en ole vielä kaverin kanssa ehtinyt, mutta aikaa montaa muuta vaihtoehtoista näkemismuotoa on tullut sekä ystävien että potentiaalisten puolisokandidaattien kanssa koitettua. Siispä tuonkin iltojenne iloksi ja aamujenne auringoksi jokusen kokemuksen sarjastamme Alaks olee testaa.

Ennen kuin kuitenkaan pääsen asiassa sen pidemmälle, haluan kysyä sinulta, rakas kesäinen lukijani, mitä arkista puuhaa eli askaretta sinä teit viimeksi ystävän kanssa? Entä treffikumppanin?