Joulutarina - hiiret, karhu ja tonttu

Poikaystäväni kerrostalon aulassa on kivipuutarha, jossa on pitkän aikaa seikkaillut kaksi pehmoleluhiirtä. Tiesimme, että kerrostalossa asuvan vanhan pariskunnan lapsenlapset olivat aina vierailulla käydessään innolla tutkineet, mihin hiiret olivat sillä kertaa menneet. Eräänä perjantai-iltana nuo hiiret olivat kuitenkin kadonneet mystisesti jäljettömiin.

Hiiristä oli tehty myös katoamisilmoitus.

Ensin meitä harmitti hiirten katoaminen - erityisesti, koska arvelimme lasten kaipaavan noita pieniä pehmoleluhiiriä. Sitten mieleemme juolahti, että voisimme selvittää, mihin hiiret olivat joutuneet. Näin se kävi.

***

Kun kivipuutarhan hiiriä ei näkynyt eikä kuulunut, oli luonnollista, että kivipuutarhan kolosta esiin ryöminyt karhu tuli surulliseksi.

Missä ovat hiirulaiset?

Esiin ryöminyt karhu.

Karhu ikävöi hiiriä kivipuutarhassa.

Mutta karhupa ei tiennytkään, että hiiret olivatkin vain lähteneet pienelle seikkailulle, eivätkä suinkaan olleet unohtaneet kivipuutarhan karhua.

Hiiret lähettivät terveisiä...

... Napapiiriltä.

Eikä karhukaan voinut olla enää murheellinen, saatuaan hiirten terveiset Napapiiriltä!

***

Yllätystä naapuripariskunnan lapsenlapsille junaillessamme emme osanneet aavistaa, että mekin saisimme osamme joulun ihmeestä. Nimittäin ennen kuin karhu sai postia, hänen murheitaan oli ilmestynyt lohduttamaan tonttu. Nyt he saavat yhdessä lukea hiirten terveisiä Korvatunturilta.

Taianomaista ja ihmeen ihanaa joulua, rakkaat olevaiset! *<|:)

Vieraskynä: Kuinka minusta tuli sosiaalinen

Tämä Aliisan blogihan on täynnä mitä ihastuttavimpia vihjeitä siihen kuinka tutustua uusiin ihmisiin, ylläpitää jo olemassaolevia ihmissuhteita, ja muuten vain elää tässä sosiaalisessa maailmassa jonne kaikki olemme joskus tupsahtaneet. Ne ovat hyviä ohjeita ja olen iloinen että tämä blogi on olemassa, ja salaa toivon että Aliisa päivittäisi sitä vähän useammin.

Mutta blogin ihastuttavuudesta huolimatta sanoisin, että sosiaaliseksi oppii ihan niin kuin kaikki muutkin asiat opitaan: Kävelemään opitaan kävelemällä, pyöräilemään pyöräilemällä, kirjoittamaan kirjoittamalla. Jos haluaa oppia jonglööraamaan, pitää ottaa pallot käteen ja alkaa heitellä, ja jos haluaa oppia soittamaan viulua, täytyy alkaa hieroa jousta viulunkieliä vasten. Ja aivan kuten ensiaskeliaan ottava ihmisentaimi, joka kompastelee joka kolmannella askeleella, tai aivan kuten viulunsoiton aloittelija, jonka korviaraastava ulina kiduttaa koko kerrostaloa, kömpelyys ja virheet kuuluvat myös sosiaalisuuden opetteluun.

Kaikilla on varmasti ne omat kiusalliset muistonsa jostain teinivuosilta, jolloin kaikki on mennyt pieleen. Niitä kertoja, jolloin puoli tuntia on kerännyt rohkeutta mennäkseen puhumaan toiselle, ja sitten kun on saanut rohkeuden kasaan, onkin onnistunut vain sanomaan 'hei', jonka jälkeen on jäänyt seisomaan varttitunniksi hiljaa varpaita tuijotellen.

Se on noloa, se on nöyryyttävää, se on kauheaa ja se syö sielun sisältä päin jättäen jäljelle vain pieniä itsetunnon rippeitä -- ja minä olin nuorempana sen mestari.

Mutta minä huusin itselleni että perhana ei, jos muutkin osaavat puhua toisilleen, niin ei se voi minullekaan olla mahdotonta. Matkustin maan ääriin, pääsin hetkeksi eroon omista rutiineistani ja kotimaisesta roolistani, ja kun tulin takaisin pumppasin itseni täyteen jääräpäistä uhoa, ja valmistauduin hakkaamaan päätäni oman epäsosiaalisuuteni seinään. Sillä oli harmaa kivi miten vahvaa tekoa tahansa, kyllä sekin antaa periksi kun sitä aikansa takoo.

Menin puhumaan ihmiselle, keräsin rohkeuden istahtaa samaan pöytään -- ja sitten istuin varttitunnin hiljaa katsellen kun toinen kiihdytti ruokailutahtiaan päästäkseen kiusallisesta seurastani mahdollisimman pian eroon. Menin toisen kerran juttelemaan ihmiselle, valmistellen päässäni hyviä juttuja joilla saisin jään murrettua ja keskustelun soljumaan sulavasti, ja heti toisen reagoitua tavalla jota en ollut etukäteen osannut odottaa, jäin änkyttämään yksitavuisia sanoja ja nopeutin ruokailutahtiani päästäkseni kiusallisesta tilanteesta eroon. Keräsin rohkeutta mennä puhumaan puolitutulle tytölle, ja vaikkei mielessäni ollut edes käynyt että voisin lähteä häntä iskemään, tytön alettua selittämään että hänellä on poikaystävä ja hän ei ole kiinnostunut, en osannutkaan luovia keskustelua yhtäkkiä tielleni putkahtaneen karikon ohi vaan jollain kömpelöllä tekosyyllä livahdin takaovesta ulos vaatenaulakoiden kätköihin, piiloon ettei kukaan näkisi noloa itseäni.

Kerta toisensa jälkeen lupasin itselleni ja ihmiskunnalle, että vastedes lukittaudun vain huoneeseeni enkä enää koskaan altista kanssaihmisiäni nolostuttavalle olemassaololleni. Ja jos joskus kulkisinkin vielä julkisilla paikoilla, niin ainakin sitouttaisin itseni ehdottomaan vaitiololupaukseen. Mutta sitten aina lipesin, ja päätin yrittää vielä kerran.

Kun viulua rääkkää tarpeeksi pitkään, niin kyllä siitä loppujen lopuksi alkaa yksittäisiä puhtaitakin ääniä irtoamaan. Ja kun vielä jatkaa vonguttamista, sieltä alkaa tulla jopa ihan tunnistettavia melodioita, ehkäpä jopa kauniihkoa musiikkiakin. Ja niinpä minäkin huomasin, että yhtäkkiä aloin löytää itseäni sosiaalisista hetkistä, jotka tuntuivat luontevilta. Löysin itseni istumassa vastapäätä tuntematonta ihmistä yliopistoruokalassa, jonka kanssa jäin juttelemaan vielä lautasten jo tyhjennyttyäkin, ja jonka seurassa tunsin että hänkin jopa nautti seurastani ja jutuistani. Ja pian se toistui toisen ihmisen kanssa. Ja kolmannen. Ja yhtäkkiä huomasin, että niitä kiusaantuneita hetkiä ei enää tullutkaan kuin harvoin, ja lopulta ne katosivat lähes tykkänään.

Minulla oli jääräpäinen tahto muutta itseäni sosiaalisemmaksi, ja kyky olla antamatta periksi (vaikka ehkä minun olisi pitänytkin jo jossain välissä ymmärtää lopettaa kiusaamasta viattomia ihmisparkoja). Mutta hakeutumalla sosiaalisiin tilanteisiin altistin itseni kokemuksen karttumiselle, ja kokemuksen karttuessa taitoni paranivat, ja taitojeni parannuttua… No, nykyisin teen työtä, joka suurelta osin koostuu small talkista ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa. Joidenkin kanssa tulee tietysti toimeen paremmin, toisten kanssa huonommin, mutta siitä huolimatta itse tilanteet tuntuvat luontevilta. En juokse enää vessan piiloon jos en heti keksi mitään hyvää sanottavaa -- ainakaan kovin usein.

Viime vuosina olen törmännyt muutamaan otteeseen "10 000 tunnin sääntöön", ajatukseen, jonka mukaan tullakseen oikeasti taitavaksi millä tahansa alalla sen eteen on tehtävä vähintään 10 000 tuntia työtä. Sama pätee varmasti sosiaalisuuteenkin, mutta sosiaaliseksi oppimisen hyvä puoli on siinä, että niitä tunteja, joissa sosiaalisuutta tulee opittua, tulee tahattomastikin jatkuvasti, vuosi vuodelta lisää, ja kunhan itsensä vain altistaa näille harjoituksille eikä eristä itseään kokonaan pois muusta ihmiskunnasta, 10 000 tuntia tulee täyteen ennemmin tai myöhemmin väistämättä.

Sitä nopeammin mitä jääräpäisemmin taitoa harjoittelee.

Tänään vieraskynään tarttui Kimmo, joka on sosiaalisesti itseoppinut maailmanmatkaaja. Kimmo piirtää myös sarjakuvia, joiden parissa voi viihtyä Katvealueella.

Joulu on pieniä tekoja

Viime maanantaina kirjoitin siitä, kuinka joulu on mielestäni taianomainen aika. Olen sitä mieltä, että jokainen voi löytää joulusta ihmeen. En suostu näkemään joulua pelkkänä krääsäjuhlana tai kulutuspakkona, vaan haluan uskoa, että joulun ihme tulee muualta - kun sen vain antaa tulla.

Mainitsin tekstissäni, että jouluikkunat ja -mainokset voi katsoa näkemättä niiden piilotettua agendaa, jouluun itseensä keskittyen. Kävelin sitten erään ikkunan ohitse, ja pysähdyin lukemaan siihen kiinnitettyä tekstiä.

Merry Christmas.

Christmas is 

doing a little

extra something

for someone.

Tässä lauseessa kiteytyy mielestäni täydellisesti se, mitä yritin edellisessä tekstissäni sanoa. Joulu on sitä, että tekee vähän jotain ylimääräistä jollekulle toiselle. Olipa tuo "a little extra" joululahja, joulukortti, ikkunaan kiinnitetyt jouluvalot, liedelle nostettu glögikattila, pieni yllätys työpaikalla, hyvän joulun toivotus, hymy, katse tai suudelma, se tuottaa aina iloa. Näitä pieniä tekoja me viljelemme ympärillemme koko joulukuun!

Christmas is doing a little extra something
for someone.

Voidaan toki hurskastella ja sanoa, että ainahan meidän pitäisi tehdä vähän ylimääräistä toistemme iloksi ja että ihmisten huomioinnin ei pitäisi keskittyä vain jouluun. Olen luonnollisesti samaa mieltä, sehän on koko tämän blogin ydinsanoma. Mutta me jäyhät ihmiset emme usein muista, kuinka suuri merkitys noilla erittäin pienillä ylimääräisillä huomionosoituksilla on.

Jouluna meistä houkutellaan esiin se lapsenomainen ja hyväntahtoinen puoli, joka haluaa tehdä kaikkea pientä ylimääräistä hyvää muille, koska on joulu. Joulun tekeminen itsessään on "doing a little extra something for someone" ja sellaisenaan se on jo ihme.

Ihmeellistä joulunaikaa kaikille!

Joulu on ihme

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi joulu aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä ihmisille. Joulu, jonka pitäisi olla vuoden satumaisin, taianomaisin ja iloisin aika! Silti joka vuosi näihin aikoihin, kun kalenterin ensimmäinen luukku aukeaa, alkaa samalla armoton kiire, stressi ja kurttunaamojen paraati pitkin katuja.

Lapsena joulu oli taikaa. Olen pikkutyttönä katsonut ulos ikkunasta ja todennut oravanjäljet nähtyäni, että "Tuosta se tonttu on mennyt!". Äitiä se hymyilytti pitkän aikaa. Miten tästä satumaisesta ajasta pystyy tulemaan ihmisille niin järkyttävä stressin aihe?

Siten, että ihmiset lakkaavat muistamasta, miksi joulu tehdään. Ei kukaan pakota ketään tekemään joulua. Ei kukaan rankaise tai sakota jouluvalojen laittamatta jättämisestä tai joululaulujen kuuntelemattomuudesta. Joulu on pääasiassa vapaaehtoinen juhla. Toki siltä ei voi välttyä, mutta siihen ei ole pakko ottaa osaa.

Sen sijaan halutessaan voi katsoa ympärilleen ja nähdä sen taianomaisen satumaailman, jonka me ihmiset yhdessä rakennamme, jotta meillä olisi joulu. Kaikki ne valot, tuoksut, äänet, värit, koristeet... Ne rakennetaan vuosi toisensa jälkeen joulun sadun vuoksi.

Joulun taikaa kera siskon ja koiran.

Se on jokaisen oma asia, miten tähän kaikkeen haluaa suhtautua. Oma valintani on kiitollisena ihmetellä kaikkea sitä kauneutta, minkä ihmiset voivat halutessaan yhdessä rakentaa - kaikkien iloksi! Eikä silloin joulu ole enää kuluttamista, tuotehysteriaa, kiirettä tai stressiä. Joulu on satu, tarina, seikkailu, palanen jotain ihmeellistä.

Toki joulun varjolla myydään asioita ja joulu valjastetaan kulutushysterian apuriksi, mutta ei sitä ole pakko ruokkia. Voi katsoa jouluikkunat ja -mainokset ja nähdä pelkästään sadun, kieltäytyä näkemästä piilotettua agendaa. Monesti on helpottavaa olla tahallaan naiivi ja sinisilmäinen.

Parasta joulussa on juuri se, että se kehottaa meitä olemaan naiiveja, lapsellisia ja hetken aikaan uskomaan satuihin ja ihmeisiin.

Toivon jokaiselle rauhallista ja taianomaista joulukuuta! Ehkä tainaomaista joulua voi houkutella esiin kuuntelemalla vaikka Alaksin kokoamia joululauluja, jotka on saatavilla myös YouTubessa ja Spotify:ssa.

Mitä sinä ajattelet joulusta?

BFF #12: What's the deal with the naked sauna thing?

Hey all and welcome to our last episode of BeFriending Finland! Dozen is a nice roundish figure to stop at, don't you think?  We've had a peculiar road and I think it is only fitting to end our series with a post about the sauna - the most peculiar thing in Finland of all times.

When I started eleven episodes ago, I told you about the Finn's need of a personal space. Yesterday I got an excellent comment from Bob who, after living 14 years in Finland (go Bob!), has noticed that though we like space we love closeness. This impression he has gotten in a sauna. Wait... where?

Sauna.
Picture: Jukk_a

A sauna is a room with a stove (or is a heater a more proper term?), which you heat up with either wood or electricity until the room temperature is at least 70 degrees Celsius. Then you strip naked, often in a group, sit on these long wooden benches and throw water on the stove to produce hot steam.

In the sauna you sit, you sweat, you talk (or not) and purely enjoy the heat until you're done. Sometimes you might even beat yourself or each other gently with branches of a birch.

Okay, written out like that it really sounds crazy. And what makes the sauna even a more crazy concept is that, like Bob said, you can sit very closely in the sauna - even with strangers and with both sexes present! Now this must sound very contradictory to you after the talk about personal space. And perhaps it is.

But I think that maybe in this vast, expansive country, where winters are snowy and dark, and where there's more personal space anyone can come up a use with, we have figured out a cultural context in which we can purely enjoy the company of each other. A context where you can get a little bit closer to others in a non-sexual environment. A context where it is quite okay to strip naked, both physically and personally, because in a sauna we are all simply human beings without any makeup.

It's also common to run from the sauna to a lake or a pond.
This picture is from last Juhannus...

Sauna is a good excuse to get friends over. It's a time families spent together. It brings people closer and takes away the barrier that we normally build. It is also respectful tradition since in the sauna it is not okay to stare or act offensive in any way. That is why it's okay to have both sexes present in one sauna, even though public saunas regularly have different sides for men and women.

At some point children stop bathing around the opposite sex parent, since parents are too close and it starts feeling awkward. And I guess here's the key of understanding how space-loving Finn might enjoy a tradition
of the sauna. A sauna is friendly, respectful but not so personal tradition.

And most of all - it's fun!

It has also been fun to share some insights about Finnish culture with. Thank you for sharing, for commenting and for being interested in the matter. If you come up with good ideas of a blog post, a good story or any other thing you might wan't to tell me about, don't hesitate to send me an email: aliisainwonderland (a) gmail.com.

Thank you and see you around!

Toisenlaisia tarinoita: polyamoristi

Haluan tutustuttaa teidät jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Polyamoristi

Kerrotko lyhyesti mitä polyamoria on ja mitä se sinun elämässäsi tarkoittaa?

Polyamoria (poly = monta; amor = rakkaus) tarkoittaa lähes suoraan käännettynä monirakkaudellisuutta. Suomeksi voi ehkä sujuvammin puhua monisuhteisuudesta, joillakin voi olla muitakin käsitteitä, mutta nämä ovat ehkä yleisimmin ymmärretyt.

Omassa elämässäni polyys on ennen kaikkea sitä, että rakkaus ei ole rajallinen luonnonvara. Minulla ainakin on sitä tuhlattavaksi asti. En näe romanttista rakkautta sinänsä kauhean erilaisena nimenomaan tässä riittävyydessä kuin ystävien välistä platonista rakkautta, sukurakkautta, sisarusrakkautta tai vanhemman ja lapsen välistä rakkautta. Ne voivat olla aivan yhtä syvää rakkautta kuin romanttinenkin rakkaus, ja niistä riittää useammalle jaettavaksi, miksei siis romanttisestakin rakkaudesta riittäisi. Romanttisen rakkauden ilmenemistavat ovat vain tietenkin erilaisia.

Oletko kertonut polyamoriasta läheisillesi ja miten he ovat asiaan suhtautuneet?

Olen kertonut polyydestani muutamalle läheiselle ihmiselle, ja suhtautuminen on ollut hyväksyvää, eikä kukaan ole minusta etääntynyt polyyteni vuoksi. Kaikki eivät ole asiaa ihan ymmärtäneet, mutta kohtaavat silti minut omana itsenäni. Itselleni läheisimmät sisarukset tietävät, muiden ei tarvitse.

Millaisia ennakkoluuloja ja -asenteita polyamoriaan liittyy?

Yleisimmät kohtaamani ennakkoasenteet ja -luulot polysuhteita kohtaan ovat, että se on jonkinlaista "(luvan kanssa) pettämistä", "kaiken liikkuvan ja liikkumattomankin panemista", "seuraavaksi ne varmaan haluavat olla siskonsa ja koiransa kanssa", "sitoutumiskammon peittelyä", "miesten juoni naisten hyväksikäyttöön ja alistamiseen", "perversio", ja niin edelleen.

Yleinen luulo myös on, etteivät polyt tiedä, mitä rakkaus on, koska he jakavat romanttista rakkautta useammalle kuin yhdelle ihmiselle eivätkä omista seksuaalisuuttaan vain yhden ihmisen käyttöön. Tapaan vastata tähän pilke silmäkulmassa, että onneksi et rakasta minua, muuten varmaan panisit. Heh.

Millaisia erityisiä haasteita polysuhteissa on? Miten nuo haasteet voitetaan? 

Polysuhteiden erityishaasteena näen ajankäytön hallinnan. Se on ollut itselleni vaikeinta. Vaikka rakkaus ei olisikaan rajallista, vuorokaudessa on silti vain 24 tuntia ja risat, viikossa sen seitsemän päivää ja kuukausiakin on vuodessa vain 12. Ajankäytön hallinta on oleellista, jotta voisi huomioida riittävästi kumppaneitaan, eikä kukaan kokisi saavansa vähemmän kuin mitä suhteeseen antaa. Samoin on myös tärkeää osata pyytää ja ottaa omaa aikaa. Aikatauluttamisessa ei ole onneksi mitään pahaa, se vain täytyy opetella.

Toinen haaste on mustasukkaisuus, jota liittyy sekä mono- että polyamorisiin suhteisiin. Mustasukkaisuuden pohjalla on aina pelko jostakin. Yleensä siitä, ettei ole itse tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen pitämään toisen kiinnostusta yllä, ja/tai että kumppaniin ei voi luottaa täysin, jolloin joku voisi hänet viedä pois omasta elämästä. Ensimmäinen askel on sen tunnistaminen, että pelko on monesti petollinen tunne ihan itsessään. Pelot voivat olla hyvinkin järjenvastaisia, eivätkä läheskään aina perustu todellisuuteen. Seuraavaksi on tarkasteltava omia tunteitaan. Epävarmuus, pelko ja mustasukkaisuus voivat koostua monista erilaisista tuntemuksista. Keskustelu (tähän liittyy myös kuuntelu ja kärsivällinen ymmärryksen hakeminen!) auttaa aina.

Uskotko, että tämänkaltaiset parisuhdemuodot yleistyvät tai olisivatko polysuhteet yleisempiä, jos niistä tiedettäisiin enemmän?

Uskon, että vaikka polyamoria olisi yleisemmin tiedossa oleva ilmiö, polysuhteiden yleistyminen olisi melko marginaalista, ainakin aluksi, koska yleensä polyt ovat löytäneet tiensä omanlaiseensa elämään melkoisten tietämättömyyden tiheikköjen ja vaikeuksien lävitse joka tapauksessa. Lisäksi asenneilmapiirit muuttuvat suhteellisen hitaasti, ja ihmisten mieliin on aika tiukasti taottu yksiavioinen, monoamorinen malli, josta poikkeamista, vaikka kyseessä olisi yhteinen sopimus, pidetään yleisesti moraalittomana. Monet potentiaaliset polyt siis luultavasti kamppailisivat pitkään syyllisyyden ja ristiriitojen kanssa.

Lisäksi, vaikka rehellisyys on hyväksi mille tahansa suhteelle, polysuhteen perustoimivuudenkin vaatima avoimuuden ja rehellisyyden taso on hyvin monelta liikaa vaadittu, ja ihmiset ovat nykyään pääasiassa melko laiskoja näkemään sen opettelemisen kaltaista vaivaa sekä tutkimaan omia tuntemuksiaan ja niiden syitä. Ajan myötä polysuhteet saattaisivat lisääntyneen tiedostamisen myötä yleistyä enemmänkin, mutta lukuja on tietenkin vaikea edes arvoida.

Millaisia toimia yhteiskunnan taholta vaadittaisiin, että ennakkoluulot polysuhteita kohtaan ja polysuhteiden marginalisointi vähenisi?

Sen kaltaiset toimenpiteet, jotka ovat johtaneet seksuaalivähemmistöjen kohdalla laajempaan hyväksyntään, eivät varmaankaan haittaisi. Oppikirjoissa voisi olla maininta siitä, että ei välttämättä kannata kasata syyllisyyttä omaan niskaansa, jos tuntuu, että rakkautta olisi enemmänkin jaettavaksi kuin yleensä oletetaan.

Avioliittoa kaikki polyt eivät kaipaa, mutta jonkinlainen lain rukkaaminen esimerkiksi lapsen yhteishuoltajuuden takaamiseksi monenvälisissä suhteissa voisi silottaa monta kuoppaa, samoin kuin testamenttisäädösten laajentaminen tai muokkaaminen tasaveroisemman perintäoikeuden saavuttamiseksi, jossain vaiheessa.

Muita ajatuksia?

Polyys ei tarkoita samaa kuin pettäminen, ei edes ns. luvan kanssa pettäminen, mitä moinen termihirviö sitten tarkoittaakin, käsittääkseni pettäminen kun on nimenomaan toisen selän takana, salassa, suhteen yhdessä sovittuja sääntöjä vastaan toimimista. Polysuhteessa siis voi pettää tarkalleen tuon määritelmän mukaan, vaikka pettäminen ja polyys eivät sama asia olekaan.

Joillekin voi olla yllättävää, että nainen voi olla omasta halustaan polysuhteessa, jopa oma-aloitteisesti etsiä sellaista koska preferoi polymuotoista suhdetta, mutta näin vain on - itsekin tietääkseni edustan naissukupuolta!

Mitä haluaisit sanoa muille polyamorisille, jotka vasta opettelevat tuntemaan itseään?

Monelle polylle on tuttu Franklin Veauxin polyamoriasivusto (aiemmin sivuston xeromag.com alaisena osiona). Englantia osaaville se on aarreaitta polyamoriassa luovimiseen. Sieltä löytyy muun muassa mainio opas siihen, miten mustasukkaisuutta kannattaa lähestyä polysuhteissa.

Kuva: confrontinglove.com

Haastateltavana: Stanzara
Olen -87 syntynyt elämän ihmettelijä, tällä hetkellä työtön, mutta unelmoin kääntäjän ammatista ja vapaa-ajallani hengailen maailman parhaiden kämppisteni sekä ystävieni kanssa, kirjoitan, sekä luon muutenkin kaikenlaista. Minulla on myös kaksi kissakamua. Olen elänyt ison osan elämääni ennen itsenäistymistäni sijaisperheessä. Pidän kuitenkin yhteyttä sekä biologisiin vanhempiini että sisaruksiini. Ideaalisuhteeni olisi polysuhde, mutta tällä hetkellä olen sinkku. Blogini löytyy täältä.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai laita sähköpostia osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Oletko polyamoristi tai tunnetko ihmisiä, jotka elävät polysuhteessa? Mitä ajatuksia polyamoria sinussa herättää? Onko rakkaus rajaton luonnonvara ja voiko montaa rakastaa yhtä aikaa? Kenellä on lupa määritellä, että montako ihmistä parisuhteeseen kuuluu?

... = odota

Meitä kun niihin kuuluisiin juniin on niin monta ja parille on paikka asemalaiturillakin, täytyy opetella mukautumista. Niin sanaston, rytmin kuin voimankin kanssa on keskusteluissa hienosäädön varaa. Aiemmin olemme puhuneet siitä, että hitaampi puhetahti antaisi armoa myös mietteliäämmille puhujille. Tänään aiheenamme on sähköinen keskustelu.

Minä en tunnetusti ole hidas hämäläinen. Juuriltani kiivaiden, kateellisten kainuulaisten ja kovin puheliaiden karjalaisten hybridinä olen tottunut puhumaan paljon, nopeasti ja kovaa. Tämä kommunikaatiomalli periytyy puheestani myös kirjoitettuun keskusteluun ja kun kuusi ja puoli -sormijärjestelmäni hakkaa näppistä, jälkeä syntyy aika vauhdikkaasti.

Ryhdyin tässä hiljattain tutkimaan ystävieni kanssa käytyjä chat-keskusteluja. Tajusin, että asioihin liian nopeasti reagoiva ja toisia keskustelujan aihioita ensimmäisen päälle aloittava viestintätyylini katkoo keskusteluja. Näin se käy:

Minä: "Moi, mitä kuuluu?"
Ystävä: "Moi, kiitos ei ihmeempiä. Tulin juuri kotiin Tukholmasta ja nyt väsyttää. Mitäs itsellesi?"
Minä: "Ai, vau, mitä jännää Tukholmassa näkyi?"

Tässä kohtaa kolme pistettä ilmaantuu chat-ikkunan reunaan ja teksti kertoo, että toveri kirjoittaa.

Toveri kirjoittaa...

Odotellessani ajattelen, että vastaan jo valmiiksi hänen kysymykseensä.

Minä: "Eikä tänne kummempia. Töitä vaan. Tai no jaa, sen verran ehkä uutta kuitenkin, että minut nimitettiin hiljattain paitsi tiedottajaksi myös tyttöystäväksi."

Kolme pistettä häviää. Menee hetki.

Ystävä: "Eihän? Onneksi olkoon! Hieno homma. Miltä nyt tuntuu?"

Kun alan vastata, kolme pistettä eivät palaa. En koskaan kuule, mitä jännää Tukholmassa näkyi. Se jää vaivaamaan ja vaikka toisinaan onnistun palaamaan aiheeseen, useimmiten kolmen pisteen aikana muodostetut lauseet jäävät minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Olen alkanut opetella hidastamista ja syventymistä, odottamista ja kärsivällisyyttä. Olen istunut käsieni päälle, jotta kun kolme pistettä ilmestyvät ruutuun, en pukahda mitään. Tuijotan ruutua maanisesti, kunnes teksti on pulpahtanut ruutuun. En halua huomata enää yhdenkään lauseen menevän kolmen pisteen taakse piiloon.

Toistaiseksi tämä on toiminut aika hyvin. Kai minustakin vielä kärsivällinen aikuinen tulee.
Tuleeko sinusta? Kadotatko keskusteluja kolmeen pisteeseen? Reagoitko nopeasti vai hitaasti? Pitääkö kolmen pisteen kohdalla odottaa?