keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Mitä tehdä, kun syntyy epämukava hiljaisuus?

Viimeisimpien Googleen laitettujen (ja niiden kautta blogiini päätyneiden) hakusanojen joukossa komeili sanapari ”epämukava hiljaisuus”. Jäin miettimään, mikä epämukavassa hiljaisuudessa googlettajaa askarrutti. Oliko pulmana se, miksi hiljaisuus on epämukavaa vai kenties mitä sille tekisi? Pohtiko googlettaja epämukavuuden olomuotoa tai syitä? No, en tunne epämukavuuden syvintä olemusta, enkä uskalla luonnonlakeja kirjoittaa siitä, miksi toisten kanssa on epämukavaa olla hiljaa ja toisten ei. Minulla on kuitenkin yksi verraton ratkaisu siihen, mitä epämukavassa hiljaisuudessa kannattaa tehdä.


Oletteko huomanneet, että kun pihalla on kylmä ja alkaa täristä, mitä enemmän tärisee, sitä kylmempi on? Jos vaan lakkaa tärisemästä ja hengittää rauhallisesti, ei oikeastaan palelekaan. Sama juttu sen hiljaisuuden kanssa. Jos naputtelee hermostuneena pöytää ja miettii, että ”APUA, mitä mä NYT sanon?”, niin toden totta on epämukavaa. Sen sijaan on erinomaisen nerokasta vain antaa sen hiljaisuuden hetken aikaa olla, uppoutua sekunniksi tai viideksi omiin ajatuksiinsa ja odottaa, että uusi keskustelunaihe tipahtaa syliin ihan itsestään.

Syleile siis sitä hiljaisuutta! Ei ole sellaista yksilöä, jonka seurassa ei koskaan ja ikinä tulisi yhtäkään hiljaista hetkeä. Koska siltä ei voi välttyä, se pitää hyväksyä ja kääntää voitoksi. Pakonomaisesti jotakin keskustelun tynkää etsiessään tulee taatusti valinneeksi sen kaikista huonoimman, koska yrittää vain äkkiä sanoa jotain. Kun antaa hiljaisuuden vallita, jättää tiedostamattaan aikaa myös niille epämääräisille sammakoille loikata takaisin lammikkoonsa.

Osaatko sinä olla vaivaantumatta hiljaa? Miksi joidenkin kanssa on vaivaantuneempaa olla hiljaa kuin toisten?

4 kommenttia:

  1. Rohkea hiljaisuuden syleileminen on hyvä neuvo! Itsellä on vähän taipumusta ruveta väkisin täyttämään omasta mielestäni vaivaannuttavaa hiljaisuutta, koska epäilen ettei seuralaiseni vaan viihdy kanssani ja minun täytyy jotenkin perustella yhteistä aikaamme. Minkähän takia?

    VastaaPoista
  2. Hanna, minulla on samanmoista taipumusta. Se perustunee siihen, että on välillä epävarma itsestään ja omasta viihdyttävyydestään. Lähestulkoon aina syyttä.

    Lähtökohtaisesti jos toinen ei viihtyisi seurassa, miksi hän lähtisi mukaan? Toki jos kyseessä on uusi tuttavuus, ei etukäteen voi tietää, viihtyykö vai ei. Silloin ne vaivaannuttavat hiljaisuudet vasta vaikeita ovatkin syleillä. Mutta pitäisi ottaa sellainen asenne, että "mä olen fiksu, filmaattinen ja ihana ja toi toinen kyllä viihtyy, jos on viihtyäkseen". Silloin ei tule niin helposti tarvetta puolustella ja paikkailla niitä hiljaisuuksia. Ainakaan toivottavasti. Sitäpaitsi kyllähän siinä se toinenkin hiljaa on ja se todennäköisesti miettii ihan samaa.

    Hiljaisuuden siedätyshoitoon joutaisimme kaikki. :)

    VastaaPoista
  3. Osaatko sinä olla vaivaantumatta hiljaa?

    Entäpäs sitten siinä tapauksessa, kun on itse vähänpuheinen ja tottunut vähäpuheisuuteen ja se hiljaisuus on itselle jo niin luonnollista, että sitä hautautuu omiin ajatuksiinsa niin ettei välttämättä aina osaa ottaa toista huomioon? Ja jos niistä omista ajatuksista havahtuu, niin mielessä saatta käydä, että pitäisiköhän tuolle sanoa jotain ettei sille tule niin vaivautunut olo hiljaisuudesta...

    VastaaPoista
  4. Urpo Turpo, no hyvähän on, jos ei hiljaisuus vaivaa. Vaikeampaa voikin olla sitten se, että opettelee olemaan puheliaampi, ettei seurassa keskustelu vallan kuolisi. Eihän se molemminpuolinen hiljaisuus tosiaan haittaa, jos siinä hiljaisuudessa on mukava olla. Mutta sillä tavalla puoleen väliin vastaan tulemista se on, että puheliaampi opettelee olemaan hiljaa välillä ja hiljaisempi taas puhumaan toisinaan itse. :)

    En tiedä osasinko kommentoida oikeaa kohtaa, kun on vähän vappuisat aivot vielä, mutta toivottavasti vähän edes. :)

    VastaaPoista

Related Posts with Thumbnails