Kakkonen, kuutonen ja pari muuta numeroa

Ihmiskunta jaksaa ihmetyttää minua kerta toisensa jälkeen. Juttelimme lounaalla ystäväni kanssa siitä, miten kiinalaiset laskevat kertolaskuja, harjoittavat lääketiedettä ja ajattelevat ylipäätään maailmasta niin eri tavalla kuin länsimaalaiset. Kiinalainen ajattelutapa tekisi välillä äärimmäisen hyvää tälle minä, minä, minä -keskeiselle kulttuurille.

Hiljattain olemme asettaneet minä, minä, minä -ajattelun syrjään, sillä kansaa yhdistää uusi agenda. Presidentinvaalit. Nämä ovat ensimmäiset muistamani vaalit, jotka herättävät suurta kuohuntaa. Ihmisillä tuntuu olevan mielipide. Rivit yhdistyvät. Kantaa otetaan. Asia ei ole yhdentekevä.

Ongelma on siinä, että siellä missä on meidän joukkue, on aina myös se vastajoukkue. Kansan rivit yhdistyvät yhteisen vihollisen edessä, tässä tapauksessa Niinistöläiset vastaan Haavistolaiset. En ollut uskoa, kun kuulin, että vaalikampanjointi on mennyt mielivaltaisuuksiin. Sitten luin vaihteeksi Aamulehteä.

"Kokoomuksen ja vihreiden opiskelijajärjestöt vetosivat sunnuntaina rehdin vaalikampanjoinnin puolesta. Järjestöjen mielestä äärimielipiteet ovat lisääntyneet huolestuttavasti nyt, kun presidentinvaalien toisen kierroksen ratkaisuvaiheet lähestyvät. Järjestöjen mukaan tietoon on tullut tappouhkauksia ja yksi väkivallanteko." - AL 30.1.2012

Sitä sanotaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Asia ei kuitenkaan lyö ketään. Asia ei uhkaa tappaa ketään. Asia ei käy käsiksi vaalikampanjoijaan vain siksi, että tämän rintapielessä on väärä numero.

Kuva: The Ulkopolitist

Tässä kohdassa ihmiskunta alkaa jälleen ihmetyttää minua. Itämaisessa kulttuurissa ihminen on vain osa suurta energiaa. Me kaikki olemme lähtöisin samasta energiasta ja siihen myös palaamme. Ihmisen tehtävä on pitää itsensä balanssissa ja olla vahingoittamatta muita.

Länsimainen ajattelu taas menee kokoajan syvemmälle individualismin syövereihin. Kaiken keskipiste on minä, minä itse, eikä kukaan muu. Toista voi vähän hutkia ja mätkiä, kun se on vieras, erilainen tai väärä. Ihmisiä voidaan solvata ja halventaa, koska he kannattavat väärää presidenttiehdokasta.

Huolimatta poliittisesta mielipiteestään, toinen ihminen on aina ihminen. Kun vaalit ovat ohi, ihminen lakkaa olemasta Haavistolainen tai Niinistöläinen ja on taas ihan sama naapurin Martti kuin aina ennenkin. Et kai solvaisi saati löisi Marttia?

Minun mielestäni on ihan sama, kumpi on maamme seuraava presidentti. Ihmisten on oltava suvaitsevaisia toisiaan kohtaan lopputuloksesta huolimatta.

Kun vaalit ensi sunnuntaina saadaan pois päiväjärjestyksestä, syntyykö siitä jonkinlainen vaaliaktivismin jälkeinen tyhjiö? Jos syntyy ja se tarvitsee täyttää jollakin, minulla on eri kelpo ehdotus!

Minä olen ihan toivoton, mitä tulee korvamatoihin. Kaikki soi päässäni aina ja lakkaamatta. Nyt minua pelottaa, että ensi kesän joka ikinen päivä, joka hiivatin valoisa yö päässäni soi Frontside Ollie. Hajoan vartissa, jos niin käy.

Siis te kaikki tyhjiön riivaamat vaalikannattajat - ja muutkin - liittykää riveihini ja pelastakaa minut hermolomalta. Ehdotan vaihtoehtoiseksi kesäbiisiksi alla olevaa kappaletta. Se sitä paitsi vie meidät metrin lähemmäs yhdistyneitä numeroita ja kauemmas minä, minä, minä -maniasta.




Ellet ole puolellani, olet minua vastaan. Vai miten se meni?


Hyvää syntymäpäivää, sisko! <3

Likoon ja linkoukseen

Välillä tuntuu, että ihmisten kanssa ei kertakaikkiaan onnistu. Tuntuu, että kosmisen universumin käytännön pilat ovat niin julmaa hupia, ettei kenelläkään voi olla niin kieroutunut huumorintaju. Silloin sitä miettii, että miksi jaksaa kerta toisensa jälkeen asettaa itsensä alttiiksi.

Joskus uskaltaa yrittää, vaikka pelottaa. Sitä menee juttelemaan sille pitkälle vaalealle pojalle, jota on salaa katsellut koko illan. Ennen kolmatta lausetta poika kuitenkin tokaisee, että "ei millään pahalla, mutta mä en voi sietää punapäitä", nousee ja kävelee pois. Sitä istuu hölmistyneenä paikallaan ja miettii, että miksi edes yritti.

Kuva: Derrick Tyson

Ellei kuitenkaan yritä, ei koskaan tapahdu mitään. Ei koskaan tule sitä junamatkaa, jolloin käytävän toisella puolella istuu kiinnostavan oloinen tyyppi. Ei koskaan ole rohkeutta kirjoittaa paperille isoin kirjaimin, että "viereeni saa istua" ja näyttää sitä. Eikä koskaan koe sitä fantastista onnen tunnetta, kun se tyyppi hymyilee ja tulee viereiseen penkkiin rupattelemaan.

Niin, että miksi me asetamme itsemme alttiiksi senkin uhalla, että välillä joutuu keräämään itsensä kilon paloina lattialta? Siksi, ettemme voi muutakaan. Don Huonot lauloi aikoinaan, että "turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa". Se nakertaminen on loppujen lopuksi tuhat kertaa kivuliaampaa.

On laitettava itsensä likoon, alistuttava linkoukseen ja toivottava, että lopputuloksena on muutakin kuin märkiä rättejä.

BFF #9: Foood. Om nom nom.

Dear all, welcome to another episode of our exciting quest of understanding Finnish culture and people. Today’s topic in BeFriending Finland is food. If you enjoy this, be sure to check out parts #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7 and #8 too!

What do people eat in England? Fish and Chips! In Italy? Pizza and pasta! In France? Baguettes and red wine! In Finland? Umm... ummmmm... potatoes? Meat? Anyone?

Yeah, that's the thing. We might have a food culture. Somewhere. I think we have one. Mom, did you put our food culture in the attic last time you had a spring cleaning? I can't find it anywhere!

That's a bit mean. We do have a food culture, the one that Silvio Berlusconi insulted while visiting. That's probably the only thing he can't be blamed for. Our food culture is not much of culture. And in any case it is not something you can find abroad labeled "Finnish cuisine".

Kuva: mwri

Different parts of Finland have different traditional things that could be called food culture, like the Karelian pastry. It is actually amazingly good with butter and egg. But most of all we just eat simple, humble things. We eat potatoes with meat, all kinds of fish, vegetables and fruits, since we can pick them up for free.

And since we do not have a strong food culture of our own, we have adapted all of yours. Come to Finland to find Mexican, Indian, Chinese, Italian, Japanese and American restaurants sitting next to each other in peace.

This is my opinion. If you need a second opinion, and I strongly recommend that you do, check out what my best friend wrote about the Finnish food culture. 

Am I beeing too short sighted? Do we have a food culture? Did someone find it? Where was it? Please, argue with me.

Ole hyvä asiakas palvelijalle

En usein kirjoita tänne tuohtuneena, mutta nyt kirjoitan. Aloitin sunnuntaini lukemalla päivän Aamulehden ja päästyäni liitteisiin, vetäisin aamukahvit nenääni. Ja että miksikö?

Juuri taakse jätetyn vuoden lopulla Palvelualojen ammattiliitto vetosi ihmisiin, etteivät he purkaisi joulustressiään asiakaspalvelijoihin. Asiakkaiden käytös on välillä jopa niin aggressiivista, että PAM on joutunut toteuttamaan verkkokurssin, jolla pyritään kouluttamaan asiakaspalvelijoita uhkaavien asiakastilanteiden varalle.

Siis me ihmiset, sivistyneet ja älykkäät ihmiset, aiheutamme asiakaspalvelussa tilanteita, jotka vaativat uhkatilannekursseja. Tämä on arkipäivää. Ja mitä tekee Aamulehti? Uhraa sunnuntailiitteestään pari aukeamaa sille, millainen on hyvä asiakaspalvelija.

Kuva: zoetnet

Kyllä asiakaspalvelijan täytyy olla työssään pätevä ja kykenevä toimimaan kaikenlaisten ihmisten kanssa. Se on sanomattakin selvää. Mutta mitä asiakaspalvelu oikeastaan on, ellei ihmisten välistä kanssakäymistä. Tähän, niin kuin tangoon, tarvitaan kaksi.

On välillä hyvin vaikea olla hyvä asiakaspalvelija, jos asiakas itse käyttäytyy kuin aasiakas. Olisiko kohtuutonta vaatia, että saadakseen hyvää asiakaspalvelua, olisi asiakkaallakin velvollisuus käyttäytyä kuin ihminen?

Kukaan meistä ei voi seuraamuksitta puhua törkeästi esimerkiksi poliisille. Miksi kuitenkin asiakaspalvelijan niskaan saa kaataa mitä tahansa ja odottaa, että tämä siitä huolimatta hymyilee ja toivottaa aurinkoisesti hyvää viikonloppua?

Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Missä vaiheessa lakkasimme olemasta inhimillisiä ja aloimme käyttäytyä kuin aasiakkaat? Missä vaiheessa unohdimme, ettei meitä palvele kone, vaan tunteva ihminen, samanlainen kuin sinä ja minäkin?

Puhelinnumero on, mitä sitten?

Jos onnistuu saamaan vieraan tytön tai pojan puhelinnumeron yöllä baarissa, koska viestiä voi laittaa ja mitä siihen pitää kirjoittaa? Tätä pähkäili radiojuontaja päivänä menneenä naiskollegansa kanssa. Pähkäillään mekin.

Puhelinnumeron kanssa saattaa olla ihan solmussa. Viestin lähettämisajankohta pitäisi mitoittaa siten, ettei vaikuttaisi liian innokkaalta eikä liian hankalaltakaan. Juontajaparka sanoi, että lähettipä sen viestin ennemmin tai myöhemmin, aina tuntuu menevän pieleen.

Nyt kerron teille salaisuuden.

Sillä ei ole mitään merkitystä, koska viestin laittaa. Jos se toinen on kiinnostunut, mikä tahansa aika tunnista pariin päivään on ihan hyvä. Jos taas toinen ei ole kiinnostunut, mikä tahansa aika on väärä. Niin yksinkertaista se on.

Tein tapaustutkimuksen ja testautin teoriaa  kavereillani. Jotakuinkin jokainen vastasi samalla tavalla. Jos tyyppi on ollut ihana, viesti on ihana myös, olipa se lähetetty heti perään tai vasta vähän myöhemmin. Jos tyyppi ei ole ollut ihana, viesti ei ole ihana. Näin se vaan kuulkaa on.

Kuva: Johan Larsson

Viestin sisältö on selvästi olennaisempi seikka. Suhteellisen neutraali mutta mahdollisuuksien rajoissa hauska viesti toimii parhaiten. Liian innokkuuden voi karsia viestin sisällöstä ja keskittyä tunnustelemaan maaperää.

Yksinkertainen on kaunista, kuten: "Oli tosi kivaa äsken/eilen/lauantaina. Oiskohan yhtä kivaa nähdä uudestaan paikassa, jossa kuulee ilman kolmea toistoa?" Esimerkki on hyvä erityisesti siksi, että se sisältää kysymysmerkin. Etenkin miehet tuntuvat reagoivan varmemmin viesteihin, joissa on kysymysmerkki.


Yksi juttu on kuitenkin syytä pitää mielessä: aikateoria pitää paikkansa vain ensimmäisen viestin kohdalla. Ensimmäisen jälkeen on syytä pitää viestien välillä pidempää taukoa ja aluksi ei missään nimessä pidä lähettää yhtä viestiä enempää ennen vastausta.

Lisäksi toimitus haluaa huomauttaa, että samat säännöt ja ohjeet pätevät myös kaveritutustumiseen.
Vai pätevätkö?

5 syytä miksi ei kannata stalkata

Edellisen jutun kommenteissa pyydettiin Alaksin stalkkausvinkkejä. Voisin kirjoittaa sellaiset, jos minulla olisi jotain hyviä vinkkejä. Ei kuitenkaan ole, sillä pyrin välttämään stalkkaamista. Tässä viisi perin juurin pätevää syytä miksi.

1) Stalkkaus vie kaiken löytämisen riemun

On äärimmäisen tylsää oppia kaikki tietämisen arvoinen toisesta Facebookin kautta. Se tekee hankalista kahvikuppitreffeistä entistäkin hankalampia, kun toiselta ei voi edes kysellä mitään. Tuntuisi hoopolta esittää tietämätöntä tutustumisen kohteen musiikkimieltymyksistä, jos on stalkannut ne jo etukäteen.

2) Stalkkaus luo vääriä mielikuvia

Luemme yksittäisiä tiedonjyviä ja vedämme niistä omat johtopäätöksemme. Johtopäätökset voivat olla radikaalistikin vääriä. Hylkäämme ehkä kiinnostavia ihmisiä heppoisin perustein tai luomme pilvilinnoja, joista tulemme alas polvet mustelmilla. Lisäksi on aina olemassa vaara, että Ville Virtasen tietoja kaivaessaan saakin käsiinsä väärän Ville Virtasen edesottamukset.

Kuva: Jesse757

3) Stalkkaaminen voi mennä yli

Entiset puolisot, työkaverit, kiinnostavat ihmiset. Kaikkien noiden tekemisten seuraaminen voi mennä äärimmäisyyksiin. On oikeasti parempi olla tietämättä kaikkea, kuin esimerkiksi kiduttaa itseään entisen puolison pariutumisuutisilla. Parempi elää omaa elämäänsä kuin toisten.

4) Stalkkauksesta voi jäädä kiinni

Mikään ei huuda lujempaa "epätoivoinen friikki" kuin laajamittainen stalkkaus. Ei ole ihan tervettä onkia Internetistä kaikkea sitä, mikä toisesta on esiin ongittavissa. Stalkkaus ei ole romanttista tai kiinnostunutta, se on epäilyttävää tai jopa ahdistavaa. Kohde tuskin arvostaa sitä, että toinen tietää itsestä kysymättä suurin piirtein kaiken.

5) Stalkkaus ei johda mihinkään

Toisesta voi tietää ummet ja lammet, mutta ellei tuo toinen ole kertonut noita asioita itse, ei niistä ole juuri hyötyä. Jakamaton tieto ei vahvista ystävyyttä, ei synnytä luottamusta, ei herätä keskustelua. Jos kaiken tuon olisi kysynyt itse, olisi toiseen ehtinyt jo syntyä jonkinlainen suhde.

Nyt yritän jo etukäteen vastata muutamaan oletettavaan vasta-argumenttiin.

Kyllä, jokainen meistä on ihan itse laittanut tiedot itsestään tuonne jonnekin ja kenellä tahansa on oikeus ja mahdollisuus ne sieltä etsiä. Ei ongelma olekaan siinä, että etsii toisesta vapaata tietoa vaan siinä, ettei tuota tietoa hankita keskustellen, tutustuen, toisesta oppien.

Kyllä, on myös hyvänlaista stalkkaamista. On mielestäni ihan ymmärrettävää esimerkiksi yrittää ottaa selvää, onko toinen parisuhteessa ennen kuin tätä pyytää treffeille. Osalle se voi olla riittävä kynnystä madaltava tekijä ja se heille suotakoon. Jännitystä tästä tavasta kyllä puuttuu, mutta sitähän eivät kaikki niin kaipaakaan.

Kyllä, on eri asia etsiä esimerkiksi tulevan työntekijän tietoja. Tästä on puhuttu ennenkin. Minun mielestäni tulevan työntekijän stalkkaus olisi ihan ok, mutta se on sitten ihan lailla kielletty. Kai tässäkin joku logiikka piilee.

Kyllä, stalkkaus on negatiivisesti värittynyt verbi (to stalk = vaania, väijyä, kytätä, seurailla). On myös ihan tavallista uteliaisuutta ja kiinnostumista, joka voi ilmetä toisen googlettamisena. Olen kuitenkin edelleen, jälleen ja taas sitä mieltä, että jos on kiinnostunut toisesta, on parempi mennä ja kysyä henkilöltä itseltään.

Kyllä minäkin stalkkaamiseen välillä sorrun. En kuitenkaan ole siitä ylpeä ja pyrin sitä tietoisesti välttämään. Stalkkaatko sinä? Rohkenetko tunnustaa?

[Toim. huom. Puhun nyt Internet-stalkkauksesta. Puskassa kykkiminen ja toisen vahtaaminen lienee itsestäänselvästi hämärää ja vähintäänkin epätoivoista hommaa?]

Mistä löytää kavereita, osa 14

Aiemmin olemme etsineet kavereita jostain tietystä paikasta tai tilanteesta. Tänään kokeilemme hivenen erilaista lähestymistapaa. Olen tullut havainneeksi yhden olennaisen seikan, joka vaikuttaa kavereiden löytymiseen ja tuo seikka on rutiini.

Totesin kerran, että ihmiset ovat pohjimmiltaan eläimiä. Me olemme säikkyjä kuin peurat ajovaloissa ja siksi ihminen täytyy kesyttää. Kesyttäminen vaatii aikaa, mutta on ainoa tapa päästä lähelle vierasta ihmistä. Eikä mikään muu kuin toistuvuus auta kesyttämään toista.

Toistuvuus syntyy rutiineista, kuten siitä, että menee tietyllä bussilla töihin tai kouluun joka aamu. Tai siitä, että notkuu samassa kuppilassa useammin kuin joskus ja jouluisin. Kun saman ihmisen näkee samassa paikassa tai tilanteessa riittävän monta kertaa, sitä alkaa vahingossa vähän kesyyntyä. Toinen ei vaikuta enää satunnaiselta, vieraalta, pelottavalta.

Kuva: Steve Garry

Vähän kerrallaan vieras ihminen muuttuu satunnaisesta tyypistä juuri siksi tyypiksi, joka tykkää aina juosta reunimmaisella juoksumatolla keskiviikkoisin. Ajan kanssa se juoksumattotyyppi käy kasvoiltaan ja eleiltään niin tutuksi, että kynnys keskustelun aloittamiseen on suorastaan olematon.


En kehota ketään väijymiseen, siitä ei hyvä seuraa. Väitän kuitenkin, että rutiineissa piilee mahdollisuus. Mahdollisuus kesyttää ja kesyyntyä.

Kenet sinä näet sattumalta usein?

Kahvikuppitreffit pelkkää piinaa

Edellisen kerran vuoden vaihtuessa toivoin, että pääsisin vuoden aikana neljänsille treffeille. Ja pääsinkin. Nyt vuoden vaihtuessa toivoin, että ihastuisin korviani myöten. Äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että olen taantunut toiveissani askeleen taaksepäin. Mutten ole.

En tiedä mitä ihmiset toisaalla väittävät, mutta treffeillä käyminen on kaameaa piinaa. Useimmiten tilanne on jäätävän vaivaantunut. Sanottavaa ei keksi ja supliikeinkin ihminen pelkistyy kahvikuppiaan hämmentäväksi tolvanaksi. Ei meitä ole luotu sellaiseen!

Kuva: Steve Johnson

On suorastaan mahdotonta antaa itsestä parastaan, kun tilanne on niin pysähtynyt ja virikkeetön. Sille on siis syynsä, miksi olen kehottanut teitä pyytämään ulos pyytämättä kahville. Melkein mikä tahansa muu ajanviete on parempi kuin vaitonainen kahvikupin tuijottelu.

Neljänsillä treffeillä hämmensin kahvikuppia ja mietin seuraavan päivän kauppalistaa. Samalla yritin keksiä, missä valtakunnassa treffeillä käyminen voisi olla jotenkin mukavaa ja jännittävää. Viereisessä pöydässä tyttö ja poika istuivat hiljaa kahvikupit kädessään. Ero oli se, että he tuijottivat lumoutuneena toisiaan.

Siinä se siis on! Treffeillä käyminen on jännittävää ja ei niin piinallista, jos on korviaan myöten ihastunut siihen, kenen kanssa on treffeillä. Siksi toivon, että tänä vuonna ihastuisin kerta kaikkiaan lamaannuttavan tyrmäävästi ja välttäisin siten kahvikuppitreffien puuduttavan piinan.


Mitä sinä toivot uudelta vuodelta? Onko treffeillä käyminen kaameaa piinaa? Enkö minä vaan osaa?