Tapaus lettukestit

Muistatte ehkä, että tein taannoin lupauksen. Lupasin laittaa joka viikko aikaa ystävyydelle tehden jotain erikoisempaa, jonka normaalisti ajan puutteessa välttäisin. Se on lähtenyt hieman kankeasti käyntiin, sen myönnän. Mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja kun kajaanilaiset ystäväni kysyivät, voisiko luonani lettukesteillä, en nihkeillyt vaan lupasin ruveta paistajaksi.

Niin sitten eilen illalla ystäväni Juliuksen juostessa kaupasta lisää kananmunia, virittelimme Laurin kanssa lettupannun ja tarpeet valmiiksi. Lupaukseni mukaan paistoin pinon lettuja ja hitaasti pöytä valui täyteen ihania ihmisiä. Siinä söimme lettuja ja taistelimme pimeyttä vastaan kynttilän valossa, kun tupakeittiöstäni edelleen puuttuu lamppu...

En keksi parempaa tapaa viettää maanantai-iltaa, kuin lettuja paistaen ja hyvässä seurassa syöden. Taikinan tekoon menee tuskin kymmentä minuuttiakaan, paistamiseen puoli tuntia ja jos paistamisessa vuorotellaan, ne valmistuvat sivussa kun jo syödään.

Tässä varmuuden vuoksi lettuohje:

1 l maitoa
2-3 kananmunaa
2 tl suolaa
3 tl sokeria
5 dl jauhoja
4 rkl öljyä tai sulatettua voita

Sekoita kaikki keskenään astiassa, anna turvota puoli tuntia, paista voilla, nauti hillon ja ystävien kanssa.

PS. Olen selvästi vaikuttunut ihanan neiti Mak:n Onnellisuuden vuodesta, sillä juuri viime kirjoituksessaan neiti Mak lettukesteili ystäviensä kanssa.

Syyshurmaa ja ystävyystunteja

Nyt on ihana aika vuodesta. Värit hiipivät puihin, ilma on aamuisin kirpeä, iltaisin on tunnelmallisen pimeää. Päivät ovat kuitenkin kohtuullisen pitkiä, eikä ole vielä liian kylmäkään. Ja mikä parhainta, on se sama uuden alkamisen tunne, mikä tuli ennen aina siitä, kun sai muutaman uuden kouluvaatteen ja uudet koulukirjat. Uutta, jännää, syksy.

Kuva: elbfoto

Syksyisin voi myös huijata itseään muuttamaan tapojaan, koska arkea suunnitellaan uudelleen. Aikatauluja muokataan, harrastuksia aloitetaan, suunnitelmia tehdään. Sinne voi sekaan sujauttaa jotain uutta kuin varkain ja toivoa, että se sujahtaa osaksi arkea ja rytmiä. Viikosta voi kuin huomaamatta napata yhden tunnin ja antaa sille uuden tarkoituksen. Minä antaisin sille nimeksi ystävyystunti ja tässä lista asioita, joita tuona tuntina voisi tehdä:

• pitkä kirje sellaiselle ystävälle, joita näkee harvemmin
• piipahdus kotimatkalla jonkun oven taakse
• puhelu mummolle tai ukille
• ylimääräinen kuppi kahvia lounaan jälkeen
• portinpielessä suustaan kiinni jääminen naapurin kanssa
• Skype-sessio sisaruksen kanssa
• poikkeaminen lähipubiin työkaverin kanssa
• lahjan tai kortin itse tekeminen
• Facebookissa kaikkien ystävien hyvien statuspäivitysten peukuttaminen
• perusteellinen kommentti blogiin / foorumikeskusteluun

Ystävyystunnin funktio ei olisi se, että tekisi sitä, mitä muutenkin tekee ystäviensä kanssa mielellään. Vaan sitä, mikä kaiken muun alle aina hautautuu ja tekemättä jää ja ehkä jotain, mitä tietoisesti välttelee. Esimerkiksi minä en pidä sähköpostista yhtään välineenä, en tykkää lainkaan kirjoittaa sähköpostia ja siksi se lipeää aina listan viimeiseksi. Sähköpostia on kyllä kiva saada ja minulla on muutama hyvä ystävä, joihin pidän yhteyttä ainoastaan sähköpostilla. Mutta tarvitsisin ystävyystuntia, jotta se patistaisi minua sähköpostilaatikolle vähintään kerran viikossa.

Tarvitsisitko sinä ystävyystuntia? Tai kenties jotain muuta tuntia? Mikä tunti se olisi?

Enemmän aikaa, vähemmän hammasrattaana oloa

Minä olen mielissäni. Tällä kertaa olen mielissäni Helsingin Sanomien verkkosivuilta löytyvästä artikkelista, joka käsittelee rauhoittumista ja sen vaatimaa rohkeutta. Artikkelissa Johanna Korhonen pohdiskelee, että vaikka nyky-yhteiskuntamme pyörittää kiivasta markkinataloutta ja kaikki tuntuu pyörivän tuloksen, talouden ja tehon ympärillä, saattavat ihmiset kuitenkin tarvita jotain muuta. Ehkä sittenkin tarvitsemme aikaa ja rauhaa.

Degrowth-ilmiö, jota Aamulehden sunnuntailiitteissä tutkailtiin 29. elokuuta, on kaikua samasta ajatuksesta. Se on havainnointia siitä, että jatkuva kasvu onkin ehkä mahdotonta, kiireen ja stressin uhalla koneiston pyörittäminen ei ehkä olekaan välttämätöntä ja että systeemi ei ehkä palvelekaan muita kuin ihan ylimmän portaan ihmisiä. Korhonen kirjoittaa: ”Hallitusti rauhoittuneessa yhteiskunnassa jokainen ehtisi huomata olevansa olemassa. Kaikkea aineellista olisi vähemmän, mutta aikaa, ajatuksia, unta ja hengitystilaa enemmän.” Vähemmän rahaa ja lisää aikaa on tietysti ajatusleikki, mutta se on mielestäni leikkimisen arvoinen ajatus.

Kuva: GenBug

Olen aiemmin kysynyt, että mitä ja ketä varten elämme elämäämme. Mitä siis tapahtuisi, jos yhteiskunnassamme alkaisi tapahtua hallittua rauhoittumista? Minä luulen, että etsiytyisimme toistemme seuraan enemmän. Ellemme olisi aina kiireisiä, väsyneitä ja stressaantuneita, me tekisimme enemmän asioita toistemme kanssa. Elän ihastuttavassa haavemaailmassa, jossa ihmiset, joilla olisi enemmän aikaa, katsoisivat vähemmän telkkaria. Televisio on pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen helppo ratkaisu. Elän myös sellaisessa utopiassa, jossa rauhallisempi yhteiskunta vähentäisi mielenterveysongelmia ja toisi enemmän kirpputoreja. Ihmisillä olisi aikaa käydä poimimassa ystäviensä omenapuista ylimääräisiä omenoita. Ja mennä spontaanisti iltateelle useammin.

Luonnollisesti vähempään tyytymisen ajatus herättää runsaasti keskustelua. Jaakko Koivula> kirjoittaa blogissaan, että degrowth-ajattelu ajaa ”pysähtyneisyyden tilaan, jossa kilpailu olisi kielletty, yksilö alistettu ja ihmisrotu rauhoitettu tajuttomaksi” ja tätä hän pitää dystopiana. Hän korostaa myös, että ihmiselle on luonteenomaista itsensä ylittäminen, kilvoittelu ja yrittäminen ja näin ollen degrowth kääntää kehityksen kelloa taaksepäin vieden meidät takaisin heimoyhteiskuntaan.

Kuva: ralphbijker

Mutta täytyykö itsensä ylittäminen, kilvoittelu ja rohkeus kanavoida nimenomaan markkinatalouden kasvuun? Emmekö voi kasvattaa kilpaa vaikka tomaatteja? Toisekseen, kuka sanoo, että olisimme onnellisempia nyt kuin heimoaikana? Okei, olemme selvästi olleet tyytymättömiä johonkin, sehän kehityksen suurin motivoija on. Emme jaksaneet kävellä, keksimme pyörän. Mutta menneissä ajoissa on paljon sellaista hyvää, minkä ei olisi soinut tuhoutuvat teollistumisen myötä. Eikä kohtuutaloudella haeta takaa ihmiskunnan totaalista lamaannusta. Sillä haetaan takaa yhteiskuntaa, jossa niiden, jotka eivät halua kokoajan pyrkiä isompaan, nopeampaan ja parempaan, ei sitä tarvitsisi tehdä. Se olisi ilmapiiri, jossa olisi ihan okei ottaa vähän hitaammin, tehdä vähän vähemmän töitä, kuluttaa hieman vähemmän ja istua aloillaan enemmän. Ilman, että siihen kaatuisi koko markkinatalous ja syöksyisi lamaan koko yhteiskunta.

Tietenkään kaikki eivät kasvun hiljentämistä kannata; osa haluaa viettää valtaosan elämäänsä pyrkien oman tonttinsa suurentamiseen, osa haluaa vain tehdä töitä. Mutta tämä ei päde kaikkiin. Siitä kertoo ehkä se, että hurjan moni ystävistäni suositteli Facebookissa Korhosen artikkelia luettavaksi. Ja kuten Korhonen kirjoittaa, rauhoittumisen tahdosta kertoo sekin, ettei kansa halua pidentää työuriaan yhtään enempää. Osa meistä haluaa enemmän aikaa ja enemmän mahdollisuuksia kanavoida aikansa toisin.

Minä tuhlaisin aikaa ihmisiin. Mihin sinä aikasi laittaisit?

Sokeuttava silmänilo

Rakkauden sanotaan olevan sokea. Sillä ilmeisesti viitataan siihen, että rakastunut ihminen näkee rakkautensa kohteessa vain ne ihanat puolet ja antaa anteeksi kaikenlaista, koska kaiken maailman hormonit kehossa pistävät järkipuolen ihan sekaisin. Mutta ei se ole vain rakastumisen ilmiö. Olen nyt huomannut ympäristössäni, että myös ihastuneet ihmiset tuntuvat olevan paitsi sokeita ja kuuroja myös mykkiä.

Ystävättäreni ihastui hiljattain komeaan nuoreen mieheen. Kuviossa ei olisi mitään väärin, mutta tämä komea nuori mies tekee hänelle ohareita tämän tästä. Koko ystäväporukka on ihan käärmeissään ja valmiita pistämään komean nuoren miehen rahtipaketissa Grönlantiin. Mutta ystävätär on niin ihastunut, että on valmis sulattamaan oharit ja antamaan anteeksi.

Kuva: nyki_m

No, kukaanhan ei oikeasti tiedä, miten fantastisen ihanaa kahden ihmisen keskinäinen aika on ja millaisia muiden silmiin anteeksiantamattomia törppöilyjä sen takia voi sivuuttaa. Mutta voiko ihastuksissaan oikeasti sokeutua niin pahasti, että tulee antaneeksi kävellä ylitseen, koska se toinen on vaan niin ihana? Itsekin olen pari kertaa meinannut mennä pää edeltä orapensaaseen jonkun elämää ihanamman ihmisen takia. Tai olen mennytkin ja ihan päistikkaa. Eikä aina itse tule tajunneeksikaan, miten väärässä sitä voi jonkun ihmisen suhteen olla.

Kun ystävät yrittävät sitten vaivihkaa kertoa, että tätä yksilöä ei kannattaisi ehkä kovin kauaa katsella, kun se kohtelee sinua niin väärin, sitä ei halua missään tapauksessa kuulla. Ja valtaosa kieltää koko asian. Eikä sitä tietenkään voikaan aina tietää, ovatko ystävät vain ylisuojelevaisia vai ehdottomasti oikeassa. Mutta mikä on liikaa? Jos suhteen alkuvaiheessa ihastuksen kohde vaihtaa vaivalla valmistetun illallisen paperitöiden tekoon, millä todennäköisyydellä hän tulevaisuudessa jättää paperipinot sikseen tullakseen kotiin päivälliselle?

Mitä te tästä kaikesta ajattelette? Auttakaa flunssasta muhjuuntunutta ajatteluani ja kertokaa, että missä se raja oikein menee, mitä voi sulattaa ja mitä ei.

Karhunpoika sairastaa

Sairastaminen on ikävää. Olipa kyseessä pikkuruinen flunssa tai sänkyyn kaatava kokonaisvaltainen vatsatauti. Kipeänä oleminen on juuri sitä aikaa, kun yksin oleminen tuntuu ikävimmältä. Tietysti omaa sängynpohjalla ruokottomaksi muhjuuntunutta olemusta ei haluaisi kenenkään näkevän. Paitsi ehkä parhaan ystävän, joka on varmasti nähnyt pahempaakin.

Minulla on käynyt hyvä tuuri, sillä vaikka yksineläjä olenkin, on sairastamistani aina helpottanut ystävä tai pari. Vaikka muiden vaivaaminen tuntuu ikävältä, on puolentoista viikon influenssa melko toivoton kokemus, ellei joku tuo välillä kaupasta mustaviinimarjamehua. Jos ei voi kotikotiin kömpiä sohvalle perheen paijattavaksi, on ystävän auttava käsi heti seuraavaksi parasta, mitä sairastava voi toivoa.

Elämme pahinta flunssa-aikaa, yksi toisensa jälkeen joutuu hetkeksi vuoteen omaksi. Kun soittaa kaverille ja kuulee tämän olevan flunssan kourissa, on todellinen ystävyyden teko kysyä, voiko hänelle viedä kurkkupastilleja ja carmolis-tippoja, vaikka kuinka tekisi mieli pysyä turvavälin päässä sairastavasta.

Minäkin olen kipeä ja siksi päivitykset ovat jääneet viime päivinä vähemmälle. Jospa se tästä pian helpottaa. Nyt kuitenkin teekupin kimppuun. Millä sinä taltutat syysflunssan?

Friends will be friends

Huomenia. Koska keskiviikkona uitiin niin syvissä vesissä, etten vielä torstaiksikaan toipunut, otetaan tänään vähän kevyemmin. Eli kuunnellaan vanhempi viisu ystävyydestä.



Hyvää viikonloppua kaikille!

Silikset ja solikset ja tekoripset

Aamulehdessä oli tässä menneenä sunnuntaina artikkeli Kymppiplussan tytöt. Se kertoo tytöistä, jotka laittavat kuussa noin 200 euroa kauneuden ylläpitoon. Siis sellaisen yleistyvän purkkikauneuden, josta on viljaniittyjen Elovena-neitien kauneus kaukana. Artikkelissa korostettiin, että rahalla ei saa onnea, mutta rahalla voi ostaa sellaisia asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Eli siis ripsi- ja hiuspidennyksiä, solariumkäyntejä ja rakennekynsiä.

Tästä tuhannet ajatukset sitten ajautuivat umpisolmuun päässäni. Ensinnäkin, tekevätkö nämä asiat todella onnelliseksi? Millaisessa ajassa elämme, jos onnen saa solarium-rusketuksella? Onko se helppoa aikaa, jos vartti UV-lampun alla tuo onnen? Ehkä niitä ulkoisia lisäosia käytetään välinearvoina jonkun muun onnen saavuttamiseksi: ystävyyden, rakkauden, työpaikan, sosiaalisen statuksen. Ja tästä seuraa kysymys, millaisessa ajassa elämme, jos yksikään noista vaatii silikonirinnat!

Tytöt kommentoivat Aamulehden jutussa, että kaunis ulkonäkö on käyntikortti. Ja että jos jokin kohta itsessä ärsyttää, miksi sitä ei saisi korjata. Mutta ärsyttääkö meitä oikeasti pienet huulet, lyhyet ripset, keltainen hammasluu, pienet rinnat, littanat pakarat tai vaalea iho vai olemmeko vain kasvaneet sellaisen yhteiskunnan tuotteiksi, joissa meidän oletetaan olevan ärsyyntynyt noista asioista? Että sitten joku plastiikkakirurgi tai kauneussalonki voi tarjota meille näppärän parin sadan euron ratkaisun. Ja taas kassakoneet kilisee.

Kuva: Capture Queen

Eikä tämä ole vain naisten ilmiö. Miehet tulevat ehkä askeleen perässä, mutta hiusten värjäämisestä ja kuntosalilla kehon rakentamisesta on yllättävän lyhyt matka solariumin kautta hampaiden valkaisuun ja siitä hiuslisäkkeisiin. Ja tästä herääkin kysymys, että missä se raja sitten menee? Mikä itsensä muokkaaminen on vielä ihan normaalia ja arkipäiväistä, mikä on vasta muuttumassa sellaiseksi ja päätyy siksi sunnuntailiitteen spekuloivaksi uutistekstiksi?

Onko meidän maassamme todella niin paljon rumia ihmisiä, että Aamulehden artikkeliinkin oli löydetty roppakaupalla nuoria ihmisiä, joilla on jos jonkinlaiset pidennykset. Ja loppujen lopuksi eihän tämä uusi ilmiö ole. Aikanaan kiristettiin naiset korseteilla niin laihoiksi, että pyörtyilivät hapenpuutteessa pitkin pihoja. Afrikan heimoista pitkää kaulaa kauniina pitävät venyttävät sitä rengas toisensa perään; lopulta niska ei jaksa enää kannatella päätä ilman renkaita. Madventures esitteli jaksossaan, kuinka lasten naamoihin viillettiin arpia, koska sitä pidettiin heimotunnuksena, joukkoon kuulumisen merkkinä. Onko meidän versiomme kasvo-arvista ja venytetyistä kauloista vetyperoksidilla valkaistu tukka ja laserilla valkaistut hampaat?

Kaikista eniten minua artikkelissa kuitenkin huolestutti Suomen nuorisobarometrin johtajan Sami Myllyniemen kommentti. Hän kertoi, että barometrin mukaan nuoret eivät enää sitoudu ystäviin niin kuin ennen, vaan ystävistä on tullut markkinatavaraa. Vähän niin kuin aiemmin pelkäsinkin. Onko tämä syy vai seuraus vai vain osa ilmiötä? Keskitymmekö yksilöllisyyteen, koska emme kiinny ystäviimme enää vai emmekö kiinny ystäviimme siksi, että voisimme keskittyä yksilöllisyyteen?

Ja vielä yksi juttu. Artikkelin lopussa mainittiin, että nuoret kuitenkin arvostavat edelleen perhearvoja ja haluavat enimmäkseen loppujen lopuksi vain normaaliksi mielletyn elämän: perheen, työn ja kodin. Jos nämä nuoret jo tässä iässä hylkäävät pysyvät ystävyyssuhteet yksilöllisyyden tieltä, kuinka he koskaan voivat oppia pysyttelemään parisuhteessa? Ja jos kaiken tämän ulkonäköön laitetun rahan ja ajan tulokseksi haetaan kuitenkin puolisoa ja perhettä, miten sukupolvet toisensa jälkeen ovat ennen meitä onnistuneet moisessa ihan ilman rakennekynsiä, silikoniosia ja valkaisevia aineita?

Niin monia kysymyksiä. Mitä sinä ajattelet?