Syksyisin ihmiset uhoavat, että ”tänä vuonna minä aloitan URHEILUN”. Monissa moinen ajatus katoaa kuitenkin varsin nopeasti. Pimeys iskee, sadesää houkuttelee jäämään kotiin, arjen kiireet iskevät päälle yhtä varmasti kuin ruska hiipii puihin. Kauas jäävät hyvät aikeet kuntoilusta. Paitsi, jos sopii menevänsä kaverin kanssa lenkille. Tämä pätee kaikenlaisiin muihinkin yhteisiin liikuntaharrastuksiin, mutta lenkkeilyyn kynnys lienee matalin, niin otetaan se nyt malliesimerkiksi.
Kun sopii menevänsä lenkille toisen kanssa, ei voi olla lähtemättä, vaikka kuinka haluaisi kissan tavoin välttää märkää viimeiseen asti. Itsekseen sitä helposti lykkää ja siirtää ja jättää välistä ikävänlaisia urheiluvaateita. Mutta sovittu lenkki tulee tehtyä todennäköisemmin, vaikka kumpikin tahollaan kiemurtelisi, eikä haluaisi astua ulos ovesta.
Ystävän kanssa reipas lenkki metsään palvelee montaa eri tarkoitusta: liikunta tekee hyvää keholle, happi aivoille ja ystävä mielenterveydelle. Tunnin mittaisen puhelun sijaan voi käydä kävelemässä tunnin mittaisen yhteisen lenkin ja yhtäkkiä sitä onkin tullut urheilleeksi. Ja lujittaneeksi ystävyyttä, sillä ystävyydelle pitää antaa aikaa. Ja jos kaveri sijaitsee kaukana, voi tietenkin yhdistää puhelun ja lenkkeilyn.
Lenkkeily on sopivan neutraali yhteisen ajan viettomuoto. Sykemittareilla, gps-paikantimilla ja muilla vimpaimilla saa lenkkeilyyn myös tarvittavaa teknistä mielenkiintoa, jota voin nähdä esimerkiksi miespuolisten ystävieni lenkkeilyssä kaipaavansa. (Isäni lähtee minne tahansa, jos siihen voi yhdistää jonkinlaisen laitetestauksen.)
Nykyaikana on multitaskauksesta (eli monen asian yhdenaikaistamisesta) tullut uusi muoti-ilmiö (tai kirous). Kaikki pitää tehdä yhtä aikaa ja kaikessa pitää säästää aikaa. Kaverin kanssa lenkkeily palvelee tarvittaessa myös tällaisia tarkoitusperiä. Mutta ilman mitään tarkoitusperiäkin yhdessä lenkkeily on vaan erinomaisen hyvä idea. Seuraavan kerran, kun sisäilma alkaa ahdistaa, soitan minäkin kaverin mukaan pihalle.
tiistai 31. elokuuta 2010
maanantai 30. elokuuta 2010
Tapaus hymykuoppa
Ihmiset ovat huonoja tarttumaan tilaisuuksiin, joissa lopputuloksesta ei voi olla ihan varma. Tykkäämme pelata varman päälle ja minimoida riskit. Ihmisten välisessä toiminnassakin se näkyy siten, että pelkäämme kasvojemme menetystä enemmän kuin ehdimme huomatakaan. Kun kohtaamme ihmisiä, ajattelemme herkästi, että meille käy hullusti, jos laitamme itsemme likoon. Tänään kerron teille tarinan, kuinka sen, minkä taakseen jättää, joskus myös edestään löytää.
En ole aina kovinkaan esimerkillinen myyjä, koska unohdan välillä pitäytyä puhtaassa kassaetiketissä, rupattelen niitä näitä ja sanon herkästi ääneen ajatukseni. Onneksi sen verran koulittu asiakaspalvelija olen kuitenkin, että sanon ääneen vain positiiviset ajatukseni. Useita vuosia sitten kassalleni raahustautui ruskeasilmäinen nallekarhumainen poika, joka posket hymykuopilla tilasi minulta jotain. Hämillisesti seisoessaan hän näytti niin sympaattiselta, että päätin kertoa hänelle, että hän näyttää sympaattiselta. Hän lähti kassaltani mahdollisesti vieläkin hämillisempänä.
Olin tässä iltana muutamana kylillä ja erään baarin käytävällä törmäsin häkellyttävän tutunnäköiseen ihmiseen. Hän sattui sitten samaan pöytään kanssani ja eipä aikaakaan, kun hän kertoi, että oli kerran häkeltynyt kassallani, kun olin kertonut hänen näyttäneen sympaattiselta. Näin vuosien jälkeenkin hän muisti tapauksen ja sanoi tulleensa siitä hyvälle tuulelle. Ja siitähän sitä juttua sitten riittikin pidemmäksi aikaa.
Jäin tätä tapausta sitten miettimään, että mitä tästäkin oppia voisi. Ja sitten koin ahaa-elämyksen! Ei ole ollenkaan hullumpi idea kertoa ihmisille satunnaisia positiivisia asioita aivan spontaanisti ja tuosta vain. Esimerkiksi siksi, että he tulevat siitä hyvälle tuulelle. Mutta myös siksi, että näitä taakseen jättämiä positiivisia asioita saattaa löytää edestään mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Sympaattisuus-kommenttini heitin tuolloin täysin takaa-ajatuksettomasti kummempia miettimättä (kassakohtaaminen on niin lyhyt, ettei siinä nyt paljon miettiä ja jahkailla ehdikään) ja kuinka mainiosti siinä kävi!
Sanotko sinä muille, mitä heistä ajattelet? Saako sinulle kertoa, että näytät sympaattiselta?
En ole aina kovinkaan esimerkillinen myyjä, koska unohdan välillä pitäytyä puhtaassa kassaetiketissä, rupattelen niitä näitä ja sanon herkästi ääneen ajatukseni. Onneksi sen verran koulittu asiakaspalvelija olen kuitenkin, että sanon ääneen vain positiiviset ajatukseni. Useita vuosia sitten kassalleni raahustautui ruskeasilmäinen nallekarhumainen poika, joka posket hymykuopilla tilasi minulta jotain. Hämillisesti seisoessaan hän näytti niin sympaattiselta, että päätin kertoa hänelle, että hän näyttää sympaattiselta. Hän lähti kassaltani mahdollisesti vieläkin hämillisempänä.
Olin tässä iltana muutamana kylillä ja erään baarin käytävällä törmäsin häkellyttävän tutunnäköiseen ihmiseen. Hän sattui sitten samaan pöytään kanssani ja eipä aikaakaan, kun hän kertoi, että oli kerran häkeltynyt kassallani, kun olin kertonut hänen näyttäneen sympaattiselta. Näin vuosien jälkeenkin hän muisti tapauksen ja sanoi tulleensa siitä hyvälle tuulelle. Ja siitähän sitä juttua sitten riittikin pidemmäksi aikaa.
Jäin tätä tapausta sitten miettimään, että mitä tästäkin oppia voisi. Ja sitten koin ahaa-elämyksen! Ei ole ollenkaan hullumpi idea kertoa ihmisille satunnaisia positiivisia asioita aivan spontaanisti ja tuosta vain. Esimerkiksi siksi, että he tulevat siitä hyvälle tuulelle. Mutta myös siksi, että näitä taakseen jättämiä positiivisia asioita saattaa löytää edestään mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Sympaattisuus-kommenttini heitin tuolloin täysin takaa-ajatuksettomasti kummempia miettimättä (kassakohtaaminen on niin lyhyt, ettei siinä nyt paljon miettiä ja jahkailla ehdikään) ja kuinka mainiosti siinä kävi!
Sanotko sinä muille, mitä heistä ajattelet? Saako sinulle kertoa, että näytät sympaattiselta?
perjantai 27. elokuuta 2010
Älä kiusaa
Keskiviikkona 25.9. julistettiin vuotuinen koulurauha. Tänä vuonna koulurauhatyön motoksi nousi Lujitetaan luokkahenkeä! Ole rohkea – puolusta kiusattua. Paljon tätä tärkeämpää tavoitetta ei koulurauhalla voisi ollakaan. Lapset voivat olla toisiaan kohtaan äärettömän julmia. Koulumaailma on raaka, nokkimisjärjestys on selvä. Kiusaaminen ei vaadi edes mitenkään kummoisia syitä, sitä vain tapahtuu.
Minä tiedän, minua kiusattiin monia vuosia. Näin jälkikäteen ajatellen kiusaamisen syyt olivat aivan naurettavia. Kiusattiin, koska olen pitkä, koska minulla on punaiset hiukset ja pisamia. Ja mikä kaikkein älyttömintä, minua kiusattiin, koska pärjäsin koulussa eli koska en ollut tyhmä. Ja kaikesta tästä seurasi pitkäksi aikaa epäluottamus itseä kohtaan, vääristynyt minäkuva ja heikentynyt itsetunto.
Kiusatut ovat yleensä niitä, jotka ovat liian kilttejä sanoakseen takaisin. Niitä, jotka itkua nieleskellen ja vastaan laittamatta kuuntelevat pilkkaavat puheet, lällätykset ja huutelut. Ryhmäkiusaamisen kohteeksi joutuessaan on hyvin vaikea puolustaa itseään. Olivatpa lyönnit fyysisiä tai sanallisia, kiusattu on ihmisjoukon edessä voimaton. Ellei joku tule apuun. Ellei joku sano, että nyt riittää. Ellei joku ole viisaampi ja näe, että tämä on väärin.
Koulurauhan julistuksessa sanottiin, että kovin tyyppi on se, joka uskaltaa sanoa kiusaajille vastaan ja puolustaa heikompaa. Se on kova pyyntö, sillä kiusattujen puolella on kaikista helpoin olla. On kaikista helpointa sulkea silmät ja olla hiljaa. Silti toivon ja toivon kovasti, että edes yksi ottaa koulurauhan ohjeen tosissaan ja asettuu heikomman puolelle.
Jos sinulla on kouluikäisiä läheisyydessäsi, teroita heidän päähänsä, että kiusaaminen on väärin. Kiusaaminen on typerää, ajattelematonta, lapsellista, selkärangatonta ja alhaista. Kysy heiltä, että ethän kiusaa. Kitketään kiusaaminen pois tapaus tapaukselta. Sillä kaikille ei käy, niin kuin minulle. Kaikista ei tule loppuviimein vahvoja ja ehjiä. Joidenkin haavat eivät koskaan parane.
Minä tiedän, minua kiusattiin monia vuosia. Näin jälkikäteen ajatellen kiusaamisen syyt olivat aivan naurettavia. Kiusattiin, koska olen pitkä, koska minulla on punaiset hiukset ja pisamia. Ja mikä kaikkein älyttömintä, minua kiusattiin, koska pärjäsin koulussa eli koska en ollut tyhmä. Ja kaikesta tästä seurasi pitkäksi aikaa epäluottamus itseä kohtaan, vääristynyt minäkuva ja heikentynyt itsetunto.
Kiusatut ovat yleensä niitä, jotka ovat liian kilttejä sanoakseen takaisin. Niitä, jotka itkua nieleskellen ja vastaan laittamatta kuuntelevat pilkkaavat puheet, lällätykset ja huutelut. Ryhmäkiusaamisen kohteeksi joutuessaan on hyvin vaikea puolustaa itseään. Olivatpa lyönnit fyysisiä tai sanallisia, kiusattu on ihmisjoukon edessä voimaton. Ellei joku tule apuun. Ellei joku sano, että nyt riittää. Ellei joku ole viisaampi ja näe, että tämä on väärin.
Koulurauhan julistuksessa sanottiin, että kovin tyyppi on se, joka uskaltaa sanoa kiusaajille vastaan ja puolustaa heikompaa. Se on kova pyyntö, sillä kiusattujen puolella on kaikista helpoin olla. On kaikista helpointa sulkea silmät ja olla hiljaa. Silti toivon ja toivon kovasti, että edes yksi ottaa koulurauhan ohjeen tosissaan ja asettuu heikomman puolelle.
Jos sinulla on kouluikäisiä läheisyydessäsi, teroita heidän päähänsä, että kiusaaminen on väärin. Kiusaaminen on typerää, ajattelematonta, lapsellista, selkärangatonta ja alhaista. Kysy heiltä, että ethän kiusaa. Kitketään kiusaaminen pois tapaus tapaukselta. Sillä kaikille ei käy, niin kuin minulle. Kaikista ei tule loppuviimein vahvoja ja ehjiä. Joidenkin haavat eivät koskaan parane.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Hymy on ikkuna, josta näkee, että sydän on kotona
Hymy on automaattinen refleksi. Se tapahtuu, kun ihminen on tyytyväinen, onnellinen, iloinen, positiivisesti yllättynyt, mielissään. Hymyn voi myös tehdä kasvojen lihaksia vääntelemällä, mutta harva väkinäinen hymy ulottuu samalla tavalla silmiin, kuin aito hymy. Hymyilyä voi kuitenkin harjoitella, että se tulisi esiin rohkeammin. Joskus hymyn houkuttelee esiin pikkuruinen yksityiskohta arjessa, toisinaan valtava iloinen asia. Niin tai näin, hymyily on (toiseksi) parasta, mitä huulilla voi tehdä.
Hymyilyä pitäisi harjoitella paljon. Miksi? Siksi, että mitä enemmän hymyilee, sitä enemmän asiat hymyilyttävät. Hymyillessä ympäristö näyttää mukavammalta ja löytää enemmän syitä hymyillä. Se on yksi mahtavimmista oravanpyöristä, kun pieni hymynkare saa aikaan sen, että hymyilyttää kahta kauheammin.
Lisäksi hymy tarttuu. Hymyilevän ihmisen katseleminen alkaa hymyilyttää itseäkin ja näin yksi pieni hymy saa aikaan hymyjen joukon. Siksi haluan uskoa, että jokainen hymy, jonka lähettää maailmalle, palaa lopulta aina takaisin. Se saattaa kiertää melkoisen mutkan, mutta jos hymy siirtyy ihmiseltä toiselle, se tulee ennemmin tai myöhemmin jälleen omalle kohdalle.
Hymyilevä ihminen on helposti lähestyttävän näköinen. Hymy viestii maailmalle, että hymyilijä on hyvällä tuulella. Jollekulle tietylle osoitettu hymy esimerkiksi väkijoukossa ei ehkä ole suora vihreä valo, mutta ainakin keltainen. Se viestii, että hymyilijä on huomannut toisen ja että tämä huomio on ollut positiivinen. Millä tavalla positiivinen, se täytyy sitten ottaa selvää itse.
”Hymy on luonnon paras vastamyrkky kaikkiin huoliin.”
Hymyilyä pitäisi harjoitella paljon. Miksi? Siksi, että mitä enemmän hymyilee, sitä enemmän asiat hymyilyttävät. Hymyillessä ympäristö näyttää mukavammalta ja löytää enemmän syitä hymyillä. Se on yksi mahtavimmista oravanpyöristä, kun pieni hymynkare saa aikaan sen, että hymyilyttää kahta kauheammin.
”Hymy, jonka lähetät maailmalle, palaa aina takaisin luoksesi.”
Lisäksi hymy tarttuu. Hymyilevän ihmisen katseleminen alkaa hymyilyttää itseäkin ja näin yksi pieni hymy saa aikaan hymyjen joukon. Siksi haluan uskoa, että jokainen hymy, jonka lähettää maailmalle, palaa lopulta aina takaisin. Se saattaa kiertää melkoisen mutkan, mutta jos hymy siirtyy ihmiseltä toiselle, se tulee ennemmin tai myöhemmin jälleen omalle kohdalle.
”Hymy maksaa vähemmän kuin sähkö ja valaisee paremmin.”
Hymyilevä ihminen on helposti lähestyttävän näköinen. Hymy viestii maailmalle, että hymyilijä on hyvällä tuulella. Jollekulle tietylle osoitettu hymy esimerkiksi väkijoukossa ei ehkä ole suora vihreä valo, mutta ainakin keltainen. Se viestii, että hymyilijä on huomannut toisen ja että tämä huomio on ollut positiivinen. Millä tavalla positiivinen, se täytyy sitten ottaa selvää itse.
”Elämä on lyhyt, mutta hymy vie vain sekunnin.”
tiistai 24. elokuuta 2010
10 askaretta, joilla yllättää ihminen iloisesti
Toisen huomioon ottaminen tekee ihmiselle hyvän mielen koko päiväksi.
1. Hae posti
Jos naapurustossasi asuu esimerkiksi vanhempia ihmisiä ja tiet ovat liukkaat, ota aikaa minuutti pari ja hae heidän postinsa. Tai vie posti naapurille ihan muuten vaan. Lajittele soluasunnossa posti kullekin erikseen.
2. Tiskaa tiskit
Käydessäsi kylässä, kysy saatko tiskata tiskit. Työpaikan kahvihuoneessa tartu harjaan, ja tiskaa muidenkin mukit. Yhteisasunnossa tee pitkän työpäivän jälkeen kotiin saapuva asuintoveri onnelliseksi ja tiskaa hänenkin astiansa. Kevennä keittiössä häärivän taakkaa ja tiskaa.
3. Lakaise piharappu ohi mennessäsi
Kun kävelee lehtisillä tai lumisilla kaduilla, voi ohi mennessään sipaista harjalla toisenkin rappuset puhtaaksi.
4. Pyyhkäise auton tuulilasi
Kadunvarteen pysäköidyn auton tuulilasista voi ottaa lehdet pois. Lumen alle jääneeseen autoon voi kirjoittaa mukavan viestin. Myös jäät voi raapata valmiiksi, jos sattuu raappa käteen.
5. Kutsu syömään
Valmiiseen pöytään on mukava mennä.
6. Pidä auki ovea
Jotta toisenkin on helpompi päästä sisään.
7. Vie marjoja, sieniä, muuta satoa
Harva ehtii metsään, mutta valtaosa ottaa litran mustikoita vastaan suu messingillä.
8. Tartu lakanoiden toiseen päähän
Jos satut olemaan paikalla, kun lakanoita viikataan. Yksin lakanat on ikävä viikata, mutta kaverin kanssa se käy kätevästi.
9. Pumppaa polkupyörään ilmaa
Samalla kun huollat omaa pyörääsi, pistä ilmaa myös pyörävaraston muihin pyöriin. Edes osaan niistä.
10. Nosta
Kumolleen kellahtanut kukkaruukku, nurin muksahtanut muksu, maassa oleva lapanen, pudonnut kauppakassi, makaava polkupyörä, ojaan joutunut auto, pitkällään kenottava aurauskeppi, vinksahtanut postilaatikko, kallelleen kiepsahtanut ovikoriste, bussiin pyrkivät lastenvaunut.
1. Hae posti
Jos naapurustossasi asuu esimerkiksi vanhempia ihmisiä ja tiet ovat liukkaat, ota aikaa minuutti pari ja hae heidän postinsa. Tai vie posti naapurille ihan muuten vaan. Lajittele soluasunnossa posti kullekin erikseen.
2. Tiskaa tiskit
Käydessäsi kylässä, kysy saatko tiskata tiskit. Työpaikan kahvihuoneessa tartu harjaan, ja tiskaa muidenkin mukit. Yhteisasunnossa tee pitkän työpäivän jälkeen kotiin saapuva asuintoveri onnelliseksi ja tiskaa hänenkin astiansa. Kevennä keittiössä häärivän taakkaa ja tiskaa.
3. Lakaise piharappu ohi mennessäsi
Kun kävelee lehtisillä tai lumisilla kaduilla, voi ohi mennessään sipaista harjalla toisenkin rappuset puhtaaksi.
4. Pyyhkäise auton tuulilasi
Kadunvarteen pysäköidyn auton tuulilasista voi ottaa lehdet pois. Lumen alle jääneeseen autoon voi kirjoittaa mukavan viestin. Myös jäät voi raapata valmiiksi, jos sattuu raappa käteen.
5. Kutsu syömään
Valmiiseen pöytään on mukava mennä.
6. Pidä auki ovea
Jotta toisenkin on helpompi päästä sisään.
7. Vie marjoja, sieniä, muuta satoa
Harva ehtii metsään, mutta valtaosa ottaa litran mustikoita vastaan suu messingillä.
8. Tartu lakanoiden toiseen päähän
Jos satut olemaan paikalla, kun lakanoita viikataan. Yksin lakanat on ikävä viikata, mutta kaverin kanssa se käy kätevästi.
9. Pumppaa polkupyörään ilmaa
Samalla kun huollat omaa pyörääsi, pistä ilmaa myös pyörävaraston muihin pyöriin. Edes osaan niistä.
10. Nosta
Kumolleen kellahtanut kukkaruukku, nurin muksahtanut muksu, maassa oleva lapanen, pudonnut kauppakassi, makaava polkupyörä, ojaan joutunut auto, pitkällään kenottava aurauskeppi, vinksahtanut postilaatikko, kallelleen kiepsahtanut ovikoriste, bussiin pyrkivät lastenvaunut.
maanantai 23. elokuuta 2010
Vastakohtaisia parisuhteita
Joskus aikaa sitten pohdin, kuinka ihmiset valikoivat ystäviään, mikä on ystävyyden logiikka. Kommenteissa virisi sitten kysymys vastakohtaisuuksista ja kuinka niiden sanotaan vetävän myös puolisoita toistensa puoleen. Minulla on kylässä ystäväpariskunta ja olen yrittänyt salaa tutkailla, pitääkö vanha sanonta paikkansa. En ole tullut tästä observoinnista kovinkaan viisaaksi, joten ei auta kuin pohdiskella.
Biotieteilijäystävättäreni valaisi minua kertoen, että erinäisten tutkimusten mukaan ihmiset hakeutuvat ominaistuoksujen perusteella sellaisten kumppaniehdokkaiden läheisyyteen, joilla on mahdollisimman erilainen geeniperimä. Tämä perustuu terveempien jälkeläisten tavoitteluun. Käytännössä tämä ei kuitenkaan enää oikein toimi, koska me ympäröimme kehomme vierailla tuoksuilla, jotka sotkevat luontaista parinvalintaa.
Pitäisikö tästä sitten päätellä, ettemme enää hakeudu vastakohtien puoleen? Emme ainakaan hajujen perusteella. Mutta vetävätkö vastakohdat tietoiesti ihmistä puoleensa? Vastakohtaisessa ihmisessä kiehtoo sen vieraus, sen erilaisuus. Mutta kauanko vastakohdat jaksavat viehättää, vaihtuuko viehätys jossain kohtaa eroksi? Ainakin muutamaa myrskyisää tahtojen taistelua vierestä seuranneena epäilen, että liian erilaiset ihmiset ajavat toisensa ennen pitkää hulluuteen. Paremmin tulemme toimeen sellaisten kanssa, jotka ovat joskus myös samaa mieltä.
Toisaalta vanhempani ovat hyvin erilaisia ja heidän parisuhdettaan olen luonnollisesti seurannut sivusta kauiten. Heidän kohdallaan vastakohtaisuuksien toisiinsa etsiytyminen on ilmiömäisen selvää ja silti he ovat tulleet toimeen keskenään yli kaksikymmentä vuotta. Ystäväpariskuntani löysi toisenkin esimerkin, jossa vastakohdat ovat löytäneet toisensa ja lisääntyneet onnellisina. Ehkei yleistystä voi siis tehdä suuntaan eikä toiseen.
Ystävättäreni luennoitsija oli tiivistänyt parinvalinnan hyvin yksinkertaisesti: ”Lopulta nainen valitsee miehen, joka valitsee hänet.” Tähän minäkin uskon.
Biotieteilijäystävättäreni valaisi minua kertoen, että erinäisten tutkimusten mukaan ihmiset hakeutuvat ominaistuoksujen perusteella sellaisten kumppaniehdokkaiden läheisyyteen, joilla on mahdollisimman erilainen geeniperimä. Tämä perustuu terveempien jälkeläisten tavoitteluun. Käytännössä tämä ei kuitenkaan enää oikein toimi, koska me ympäröimme kehomme vierailla tuoksuilla, jotka sotkevat luontaista parinvalintaa.
Pitäisikö tästä sitten päätellä, ettemme enää hakeudu vastakohtien puoleen? Emme ainakaan hajujen perusteella. Mutta vetävätkö vastakohdat tietoiesti ihmistä puoleensa? Vastakohtaisessa ihmisessä kiehtoo sen vieraus, sen erilaisuus. Mutta kauanko vastakohdat jaksavat viehättää, vaihtuuko viehätys jossain kohtaa eroksi? Ainakin muutamaa myrskyisää tahtojen taistelua vierestä seuranneena epäilen, että liian erilaiset ihmiset ajavat toisensa ennen pitkää hulluuteen. Paremmin tulemme toimeen sellaisten kanssa, jotka ovat joskus myös samaa mieltä.
Toisaalta vanhempani ovat hyvin erilaisia ja heidän parisuhdettaan olen luonnollisesti seurannut sivusta kauiten. Heidän kohdallaan vastakohtaisuuksien toisiinsa etsiytyminen on ilmiömäisen selvää ja silti he ovat tulleet toimeen keskenään yli kaksikymmentä vuotta. Ystäväpariskuntani löysi toisenkin esimerkin, jossa vastakohdat ovat löytäneet toisensa ja lisääntyneet onnellisina. Ehkei yleistystä voi siis tehdä suuntaan eikä toiseen.
Ystävättäreni luennoitsija oli tiivistänyt parinvalinnan hyvin yksinkertaisesti: ”Lopulta nainen valitsee miehen, joka valitsee hänet.” Tähän minäkin uskon.
perjantai 20. elokuuta 2010
Ystävyys on aikaa
Puhumisen lisäksi ystävyys on aikaa. Mitä tuo aika on, sitä ei määrittele kukaan muu. Se voi olla yhdessä pelaamista, syömistä, juttelemista, ulkoilua tai ihan vaan vierekkäin hiljaa istumista. Mutta yhtä kaikki sitä aikaa on annettava. Merkitystä ei löydy onko aika kasvotusten annettua, puhelimitse vietettyä tai internetitse käytettyä. Pääasia on, että molemmat ovat läsnä, kun aikaa otetaan ja annetaan yhteiseen käyttöön.
Mutta miten käy maailmassa, jossa on aina kiire? Yhteiset kahvihetket täytyy varata useita viikkoja etukäteen, että ne saa mahtumaan. Spontaani yhteinen ajanvietto käy yhä vaikeammaksi. Joskus pelkkä pitkähkö puhelu tuntuu vievän enemmän aikaa kuin olisi hyväksi. Ketä ja mitä varten elämme elämäämme, ellemme niitä ihmisiä varten, joiden seurassa meidän on hyvä olla? Haluaisin kysyä mikä oikein on elämämme tarkoitus, mutta se lienee liian iso kysymys näin perjantaipäivään. Vai mitä tuumitte elämämme tarkoituksesta?
Uskon kuitenkin, että ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksin. Ei täysin yksin. Loppujen lopuksi jokainen tarvitsee aikaa, jonka jakaa joku toinen, joku rakas ja läheinen. Ja jos me täytämme kalenterimme stressillä, joka ei jätä sijaa pysähtymiselle, kuinka meidän käy?
Viime sunnuntain Aamulehden Su Ihmiset –liitteessä oli Kirsikka Otsamon vinkkejä syksylle. Ensimmäinen niistä oli erinomainen: kun syksyn alkaessa kalenterissa on vielä tyhjää, täytyy ottaa kynä käteen ja ripotella pitkin syksyä erinäisiä merkintöjä. Kahvihetkiä, kavereiden kesken käytyjä lenkkejä, puhelun paikkoja, postikorttien lähetysmuistutuksia, kylään menoja ja muita ystävyyttä ja ihmissuhteita lujittavaa toimintaa. Kun kalenteri sitten alkaa täyttyä arjen vaateista, on helpompi pitää kiinni elämänlaatuajasta, jonka on kalenteriin etukäteen jo kirjoittanut.
Aion tehdä nyt lupauksen, vaikkei uusi vuosi olekaan. (Toisaalta syksy on aina ollut minulle enemmän uusi vuosi, kuin tammikuun uusi vuosi.) Lupaan, että tästä eteenpäin joka viikko teen jonkun sellaisen ystävyysteon, jota muuten ajanpuutteen nimissä lykkäisin tai karttaisin. Raporttia seuraa ja ehdotuksia kommentteihin. Otan melelläni haasteitanne vastaan!
Mutta miten käy maailmassa, jossa on aina kiire? Yhteiset kahvihetket täytyy varata useita viikkoja etukäteen, että ne saa mahtumaan. Spontaani yhteinen ajanvietto käy yhä vaikeammaksi. Joskus pelkkä pitkähkö puhelu tuntuu vievän enemmän aikaa kuin olisi hyväksi. Ketä ja mitä varten elämme elämäämme, ellemme niitä ihmisiä varten, joiden seurassa meidän on hyvä olla? Haluaisin kysyä mikä oikein on elämämme tarkoitus, mutta se lienee liian iso kysymys näin perjantaipäivään. Vai mitä tuumitte elämämme tarkoituksesta?
Uskon kuitenkin, että ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksin. Ei täysin yksin. Loppujen lopuksi jokainen tarvitsee aikaa, jonka jakaa joku toinen, joku rakas ja läheinen. Ja jos me täytämme kalenterimme stressillä, joka ei jätä sijaa pysähtymiselle, kuinka meidän käy?
Viime sunnuntain Aamulehden Su Ihmiset –liitteessä oli Kirsikka Otsamon vinkkejä syksylle. Ensimmäinen niistä oli erinomainen: kun syksyn alkaessa kalenterissa on vielä tyhjää, täytyy ottaa kynä käteen ja ripotella pitkin syksyä erinäisiä merkintöjä. Kahvihetkiä, kavereiden kesken käytyjä lenkkejä, puhelun paikkoja, postikorttien lähetysmuistutuksia, kylään menoja ja muita ystävyyttä ja ihmissuhteita lujittavaa toimintaa. Kun kalenteri sitten alkaa täyttyä arjen vaateista, on helpompi pitää kiinni elämänlaatuajasta, jonka on kalenteriin etukäteen jo kirjoittanut.
Aion tehdä nyt lupauksen, vaikkei uusi vuosi olekaan. (Toisaalta syksy on aina ollut minulle enemmän uusi vuosi, kuin tammikuun uusi vuosi.) Lupaan, että tästä eteenpäin joka viikko teen jonkun sellaisen ystävyysteon, jota muuten ajanpuutteen nimissä lykkäisin tai karttaisin. Raporttia seuraa ja ehdotuksia kommentteihin. Otan melelläni haasteitanne vastaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
