Marraskuun viimeistä päivää viedään. Mikä tarkoittaa sitä, että myös Movember lähestyy loppuaan. Tänään on siis korkea aika laittaa valokuva viiksistä tulemaan. Helpotan vähän: ennen-kuvaa ei tarvitse olla. Kunhan on kuva viiksistä ja nimi, jonka perusteella menee lahjoitus oikealle MoVeljelle, niin se riittää. Tai jos et ole rekisteröitynyt Movember-sivustolla, niin laita pelkkä kuva. Laitan kaikista nimettömistä viiksistä yhden könttäsumman Hopearahastoon. Yhdetkään viikset eivät mene hukkaan!
Toivottavasti kommenttilaatikko täyttyy monista viiksistä! Viiksikuvan voi pistää myös Alaks olee? -facebooksivulle.
tiistai 30. marraskuuta 2010
maanantai 29. marraskuuta 2010
Kuusi äkäpussin kesyttäjää
Miehet kautta aikojen ovat pohtineet, miten tuohtuneen puolison saa jälleen suopeaksi. Shakespeare kesytti äkäpussia teoksessaan The Taming of the Shrew. Myös oikeita ihmisiä ottaa joskus hermosta ja tulee riitaa. Parisuhteettomana olen täysin ulalla siitä, miten tässä tilanteessa tulisi toimia. Onneksi ystävättäreni tulivat avuksi ongelmaan ja kertoivat, kuinka heidän puoliskonsa saisivat heidät kesytetyksi. Jos osaisivat. Näin juhlapyhienkin lähestyessä uhkaavasti, voi tästä tulostaa itselleen taskuoppaan siltä varalta, että joutuu kesytyspuuhiin.
1) Laita ruokaa
Äkäpussi on sitä äkäisempi, mitä nälkäisempi hän on. Ja vaikkei olisi nälkäinenkään, ruoka on silti hyvä idea. Mitä enemmän ruoan valmistus näyttää vaatineen vaivaa ja näkemystä, sitä parempi lopputulos on. Mutta pelkästään jo sovintokahvien keittoa pidettiin yleisesti mainiona konstina.
2) Anna rauha
Kun suututtaa, on parempi antaa toisen olla hetki rauhassa. Rauhassa olemisajan pituus on suoraan verrannollinen kiinni paukautetun oven äänen voimakkuuteen. Paljon ääntä = paljon aikaa. Ja sillä välin, kun toinen jäähtyy rauhassa, voi toteuttaa kohtaa yksi. Uunissa tuoksuvan pullan luulisi houkuttelevan ovenpaukuttelijan pois mököttämästä. Ja sitä ystäväni korostivat, että jos toinen on suutuspäissään mennyt päiväunille, herättäminen on vihoviimeinen vaihtoehto. Unien jälkeen näyttää kuulemma aina paremmalta.
3) Pyydä anteeksi
Joskus kannattaa pyytää anteeksi, vaikkei olisi ihan varma, mitä teki väärin. Ja jos tietää, mitä teki väärin, täytyy pyytää anteeksi. Jos taas ei ole tehnyt mielestään mitään väärin, on edessä yhteisymmärtämättömyys. Silloin voi yrittää puhua aiheesta tai harhauttaa äkäpussi unohtamaan oma äkäisyytensä kohdan yksi avulla. Olen kuullut vähän huhua, että ihmiset saattavat joskus suuttua ihan tyhjästä. Mutta jos toisella on paha mieli ja suututtaa, ei sitä pidä väheksyä, vaikka syy ei omasta mielestä oikea syy olisikaan. Tällöin harhauttaminen on käypä ratkaisu.
4) Älä töki tai lässytä
”Älä oo vihainen, et voi olla vihainen…” Ja pieleen menee. Jos toista suututtaa, niin suurin virhe on yrittää mitätöidä toisen viha olemalla niin kuin sitä ei olisikaan. Pahinta on tulla tökkimään ja lässyttämään ja irvailemaan toisen suuttumuksella. Vihastuessaan ihminen ei ole söpö eikä hellyttävä, vaikka sellaiselta näyttäisikin. Sisimmissään vihastunut ihminen on pelkkää kynttä, hammasta ja mattopiiskaa. Yritäpä siihen mennä lässyttämään sitten.
5) Älä yritä naurattaa
Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä naurattaminen on yksinkertaisesti huono idea. Jos suututtaa ja toinen yrittää saada nauramaan (”jos naurat, niin et voi olla vihainen”) ollaan tilanteessa, jossa kukaan ei voi voittaa. Jos naurattaja onnistuu ja toista alkaa naurattaa, tulee vihainen siitä yleensä vain entistä vihaisemmaksi. Sekä vihaiseksi itselleen, että nauroi että vihaiseksi naurattajalle siitä, että tämä onnistui väheksyvässä ja ärsyttävässä tempussaan. Nauramisen aika on vasta sitten, kun leppyminen on jo alkanut. Ei ennen.
6) Helli
Suuttumisvaiheessa ei lähelle kannata mennä, mutta kun tyyntynyt puolisko palaa ihmisten ilmoille ja osoittaa selviä lientymisen merkkejä, on aika rapsuttelun. Kaikenlainen hellyys ja hyvänä pito edistää palautumista normaaliin. Erityisesti halailu, silittely ja rapsuttelu todettiin hyväksi. Myös allekirjoittaneen saa lauhkeaksi kuin lehtimetsän päätä rapsuttelemalla, joten huono idea se ei voi olla. Sopuisina aikoina on kaukaa viisasta onkia selville, minkälainen hellyys oman puoliskon pehmentää.
Näillä konsteilla kannattaa käsitellä siis ainakin joukkoa kainuulaisia nuoria naisia. Mutta kiinnostaisi kuulla, mikä miespuolisen äkäpussin kesyttää? Bilteman kuvasto? Entä muut naiset: Lisättävää? Korjattavaa? Huomautettavaa?
1) Laita ruokaa
Äkäpussi on sitä äkäisempi, mitä nälkäisempi hän on. Ja vaikkei olisi nälkäinenkään, ruoka on silti hyvä idea. Mitä enemmän ruoan valmistus näyttää vaatineen vaivaa ja näkemystä, sitä parempi lopputulos on. Mutta pelkästään jo sovintokahvien keittoa pidettiin yleisesti mainiona konstina.
2) Anna rauha
Kun suututtaa, on parempi antaa toisen olla hetki rauhassa. Rauhassa olemisajan pituus on suoraan verrannollinen kiinni paukautetun oven äänen voimakkuuteen. Paljon ääntä = paljon aikaa. Ja sillä välin, kun toinen jäähtyy rauhassa, voi toteuttaa kohtaa yksi. Uunissa tuoksuvan pullan luulisi houkuttelevan ovenpaukuttelijan pois mököttämästä. Ja sitä ystäväni korostivat, että jos toinen on suutuspäissään mennyt päiväunille, herättäminen on vihoviimeinen vaihtoehto. Unien jälkeen näyttää kuulemma aina paremmalta.
3) Pyydä anteeksi
Joskus kannattaa pyytää anteeksi, vaikkei olisi ihan varma, mitä teki väärin. Ja jos tietää, mitä teki väärin, täytyy pyytää anteeksi. Jos taas ei ole tehnyt mielestään mitään väärin, on edessä yhteisymmärtämättömyys. Silloin voi yrittää puhua aiheesta tai harhauttaa äkäpussi unohtamaan oma äkäisyytensä kohdan yksi avulla. Olen kuullut vähän huhua, että ihmiset saattavat joskus suuttua ihan tyhjästä. Mutta jos toisella on paha mieli ja suututtaa, ei sitä pidä väheksyä, vaikka syy ei omasta mielestä oikea syy olisikaan. Tällöin harhauttaminen on käypä ratkaisu.
4) Älä töki tai lässytä
”Älä oo vihainen, et voi olla vihainen…” Ja pieleen menee. Jos toista suututtaa, niin suurin virhe on yrittää mitätöidä toisen viha olemalla niin kuin sitä ei olisikaan. Pahinta on tulla tökkimään ja lässyttämään ja irvailemaan toisen suuttumuksella. Vihastuessaan ihminen ei ole söpö eikä hellyttävä, vaikka sellaiselta näyttäisikin. Sisimmissään vihastunut ihminen on pelkkää kynttä, hammasta ja mattopiiskaa. Yritäpä siihen mennä lässyttämään sitten.
5) Älä yritä naurattaa
Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä naurattaminen on yksinkertaisesti huono idea. Jos suututtaa ja toinen yrittää saada nauramaan (”jos naurat, niin et voi olla vihainen”) ollaan tilanteessa, jossa kukaan ei voi voittaa. Jos naurattaja onnistuu ja toista alkaa naurattaa, tulee vihainen siitä yleensä vain entistä vihaisemmaksi. Sekä vihaiseksi itselleen, että nauroi että vihaiseksi naurattajalle siitä, että tämä onnistui väheksyvässä ja ärsyttävässä tempussaan. Nauramisen aika on vasta sitten, kun leppyminen on jo alkanut. Ei ennen.
6) Helli
Suuttumisvaiheessa ei lähelle kannata mennä, mutta kun tyyntynyt puolisko palaa ihmisten ilmoille ja osoittaa selviä lientymisen merkkejä, on aika rapsuttelun. Kaikenlainen hellyys ja hyvänä pito edistää palautumista normaaliin. Erityisesti halailu, silittely ja rapsuttelu todettiin hyväksi. Myös allekirjoittaneen saa lauhkeaksi kuin lehtimetsän päätä rapsuttelemalla, joten huono idea se ei voi olla. Sopuisina aikoina on kaukaa viisasta onkia selville, minkälainen hellyys oman puoliskon pehmentää.
Näillä konsteilla kannattaa käsitellä siis ainakin joukkoa kainuulaisia nuoria naisia. Mutta kiinnostaisi kuulla, mikä miespuolisen äkäpussin kesyttää? Bilteman kuvasto? Entä muut naiset: Lisättävää? Korjattavaa? Huomautettavaa?
perjantai 26. marraskuuta 2010
Epäystävöinti
Ystäväni tietävät, että minä olen usein myöhässä. Se on tapa, josta opettelen eroon. Huomenna. Tänään olen kuitenkin ainakin vuoden myöhässä, nimittäin haluan keskustella kanssanne vuoden sanasta 2009. Vuoden sanan julkistaa marraskuun puolivälissä Oxford University Press, yhtiö joka tuottaa Oxford English Dictionary -sanakirjajättiläistä. Viime vuoden voittajasana oli ”unfriend”, joka viittaa toimintaan, jossa yksi poistaa toisen ”ystävistään” jossain Internetin sosiaalisessa verkostossa, esimerkiksi Facebookissa.
Miten tämä verbi kääntyy suomeksi? Arkijärjellä ajatellen kyse on nimenomaan ystävälistalta poistamisesta. Mutta ystävälistalta poistaminen on hivenen pitkä verrattuna näppärään unfriend-verbiin. Kun lisätä ystäväksi ei ole varsinaisesti ystävystymistä, niin olisiko se sitten ystävöintiä? Ystäväistämistä? Ja ystävistä poistaminen epäystävöintiä? Parempia ideoita otetaan vastaan.
Suomennoksen kankeudesta huolimatta valinta on mielestäni mielenkiintoinen. Kertoo jotain ajastamme, että vuoden sanaksi valikoituu sosiaalisen median ilmiö. Vielä enemmän ajastamme kertoo se, että tarvitsemme oman verbin toiminnalle, jossa ylimääräisistä ”ystävistä” hankkiudutaan eroon. Facebook on vallannut elämämme ja siitä on tullut selvä osa länsimaisen enemmistön arkea. Jopa siihen pisteeseen asti, että alkaa esiintyä lieveilmiöitä, kuten liian suuri ystävämäärä.
Jimmy Kimmel lanseerasi kansainvälisen epäystävöintipäivän (National Unfriend Day), jota Kimmelin toiveen mukaan vietettäisiin marraskuun seitsemästoista. (Niin, ensi vuonna sitten.) Päivän ideana on raikota Facebook-listalta ne ihmiset, jotka eivät oikeasti ole käyttäjän ystäviä. Tämä siksi, ettei tarvitse kuulla, mitä lukion biologian ryhmätyöpari söi juuri lounaaksi. No onhan tästä puhuttu, että mummoakin kiinnostaa kaikki se turha info, jota Facebook tarjoilee.
Nyt on pakko kuitenkin kysyä, mitä hyötyä epäystävöinnistä loppujen lopuksi on? Jos Facebookia pitää yhteydenpitoväylänä, silloin ymmärrän sen, että ala-asteen koulukiusaajan voi ehkä epäystävöintipäivänä poistaa listoilta. Mutta jos Facebook on verkosto, jolta voi kysyä vinkkejä auton valintaan ja illallismenun sisältöön, niin eikö silloin ole enempi parempi? Filtterit ovat sitä hetkeä varten, kun toisten tekemisten lukeminen alkaa ottaa aivosta. No en silti sano, etteikö Facebookin siivouspäivä olisi käynyt mielessä minullakin.
Meillä on siis uusia sanoja ja uusia teemapäiviä, jotka kertovat maailmastamme ja sosiaalisesta mediasta jotain, mutta mitä? Elämme keskellä ilmiöitä, jotka vasta muotoutuvat ja joiden vaikutukset, niin hyvät kuin huonotkin, alkavat näkyä kunnolla vasta myöhemmin. Mitä ajatuksia epäystävöinti sinussa herättää?
Miten tämä verbi kääntyy suomeksi? Arkijärjellä ajatellen kyse on nimenomaan ystävälistalta poistamisesta. Mutta ystävälistalta poistaminen on hivenen pitkä verrattuna näppärään unfriend-verbiin. Kun lisätä ystäväksi ei ole varsinaisesti ystävystymistä, niin olisiko se sitten ystävöintiä? Ystäväistämistä? Ja ystävistä poistaminen epäystävöintiä? Parempia ideoita otetaan vastaan.
Suomennoksen kankeudesta huolimatta valinta on mielestäni mielenkiintoinen. Kertoo jotain ajastamme, että vuoden sanaksi valikoituu sosiaalisen median ilmiö. Vielä enemmän ajastamme kertoo se, että tarvitsemme oman verbin toiminnalle, jossa ylimääräisistä ”ystävistä” hankkiudutaan eroon. Facebook on vallannut elämämme ja siitä on tullut selvä osa länsimaisen enemmistön arkea. Jopa siihen pisteeseen asti, että alkaa esiintyä lieveilmiöitä, kuten liian suuri ystävämäärä.
Jimmy Kimmel lanseerasi kansainvälisen epäystävöintipäivän (National Unfriend Day), jota Kimmelin toiveen mukaan vietettäisiin marraskuun seitsemästoista. (Niin, ensi vuonna sitten.) Päivän ideana on raikota Facebook-listalta ne ihmiset, jotka eivät oikeasti ole käyttäjän ystäviä. Tämä siksi, ettei tarvitse kuulla, mitä lukion biologian ryhmätyöpari söi juuri lounaaksi. No onhan tästä puhuttu, että mummoakin kiinnostaa kaikki se turha info, jota Facebook tarjoilee.
Nyt on pakko kuitenkin kysyä, mitä hyötyä epäystävöinnistä loppujen lopuksi on? Jos Facebookia pitää yhteydenpitoväylänä, silloin ymmärrän sen, että ala-asteen koulukiusaajan voi ehkä epäystävöintipäivänä poistaa listoilta. Mutta jos Facebook on verkosto, jolta voi kysyä vinkkejä auton valintaan ja illallismenun sisältöön, niin eikö silloin ole enempi parempi? Filtterit ovat sitä hetkeä varten, kun toisten tekemisten lukeminen alkaa ottaa aivosta. No en silti sano, etteikö Facebookin siivouspäivä olisi käynyt mielessä minullakin.
Meillä on siis uusia sanoja ja uusia teemapäiviä, jotka kertovat maailmastamme ja sosiaalisesta mediasta jotain, mutta mitä? Elämme keskellä ilmiöitä, jotka vasta muotoutuvat ja joiden vaikutukset, niin hyvät kuin huonotkin, alkavat näkyä kunnolla vasta myöhemmin. Mitä ajatuksia epäystävöinti sinussa herättää?
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Tapaus: herttaisten naisten hepuli
Maailmassa on joku vika. Luin lukioikäisenä Tiede-lehdestä artikkelin, jossa kerrottiin, että lapset nauravat noin 300 kertaa päivässä. Kolmesataa kertaa. Päivässä! Aikuinen sen sijaan nauraa noin kymmenen kertaa. Mitä ihmettä siinä välissä oikein tapahtuu? Kaikkein pahinta on se, että iskee suorastaan häpeä, jos nauraa syyttä suotta julkisella paikalla. Ja julkisella paikallahan me vietämme suuren osan päivästämme.
Olin taannoin junassa matkalla siskoni luo. Viereisessä penkkiryhmittymässä istui kolme vanhempaa rouvaa rupatellen koko matkan keskenään niitä näitä. Mitä myöhemmäksi kello siirtyi ja mitä lähempänä Joensuuta oltiin, sitä enemmän noita naisia alkoi naurattaa. Lopulta he kaikki kikattivat ja käkättivät hillittömästi niin, että vedet valuivat silmistä eikä puhumisesta tullut mitään. Heidät oli vallannut kokomittainen hepuli ja kuinka riemastuttavaa sitä olikaan vierestä seurata!
Naurunpurskahdusten lomasta yksi nainen sai vaivoin sanotuksi, että ”kaikki varmaan luulevat, että me ollaan kännissä”. Ja jatkoi sitten nauruaan. Tätä jäin miettimään. Onko (ainoa) hyväksyttävä syy nauraa junassa se, että on humalassa? Eikö aikuisella ole lupa saada lapsenomaista nauruhepulia ihan vaan siksi, että naurattaa? Ja toden totta, kun katselin heitä hymyillen, näyttivät he suorastaan noloilta. Ikään kuin ihmisen pitäisi voida kontrolloida kaikki tunteensa. Sen vielä melkein ymmärrän, että itkemistään peittelee, heikkouttaan kun ei saisi näyttää, etteivät pedot vie. Mutta että nauramistakin?
Väitän, ettei kukaan junassa olijoista ollut moksiskaan siitä, että kolme rouvaa nauraa hohotti keskenään ilman ilmeistä syytä. Päinvastoin minua tapaus naurattaa vieläkin, kun sitä muistelen: ihania, rempseitä, runsaita vanhoja rouvia nauramassa mahaansa pidellen. Se oli kuulkaa mahtava näky! Siinä tarttui ihana positiivinen hyrinä koko junanvaunuun. Joten miksi sitä pitäisi hävetä? Ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä pitäisi välittää, vaikka joku pahansuovasti ajattelisikin ilon olevan iloliemestä peräisin? Samahan se, miksi naurattaa, kunhan naurattaa. Kyllä tähän vakavaan, kymmenen-naurua-päivässä –maailmaan enemmänkin naurua mahtuisi.
Niin, että antaa naurattaa. Sen sijaan, että hepulia pitäisi hillitä (niin kuin äiti aina iltapalapöydässä yritti, kun siskojen kanssa meinasi mennä kaakaon juonti pelkäksi kikatukseksi), sanoisin, että sitä pitää lietsoa. Että edes silloin tällöin saisi nauraa mahansa ihan kipeäksi. Muistatko milloin viimeksi itse olet nauranut maha kippurassa?
Olin taannoin junassa matkalla siskoni luo. Viereisessä penkkiryhmittymässä istui kolme vanhempaa rouvaa rupatellen koko matkan keskenään niitä näitä. Mitä myöhemmäksi kello siirtyi ja mitä lähempänä Joensuuta oltiin, sitä enemmän noita naisia alkoi naurattaa. Lopulta he kaikki kikattivat ja käkättivät hillittömästi niin, että vedet valuivat silmistä eikä puhumisesta tullut mitään. Heidät oli vallannut kokomittainen hepuli ja kuinka riemastuttavaa sitä olikaan vierestä seurata!
Naurunpurskahdusten lomasta yksi nainen sai vaivoin sanotuksi, että ”kaikki varmaan luulevat, että me ollaan kännissä”. Ja jatkoi sitten nauruaan. Tätä jäin miettimään. Onko (ainoa) hyväksyttävä syy nauraa junassa se, että on humalassa? Eikö aikuisella ole lupa saada lapsenomaista nauruhepulia ihan vaan siksi, että naurattaa? Ja toden totta, kun katselin heitä hymyillen, näyttivät he suorastaan noloilta. Ikään kuin ihmisen pitäisi voida kontrolloida kaikki tunteensa. Sen vielä melkein ymmärrän, että itkemistään peittelee, heikkouttaan kun ei saisi näyttää, etteivät pedot vie. Mutta että nauramistakin?
Väitän, ettei kukaan junassa olijoista ollut moksiskaan siitä, että kolme rouvaa nauraa hohotti keskenään ilman ilmeistä syytä. Päinvastoin minua tapaus naurattaa vieläkin, kun sitä muistelen: ihania, rempseitä, runsaita vanhoja rouvia nauramassa mahaansa pidellen. Se oli kuulkaa mahtava näky! Siinä tarttui ihana positiivinen hyrinä koko junanvaunuun. Joten miksi sitä pitäisi hävetä? Ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä pitäisi välittää, vaikka joku pahansuovasti ajattelisikin ilon olevan iloliemestä peräisin? Samahan se, miksi naurattaa, kunhan naurattaa. Kyllä tähän vakavaan, kymmenen-naurua-päivässä –maailmaan enemmänkin naurua mahtuisi.
Niin, että antaa naurattaa. Sen sijaan, että hepulia pitäisi hillitä (niin kuin äiti aina iltapalapöydässä yritti, kun siskojen kanssa meinasi mennä kaakaon juonti pelkäksi kikatukseksi), sanoisin, että sitä pitää lietsoa. Että edes silloin tällöin saisi nauraa mahansa ihan kipeäksi. Muistatko milloin viimeksi itse olet nauranut maha kippurassa?
maanantai 22. marraskuuta 2010
Kämppissopimus
Minulla vaihtuu taas kämppis. Kämppis järjestysnumerolla neljä saapunee elämääni joulukuussa. Yritin miettiä, miten uuden ihmisen kanssa asumaan opettelusta voisi tehdä tällä kertaa helpompaa, ettei edessä olisi samanlainen ahdistuspuuska, kuin viime heinäkuussa. Vaikka kaikki lopulta meni hyvin (niin kuin äiti ennusti), tuntuu uusi alku siitä huolimatta jälleen kankealta.
The Big Bang Theory -sarjassa (Rillit huurussa) esiintyy monia fantastisen hienoja ideoita (kuten pumpata heliumia huoneeseen, jossa Sheldon tekee radiohaastattelua), mutta niistä parhaimpia on roommate agreement eli kämppissopimus. Sheldon on tehnyt monisivuisen sopimuksen, jonka hänen ystävänsä ja kämppäkaverinsa Leonard on joutunut allekirjoittamaan. Siinä esimerkiksi sovitaan, ettei Sheldon saa harjoitella tuvalaista kurkkulaulanta ja että jommankumman muuttuessa zombiksi, ei toinen silti saa tappaa tätä. (Video täällä, koska tekijänoikeussyistä en saanut laitetuksi sitä tähän suoraan.)
Pikainen googletus toi hillittömän määrän osumia. Joku muukin on asiaa miettinyt selvästi. Yhteisasuminen on kaveruuden lajina kinkkinen, koska väkisinkin tulee erimielisyyksiä ja tapojen yhteensopimattomuuden hetkiä. Ei olisi minusta ollenkaan pöhkömpi idea sopia tietyistä pelisäännöistä heti aluksi, ettei sitten pidemmän päälle tarvitse kiukutella.
Niin pitkälle ei varmaankaan ole tarvetta mennä, että pitäisi sopia miten toimitaan, jos toisesta tulee zombi. Mutta esimerkiksi siivouksen järjestelyistä, yhteisten tilojen kalustuksesta, yövierailuista, lemmikeistä ja tiskaamisesta olisi hyvä olla olemassa jonkinlainen yhteisymmärrys. Alakohtiin voisi sitten liittää lisäsopimuksia, kuten sopimus kenkien tai kravatin ripustamisesta ovenkahvaan viestimään yövieraan läsnäolosta, ettei aamukahvipöydässä tarvitse paahtoleipää väärään kurkkuun rykäistä, kun oven takaa kömpiikin vähän erinäköinen kaveri kuin mitä odotti.
Olisiko sopimuksen olemassaolon jälkeen helpompi alkaa elää uuden ihmisen kanssa? Kuka tietää. Ehkä kokeilen kämppiksen numero neljä kanssa ja raportoin. Sillä välin olen utelias kuulemaan muiden yhteisasumiskokemuksista. Mikä aiheuttaa kitkaa? Millä kitkan voi estää? Mitä kohtia sinä laittaisit kämppissopimukseen? Miksi?
The Big Bang Theory -sarjassa (Rillit huurussa) esiintyy monia fantastisen hienoja ideoita (kuten pumpata heliumia huoneeseen, jossa Sheldon tekee radiohaastattelua), mutta niistä parhaimpia on roommate agreement eli kämppissopimus. Sheldon on tehnyt monisivuisen sopimuksen, jonka hänen ystävänsä ja kämppäkaverinsa Leonard on joutunut allekirjoittamaan. Siinä esimerkiksi sovitaan, ettei Sheldon saa harjoitella tuvalaista kurkkulaulanta ja että jommankumman muuttuessa zombiksi, ei toinen silti saa tappaa tätä. (Video täällä, koska tekijänoikeussyistä en saanut laitetuksi sitä tähän suoraan.)
Pikainen googletus toi hillittömän määrän osumia. Joku muukin on asiaa miettinyt selvästi. Yhteisasuminen on kaveruuden lajina kinkkinen, koska väkisinkin tulee erimielisyyksiä ja tapojen yhteensopimattomuuden hetkiä. Ei olisi minusta ollenkaan pöhkömpi idea sopia tietyistä pelisäännöistä heti aluksi, ettei sitten pidemmän päälle tarvitse kiukutella.
Niin pitkälle ei varmaankaan ole tarvetta mennä, että pitäisi sopia miten toimitaan, jos toisesta tulee zombi. Mutta esimerkiksi siivouksen järjestelyistä, yhteisten tilojen kalustuksesta, yövierailuista, lemmikeistä ja tiskaamisesta olisi hyvä olla olemassa jonkinlainen yhteisymmärrys. Alakohtiin voisi sitten liittää lisäsopimuksia, kuten sopimus kenkien tai kravatin ripustamisesta ovenkahvaan viestimään yövieraan läsnäolosta, ettei aamukahvipöydässä tarvitse paahtoleipää väärään kurkkuun rykäistä, kun oven takaa kömpiikin vähän erinäköinen kaveri kuin mitä odotti.
Olisiko sopimuksen olemassaolon jälkeen helpompi alkaa elää uuden ihmisen kanssa? Kuka tietää. Ehkä kokeilen kämppiksen numero neljä kanssa ja raportoin. Sillä välin olen utelias kuulemaan muiden yhteisasumiskokemuksista. Mikä aiheuttaa kitkaa? Millä kitkan voi estää? Mitä kohtia sinä laittaisit kämppissopimukseen? Miksi?
perjantai 19. marraskuuta 2010
Ruumiinkielellä
Ystävälläni Hannalla on projekti, jossa hän yrittää opettaa itsensä olemaan laittamatta käsiä puuskaan. Näin hän haluaa tehdä siksi, että hän haluaa muuttaa kehonkielensä viestiä ja näyttää helpommin lähestyttävältä. Aikaisemmin listatessani helposti lähestyttävän ihmisen ominaisuuksia, kehonkielestä nousi tärkeimmäksi hymyily. Mutta se ei ole ainoa sanaton viesti, jolla omaa olemustaan voi avata muille.
Käsien ottaminen pois puuskasta on yksi keskeisimpiä ja vaikeimpia. Mitä tiukempaan solmuun kätensä solmii, sitä suljetumpi kehon asento on. Siinä suojelee sylinsä maailmalta ja mahdollisilta muilta ihmisiltä, jotka haluaisivat lähestyä. Käsien kietominen puuskaan on meille ominaista, kun ei oikein tiedä, mitä niille käsille muutenkaan tekisi. Mutta jo pelkästään käsien laittaminen välillä taskuihin, selän taakse, pöydän päälle tai reisien päälle lepäämään on jo hyvä alku.
Eräällä englannin suullisella kurssilla harjoittelimme suljetun ja avonaisen puhujan kehonasennon eroa. Siinä keskeiseksi ja varsin yllättäväksi tekijäksi paljastui pään asento. Ottamalla leuan pois rinnasta ja nostamalla sitä hivenen ylöspäin, saa kehonkieltään avoimemmaksi. Puhtaasti vaistonvaraisesti ihminen, joka painaa pään alas, suojelee haavoittuvaa aluetta, eli kaulaansa. Nostamalla pään ylös ja paljastamalla kaulansa ihminen viestii luottavansa ympäröiviin ihmisiin. Vaara piilee kuitenkin siinä, että jos leuan nostaa liian ylös, kiepsahdetaan nopeasti avoimesta ylpeyden puolelle.
Ryhti on keskeinen. Ihmiset lähestyvät helpommin ihmisiä, jotka tuntevat oman arvonsa ja ovat rohkeasti sitä mitä ovat. Kasaan painunut ihminen näyttää välillä tietämättään anteeksipyytävältä. Tietokonekansan yksi suurimmista vitsauksista on huono ryhti ja ikuiset niska- ja selkävaivat. Ryhdin ottaminen on työlästä, koska ne lihakset, jotka ryhtiä kannattelevat, eivät ole joutuneet töihin.
Eräs fysioterapian opiskelija kertoi minulle kerran, että kun ihminen rönöttää huonossa ryhdissä, hänen selkärankansa on puhtaasti nikamien ja jänteiden varassa. Se on selälle raskasta ja kuluttavaa, eikä sitä voi korjata millään muulla, kuin istumalla ryhdissä ja vahvistamalla selän lihaksia. Tietoinen ryhdin kohennus on hyvä idea siis siksi, että se on selälle hyväksi. Mutta myös siksi, että ryhdikäs ihminen on helpommin lähestyttävän ja kiinnostavamman oloinen.
Ellei hymyilyn, käsien ja leuan asennon ja ryhdin ylläpidossa ole tarpeeksi haastetta, niin muistetaan vielä, että kun on tilassa, jossa toivoo muiden lähestyvän itseään, kannattaa nostaa katse ylös ja yrittää rentouttaa kasvon lihakset. Rentouttamalla kasvot muuttuu myös ilme vastaanottavaisemmaksi, kun kireiden kasvonlihasten sitruuna-efekti häviää.
Siinäpä projekteja viikonlopuksi.
Käsien ottaminen pois puuskasta on yksi keskeisimpiä ja vaikeimpia. Mitä tiukempaan solmuun kätensä solmii, sitä suljetumpi kehon asento on. Siinä suojelee sylinsä maailmalta ja mahdollisilta muilta ihmisiltä, jotka haluaisivat lähestyä. Käsien kietominen puuskaan on meille ominaista, kun ei oikein tiedä, mitä niille käsille muutenkaan tekisi. Mutta jo pelkästään käsien laittaminen välillä taskuihin, selän taakse, pöydän päälle tai reisien päälle lepäämään on jo hyvä alku.
Eräällä englannin suullisella kurssilla harjoittelimme suljetun ja avonaisen puhujan kehonasennon eroa. Siinä keskeiseksi ja varsin yllättäväksi tekijäksi paljastui pään asento. Ottamalla leuan pois rinnasta ja nostamalla sitä hivenen ylöspäin, saa kehonkieltään avoimemmaksi. Puhtaasti vaistonvaraisesti ihminen, joka painaa pään alas, suojelee haavoittuvaa aluetta, eli kaulaansa. Nostamalla pään ylös ja paljastamalla kaulansa ihminen viestii luottavansa ympäröiviin ihmisiin. Vaara piilee kuitenkin siinä, että jos leuan nostaa liian ylös, kiepsahdetaan nopeasti avoimesta ylpeyden puolelle.
Ryhti on keskeinen. Ihmiset lähestyvät helpommin ihmisiä, jotka tuntevat oman arvonsa ja ovat rohkeasti sitä mitä ovat. Kasaan painunut ihminen näyttää välillä tietämättään anteeksipyytävältä. Tietokonekansan yksi suurimmista vitsauksista on huono ryhti ja ikuiset niska- ja selkävaivat. Ryhdin ottaminen on työlästä, koska ne lihakset, jotka ryhtiä kannattelevat, eivät ole joutuneet töihin.
Eräs fysioterapian opiskelija kertoi minulle kerran, että kun ihminen rönöttää huonossa ryhdissä, hänen selkärankansa on puhtaasti nikamien ja jänteiden varassa. Se on selälle raskasta ja kuluttavaa, eikä sitä voi korjata millään muulla, kuin istumalla ryhdissä ja vahvistamalla selän lihaksia. Tietoinen ryhdin kohennus on hyvä idea siis siksi, että se on selälle hyväksi. Mutta myös siksi, että ryhdikäs ihminen on helpommin lähestyttävän ja kiinnostavamman oloinen.
Ellei hymyilyn, käsien ja leuan asennon ja ryhdin ylläpidossa ole tarpeeksi haastetta, niin muistetaan vielä, että kun on tilassa, jossa toivoo muiden lähestyvän itseään, kannattaa nostaa katse ylös ja yrittää rentouttaa kasvon lihakset. Rentouttamalla kasvot muuttuu myös ilme vastaanottavaisemmaksi, kun kireiden kasvonlihasten sitruuna-efekti häviää.
Siinäpä projekteja viikonlopuksi.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
5 syytä, miksi olisin paras työkaveri ikinä
Rakkaat olevaiset, pyydän teiltä apua. Olen vaihdosta palattuani yrittänyt päästä takaisin töihin, mutta se on osoittautunut luultua vaikeammaksi. Hain ensin sisukkaasti takaisin entiseen työhöni, mutta tuloksetta. Sitten tajusin, että maailmahan on täynnä kaikenlaisia muitakin työpaikkoja. Sellaisiakin, joiden olemassaolosta en edes tiedä. Ja siksi käännynkin nyt teidän puoleenne.
Iät kaiket on tiedetty, että tehokkain media on viidakkorumpu. Siksi päätin kaivaa bongon esiin ja alkaa paukutella. Jos koette viestini tärkeäksi, tehkää ystävyyden teko ja pistäkää se kiertoon: jakakaa, linkittäkää ja huudelkaa ympäri turuja ja toreja, että täällä olisi yksi mainio Aliisa töitä vailla. Tässä viisi syytä sille, miksi niin kannattaa tehdä, eli miksi minä olisin paras työkaveri ikinä.
1) Olen ihmisihminen
Tulen toimeen kaikkien kanssa (myös niiden, joiden kanssa pitäisi olla täysin mahdotonta tulla toimeen) ja toisinaan sulatan ihmisiä melkoisten arktisten napajäidenkin alta. Siksi olen hyvä ihmiskohtaamisissa. Tiimityöskentelyssä olen parhaimmillani, koska puheliaana, viihdyttävänä ja hyväntuulisena tartutan hyvän tuulen muihinkin. Olen siis ehdottoman tarpeellinen lisä jokaiseen työporukkaan, eräänlainen ilmapiiripuntari.
2) Hallitsen balanssin suunnittelun ja toiminnan välillä
Kaikki Diiliä katsoneet tietävät, että liialla ja liian vähällä suunnittelulla saa tehtävästä kuin tehtävästä aikaiseksi soppaa. Maalaisjärkipitoisuus on minussa sen verran suuri, että tiedän mitkä tehtävät vaativat suunnittelua paperilla ja mitkä voi toteuttaa lennossa. Eli en lähde suin päin torpedoimaan yhteisiä (enkä omia) projekteja, mutten myöskään jää kokoushuoneeseen piirtelemään flappitaululle kun muut jo toteuttavat. Ellen ole ensimmäisten joukossa poistumassa kokoushuoneesta, hörppään todennäköisesti viimeistä hörppyä kahvimukista.
3) Minussa yhdistyvät numerot ja humanismi
Humanistina edusta pehmeitä, ihmisläheisiä arvoja, mutta graafista laskinta ikävöivänä pitkän matikan lukijana looginen matemaattisuuskaa ei ole minulle vierasta. Hallitsen siis sekä humanistisen, akateemisen asioiden pohdinnan, pyörittelyn ja argumentoinnin että ymmärryksen matemaattisesta, tuloksiin pyrkivästä yritysmaailmasta. Pyrin tekemään omalta osaltani maailmaa sellaiseksi, että siellä menestyvät ihmiset voivat silti pitää huolta luonnosta ja toisistaan. Olen siis hyvä työkaveri siksi, että välitän sekä työkavereistani, yrityksestä, jossa työskentelen että maailmasta.
4) En ole turhan ylpeä
Otan vastaan neuvoja ja ohjeita ja jopa kuuntelen niitä. En saa öykkäröintikohtausta saadessani käskyjä ja tehtävänantoja työkavereiltani. Kuuntelen ja prosessoin saamani palautteen, kritiikinkin. Opin viisaammilta. Myönnän virheeni. Uskallan ja kehtaan pyytää apua, kun tiedän, etten osaa. Näin työkaverini eivät joudu korjaamaan virheitäni ja tekemään uudelleen töitäni. En myöskään koe olevani jonkun työtehtävän yläpuolella. Kaikissa töissä joutuu tekemään välillä jotain älytöntä (kuten vaikka tyhjentämään ja lajittelemaan ylipäiväyshilloja biojätteeseen, lasiin ja metalliin), mutta se on tehtävä, eikä se kitisemällä katoa. Joka päivä ei voi olla joulu.
5) Täydennän tiimiä
Erityisesti täydennän tiimiä, joka kaipaa tekstiä: puhetta tai kirjoitusta. Jos jollakulla on kuva, minä voin kontekstoida sen. Jos jollakulla on idea, juttu tai tarina, minä voin tuottaa sen toimivaksi tekstiksi. Siinä missä toiset ovat visuaalisia, minä olen verbaalinen. Pystyn parantamaan jargonin täyttämää, köykäistä alkuperäistekstiä, hallitsen erilaiset tekstityypit (myös ne asialliset), työskentelen sanojen kanssa nopeasti ja yhteistyökykyisesti, enkä jää sanattomaksi kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Lisäksi flirttailen tarvittaessa vastapuolen suohon.
Todettakoon vielä, että entinen kollegani totesi minun olevan paras työkaveri ikinä, koska olen pisin ja punaisin. No, minusta on moneksi. Jos olet sitä mieltä, että minusta tulisi jollekulle paras työkaveri ikinä, pistä bongorumpu soimaan! Voit esimerkiksi tweetata työnhaustani.
Tai jos juuri sinä olet tuleva työkaverini tai työnantajani, ota ihmeessä yhteyttä Kysy Aliisalta –namiskan kautta tai sähköpostilla osoitteeseen aliisainwonderland (a) gmail.com. Lisätietoja minusta löytää LinkedIn-profiilistani.
Kiitos!
PS. Ainiin, olen ollut töissä seitsemillä Hulluilla Päivillä ja olen silti suhteellisen ehjä yksilö. Kai sekin minusta ja sitkeydestäni jotain kertoo. ;)
PPS. Minulta aiheellisesti kysyttiin, että minkälaisia töitä oikein haen. Ihan tarkalleen en ole aluetta rajannut, mutta ensisijaisesti siis kirjoitustöitä, olivatpa ne sitten toimittajan, tiedottajan tai muita tekstintuoton töitä. Myös asiakaspalvelutehtävät, edustusduunit ja myyntityöt tulevat kysymykseen. Koska opiskelen edelleen, etsin osa-aikatöitä, jopa projektiluontoisia, keikkatöitä, tai urakkahommia. Voin ottaa vastaan myös yksittäisiä työtehtäviä (esimerkiksi muutamia artikkeleita tai yhden viikonlopun edustustehtäviä). Mutta eivät nämä mitään rajoituksia ole. Jos joku haluaa tämän hakemuksen pohjalta palkata minut puutarhalle kurkkuja keräämään, niin lupaan harkita sitäkin!
Iät kaiket on tiedetty, että tehokkain media on viidakkorumpu. Siksi päätin kaivaa bongon esiin ja alkaa paukutella. Jos koette viestini tärkeäksi, tehkää ystävyyden teko ja pistäkää se kiertoon: jakakaa, linkittäkää ja huudelkaa ympäri turuja ja toreja, että täällä olisi yksi mainio Aliisa töitä vailla. Tässä viisi syytä sille, miksi niin kannattaa tehdä, eli miksi minä olisin paras työkaveri ikinä.
1) Olen ihmisihminen
Tulen toimeen kaikkien kanssa (myös niiden, joiden kanssa pitäisi olla täysin mahdotonta tulla toimeen) ja toisinaan sulatan ihmisiä melkoisten arktisten napajäidenkin alta. Siksi olen hyvä ihmiskohtaamisissa. Tiimityöskentelyssä olen parhaimmillani, koska puheliaana, viihdyttävänä ja hyväntuulisena tartutan hyvän tuulen muihinkin. Olen siis ehdottoman tarpeellinen lisä jokaiseen työporukkaan, eräänlainen ilmapiiripuntari.
2) Hallitsen balanssin suunnittelun ja toiminnan välillä
Kaikki Diiliä katsoneet tietävät, että liialla ja liian vähällä suunnittelulla saa tehtävästä kuin tehtävästä aikaiseksi soppaa. Maalaisjärkipitoisuus on minussa sen verran suuri, että tiedän mitkä tehtävät vaativat suunnittelua paperilla ja mitkä voi toteuttaa lennossa. Eli en lähde suin päin torpedoimaan yhteisiä (enkä omia) projekteja, mutten myöskään jää kokoushuoneeseen piirtelemään flappitaululle kun muut jo toteuttavat. Ellen ole ensimmäisten joukossa poistumassa kokoushuoneesta, hörppään todennäköisesti viimeistä hörppyä kahvimukista.
3) Minussa yhdistyvät numerot ja humanismi
Humanistina edusta pehmeitä, ihmisläheisiä arvoja, mutta graafista laskinta ikävöivänä pitkän matikan lukijana looginen matemaattisuuskaa ei ole minulle vierasta. Hallitsen siis sekä humanistisen, akateemisen asioiden pohdinnan, pyörittelyn ja argumentoinnin että ymmärryksen matemaattisesta, tuloksiin pyrkivästä yritysmaailmasta. Pyrin tekemään omalta osaltani maailmaa sellaiseksi, että siellä menestyvät ihmiset voivat silti pitää huolta luonnosta ja toisistaan. Olen siis hyvä työkaveri siksi, että välitän sekä työkavereistani, yrityksestä, jossa työskentelen että maailmasta.
4) En ole turhan ylpeä
Otan vastaan neuvoja ja ohjeita ja jopa kuuntelen niitä. En saa öykkäröintikohtausta saadessani käskyjä ja tehtävänantoja työkavereiltani. Kuuntelen ja prosessoin saamani palautteen, kritiikinkin. Opin viisaammilta. Myönnän virheeni. Uskallan ja kehtaan pyytää apua, kun tiedän, etten osaa. Näin työkaverini eivät joudu korjaamaan virheitäni ja tekemään uudelleen töitäni. En myöskään koe olevani jonkun työtehtävän yläpuolella. Kaikissa töissä joutuu tekemään välillä jotain älytöntä (kuten vaikka tyhjentämään ja lajittelemaan ylipäiväyshilloja biojätteeseen, lasiin ja metalliin), mutta se on tehtävä, eikä se kitisemällä katoa. Joka päivä ei voi olla joulu.
5) Täydennän tiimiä
Erityisesti täydennän tiimiä, joka kaipaa tekstiä: puhetta tai kirjoitusta. Jos jollakulla on kuva, minä voin kontekstoida sen. Jos jollakulla on idea, juttu tai tarina, minä voin tuottaa sen toimivaksi tekstiksi. Siinä missä toiset ovat visuaalisia, minä olen verbaalinen. Pystyn parantamaan jargonin täyttämää, köykäistä alkuperäistekstiä, hallitsen erilaiset tekstityypit (myös ne asialliset), työskentelen sanojen kanssa nopeasti ja yhteistyökykyisesti, enkä jää sanattomaksi kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Lisäksi flirttailen tarvittaessa vastapuolen suohon.
Todettakoon vielä, että entinen kollegani totesi minun olevan paras työkaveri ikinä, koska olen pisin ja punaisin. No, minusta on moneksi. Jos olet sitä mieltä, että minusta tulisi jollekulle paras työkaveri ikinä, pistä bongorumpu soimaan! Voit esimerkiksi tweetata työnhaustani.
Tai jos juuri sinä olet tuleva työkaverini tai työnantajani, ota ihmeessä yhteyttä Kysy Aliisalta –namiskan kautta tai sähköpostilla osoitteeseen aliisainwonderland (a) gmail.com. Lisätietoja minusta löytää LinkedIn-profiilistani.
Kiitos!
PS. Ainiin, olen ollut töissä seitsemillä Hulluilla Päivillä ja olen silti suhteellisen ehjä yksilö. Kai sekin minusta ja sitkeydestäni jotain kertoo. ;)
PPS. Minulta aiheellisesti kysyttiin, että minkälaisia töitä oikein haen. Ihan tarkalleen en ole aluetta rajannut, mutta ensisijaisesti siis kirjoitustöitä, olivatpa ne sitten toimittajan, tiedottajan tai muita tekstintuoton töitä. Myös asiakaspalvelutehtävät, edustusduunit ja myyntityöt tulevat kysymykseen. Koska opiskelen edelleen, etsin osa-aikatöitä, jopa projektiluontoisia, keikkatöitä, tai urakkahommia. Voin ottaa vastaan myös yksittäisiä työtehtäviä (esimerkiksi muutamia artikkeleita tai yhden viikonlopun edustustehtäviä). Mutta eivät nämä mitään rajoituksia ole. Jos joku haluaa tämän hakemuksen pohjalta palkata minut puutarhalle kurkkuja keräämään, niin lupaan harkita sitäkin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
