Kaveri ottaa aina puoliskon mukaan

Ystävät tekevät kaikenlaista esimerkiksi menevät ryökäleet pariutumaan. Kuten on todettu, parisuhde tuo mukanaan haasteita ystävyyssuhteille. Kuinka jakaa aikansa niin, että muistaisi edelleen ystäviään. Tai kuinka valita keskustelunaiheet niin, että kertoisi tarpeeksi, muttei liikaa ja torpedoisi siten ystävyyttään.

Nuoruuteni ystävien keskuudessa kävimme joulun aikaan keskustelua siitä, onko ok ottaa uusi puolisko mukaan kavereita tapaamaan. Vastaan, että on. Kerran. Toisinaan. Mutta ei missään tapauksessa aina. Näitäkin nimittäin on, jotka suostuvat kyllä tapaamaan vanhoja ystäviään, mutta yhden ystävän sijasta ovesta marssiikin Jonnelina tai Samulla. Pahimmassa tapauksessa vieläpä ilmoittamatta.

Kuva: Ed Yourdon

Tottakai on eri asia tuoda uusi poika/tyttöystävä näytille ja tutustuttaa ihmiset toisiinsa, mutta sellainen tilanne on eri kuin se, että ihminen on varautunut viettämään ystäväaikaa, kitisemään murheitaan, juomaan olutta ja rapsuttelemaan korvantausta ja sen sijaan löytääkin itsensä tilanteesta, jossa täytyy olla siivosti ja tutustua uuteen ihmiseen. Lisäksi tämä ei ole mikään uuden parisuhteen ongelma, vaan jotkut tuovat sen puoliskonsa mukaan kerta toisensa jälkeen. Toista on enää mahdoton nähdä ilman, että puolisko tulee kaupantekijäisiksi.

Parhaimmillaan pariskunnan tapaaminen voi olla rentoa ja mukavaa. Pahimmillaan se on vaivaantunutta "mitäs teille kuuluu" -kysymysten pyörittelyä. Mutta olipa se mitä tahansa, se ei ole samaa ystävälle annettua aikaa kuin kahden kesken näkeminen. Parisuhteettomana minun on toki helppo elää harhakuvitelmassa, että puoliskosta on mahdollista irtautua ystävien näkemisen ajaksi, mutta ennen kuin todistustaineisto muuta osoittaa, näin uskon. Ja tämän uskon varassa vaadin sitä myös ystäviltäni.

Onko se liikaa vaadittu?

Aina ei voi voittaa

Olen kipeä, joten valmiiksi sängyn pohjasta muhjuuntuneena voin ihan hyvin käyttää mörkömäistä olotilaani hyväksi ja kertoa lannistavan tarinan nuoruudestani. Lupasinhan jo aikojen alussa jakaa kanssanne epäonnistumiseni. Ja kun yrittämisestä keskusteltiin, tulin kommenttien perusteella todenneeksi, että joskus voisi olla hyvä kertoa teille myös niistä lukuisista ja taas lukuisista kerroista, kun pieleen on mennyt. Tämän tarinan ei ole tarkoitus lannistaa, vaan osoittaa, että kaikesta selviää.

Olin neljätoista, aloittanut juuri kahdeksannen luokan, kun ihastuin ihan pohjattomasti rinnakkaisluokan poikaan. Meillä oli jokin yhteinen sivuainekurssi, jonka opetus meni kyllä tässä yksilössä ihan hukkaan. Huokailin ja haaveilin aikani, kunnes päätin, että tälle asialle täytyy tehdä jotain. Joten rohkeasti ja yläasteelle sopivalla tyylillä kirjoitin pojalle lapun ja jätin sen hänen pulpetilleen mennessäni välitunnille. Lapun sisältö oli jotakuinkin: "Alaks olee mun kaa?"

En ole ehkä eläessäni jännittänyt niin paljon, kun odotin jotain reaktiota. Mutta reaktiota ei tullut. Ei kerrassaan mitään. Petyin tietenkin kauheasti. Mutta ajattelin sitten, että ainakin saan kaikessa hiljaisuudessa unohtaa yritykseni epäonnistumisen. Tuskin. Seuraavan kerran kun menin tapaamaan ystäviäni ennen tunnin alkua tuon saman rinnakkaisluokan käytävälle alkoi kaikkien poikien keskuudessa sellainen elämöinti ja huutelu, etten unohda sitä ikinä. Paitsi, ettei tunteisiini vastattu lainkaan, ne revittiin auki ja leviteltiin pitkin yläasteen käytävää.

Toivuttuani järkytyksestä välttelin B-luokan lukujärjestyksen mukaisesti tiettyjä käytäviä. Sitä kesti aikansa, sitten se unohtui. Ja jonkun ajan päästä asiat palautuivat normaaleiksi. Eikä siitä tämän isompaa traumaa jäänyt. :D

Kaikilla meillä on karmaisevia torjutuksi tulemisen tarinoita. En tietenkään vaadi ketään muuta kertomaan omaansa tällä tavoin kaikelle kansalle. (Mutta saa toki, jos haluaa.) Mutta nämä tarinat, jos mitkä, osoittavat, että kyllä näistä nöyryytyksen paikoista vaan yli mennään.

Kuva: Alexandre Normand

5 konstia pyytää ulos pyytämättä kahville

Ei siitä pääse mihinkään. Kahville pyytäminen on orastavien ystävyyksien maailmassa edelleen monumentaalinen ele. Ja siksi se tuntuu aiheuttavan monille melkoista päänvaivaa. Väittäisin, että kekseliäisyys palkittaisiin tässä asiassa. Joten ettei aina tarvitsisi turvautua kahvittelu-kutsuun, ajattelin lahjoittaa muutamia vaihtoehtoisia tapoja kertoa toiselle, että kiinnostaisi tutustua.

1) ”Ajattelin avata terassikauden”

Mutta huomasin juuri, että eihän tässä kaupungissa ole vielä ainuttakaan terassia auki. No, en lannistu, joten avaan terassikauden parvekkeellani, mutta ei se ole terassi eikä mikään, ellei siellä ole toista ihmistä (ja enempää sinne ei mahdukaan). Tulisitko sinä terassilleni tekemään kesäkauden avajaisista täydellisen?

2) ”Lähtisitkö joskus syöttämään sorsia?”

Testattu. Toimii. Sorsien syöttäminen, on riittävän neutraalia toimintaa, että siihen on helppo suostua. Lisäksi se mahdollistaa alun hiljaiset hetket, koska voi keskittyä ruokkimiseen ja toisaalta siitä voi repiä keskustelunaiheita, ettei heti se kuolettava tyhjä hetki pääse iskemään.

Kuva: Daniel Means

3) ”Haluaisitko lähteä luistelemaan kanssani?”

Luisteleminen nyt on vaan yksinkertaisesti sympaattista. Pyllähtely ja muu muksahtelu pehmentää jännitystä ja mitä huonommin molemmat luistelevat, sitä vähemmän luistelun jälkeen on jäykkää pönötystä. Mutta älä käytä tätä, jos olet taitoluistelija tai jääkiekkoilija tai muu terät jaloissa liikkuja. Oma erinomaisen hyvä luistelu saattaa toiselle aiheuttaa alemmuuskompleksin tai häpeän tai muun pölhötilan ja silloin pieleen menee.

4) ”Minua ei ole vielä kukaan voittanut [lisää joku pelin nimi tähän]…”

”…mutta sinä näytät siltä, että sinusta saisi kunnon vastuksen. Olenko väärässä?” Toimii, jos toinen on rohkea ja leikkisä. Haasteen esittäminen testaa kanttia ja toisen huumorintajua. Rohkea avaus jättää myös toiselle tilaa olla leikillinen, jopa kiusoitteleva. Jos itse häviää, voi sitten vaatia uusintaottelua ja humoristisesti vedota aloittelijan tuuriin. Jos toinen häviää, täytyy muistaa kehua häntä hyvästä vastuksesta.

5) ”Kaupungissa on uusi kahvila/teatteri/ravintola/jokusisätilajossasaaistua, lähdetkö koeajamaan sen kanssani?”

Kaupungissa on melkein aina jotain uutta. Uusi baari, uusi bändi, uusi näytelmä, uusi patsas, uusi elokuva(teatteri), uusi skeittiramppi. Uusi yleensä kiinnostaa muitakin ihmisiä ja sellaiseen kutsuminen tuo jotain lisäarvoa kutsuun. Lisäksi se kertoo kysyjästään, että tätä kiinnostavat uudet asiat ja että hän on tutustunut ainakin paikallislehden ”uutta nyt” –palstaan. Ei voi olla huono idea.

Mikä näistä vetoaisi sinuun? Tai kenties joku muu lähestymistapa?

Tapaus: paras syntymäpäivälahja ikinä

Viime viikolla eksyin kirjahyllyyni ja löysin raosta pilkottavan punaisen nauhan. Nyin siitä esille pienen punaisen pussukan, jonka avasin varovasti ja puhaltelin enimmät pölyt päältä. Pussissa oli lappuja, valkoisia lappuja taiteltuna monin kerroin. Muistin. Olin saanut sen syntymäpäivälahjaksi lukioikäisenä.

Istuin sängyn reunalle, kumosin laput syliini ja aloin availla niitä yksi kerrallaan. Siellä oli terveisiä monilta ystäviltäni, jotka lahjan koonnut tyttö oli kirjoittanut jokaisen omalle lapulleen. Sanoja, jotka välittömästi palauttivat mieleeni jokaisen terveisten lähettäjän. Vilpittömiä ja lämpimiä sanoja, jotka edelleen saavat minut niin hyvälle tuulelle, ettei sitä horjuta edes kahdenkymmenen asteen pakkanen.



Yhdessä lapussa luki: ”Olen joskus miettinyt, että miten noin pieneen ihmiseen mahtuu niin iso sydän, että siihen mahtuu koko maailma.” Se on kauneinta, mitä minulle on ikinä sanottu. Ja siksi se on paras syntymäpäivälahja, jonka olen koskaan saanut.

Se voisi olla myös paras syntymäpäivälahja, jonka sinun ystäväsi on koskaan saanut?

Lempeetä perjantaita

Tämä perjantai kaipaa lempeä. Siksi videotarjoilussa Reino & The Rhinos. Kuuntelipa sen sitten lounaan jälkiruoaksi tai viikonlopun fiilistelyksi, niin: "Kun sä elät näinä kylminä aikoina, sun pitäis pitää huoli veljistä ja siskoista, ettei kyynisyys maata valloita, niin koita jaella vastaan vähän rakkautta. Ettei kaikki tää suru ois hyödytöntä, lemmen täytyis olla pyyteetöntä. Kuuntele sun sydäntä, älä sun mieltä. Ja kyl sä tiedät, et kaikki kaipaa lempee, eiks ni?"



Ps. Kiitos kaikille ystäväkirjaan kirjoittaneille. Lämmitti kovasti. Ja vieläkin ehtii, jos et vielä kirjoittanut. :)

Mikko, tässä on Matti, Matti, Mikko

Oletko koskaan joutunut tilanteeseen, jossa ystäväsi tapaa sattumalta jonkun tuttavansa ja he juttelevat pitkät pätkät keskenään ja sinä seisot vieressä, pelaat katseella pingistä ja mietit, että kukahan tuo on? Olisitko toivonut, että ystäväsi olisi esitellyt teidät? Vai oletko kenties ottanut hiljaisen paikan tullen ohjat omiin käsiisi, ojentanut räpylän ja sanonut, että ”Mä oon muuten Maiju, moi”? Mitä muuta tuossa tilanteessa voisi tehdä?

Ennen vanhaan oli helppoa. Näihin asioihin oli jonkinlaisia sääntöjä. Vanhempi esitteli nuoremman ja mies naisen ja ylipäätään oli niin paljon formaalimpaa, että esittely kuului asiaan, sillä sooloilla ei voinut. Mutta miten tämmöisellä modernilla 2000-luvulla pitäisi suhtautua esittelyyn? Vieläkö sille on tilausta? Pitäisikö olettaa, että kaikki ovat niin ronskeja ja reippaita, että esittelevät ihan itse itsensä?

Sitäkin olen miettinyt, että miksi esittely tehdään kahteen kertaan. Miksi sanotaan ensin Mikko ja Matti ja sitten uudestaan Matti ja Mikko vuoroin kehon kielellä kumpaakin osoittaen? Ymmärrän sen, että ensin esitellään Mikolle Matti ja sitten Matille Mikko, mutta pelkkinä nimien luettelemisina tämä ”Matti, Mikko, Mikko, Matti” on aina herättänyt minussa hämmentynyttä hilpeyttä. Formaali rakenne tuo toki tilanteeseen helppoutta, on varsin helppoa luetella neljä nimeä putkeen sen kummempia miettimättä. Luovaksikin saa varmasti heittäytyä taidon niin salliessa.

Kuva: Mickey van der Stap

Minusta on kiva tulla esitellyksi. Jos seison ja ping pongaan keskustelua, tunnen oloni tärkeäksi, kun ystävä pysähtyy ja esittelee minut. Aina on myös jännittävää kuulla, mikä määre minulle annetaan: olenko ”työkaveri”, ”opiskelututtu” vai ”lukioaikaisen kaverin entinen tyttöystävä”. Vaikkei itse sanoisi keskusteluun yhtään mitään ja vaikkei sitä toista ihmistä näkisi koskaan ikinä enää, on silti mukava tulla tunnustetuksi. Ja onhan aina olemassa se mahdollisuus, että maailman pienuus iskee jossain sosiaalisessa tilanteessa ja on mukava, että voi (ainakin teoriassa), puhutella toista nimellä uudelleen kohdatessa.

Olisin siis taipuvainen kehottamaan ihmisiä esittelemään toisiaan. Se on huomaavaista sitä hiljaista osapuolta kohtaan. Eikä se kovin vaikeaakaan ole, kun siihen tottuu. Neljä nimeä peräkanaa lueteltuna ja käden tai pään heiluttelu puolelta toiselle, ei ole suurikaan ponnistus, mutta tekee maailmasta taas vähän lämpimämmän paikan olla. Vai ehkä sittenkin virallisemman ja pönöttävämmän? Ehkä? En tiedä. Mitä mieltä sinä olet?

Kirjoitatko mun ystäväkirjaan?

Tänään on SE päivä. Vaikka kliseitä varjellen haluan muistuttaa ystävänpäivän olevan joka päivä, on minusta silti ihan kivaa, että on tämmöinen päivä ystäville. Koska tämä on ystävyysblogi ja koska täällä ollaan kaikki ihmisiä ihmisten keskellä, tein minäkin jotain erikoista ystävänpäivän kunniaksi. Perustin nimittäin ystäväkirjan! Se löytyy täältä ja toivon, että käytte nostalgiaa uhkuen kirjoittamassa sinne. :)

Kuva: Ystäväni.net

Ihanaa ystävänpäivää kaikille!