Aiemmin olen parissa eri yhteydessä kirjoittanut auttamisesta. Toisten auttaminen toimii hyvänä keskustelunavauksena ja toisaalta se on rummuttamani ystävyyden teko. Mutta yhtälailla tärkeää ja monesti paljon hankalampaa on osata ottaa auttaminen vastaan. Ja minä olen tässä tunnetusti huono.
Reilillä kapusimme Lissun kanssa Monte Urgullille. Sen päällä oli jonkinlainen vanha linnoituksen tapainen ja matkalla tuohon linnoitukseen tapasimme kaksi australialaispoikaa. Ilmiselvän reitin puuttuessa pojat päättivät oikaista miltei pystysuorasta juurakosta ja me mentiin luonnollisesti perässä. Kun viimeisiä askelmia kipusin, ojennettiin huipulta käsi. Ja mitä minä siihen? "Kyllä minä kiivetä osaan." Päälle päästyämme Lissu sätti minua pitkän tovin sanoen, että jos mies tarjoaa apua, niin se otetaan vastaan. Piste.
Luulin ottaneeni tästä neuvosta vaarin. Sitten samaisena ranskalaisvierailijoiden iltana minun piti saada polkupyörä portaat alas. Kohteliaasti eräs seureen miehistä tarjosi apua (ollen minua huomattavasti vahvempi) ja mitä minä sanoin siihen? "Kyllä minä tämän itsekin saan." Ja vasta nähtyäni häkeltyneen ilmeen muistin Lissun sanat ja sätin itseäni mielessäni: "Liis, anna miehen auttaa!"
Ennen kuin äärifeministit hyökkäävät kimppuuni talikoin huomautan, että pitää naisenkin apu ottaa vastaan, jos sellaista tarjotaan. Miksi? Siksi, että avun tarjoaja tuntee olonsa hölmöksi, jos avusta kieltäytyy. Varsinkin, jos kieltäytyy, vaikka sitä apua oikeasti tarvitsisi tai jos se selvästi helpottaisi. Kylllä olisi ollut helpompi päästä sinne mäen harjalle, jos toinen olisi vetänyt. Eikä olisi poikaparan tarvinnut tuntea itseään hölmöksi kätensä ojennettuaan.
Niin, että ensi kerralla, kun tarjotaan apua, opettelen ottamaan sen vastaan ja sanomaan kiitos, vaikka kuinka vaistomaisesti tekisi mieli olla jääräpäinen junttura. Entäs sinä, osaatko olla autettavana?
lauantai 31. heinäkuuta 2010
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Vähemmän murheellisia lauluja!
Selailin iltani ratoksi Kemikaalicocktail-blogia ja törmäsin kirjoitukseen Nooran turhautumisesta suomalaista oman navan tuijottelua ja rahan valtaa vastaan. Kuten Noora tekstissään toteaa, Suomi on kallis maa ja siksi täällä on tahkottava rahaa pärjätäkseen. Mutta valitettavan monella yksilöllä pelkkään selviytymiseen tähtäävä rahanhankinta valtautuu ja lopputuloksena on ahnehtivaa minäminäminä-kulttuuria, jossa ihmisen arvo mitataan laajakuvatelkkarin tuumista. Katse kääntyy sisäänpäin, arvot vinksahtavat ja samalla unohtuu toinen ihminen.
Nooran bloggauksessa mainittiin esimerkiksi ihmisten tyhjänpäiväinen kitinä keikkajulisteiden liimaamisesta, kun olennaisempaa olisi keskittyä siihen, että ihmisillä olisi oikeasti hyvä olla elinympäristössään. Kaikilla ihmisillä, ei vain rikkailla ja kultalusikka kourassa syntyneillä. Nooran toiveista minua lämmitti eniten ajatus siitä, että ihmiset auttaisivat enemmän toisiaan oman edun tavoittelun sijaan. Ja tätä voi toteuttaa pistämällä hyvä kiertoon ja tekemällä ystävyyden tekoja.
Ystävyyden teoista kuulin eilen iltaa istuessani fantastisen jutun. Ystävilleni oli tullut vieraita Ranskasta ja tehdäkseen jotain suomalaisella tavalla eksoottista, olivat he menneet saunomaan Rajaportin saunalle. Kesken pihajäähyttelyn oli tuntematon nainen kysynyt eräältä seurueen ulkomaanelävältä, että saako hän hieroa tämän selkää, kun tämä näyttää kireältä. Eikä muuta. Ei palkkaa, ei ehdotteluja, ei vaatimuksia, ei taka-ajatuksia, ei mitään. Hän hieroi miestä aikansa ja lähti sitten eteenpäin. Ulkomaanelävä oli tästä tempauksesta koko illan riemuissaan. Ja miettikäähän hetki, että millaisia terveisiä hän kertoo Suomesta kotimaassaan. Ei kovin murheellinen laulu.
Vaikka toisten auttamisen olisi syytä kattaa muutakin kuin satunnainen selkähieronta, on tämä taas yksi esimerkki siitä, miten ystävyyden teoilla saadaan tästä maailmasta paljon parempi paikka olla. Vaikka ystävyydellä ei ratkaista kaikkia maailman ongelmia, ei sillä niitä selvästi lisätäkään. Ystävyys on ilmaista, ystävyys ei tue kapitalismia, ystävyys ei seuraa vuosi-indeksejä tai valuuttakursseja, ystävyys on ehtymätön luonnonvara, ystävyys ei tuhoa otsonikerrosta, ystävyys ei kuormita vesistöjä, ystävyys tukee hyvinvointia, eikä sisällä säilöntäaineita.
Millaisia ystävyyden tekoja sinä olet tehnyt?
Nooran bloggauksessa mainittiin esimerkiksi ihmisten tyhjänpäiväinen kitinä keikkajulisteiden liimaamisesta, kun olennaisempaa olisi keskittyä siihen, että ihmisillä olisi oikeasti hyvä olla elinympäristössään. Kaikilla ihmisillä, ei vain rikkailla ja kultalusikka kourassa syntyneillä. Nooran toiveista minua lämmitti eniten ajatus siitä, että ihmiset auttaisivat enemmän toisiaan oman edun tavoittelun sijaan. Ja tätä voi toteuttaa pistämällä hyvä kiertoon ja tekemällä ystävyyden tekoja.
Ystävyyden teoista kuulin eilen iltaa istuessani fantastisen jutun. Ystävilleni oli tullut vieraita Ranskasta ja tehdäkseen jotain suomalaisella tavalla eksoottista, olivat he menneet saunomaan Rajaportin saunalle. Kesken pihajäähyttelyn oli tuntematon nainen kysynyt eräältä seurueen ulkomaanelävältä, että saako hän hieroa tämän selkää, kun tämä näyttää kireältä. Eikä muuta. Ei palkkaa, ei ehdotteluja, ei vaatimuksia, ei taka-ajatuksia, ei mitään. Hän hieroi miestä aikansa ja lähti sitten eteenpäin. Ulkomaanelävä oli tästä tempauksesta koko illan riemuissaan. Ja miettikäähän hetki, että millaisia terveisiä hän kertoo Suomesta kotimaassaan. Ei kovin murheellinen laulu.
Vaikka toisten auttamisen olisi syytä kattaa muutakin kuin satunnainen selkähieronta, on tämä taas yksi esimerkki siitä, miten ystävyyden teoilla saadaan tästä maailmasta paljon parempi paikka olla. Vaikka ystävyydellä ei ratkaista kaikkia maailman ongelmia, ei sillä niitä selvästi lisätäkään. Ystävyys on ilmaista, ystävyys ei tue kapitalismia, ystävyys ei seuraa vuosi-indeksejä tai valuuttakursseja, ystävyys on ehtymätön luonnonvara, ystävyys ei tuhoa otsonikerrosta, ystävyys ei kuormita vesistöjä, ystävyys tukee hyvinvointia, eikä sisällä säilöntäaineita.
Millaisia ystävyyden tekoja sinä olet tehnyt?
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Hengaa mun kanssa?
Maailmalla tutustuu. Kääntelin karttaa ja yritin tulla johonkin lopputulokseen sijainnistani Brysselin pölyisellä kadulla, kun olkani takaa kysyttiin voimakkaalla ranskalaisella korostuksella, mihin olen menossa. Ei me yhdessä pähkäilystä tultu kumpikaan hullua hurskaammaksi, mutta sellaisella tarmolla tämä satunnainen ranskalaispoika halusi seuraani tulla, etten kevyestä ärsytyksestä huolimatta käskenyt häntä tiehensä. Tiesin, että pidemmän päälle seuraa kaipaa kuitenkin, varsinkin kun täysin vieraan kaupungin kulmia yrittää tutuiksi tehdä. Niin me sitten yhdessä vierailtiin parkkitalon katolla, etsittiin hukkunutta kameran linssin suojusta ja metsästettiin vuvuzeloista metelöityneiltä kaduilta sopivaa ruokapaikkaa.
Maailma tekee jotenkin alttiiksi uusiin ihmisiin tutustumiselle. Mikä siinä onkin? Suomessa sitä helposti tunkee jonkun mökäkoneen kuulokkeet korviinsa ja sulkee itsensä muiden ulkopuolelle. Maailmalla sitä väkisin huomioi ympäristönsä, ettei eksyisi tai kävelisi uusien kulmien ohitse näkemättä. Ja yksin oleminen houkuttelee tutustumaan uusiin ihmisiin, että olisi joku, jolle sanoa, että ”Katso!!”.
Mutta tämä kyseinen ranskalainen oli juuri se, kenelle väitin, etten sijaitse Facebookissa, kun hän sitä kyseli. Olen jälkikäteen miettinyt, että miksen yksinkertaisesti sanonut, että en halua lisätä häntä. Olisiko se ollut epäkohteliasta? Ja jos, niin miksi? Olen sitä mieltä, ettei jokaista satunnaista seuraan lyöttäytyneitä ihmisiä tarvitse säilyttää elämässään iäti. Joskus sitä vaan haluaa jutella hetken jonkun kanssa ja sitten sanoa kiitos ja hei.
Jos itse tapaisin fantastisen jännittävän ja kiinnostavan uuden ihmisen, enkä haluaisi sanoa kiitos ja hei iäksi, loukkaantuisinko, jos hän sanoisi, ettei halua lisätä minua kavereihinsa? Varmaankin. Ja toisaalta, mitä se yksi nimi jossain online-listassa sitten haittaisi? Eihän se lisääminen tarkoita sitä, että asioille täytyy mitään tehdä. Mutta jos ei aio pitää yhteyttä, ei kai ole pointtia lisätäkään, vai?
Mielestäni pitäisi osata elää sen verran hetkessä, että kun siellä maailmalla niitä uusia ihmisiä kohtaa, nauttisi seurasta heti liiemmin tulevaa miettimättä. Tutustuminen avartaa ja maailman kolkissa toisten kohtaaminen on monesti matkustamisen parasta antia, riippumatta siitä, haluaako noiden ihmisten kanssa viettää hetken, päivän tai loppuelämän.
Maailma tekee jotenkin alttiiksi uusiin ihmisiin tutustumiselle. Mikä siinä onkin? Suomessa sitä helposti tunkee jonkun mökäkoneen kuulokkeet korviinsa ja sulkee itsensä muiden ulkopuolelle. Maailmalla sitä väkisin huomioi ympäristönsä, ettei eksyisi tai kävelisi uusien kulmien ohitse näkemättä. Ja yksin oleminen houkuttelee tutustumaan uusiin ihmisiin, että olisi joku, jolle sanoa, että ”Katso!!”. Mutta tämä kyseinen ranskalainen oli juuri se, kenelle väitin, etten sijaitse Facebookissa, kun hän sitä kyseli. Olen jälkikäteen miettinyt, että miksen yksinkertaisesti sanonut, että en halua lisätä häntä. Olisiko se ollut epäkohteliasta? Ja jos, niin miksi? Olen sitä mieltä, ettei jokaista satunnaista seuraan lyöttäytyneitä ihmisiä tarvitse säilyttää elämässään iäti. Joskus sitä vaan haluaa jutella hetken jonkun kanssa ja sitten sanoa kiitos ja hei.
Jos itse tapaisin fantastisen jännittävän ja kiinnostavan uuden ihmisen, enkä haluaisi sanoa kiitos ja hei iäksi, loukkaantuisinko, jos hän sanoisi, ettei halua lisätä minua kavereihinsa? Varmaankin. Ja toisaalta, mitä se yksi nimi jossain online-listassa sitten haittaisi? Eihän se lisääminen tarkoita sitä, että asioille täytyy mitään tehdä. Mutta jos ei aio pitää yhteyttä, ei kai ole pointtia lisätäkään, vai?Mielestäni pitäisi osata elää sen verran hetkessä, että kun siellä maailmalla niitä uusia ihmisiä kohtaa, nauttisi seurasta heti liiemmin tulevaa miettimättä. Tutustuminen avartaa ja maailman kolkissa toisten kohtaaminen on monesti matkustamisen parasta antia, riippumatta siitä, haluaako noiden ihmisten kanssa viettää hetken, päivän tai loppuelämän.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Miten saa kavereita, osa kolme: hyvä kiertoon
Ihmiset ovat eteviä joutumaan pulaan, yleensä onneksi vallan pieneen, mutta yhtäkaikki jonkinmoiseen kiipeliin. Kuten aiemmin mainitsin, kriiseissä ystävän tuki on avuksi. Mutta aina ei ole ystävä läsnä, varsinkin, jos päättää pulaantua ihan yhtäkkiä ja kesken kaiken. Olin viime viikonloppuna pelaamassa suopotkupalloa siskoni kanssa. Pelin jälkeen saunatuvalla huomasin, ettei minulla ole muovipussia soisille kamppeilleni. Siinä sitten hetkin pyörin ympyrää ja mietin ratkaisua ongelmaani, kun onneksi ystävällinen naishenkilö päätti auttaa toveria mäessä ja lahjoittaa minulle ylimääräisen muovipussinsa.
Tällainen äkillinen apu pienessä pulmassa herättää monenlaisia yhtäaikaisia ajatuksia: halun kiittää, halun auttaa muita, halun tanssia jenkkaa, halun pistää hyvän kiertoon. No, eipä aikaakaan, kun viereisellä penkillä toinen nainen alkoi kysellä saksien perään, kun jeesusteippi oli jumittunut hänen nilkkansa ympärille. Ei ollut saksia ja hän alkoi vaikuttaa jo vähän ahdistuneelta, niin me sitten siskon kanssa pistettiin nainen penkille istumaan ja alettiin tutkia, josko löytyisi kohta, josta teippi aukeisi. Ja löytyihän se, kun kolme silmäparia sitä siinä tutki. (Tunnetaan myös ”Anteeksi, mutta missä teillä on sipulit?” -ilmiönä, jossa välittömästi apua kysyessään löytää sen, mitä oli etsimässä.)
Nainen kiitellessään totesi, että tällä tavalla pitäisi aina pistää hyvää kiertämään. Jos jokainen aina jotain pientä toisten hyväksi tekisi, niin olisipa tämäkin pallo parempi paikka elää. Ja itse tähän vielä lisäisin, että ihmisistä tulee helpommin kavereita toisilleen, kun ystävyys alkaa auttamalla. Ellemme olisi siskon kanssa lähteneet suolampeen uimaan, olisi maailmanparannusjuttu jatkunut varmasti saunassa. Ja siinä olisi oltu taas kaverustumisen äärellä.
En nyt sano, että lähtekää etsimään porukkaa pulassa vain siksi, että siellä on potentiaalisia kavereita. Mutta sanon, että harjoittamalla pieniä hyviä tekoja, herättää ihmisissä lämpimiä tunteita ja lämpimät tunteet ovat aina jääkylmiä parempi kaveruuden maaperä.
Tällainen äkillinen apu pienessä pulmassa herättää monenlaisia yhtäaikaisia ajatuksia: halun kiittää, halun auttaa muita, halun tanssia jenkkaa, halun pistää hyvän kiertoon. No, eipä aikaakaan, kun viereisellä penkillä toinen nainen alkoi kysellä saksien perään, kun jeesusteippi oli jumittunut hänen nilkkansa ympärille. Ei ollut saksia ja hän alkoi vaikuttaa jo vähän ahdistuneelta, niin me sitten siskon kanssa pistettiin nainen penkille istumaan ja alettiin tutkia, josko löytyisi kohta, josta teippi aukeisi. Ja löytyihän se, kun kolme silmäparia sitä siinä tutki. (Tunnetaan myös ”Anteeksi, mutta missä teillä on sipulit?” -ilmiönä, jossa välittömästi apua kysyessään löytää sen, mitä oli etsimässä.)
Nainen kiitellessään totesi, että tällä tavalla pitäisi aina pistää hyvää kiertämään. Jos jokainen aina jotain pientä toisten hyväksi tekisi, niin olisipa tämäkin pallo parempi paikka elää. Ja itse tähän vielä lisäisin, että ihmisistä tulee helpommin kavereita toisilleen, kun ystävyys alkaa auttamalla. Ellemme olisi siskon kanssa lähteneet suolampeen uimaan, olisi maailmanparannusjuttu jatkunut varmasti saunassa. Ja siinä olisi oltu taas kaverustumisen äärellä.
En nyt sano, että lähtekää etsimään porukkaa pulassa vain siksi, että siellä on potentiaalisia kavereita. Mutta sanon, että harjoittamalla pieniä hyviä tekoja, herättää ihmisissä lämpimiä tunteita ja lämpimät tunteet ovat aina jääkylmiä parempi kaveruuden maaperä.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Opettelua
Minulla on uusi kämppis, järjestyksessään kolmas ja näen hänet tänään ensimmäistä kertaa. Valittelin äidille, etten millään jaksaisi alkaa opetella uutta ihmistä. Äiti siinä rauhoitteli sanoen, että varmasti on ihan kiva tyttö siellä minua vastassa. Tiedänhän minä sen itsekin, mutta kun on matkustamisesta vähän uupunut, ei millään olisi voimia uuden ihmisen opetteluun. Äiti sitten ihmetteli, että mikä tässä nyt on niin erilaista, kun tutustun muutenkin aina uusiin ihmiisin. Piti ihan miettiä.
Uuden ihmisen opettelu vaatii aina aikaa ja työtä, eikä ole kovin helppoakaan. Olennaisin ero tutustumisessa lienee kuitenkin se, ettei uutta kämppistä pääse karkuun. Kun tutustuu muihin, näkee uutta tuttavuutta satunnaisesti, asioita saa sulatella rauhassa, voi ottaa tilaa, aikaa ja etäisyyttä siten kun tarvitsee. Mutta kämppis on läsnä enemmän kuin muut tuttavat yhteensä. Vauhtia tutustumisessa on paljon, joskus liikaa. Tämän väitän olevan syynä haluttomuuteeni kohdata jälleen uusi asuintoveri. Kyllä se siitä sitten, kun vauhtiin pääsee. Kämppiksissä minulla on käynyt uskomaton tuuri ja luotan, ettei tämä seuraavakaan ole pöhkömpi.
Yhteisasuminen on jännä tutustumisen muoto. Opiskelija-asuntotoimistoissa soluihin lätkitään ihmisiä listalta, joten kämppiksiä ei tunne entuudestaan. Henkilökemiat joko kohtaavat tai eivät kohtaa. Tuurilla on siis sormensa paljolti pelissä. Ja sitten kun uuden kämppiksen kohtaa, niin yhtäkkiä uutukainen on läsnä aamuin illoin. Sitä näkee suoraan ja kiertelemättä toisesta sellaisia piirteitä, mitä ei välttämättä tiedä pitkäaikaisimmista ja parhaimmista ystävistäänkään. Ja samalla on itsekin toisen edessä jotenkin aavistuksen alaston (henkisesti, joskus fyysisestikin). Kun aamulla kahvinkeitintä silmät ummessa hamuaa, yhtäkkiä vastapäisestä ovesta kömpiikin joku tätä kivuliasta heräämisrituaalia todistamaan.
Soluasuminen on mielestäni kaikkiaan asumismuotona tosi hyvä. Se on halpaa ja sosiaalista, eikä käy elo liian helposti tylsäksi. Samalla siinä on pakko opetella niitä sisaruskatraassakin opittuja taitoja: vuorottelemista, suvaitsevaisuutta, joustamista ja kompromisseja. Niin, että jos uusia kavereita kaipaa, niin ei muuta kuin soluasumisjonoon mars.
Uuden ihmisen opettelu vaatii aina aikaa ja työtä, eikä ole kovin helppoakaan. Olennaisin ero tutustumisessa lienee kuitenkin se, ettei uutta kämppistä pääse karkuun. Kun tutustuu muihin, näkee uutta tuttavuutta satunnaisesti, asioita saa sulatella rauhassa, voi ottaa tilaa, aikaa ja etäisyyttä siten kun tarvitsee. Mutta kämppis on läsnä enemmän kuin muut tuttavat yhteensä. Vauhtia tutustumisessa on paljon, joskus liikaa. Tämän väitän olevan syynä haluttomuuteeni kohdata jälleen uusi asuintoveri. Kyllä se siitä sitten, kun vauhtiin pääsee. Kämppiksissä minulla on käynyt uskomaton tuuri ja luotan, ettei tämä seuraavakaan ole pöhkömpi.
Yhteisasuminen on jännä tutustumisen muoto. Opiskelija-asuntotoimistoissa soluihin lätkitään ihmisiä listalta, joten kämppiksiä ei tunne entuudestaan. Henkilökemiat joko kohtaavat tai eivät kohtaa. Tuurilla on siis sormensa paljolti pelissä. Ja sitten kun uuden kämppiksen kohtaa, niin yhtäkkiä uutukainen on läsnä aamuin illoin. Sitä näkee suoraan ja kiertelemättä toisesta sellaisia piirteitä, mitä ei välttämättä tiedä pitkäaikaisimmista ja parhaimmista ystävistäänkään. Ja samalla on itsekin toisen edessä jotenkin aavistuksen alaston (henkisesti, joskus fyysisestikin). Kun aamulla kahvinkeitintä silmät ummessa hamuaa, yhtäkkiä vastapäisestä ovesta kömpiikin joku tätä kivuliasta heräämisrituaalia todistamaan.
Soluasuminen on mielestäni kaikkiaan asumismuotona tosi hyvä. Se on halpaa ja sosiaalista, eikä käy elo liian helposti tylsäksi. Samalla siinä on pakko opetella niitä sisaruskatraassakin opittuja taitoja: vuorottelemista, suvaitsevaisuutta, joustamista ja kompromisseja. Niin, että jos uusia kavereita kaipaa, niin ei muuta kuin soluasumisjonoon mars.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Kryptinen vastaamispolitiikka
Minulla ja siskollani on sama ongelma: vuorotellen me tuijotamme puhelintamme ja kysymme, että "Mitähä?" ilme mutkalla. Ystäviä on välillä tekstiviestitse ihan mahdoton ymmärtää. Yleensä tämä logiikkaongelma kohtaa poikapuoleisten ystävien tekstiviestejä aukikoodatessa, mutta kyllä tytötkin osaavat välillä kirjoittaa sellaisia myygisyyksiä, ettei tiedä, että miten päin niitä lukisi.
Kaikista tekstiviesteihin liittyvistä kryptisyyksistä otetaan näin ensialkuun käsittelyyn vastaamatta jättäminen tai osittainen vastaaminen. Minulla on hyvä ystävä, joka ei käytännöllisesti katsoen vastaa viesteihin lainkaan. Laitan viestin ja kysyn, että "Oisko se ulkoilupäivä tänään?" ja ei vastausta. Seuraavan kerran kun näemme (ja tähän voi mennä viikkokin), hän huikkaa ohi mennessään, että "niin, en mä voinu lähtee, kun oli työaamu seuraavana päivänä".
Aluksi minä tivasin, että miksei viestiin voi vastata, etten minä turhaan odottaisi. Mutta hänen logiikkansa on tavallaan yksinkertainen: Ei pidä odottaa. Ellei vastausta tule, pitää kehittää uusi suunnitelma. No, käyhän se toki näinkin, mutta silti vastaamattomuus viesteihin, joissa on suora kysymyslause, joka ei ole retorinen ja joka selvästi indikoi lähettäjän odottavan reagointia (mieluiten nopeampaa kuin ensi viikolla) aiheuttaa minussa hämmennystä.
Siskollani sen sijaan on ystävä, jonka vastaukset vastaavat vain osaan viestistä, jos siihenkään. Kun ystävältä kysyy useamman kysymyksen, hän vastaa järjestään aina vain viimeiseen. Sisko väittää, että tämä pätee kaikkiin miehiin. Kyllä minunkin ystäväni välillä vastaavat vain viimeiseen kysymykseen. Jos viimeinen kysymys sattuu olemaan, että "Vai nähdäänkö sittenkin jo tänään?" ja vastaus on pelkkä "Joo", tulee jotenkin hölmö olo, jos toinen ei vastaa edeltäviin missä, milloin ja miten -kysymyksiin. Mutta sitäkin enemmän hämmennystä aiheuttaa, jos kysyn jotain ja he vastaavat ihan muuhun. Esimerkki: "Munkin pitäis joskus käydä sillä torilla, minä päivinä siellä on väkeä?" "Jep, soitellaan." Mitä ihmettä taas?
Sen sijaan ystävien kesken voi sopia ihan omia vastaamissääntöjä, ettei tarvitse päätä kummissaan rapsutella. Esimerkiksi meidän kaveriporukassa on alkanut pikkuhiljaa yleistyä viestin loppuun lisätty etk (ei tarvii kuitata). Se on kätevä silloin, jos epäilee, että kaverilta tulee takaisin "joo, kiitos samoin" tai "okei, huomiseen" tai muu kuittaus. Niin ja jos perään on lisätty etk, ei tarvitse vastausta sitten odotella, eikä luuria epäuskoisena tuijottaa. Lisäksi se tulee ainakin perus nokialaisesta opettamatta, jos on sanakirja päällä. ;)
Kaikista tekstiviesteihin liittyvistä kryptisyyksistä otetaan näin ensialkuun käsittelyyn vastaamatta jättäminen tai osittainen vastaaminen. Minulla on hyvä ystävä, joka ei käytännöllisesti katsoen vastaa viesteihin lainkaan. Laitan viestin ja kysyn, että "Oisko se ulkoilupäivä tänään?" ja ei vastausta. Seuraavan kerran kun näemme (ja tähän voi mennä viikkokin), hän huikkaa ohi mennessään, että "niin, en mä voinu lähtee, kun oli työaamu seuraavana päivänä".
Aluksi minä tivasin, että miksei viestiin voi vastata, etten minä turhaan odottaisi. Mutta hänen logiikkansa on tavallaan yksinkertainen: Ei pidä odottaa. Ellei vastausta tule, pitää kehittää uusi suunnitelma. No, käyhän se toki näinkin, mutta silti vastaamattomuus viesteihin, joissa on suora kysymyslause, joka ei ole retorinen ja joka selvästi indikoi lähettäjän odottavan reagointia (mieluiten nopeampaa kuin ensi viikolla) aiheuttaa minussa hämmennystä.
Siskollani sen sijaan on ystävä, jonka vastaukset vastaavat vain osaan viestistä, jos siihenkään. Kun ystävältä kysyy useamman kysymyksen, hän vastaa järjestään aina vain viimeiseen. Sisko väittää, että tämä pätee kaikkiin miehiin. Kyllä minunkin ystäväni välillä vastaavat vain viimeiseen kysymykseen. Jos viimeinen kysymys sattuu olemaan, että "Vai nähdäänkö sittenkin jo tänään?" ja vastaus on pelkkä "Joo", tulee jotenkin hölmö olo, jos toinen ei vastaa edeltäviin missä, milloin ja miten -kysymyksiin. Mutta sitäkin enemmän hämmennystä aiheuttaa, jos kysyn jotain ja he vastaavat ihan muuhun. Esimerkki: "Munkin pitäis joskus käydä sillä torilla, minä päivinä siellä on väkeä?" "Jep, soitellaan." Mitä ihmettä taas?
Sen sijaan ystävien kesken voi sopia ihan omia vastaamissääntöjä, ettei tarvitse päätä kummissaan rapsutella. Esimerkiksi meidän kaveriporukassa on alkanut pikkuhiljaa yleistyä viestin loppuun lisätty etk (ei tarvii kuitata). Se on kätevä silloin, jos epäilee, että kaverilta tulee takaisin "joo, kiitos samoin" tai "okei, huomiseen" tai muu kuittaus. Niin ja jos perään on lisätty etk, ei tarvitse vastausta sitten odotella, eikä luuria epäuskoisena tuijottaa. Lisäksi se tulee ainakin perus nokialaisesta opettamatta, jos on sanakirja päällä. ;)
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Tappaako Facebook romantiikan?
Ennen vanhaan tuhansina hyvinä vuosina, ennen minkään valtakunnan sosiaalista mediaa, elettiin vanhanaikaista, romanttista elämää. Kyllä. Silloin kaukomailla elämänsä rakkauden kohdattuaan oli jäähyvästeissä riipivää romanttista tuskaa, kun toinen jäi meren taakse. Tai ylipäätään kaikki hyvästit olivat hyvästejä, joissa oli hyvästelemisen tuntu, sillä kun toinen hävisi näkökentän äärilaidan taa, ei ollut ikinä varmaa, voisiko toiseen saada koskaan yhteyttä. Paitsi ehkä kirjeitse.
Ja kirjeet! Kirjettä varten täytyy nähdä vaivaa, kirje ei tapahdu hetkessä, se kulkee pitkän matkan, se sisältää paitsi kirjoittajansa ajatukset, myös fyysisen käden jäljen, itkuisten terveisten kyyneleiden sekoittaman musteen. Ja mitä meillä on nyt? Hiivatin Facebook. Keksittekö mitään epäromanttisempaa kuin Facebook? Voiko olla mitään tunnelmaa tappavampaa, kuin "Ootko Facebookissa"? On ihan kuolettavan tylsää, että jokainen romanttinen ja kaunis tarina saa Facebook-lopun.
Ja onko hankalampaa tilannetta kuin se, jossa haluaisi vain kadota ja toinen etsii jälkikäteen käsiinsä Facebookin syövereistä. Reilillä valehtelin kerran sujuvasti, etten ole Facebookissa, välttääkseni väkinäisen nimenvaihdon. Jos kohtaaminen on tarkoitettu lyhyeksi, miksi sitä pitää ehdoin tahdoin Facebookitse pitkittää?
Facebook tekee asiat liian helpoksi. Sieltä löytää liian paljon informaatiota uudesta ihmisestä (toki, jos sitä siellä jakaa, mutta silti). Ystäväksi lisääminen on liian helppoa. Satunnainen jorina vaikuttaa siltä, kuin toista ei kadottaisi ikinä, mutta tällaisesta kanssakäymisestä puuttuu ihan kaikki sydän ja sielu. Sellainenkin ihminen, jonka kanssa on tuntenut säkenöivää sielujen sympatiaa latistuu merkkijonojen litistämäksi tuttavuudeksi. Facebookin valkoiset seinät syövät kaiken, erityisesti mielikuvituksen.
Ei romantiikkaa voi rakentaa. Se tapahtuu. Ja se tapahtuu yleensä niissä aidoissa hetkissä, kun tunne valtaa tilanteen. Kysyn vaan, että miten tunne voi vallata enää yhtään mitään, kun jokaisen sille varatun raon täyttää jokin vimpain, väylä tai voorumi.
Ja kirjeet! Kirjettä varten täytyy nähdä vaivaa, kirje ei tapahdu hetkessä, se kulkee pitkän matkan, se sisältää paitsi kirjoittajansa ajatukset, myös fyysisen käden jäljen, itkuisten terveisten kyyneleiden sekoittaman musteen. Ja mitä meillä on nyt? Hiivatin Facebook. Keksittekö mitään epäromanttisempaa kuin Facebook? Voiko olla mitään tunnelmaa tappavampaa, kuin "Ootko Facebookissa"? On ihan kuolettavan tylsää, että jokainen romanttinen ja kaunis tarina saa Facebook-lopun.
Ja onko hankalampaa tilannetta kuin se, jossa haluaisi vain kadota ja toinen etsii jälkikäteen käsiinsä Facebookin syövereistä. Reilillä valehtelin kerran sujuvasti, etten ole Facebookissa, välttääkseni väkinäisen nimenvaihdon. Jos kohtaaminen on tarkoitettu lyhyeksi, miksi sitä pitää ehdoin tahdoin Facebookitse pitkittää?
Facebook tekee asiat liian helpoksi. Sieltä löytää liian paljon informaatiota uudesta ihmisestä (toki, jos sitä siellä jakaa, mutta silti). Ystäväksi lisääminen on liian helppoa. Satunnainen jorina vaikuttaa siltä, kuin toista ei kadottaisi ikinä, mutta tällaisesta kanssakäymisestä puuttuu ihan kaikki sydän ja sielu. Sellainenkin ihminen, jonka kanssa on tuntenut säkenöivää sielujen sympatiaa latistuu merkkijonojen litistämäksi tuttavuudeksi. Facebookin valkoiset seinät syövät kaiken, erityisesti mielikuvituksen.
Ei romantiikkaa voi rakentaa. Se tapahtuu. Ja se tapahtuu yleensä niissä aidoissa hetkissä, kun tunne valtaa tilanteen. Kysyn vaan, että miten tunne voi vallata enää yhtään mitään, kun jokaisen sille varatun raon täyttää jokin vimpain, väylä tai voorumi.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Kriisitukiapua
Toinen sanonta, josta en liiemmin välitä on ”hädässä ystävä tutaan”. Mutta niin kuin sanonnat yleensä, sekin on totta. Missään ei punnita ystävyyttä niin kuin hädässä. Minä olen välillä varsinainen kriisipallo ja silloin soitan jollekulle järkevälle ja tyynelle, joka pystyy puhumaan solmuni auki. Yleensä valintani on paras ystäväni Jokiksen Hanna, sillä hänellä on kyky taltuttaa pahinkin paniikkiaalto. Vaihdossa oli keksittävä korvike ja silloin metkujani hillitsi Claudia. Itse kukin kehittää itselleen joskus kriisin ja silloin on hyvä, jos on ystävä, joka auttaa siitä yli.
Kuunteleva korva on onneksi usein kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Kriisin ei tarvitse olla kovin isokaan, kun ystävän rauhallinen ääni on jo tarpeen. Jos meinaa maailma heittää volttia, kun matkalaukku on liian pieni, tavaraa liian paljon ja painoa ainakin tuplat, niin ystävän tarjoama ”hengitä, kaikki järjestyy, aloitetaanpa alusta, niin mitä siellä sun matkalaukussa oikein on?” –rauhoittelu on kullan kallista. Ei se paljon sen enempää vaadikaan.
Palaamiseni on nyt jo alkanut aiheuttaa hiipiviä maailman kaipuun ensi merkkejä. Muiden vaihdossa olleiden ystävien kesken olemme kaavailleet perustavamme kriisilinjan, johon voi milloin vain soittaa, kun vaihtoikävä iskee. Sitten mennään lähipubiin puhumaan lontoota ja lievittämään tuskaa. On hyvä, että on muita samaa tilannetta eläviä ympärillä, sillä toisen kriisiä on helpompi lievittää, jos sen on itsekin kokenut.
Lopuksi vielä vähän Ismo Alankoa.
Kuunteleva korva on onneksi usein kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Kriisin ei tarvitse olla kovin isokaan, kun ystävän rauhallinen ääni on jo tarpeen. Jos meinaa maailma heittää volttia, kun matkalaukku on liian pieni, tavaraa liian paljon ja painoa ainakin tuplat, niin ystävän tarjoama ”hengitä, kaikki järjestyy, aloitetaanpa alusta, niin mitä siellä sun matkalaukussa oikein on?” –rauhoittelu on kullan kallista. Ei se paljon sen enempää vaadikaan.
Palaamiseni on nyt jo alkanut aiheuttaa hiipiviä maailman kaipuun ensi merkkejä. Muiden vaihdossa olleiden ystävien kesken olemme kaavailleet perustavamme kriisilinjan, johon voi milloin vain soittaa, kun vaihtoikävä iskee. Sitten mennään lähipubiin puhumaan lontoota ja lievittämään tuskaa. On hyvä, että on muita samaa tilannetta eläviä ympärillä, sillä toisen kriisiä on helpompi lievittää, jos sen on itsekin kokenut.
Lopuksi vielä vähän Ismo Alankoa.
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Ennakkoluulo kaventaa
Meillä kaikilla on niitä. Niistä voi yrittää päästä eroon, mutta täydellisesti siinä ei onnistu ikinä. Jotkut niistä ovat tarpeellisia: jos epäilyttävän oloinen ihminen lähestyy, on syytä olettaa tapaus vaaralliseksi ja lähteä karkuun. Kuitenkin valtaosa niistä estää meitä tutustumasta potentiaalisesti valtavan hienoihin ihmisiin, näkemästä maailmaa kaikilta mahdollisilta kulmilta ja aiheuttaa muutenkin kaikenlaista harmia. Ennakkoluulot siis.
Tarinan paikka. Tiedättehän sen stereotyyppisen blondin, kimittävällä äänellä puhuvan, liian tiukkoihin vaatteisiin pukeutuvan tytön, joka vaikuttaa ihan käsittämättömältä tyhjäpäältä? No, kohtasin tällaisen, joskin tummatukkaisen, mutta muuten puudelia myöten klassikkoainesta. Ja nyt on pakko myöntää, etten pitänyt häntä juuri minään. En vaivautunut keskustelemaan hänen kanssaan, koska naurettavaa ylemmyydentuntoa tuntien koin, ettei siinä olisi mitään järkeä.
Kerran bileissä hän kuitenkin kiilautui viereeni sohvalla, joten kohteliaasti rupattelimme niitä näitä. Jossain puhuttiin elokuvista, joten kysäisin sitten häneltä, että mitä elokuvia hän viimeisimmäksi nähnyt. Hän totesi, ettei juurikaan katso elokuvia, kun lukee mieluummin kirjoja. Hieman huvittuneena kysyin sitten, että mitä kirjoja, johon hän korkealla tytönäänellään heläytti, että ”no juuri sain loppuun koko Orwellin tuotannon”. Olin kiskaista valkoviinit väärään kurkkuun. Oli pakko tarkistaa kuitenkin ja kyllä, kyseessä oli George Orwell (muun muassa 1984 ja Eläinten vallankumous eli Animal Farm).
Jatkoimme sitten juttelua ja kävi ilmi, että kyseinen tyttö lukee huvikseen filosofiaa ja oli viimeisimmäksi intoutunut Immanuel Kantin kirjoituksista. ”Yritin ensin lukea Nietzscheä, mutta kun hän on niin pohjattoman synkkä, niin vaihdoin vähän kevyempään”, hän sanoi kikattaen. Olin kerta kaikkiaan lamaantunut. En siksi, että hän oli lukeneempi kuin minä. Vaan siksi, että sain itseni kiinni itse teosta. Ennakkoluuloisuuteni ja tuomitsemiseni hävettivät minua ihan käsittämättömän paljon. Lamaannuksesta selvittyäni taoin kallooni, että kaikille pitäisi antaa mahdollisuus todistaa ennakkoluulot vääräksi. Ei ole tässäkään luulo tiedon väärti.
Ps. Olen palannut. Perhesyyt vaativat palaamaan etuajassa ja olen sijoittuneena kotikotiini nyt. Mutta olen tästä eteenpäin siis tiiviimmin linjoilla. Kommentit ovat myös auki. Mukavaa olla takaisin täällä.
Tarinan paikka. Tiedättehän sen stereotyyppisen blondin, kimittävällä äänellä puhuvan, liian tiukkoihin vaatteisiin pukeutuvan tytön, joka vaikuttaa ihan käsittämättömältä tyhjäpäältä? No, kohtasin tällaisen, joskin tummatukkaisen, mutta muuten puudelia myöten klassikkoainesta. Ja nyt on pakko myöntää, etten pitänyt häntä juuri minään. En vaivautunut keskustelemaan hänen kanssaan, koska naurettavaa ylemmyydentuntoa tuntien koin, ettei siinä olisi mitään järkeä.
Kerran bileissä hän kuitenkin kiilautui viereeni sohvalla, joten kohteliaasti rupattelimme niitä näitä. Jossain puhuttiin elokuvista, joten kysäisin sitten häneltä, että mitä elokuvia hän viimeisimmäksi nähnyt. Hän totesi, ettei juurikaan katso elokuvia, kun lukee mieluummin kirjoja. Hieman huvittuneena kysyin sitten, että mitä kirjoja, johon hän korkealla tytönäänellään heläytti, että ”no juuri sain loppuun koko Orwellin tuotannon”. Olin kiskaista valkoviinit väärään kurkkuun. Oli pakko tarkistaa kuitenkin ja kyllä, kyseessä oli George Orwell (muun muassa 1984 ja Eläinten vallankumous eli Animal Farm).
Jatkoimme sitten juttelua ja kävi ilmi, että kyseinen tyttö lukee huvikseen filosofiaa ja oli viimeisimmäksi intoutunut Immanuel Kantin kirjoituksista. ”Yritin ensin lukea Nietzscheä, mutta kun hän on niin pohjattoman synkkä, niin vaihdoin vähän kevyempään”, hän sanoi kikattaen. Olin kerta kaikkiaan lamaantunut. En siksi, että hän oli lukeneempi kuin minä. Vaan siksi, että sain itseni kiinni itse teosta. Ennakkoluuloisuuteni ja tuomitsemiseni hävettivät minua ihan käsittämättömän paljon. Lamaannuksesta selvittyäni taoin kallooni, että kaikille pitäisi antaa mahdollisuus todistaa ennakkoluulot vääräksi. Ei ole tässäkään luulo tiedon väärti.
Ps. Olen palannut. Perhesyyt vaativat palaamaan etuajassa ja olen sijoittuneena kotikotiini nyt. Mutta olen tästä eteenpäin siis tiiviimmin linjoilla. Kommentit ovat myös auki. Mukavaa olla takaisin täällä.
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
Pikku Huopalahti
Tänään on laulun paikka. Koska tuntuu siltä. Siispä: Pariisin Kevät - Pikku Huopalahti
"Kun olin pieni, niin sun mummo sanoi: linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta, tai odottaa seuraavaa. / Liikennevaloissa ihmisten ajatukset vaeltavat paikkaan mieluisaan. / Mut mitä sun pitäisi tehdä? Pitäis olla jotenkin niin smooth. /
Ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa. / [- -] Valita jono aina kauneimman kassaneidin perusteella."
"Kun olin pieni, niin sun mummo sanoi: linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta, tai odottaa seuraavaa. / Liikennevaloissa ihmisten ajatukset vaeltavat paikkaan mieluisaan. / Mut mitä sun pitäisi tehdä? Pitäis olla jotenkin niin smooth. /
Ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa. / [- -] Valita jono aina kauneimman kassaneidin perusteella."
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Vieraanvaraisuudesta
Kun tämä teksti näkee päivänvalon, minä olen mitä suurimmalla todennäköisyydellä tervehtimässä jotakuta uusista kavereistani, joihin olen vaihtoaikanani tutustunut. Yhteiselon loppuessa vaihdettiin lukuisia yhteystietoja ja kutsuja pitkin ja poikin. Mi casa es su casa ja sitä rataa. No, kohteliaat eurooppalaiset viljelevät näitä paljon välttämättä sitä kuitenkaan tarkoittamatta. Välillä on vaikea tietää, että puhutaanko tässä nyt lämpimikseen vai tarkoitetaanko moista oikeasti.
Kyllä Suomessakin kutsutaan kylään tai sanotaan, että ”meidän pitäisi mennä joskus kahville” ihan vaan kohteliaisuuden vuoksi, sitä kovinkaan sydämen pohjasta toivomatta. Mutta kuitenkin valtaosassa tapauksista voi luottaa, että jos toinen kutsuu kotiinsa, silloin sinne on tervetullut. Mutta mistä sitä voi varmasti tietää, tarkoittaako toinen sitä vai ei?
Yksi melko hyvä indikaattori on se, monestiko kutsu toistetaan. Jos mainitaan ohimennen kerran ja sitten vaihdetaan puheenaihetta, ei kutsu välttämättä ole sieltä vahvimmasta päästä. Jos taas toinen moneen kertaan painokkaasti hokee, että "tule milloin vaan ja ovet ovat aina auki", niin voi jo hieman luottavaisemmin mielin lähteä kyläilemään. Lisäksi jos ehdotellaan ajankohtia, silloin yleensä tarkoitetaan kutsua oikeasti.
Loppujen lopuksi ikinä ei voi kysymättä ihan varmaksi tietää, että millä mielellä toinen kutsua esittää. Tutustuin nuorena internetissä moneen englantilaiseen ja he kutsuivat minua välillä kylään. Eipä aikakaan, kun otin ystäväni messiin ja hilpaisimme Englantiin yhtä ovea koputtamaan. Myöhemmin Miles totesi, ettei hän koskaan kutsua ihan vakavissaan tarkoittanut. Kaikeksi onneksi hän vakuutti moneen kertaan, että oli kuitenkin hyvillään, että suomaista suoraviivaisuutta noudattaen otimme kutsun tosissamme ja pistimme hänet seisomaan sanojensa takana.
Katsotaan kuinka moni näistä ”jos ikinä eksyt kaupunkiini, niin näytän sinulle paikkoja” -toteamuksista todella pitää paikkansa. Moni luottaa siihen, ettei toinen ikinä eksy juuri omaan maailman kolkkaan, mutta Euroopan ollessa pieni ja junien kulkiessa kaikkialle on jokainen kolkka vain pienen taipaleen takana. Saa nähdä, raporttia seuraa.
Kutsutko sinä ihmisiä kylään? Oletko joskus kutsunut kohteliaisuuttasi sitä kuitenkaan tarkoittamatta?
Kyllä Suomessakin kutsutaan kylään tai sanotaan, että ”meidän pitäisi mennä joskus kahville” ihan vaan kohteliaisuuden vuoksi, sitä kovinkaan sydämen pohjasta toivomatta. Mutta kuitenkin valtaosassa tapauksista voi luottaa, että jos toinen kutsuu kotiinsa, silloin sinne on tervetullut. Mutta mistä sitä voi varmasti tietää, tarkoittaako toinen sitä vai ei?
Yksi melko hyvä indikaattori on se, monestiko kutsu toistetaan. Jos mainitaan ohimennen kerran ja sitten vaihdetaan puheenaihetta, ei kutsu välttämättä ole sieltä vahvimmasta päästä. Jos taas toinen moneen kertaan painokkaasti hokee, että "tule milloin vaan ja ovet ovat aina auki", niin voi jo hieman luottavaisemmin mielin lähteä kyläilemään. Lisäksi jos ehdotellaan ajankohtia, silloin yleensä tarkoitetaan kutsua oikeasti.
Loppujen lopuksi ikinä ei voi kysymättä ihan varmaksi tietää, että millä mielellä toinen kutsua esittää. Tutustuin nuorena internetissä moneen englantilaiseen ja he kutsuivat minua välillä kylään. Eipä aikakaan, kun otin ystäväni messiin ja hilpaisimme Englantiin yhtä ovea koputtamaan. Myöhemmin Miles totesi, ettei hän koskaan kutsua ihan vakavissaan tarkoittanut. Kaikeksi onneksi hän vakuutti moneen kertaan, että oli kuitenkin hyvillään, että suomaista suoraviivaisuutta noudattaen otimme kutsun tosissamme ja pistimme hänet seisomaan sanojensa takana.
Katsotaan kuinka moni näistä ”jos ikinä eksyt kaupunkiini, niin näytän sinulle paikkoja” -toteamuksista todella pitää paikkansa. Moni luottaa siihen, ettei toinen ikinä eksy juuri omaan maailman kolkkaan, mutta Euroopan ollessa pieni ja junien kulkiessa kaikkialle on jokainen kolkka vain pienen taipaleen takana. Saa nähdä, raporttia seuraa.
Kutsutko sinä ihmisiä kylään? Oletko joskus kutsunut kohteliaisuuttasi sitä kuitenkaan tarkoittamatta?
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Retkeilyä
Mitä ystävien kanssa voi tehdä, muuta kuin leikkiä tyynysotaa? No, lähteä retkelle. En nyt tarkoita retkellä perinteistä eväsretkeä metsään, (vaikka sekin on puuhana varmasti hyvä idea), vaan päiväretkeä jonnekin muualle. Toiseen kaupunkiin, maalle, huvipuistoon. Erasmusten kanssa tuli tehtyä paljon retkiä, kun piti yrittää nähdä koko Englanti viidessä kuukaudessa ja yliopistomme opiskelijajärjestö järjesti bussiretkiä pitkin ja poikin. Tuli nähtyä esimerkiksi Oxford ja Lontoo, mutta ehdottomasti oma suosikkini oli Skegness ja sen huvipuisto Fantasy Island!
Lähdimme aamulla Loughborough’sta ja suuntasimme bussilla Skegnessiin, joka sijaitsee Englannin itärannikolla. Päivä oli viileähkö ja aurinko pilkisteli välillä usvan seasta, sen minkä pystyi, muttei se reissumieltä yhtään vähentänyt. Perille päästyämme suuntasimme heti ja välittömästi Fantasy Island -huvipuistoon. Siellä tulikin kieputtua ja pyörittyä koko päivä ja illalla pää oli enemmän tai vähemmän pyörällä. Katsokaa nyt vaikka tätäkin videota, minä olen toinen oikealta päin laskettuna. Erityisen riemastuttava on Achin ”Oh my god” -kommentti. Ei se niin paha ollut, kävin sen kahdesti.
(Tiedän, että video on liian iso, mutten saanut pienempää. Hemmetin systeemit.)
Kun olimme käyneet läpi kaikki suurimmat vuoristoradat ja muut hilavitkuttimet palasimme takaisin keskustaan ja kävimme vielä hetken nauttimassa merestä. Kahlailua, pallopelejä ja simpukan kuorien metsästystä; hyvä lopetus erinomaiselle päiväretkelle.
Kuva: Achi
Retket on loppujen lopuksi melko helppo järjestää. Ellei lähettyvillä satu olemaan huvipuistoa tai muuta retkikohdetta, voi aina lähteä tutustumaan lähikaupunkeihin muuten vain. Kuinka moni on esimerkiksi käynyt Seinäjoella? Tai Iisalmessa? Tai liekö tullut nähtyä Ristijärvi? Ei muuta kuin ystävät mukaan, bussiin tai junaan ja menoksi. Hyvässä seurassa pikkuruisinkin kaupunki saa ihan uusia ulottuvuuksia.
Missä sinä olet käynyt retkellä?
Lähdimme aamulla Loughborough’sta ja suuntasimme bussilla Skegnessiin, joka sijaitsee Englannin itärannikolla. Päivä oli viileähkö ja aurinko pilkisteli välillä usvan seasta, sen minkä pystyi, muttei se reissumieltä yhtään vähentänyt. Perille päästyämme suuntasimme heti ja välittömästi Fantasy Island -huvipuistoon. Siellä tulikin kieputtua ja pyörittyä koko päivä ja illalla pää oli enemmän tai vähemmän pyörällä. Katsokaa nyt vaikka tätäkin videota, minä olen toinen oikealta päin laskettuna. Erityisen riemastuttava on Achin ”Oh my god” -kommentti. Ei se niin paha ollut, kävin sen kahdesti.
(Tiedän, että video on liian iso, mutten saanut pienempää. Hemmetin systeemit.)
Kun olimme käyneet läpi kaikki suurimmat vuoristoradat ja muut hilavitkuttimet palasimme takaisin keskustaan ja kävimme vielä hetken nauttimassa merestä. Kahlailua, pallopelejä ja simpukan kuorien metsästystä; hyvä lopetus erinomaiselle päiväretkelle.
Kuva: AchiRetket on loppujen lopuksi melko helppo järjestää. Ellei lähettyvillä satu olemaan huvipuistoa tai muuta retkikohdetta, voi aina lähteä tutustumaan lähikaupunkeihin muuten vain. Kuinka moni on esimerkiksi käynyt Seinäjoella? Tai Iisalmessa? Tai liekö tullut nähtyä Ristijärvi? Ei muuta kuin ystävät mukaan, bussiin tai junaan ja menoksi. Hyvässä seurassa pikkuruisinkin kaupunki saa ihan uusia ulottuvuuksia.
Missä sinä olet käynyt retkellä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
