Älkää olko kauniita, olkaa mahtavia!

Tämä maailma on täynnä hienoja artikkeleita. Viimeisin minua suuresti riemastuttanut artikkeli oli Atlas Saarikosken Rumuutta kohti. Voi kun edes joka kolmas ajattelisi kuten Atlas.

Aluksi ajattelin, että no joopa joo. Taas yksi kirjoitus siitä, kuinka media luo kauneusihanteet ja paineet ja naiset konttaavat perässä kuin päättömät bambit. Olin haluton lukemaan Atlaksen sanoja, kuten ne on tarkoitus lukea: sympatiaa ja vaihtoehtoja pursuten.

Luin kuitenkin eteenpäin, kohtaan jossa Atlas lainaa Mia Mingusta. Sanat "älkää olko kauniita, olkaa mahtavia" pysäyttivät minut niille sijoilleni.

Kuva: Cali4beach

Mikä ihmeen logiikka on siinä, että kauneus on täsmälleen sitä, mitä saa purkista, tuubista ja paketista? Eikä ole logiikkaa siinäkään, että kaunista olisi se, mikä tehdään photoshopilla. Ihan yhtä epätodellista se on kuin vaikka Disneyn prinsessat. Yhtä harhaista olisi tavoitella Pocahontasin vyötäröä tai Jasminen tukkaa. Eikä ole Herculeksenkaan vartalo normaalimmasta päästä.

Ei kauneutta voi määritellä, pelkistää, yleistää tai alistaa myyntitarkoituksiin. Kauneus on niin paljon muutakin kuin symmetriset silmät tai oikean paksuinen tukka. Kauneus on itsevarmuutta, ryhtiä, hymyä, eloa, älykkyyttä, voimaa, karismaa ja rohkeutta. Sen sijaan, että keskittyisi olemaan kaunis, olisi paljon järkevämpää keskittyä vain olemaan mahtava!

Saimi Hoyer on sanonut, että täydellinen on tylsää. Se ilmentää hyvin sitä, miten ne piirteet, joita itse pidämme rumina, saattavatkin tehdä meistä juuri erilaisia ja sitä myöten mielenkiintoisia. Säröt ovat rikkaus, epäkohdat tekevät jännittäväksi.

On ihan turhaa viettää aikaa obsessoiden, ettei näytä keinotekoiselta unelmalta. On ihan turha jättää menemättä, sanomatta tai tekemättä vain siksi, että kuvittelee olevansa epäkelpoinen. Meidän tulisi jokaisen ottaa silmä käteen ja astua askel rumuutta kohti.


Kaipaan kommenttejanne! Onko olemassa joku universaali kauneuden ihanne, jonka nojalla kaikki muu on rumaa?

Mistä löytää kavereita, osa 12

Tänään etsitään pitkästä aikaa kavereita. Viimeeksi niitä etsittiin nimittäin valmistujaisista ja silloin oli vielä kesä. Tänään kaverinmetsästykseen lähdetään vähän hämmentävään suuntaan, nimittäin ruvetaan pelaamaan Facebook-pelejä.

Pelaten tuhlaa helposti tunnin, kaksi, viisitoista. Omani ja parhaan ystäväni aikarohmu on Scrabble, sitä kun voi ryökälettä pelata Facebookissakin. Scrabblen kyljessä on jännittävä pieni chat, jonka avulla pääsee juttelemaan vastapelurin kanssa.

En olisi koskaan tullut ajateleeksi, että Facebookin pelit voisivat olla kavereiden lähde, mutta sitten istuin vaihteeksi junassa ja salakuuntelin.

"Niin, minä huomasin, että sinä olet mennyt pariutumaan jonku soman brittipojan kanssa..?"
"Joo, niin siinä nyt sitten pääsi käymään."
"Mistä sinä semmoisen oikein löysit?"
"Noh.. *kröh* pelasin Facebookissa sellaista örkkisotapeliä ja siinä ohessa sitten rupesin juttelemaan tämän pojan kanssa ja sitten me juteltiin vähän lisää ja vähän lisää..."
"Sitten te näitte ja siitä se ajatus sitten lähti?"
"Juu, niin siinä kävi."

Tämän keskustelun kuultuani aloin katsoa sitä samaista Scrabblen chattia ihan eri silmin. Kyllä siellä monet rupattelevat, mutta jos ei itse jatka keskustelua liiemmin, se yleensä kuolee. Väitän kuitenkin, että jos vaan jatkaa keskustelua sinnikkäästi, saattaa siitä poikia kaveruus. Tai jopa parisuhde, kuten tytön tapauksessa kävi.

Scrabble on toki vain yksi vaihtoehto monien interaktiivisten pelien joukossa, jonka muassa voi pelitoveriin tutustua rupatellen. Jos joku sattuu tietämään, mikä oli se örkkisotapeli, johon junassa matkustanut tyttö viittasi, voi linkittää kommentteihin. Ja muitakin on. 

Löytäisitkö sinä kaverin pelaamalla pelejä? Mitä muuta peliä voi pelata Facebookissa kuin Scrabblea?

Ohjelmoi alitajuntasi

Epäonnistumisen päivästä puheen ollen. Mitä ihmissuhteisiin tulee, me voimme ohjelmoida alitajuntamme epäonnistumaan. Tai ainakin voimme ohjelmoida sen olemaan epävarma, pelokas, ennakkoluuloinen ja ainakin tusinan verran muita epäonnistumiseen johtavia adjektiiveja.

Lukekaa tämä artikkeli. Se on pelottava. On nimittäin tehty tutkimus, jossa osoitettiin, että testihenkilöiden alitajunta tiesi 7 sekuntia ennen tietoista mieltä, minkä päätöksen henkilö tulee tekemään. Seitsemän sekuntia on pieni ikuisuus aivojen ajassa.

Jos siis alitajuntamme on jo päättänyt valmiiksi, ettemme todellakaan voi mennä juttelemaan kiinnostavaoloiselle uudelle ihmiselle, tietoisen mielen eipäs-juupas -kinastelu on jotakuinkin yhtä tyhjän kanssa. Alitajunta tekee uskomattoman paljon asioita puolestamme: se hengittää, kontrolloi elimiä, ohjailee liikeratoja mutta myös arvioi tilanteita. Seitsemän sekuntia ennen kuin edes ehdimme tietoisesti ajatella asiaa.

Kuva: Lara Torvi

Nyt minä oletan: jos jankutamme itsellemme vuodesta toiseen, että ”minä en pysty, minä en pysty, minä en pysty” alitajuntamme ohjelmoituu ensisijaisesti ajattelemaan jokaisessa tilanteessa, ettemme me pysty. Mieti montako kertaa olet lähtenyt tilanteesta ja harmitellut, kun et tehnyt jotain, mitä olisit salaa halunnut. Oletko samalla miettinyt, mikä sinua varsinaisesti esti tekemästä? Oliko se alitajuntasi?

Uuden asian opettelu vaatii toistoja, että se jää niin sanottuun lihasmuistiin. Kun osaamme jotain lihasmuistilla, voimme keskittyä hienosäätöön lihasten ”muistaessa”, miten homma hoidetaan automaattisesti. Lihasmuisti, kuten mikä tahansa muukin muisti, oppii uutta.

Voimme koulia myös ajatuksiamme, tapojamme reagoida ja toimia. Emme tietenkään voi hallita alitajuntaa, eihän se muuten alitajunta olisikaan. Voimme kuitenkin upottaa asioita alitajunnan lihasmuistiin toistojen avulla. Meidän täytyy asettaa tietoisesti itsemme hankaliin tilanteisiin, jotta pääsemme eroon niistä alitajuisista reagointimalleista, jotka estävät meitä toimimasta haluamallamme tavalla.

Aihe kiinnostaa minua kovasti ja hämmentääkin vähäsen.  

Mitä oikeastaan päätämme tietoisesti ja minkä kaiken alitajunta hoitaa tietämättämme? Onko meillä sittenkään vapaata tahtoa? Kuinka pitkät jäljet esimerkiksi traumoilla on? Miten paljon toistoja vaatii, että alitajunnan voi ohjelmoida uudelleen?

Epäonnistu!

Me elämme kulttuurissa, jossa epäonnistuminen on kauheaa. Sananakin se on jo negaatio: onnistumisen vastakohta. Epäonnistuminen on häpeällistä ja se täytyy piilottaa, kuten onni konsanaan. Näin ei pitäisi olla. Siksipä onkin lanseerattu Kansallinen epäonnistumisen päivä ja se on kuulkaa tänään!

Vaikka päivä on suunnattu yritysmaailmaa silmälläpitäen, elää siinä totuuden siemen. Me pelkäämme aivan liiaksi epäonnistumista. Tuntuu, että epäonnistuminen on sellainen mörkö, että se jäädyttää Muumimamman kukkapenkkien lisäksi kaiken uskon tulevaisuuteen. Se lamaannuttaa ja estää meitä yrittämästä, ellemme voi olla varmoja lopputuloksesta.

Tämä on hedelmätön tapa ajatella. Monet parhaat asiat ovat syntyneet erehdyksen kautta, monet keksinnöt saaneet ideansa vahingossa. Epäonnistuminen sisuunnuttaa ja auttaa näkemään vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia. Vaihtoehtoisia ja ehkä jopa parempia!

Me olemme ihmeellisiä kananjalkoja kaikki, mitä tulee epäonnistumisen pelkoon, myös ihmissuhteissa. Emme puhu vieraille, koska pelkäämme… niin, mitä me oikein muka pelkäämme? Olen kysynyt tätä ennenkin: mikä oikeastaan on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Minun tekisi mieleni lisätä tähän lause niistä tekemättömistä asioista, joita vanhana katuu enemmän kuin tehtyjä. En kuitenkaan lisää, koska se on niin loppuun kulutettu. Sen sijaan haluan takoa jokaisen päätä pikkuisen valurautapannulla ja tolkuttaa, että itsestä se muutos tässä maailmassa lähtee.

Ellet sinä, juuri SINÄ SIINÄ, tee ensimmäistä askelta, ei sitä sinun puolestasi kukaan tee. Kaikki eivät ole rohkeita ja uskaliaita, eikä tarvitsekaan olla. Kaikki voimme kuitenkin päättää välillä tekevämme jotain senkin uhalla, että pieleen menee. Tänään on se päivä. Do your thing!


  
Epäonnistu!

BBF #7: Culture shock

Dear all, welcome to another episode of our exciting quest of understanding Finnish culture and people. Today’s topic in BeFriending Finland is culture shock and at what point it might hit you. If you enjoy this, be sure to check out parts #1, #2, #3, #4, #5 and #6 too!

Culture shock is what a traveler might experience when visiting cultures that differ that from home. Obviously. Of course every culture has its own things which might cause a “shock” reaction, even for the very well prepared foreigner.

It is what hits you after you stop marveling about all the new and exciting things: the snow, the quietness, the language, the silly, silent people…  It is after the "honeymoon" that you realize all the things that are just so different, and somehow WRONG, in the new environment.

 

It doesn’t necessarily have to be something bad to cause a shock reaction. Even things like kissing on the cheek might do it for, say, a Finn travelling in southern Europe. Even the smallest things might cause it.

Kuva: Alex Schweigert

When you need something from the store and they just don’t have it in their country… culture shock. When you act like you normally would at home and you just repeatedly get misunderstood… culture shock. When you try to get some thing done and nobody simply understands what you’re trying to say… culture shock.

The German girl I told you about earlier had a culture shock when she realized that our sausages taste like bread and the good ones are ridiculously expensive. I had culture shock when I visited Cyprus as a kid and saw all the stray dogs.  A friend of mine had a culture shock when she came across quite a few Parisians who were somewhat rude when they noticed that her French wasn’t any that good.

Coming to Finland isn’t any different. After some time here you will most probably experience a culture shock, at least to some extent. You will find the silent Finns extremely annoying. You will get frustrated with our quite selfish way of driving a car. At some point you just want to get home, when you meet a bunch of Finns and they act so very rudely, speak Finnish all the time and don’t open up easily.

But bear with it. Remember that eventually you’ll find a way to get a decent sausage. You’ll break in a Finn's personal space and get a true friend. You’ll learn how to throw a finger for a slow driver in the motorway. And you will find it comfortable to sit silent in a group.

After that point you will go back to marveling the exciting things. The snow, the language, the silly, silent people.

Have you experienced a culture shock? When was it? Did you get over it? How?

Henkisen alastomuuden vaikeus

Keskustelimme taannoin mustasukkaisten puolisoiden ja eri sukupuolta olevien kavereiden aiheuttamasta yhteentörmäyksestä. Kommenteissa Juho ystävällisesti linkitti Hugo Schwyzerin blogiin, jossa on käsitelty kiinnostavasti miehiä ja heidän naispuoleisia ystäviään. Suosittelen lukemaan jutun, se on oivaltava.

Artikkelissa Schwyzer, eli kavereiden kesken Hugo, pohtii henkistä alastomuutta erityisesti miesten kohdalla. Henkinen alastomuus on sitä, että uskaltaa näyttä tunteensa, olla heikko ja keskeneräinen ja itkeä. Hugo väittää, että vielä nykyäänkin tyttöystävä tai vaimo on monille miehille ensimmäinen tai ainoa henkilö, jonka edessä he voivat olla henkisesti alasti.

Kuva: Aldo Cauchi Savona

Vaikka haluaisin ajatella aikojen muuttuvan, tuntuu se, mitä Hugo kutsuu nimellä ”the guy code”, pitävän sitkeästi pintansa. Mieskoodi elää ajatusmalleissa, kuten ”pojat eivät itke” tai ”vain naiset juoruavat” tai ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa”. Eikö tällainen ajatusmalli olisi jo aikansa elänyt?

Jos oletetaan, että miehen olisi mahdotonta itkeä toisen miehen läsnä ollessa, korostuu naispuoleisten ystävien merkitys entisestään. Samalla, jos puoliso mustasukkaisuuksissaan estää miestään ystävystymästä toisten naisten kanssa, hän ampuu itseään jalkaan. Ennemmin tai myöhemmin tulee riita tai muu tilanne, jossa mies ei voi puhua kenellekään, ellei hänellä ole muita ystäviä kuin tyttöystävä itse.

Väitän, että miehilläkin on tarve puhua ja prosessoida asioitaan. On ihan ihmeellistä hapatusta väittää, että mies voi selvitä sisimpänsä runtelemista haavoista pelkällä viinalla tai nyrkkeilysäkillä. Ehkä ne auttavat, auttavat ne toisinaan naistakin. En kuitenkaan jaksa mitenkään uskoa, etteivätkö mies ja nainen tarvitse ihan yhtälailla kuuntelevaa korvaa ja lohduttavaa keskustelua.

Vai olenko väärässä? 

Mikä tämä tämmöinen mieskoodi oikein on vai onko sitä? Eivätkö miehet oikeasti voi puhua keskenään vaikeista ja kipeistä asioista? Mies, oletko sinä itkenyt toisen miehen edessä (urheilua ei lasketa)? Auttakaa minua näiden ajatusten kanssa!

Stressi estää ystävystymistä

Näin uskallan väittää oman elämäni ja muutaman ystäväni kokemusten perusteella. Vaikka ihmisen stressinsietokyky olisi miten erinomainen tahansa, yhteen elämänalueeseen stressi vaikuttaa ratkaisevasti. Se on uusiin ihmisiin tutustuminen.

Huomaan stressaavani silloin, kun ajatus uuden ihmisen opettelusta tuntuu suorastaan mahdottomalta. Näin kävi viime talvena, kun mukavanoloinen ulkomaalaistyttö yritti kaverustua kanssani. Elämäni stressitaso aiheutti kuitenkin sen, että pelkkä ajatus sai minut näkemään vihreitä palloja.

Kuva: Dave-F

Kun elämä on stressaavaa, menee ihminen helposti lukkoon, kun joku alkaa tehdä itseään tykö. Se, minkä pitäisi olla mukavaa ja kiinnostavaa, muuttuu lisärasitteeksi kaikkien muiden tekemättömien töiden seassa. Aina ei muutenkaan jaksa alkaa uutta ihmistä, mutta stressissä sitä ei ala senkään vertaa.

Jälkikäteen minua harmittaa, etten tutustunut mukavanoloiseen ulkomaalaistyttöön. Annoin epäilemättä itsestäni tarpeettoman tylyn vaikutelman. Torjuminen on kuitenkin oikea ratkaisu, jos stressaa muutenkin valmiiksi, sillä haluttoman asenteen aistii.

Onneksi vika on useimmiten tilanteessa ja tilanteen voi korjata vähentämällä stressitekijöitä.
Vai miten se nyt meni?