Lakkojen lokakuu!

Ihana Hanna haastoi eilen blogissaan Jokapäiväistä leipää lukijansa karkkilakkoon. Minäkin rupesin, koska yhdessä kärsiminen on solidaarista puuhaa. Ruvetkaa tekin! Siinä lakkotunnelmiin virittäytyessä tulin myös ajatelleeksi ihan omaa lakkoa. Nimittäin. Kun olimme ulkona ystäväni Mikon kanssa tiistai-iltana, tulimme puhuneeksi hymiöistä. Mikko ei ole eläessään käyttänyt ainoatakaan hymiötä, ei yhtäään kaksoispisteen ja kaarisulun yhdistelmää keskusteluunsa upottanut. Ja painokkain äänensävyin hän kertoi minulle, miten paljon hymiöiden viljely köyhdyttää kieltä ja ilmaisua.

Kuva: Andrew Goodall

Yhteinen ystävämme on ihastuttava suomen kieli, joka on ilmaisuvoimainen ja kaunis. Eihän sitä sovi köyhdyttää! Näin ollen haastan teidät kaikki mukaan HYMIÖLAKKOON! Ei siksi, ettenkö haluaisi teidän hymyilevän. Vaan siksi, että on aika haastaa aivot keksimään ja käyttämään hyödyksi vaihtoehtoisia ja parempia tapoja ilmaista itseään. Ja nyt sitten kuulen korvissani ääniä, jotka kysyvät, että ”ai niinku mitä muka?”. No esimerkiksi:

Kielelliset vastineet: Höh! Mitäää? Woot? Eikä! Mahtavuutta! Oijoijoijoijoi! Höpönlöpön. Lälläslää! Hihii. Iiiiiiih, ihana. Voi että oon mielissäni. Tykkään susta ihan kauheasti. Ihan hölmöä. Polijä! No niin just. TÄH??!? Ja sille joka ajattelee, että onko nyt Woot? sitten parempi kuin hymiö, sanon, että nämä ovat vain pikakorvikkeita. Ajatelkaa vaikka paljonko kaksoispiste-kauttaviivaa saa lämpimämmäksi, kun sen tilalle kirjoittaa: "Voi ei, onpa ikävä kuulla. Olen pahoillani. Todella kurjaa."

Korostukset: Eli lihavoinnit, kursivoinnit ja
alleviivaukset. Lihavointi ja alleviivaus toimivat myös Facebookin chatissa tähdillä ja alaviivoilla. Niillä saa mukavasti painotuksia normaaliin tekstiin. Ihan niin kuin CAPS LOCKILLAKIN, jonka käyttöön kuitenkin suosittelen harkintaa. Myös välimerkkejä voi käyttää kekseliäämmin. Joskus pelkkä ylimääräinen huutomerkki saa paljon aikaiseksi.

Hekottaminen: Hehehhehhehehehihihihihohohhooohoohooo! Hihittäminen ja muu iloitseminen ei suinkaan ole kiellettyä.

Ja sitten jos iskee ihan kauhea hymiöhimo, kädet täristen on sortumaisillaan, melkein jo tapailee kaksoispiste-näppäimen reunaa, näkee unia O-kirjainten ja alaviivojen yhdistelmistä, ei millään voi enää elää ilman yläväkäsiä, niin sitten voi käyttää korvikehoitona kuvalinkkejä. Onko nyt vähän paljon kivempi nähdä kuva kuin kaarisulku?

Kuva: Pacdog

Joten siskot ja veljet, liityttekö rinnalleni hymiöttömän lokakuun rintamaan?

PS. Alaks olee? on nyt myös Facebookissa! Käykää ihmeessä tykkäämässä. Facebookin puolelle tulee pienempiä ystävyyshuomioita ja muuta jännää jännän äärelle eksyttäessä.

Miten kieltäydytään kohteliaasti?

Aina toisinaan sitä joutuu ihminen hämmentävän tilanteen eteen: pitäisi kieltäytyä kohteliaasti kutsusta, tarjouksesta tai ehdotuksesta. Ja kuinka se sitten tehdään? No, ei kannata tehdä niin kuin minä teen, olla kieltäytymättä lainkaan ja löytää itsensä tilanteista, joissa ei todellakaan haluaisi olla. Ne tilanteet ovat vain kaikkien osapuolten kiusaamista, eivätkä siksi ole se helppo ratkaisu, jollaiseen monesti houkuttelisi sortua.

Juttelimme aiheesta ihanan Suvin kanssa, kun häntä oli vähintäänkin hämärä poika pyytänyt kahville liikennevaloissa. Suvin päässä olivat risteilleet ajatukset, kuinka tästä nyt kieltäytyisi ja masentuukohan se poika ihan täysin ja luopuu toivosta pakit saatuaan. Mielestäni jälkimmäinen on pakkeja antaessa se olennainen. Kuinka kieltäydytään sievästi niin, että toiselle jää silti edes jonkinlainen usko itseensä.

Kuva: Todd Huffman

Lähtökohtaisesti ei missään tapauksessa kannata vain tokaista, että ”no en lähe!” ja kääntää selkäänsä. Tai jättää kokonaan vastaamatta esimerkiksi sähköpostiin. On myös jotakuinkin väärin nauraa tai irvistää. Melkein yhtä loukkaavaa, kuin jättää vastaamatta, on myös heittää joku vakiolatteus, kuten ”tämä ei nyt johdu sinusta, minä vain olen nyt sellaisessa elämäntilanteessa”. Jokainen sinkku jättää minkä tahansa elämäntilanteen sillä samalla sekunnin siunaamalla kun Prinssi tai Prinsessa Uljas päättää koputtaa olkapäähän ja pyytää ulos.

Voi tietenkin valehdella olevansa varattu. Mutta tämä jättää pyytäjän vähän roikkumaan. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että kannattaa jäädä hollille odottelemaan, että jos toisen parisuhde kariutuu, niin se on menoa sitten? Kannattaa myös tehdä pikakalkulaatio päässään, mikä on todennäköisyys sille, että valheestaan jää kiinni. Ei siis ehkä se paras idea. Paitsi, jos on oikeasti varattu, sitten tämä on ihan validi kieltäytymismetodi.

Voi tietenkin todeta, että ”en mä nyt oikein pysty”. Siihen on hyvä (tilanteen niin salliessa) lisätä joku selittävä määre: ”koska olen umpisolmussa jonkun toisen ihmisen vuoksi”, ”kun minulla ei ole sinulle yhtään aikaa”, ”koska olen allerginen sinisilmäisille pojille”. Lisäksi olisi suotavaa pehmentää torjuntaa lisäämällä jokin älä lannistu -lausahdus mallia: ”mutta oli kiva, kun pyysit”.

Karkeasti kohteliaan ja armollisen kieltäytymisen kaava menisi siis jotakuinkin näin: Ensin kiitetään, koska toinen on ollut huomaavainen ja kiinnostunut. Sitten kieltäydytään ja selitetään, että toinen tietää, miksei lykästänyt. Lopuksi kannustetaan, ettei toinen masennu ja lakkaa yrittämästä. Lopuksi on syytä hymyillä rohkaisevasti. Vai mitä olette mieltä?

Oma lempparini IRC-gallerian yhteisöistä on: Alaks olee? En mä kerkee ku lähetää just kauppaa. Kävisiköhän tämä kohteliaasta kieltäytymisestä?

Ilmaisia haleja

Halaaminen on mukavaa. Siinä ihminen pääsee lähelle toista, mikä on tärkeää. Lapsesta asti ihminen kaipaa kosketusta, ymmärtääkseen kehonsa rajapintaa ja tunteakseen itsensä rakastetuksi. Kun muutin pois kotikaupungistani Kajaanista nykyiseen asuinkaupunkiini, olin aluksi ihan hukassa, koska en tuntenut täältä tarpeeksi ihmisiä, jotka olisivat halipulaani taltuttaneet.

Ajan saatossa tilanne on onneksi korjaantunut, mutta on niitäkin, jotka eivät saa tarpeeksi haleja koskaan. Ja siksi onkin onni, että jotkut ovat valmiita jakamaan haleja kaikille. Free Hugs Campaign on levinnyt myös Suomeen, sillä olen nähnyt ainakin kolme kertaa Ilmaisia Haleja –kyltin ja sen mukana ihmisä jakamassa haleja kaikille niitä kaipaaville ja haluaville.



Free Hugs Campaign lähti, kuten tällaiset yleensä, liikkeelle yhdestä miehestä. Juan Mann saapui yksinään lentokentälle, eikä häntä ollut kukaan ottamassa vastaan. Seuratessaan ympärillään halauksin tervetulleeksi toivotettavia kanssamatkustajia häneen iski haikeus. Toive halatuksi tulemisesta sai hänet kirjoittamaan kylttiinsä Free Hugs ja asettumaan vilkkaimman käytävän varteen seisomaan.

Omaa lehmää ojasta kaivaessaan tapahtui kuitenkin jotain mullistavaa. Hänen kylttinsä tarjouksen käytti ensimmäisenä hyväkseen nainen, joka oli murheellinen, koska kyseinen päivänä oli hänen tyttärensä kuolinpäivän vuosipäivä. Kaiken lisäksi hänen koiransa oli kuollut samana aamuna. Juanin vilpitön ja välittävä halaus sai naisen hymyilemään ja tämä riitti vakuuttamaan hänet siitä, että ihmiset tarvitsevat ilmaisia haleja.

Ja nyt niitä ilmaisia haleja jaetaan sitten ympäri maailman. Kerrankin ilmiö, jonka leviämisestä olen iloinen. Viimeisimmäksi ilmaisiin halauksiin törmäsin Madridissa, kuten kuvakin kertoo. Joka kerta olen ilmaisen halauksen lunastanut, kun sellaisia olen nähnyt tarjottavan. Koskaan ei voi tulla liikaa halatuksi. Ja ehkä joku päivä minäkin rohkaistun ilmaisten halien antajaksi. Sitä varten on liikkeen aloittaja kirjoittanut ja Krista Brennan kuvittanut 70-sivuisen Free Hugs Guidenkin.

Sitä ennen halin muita ohimennen ihan muuten vain. Halitko sinä?

Onko ystävyys tavarasidonnaista?

Eilisen sentimentaalisen tilityksen jälkeen voidaan palata jälleen takaisin normaaliin päiväjärjestykseen ja kommentoida vaihteeksi erästä artikkelia. Perjantain (24.9.2010) Aamulehdessä oli kysytty lastenpsykiatrilta vastinetta kulutustutkimuksen väitteeseen, jonka mukaan ”lapsi, jolla ei ole samanlaisia harrastuksia, teknisiä laitteita tai muotivaatteita kuin muilla, on vaarassa syrjäytyä”.

Kulutustutkimuksessa oli käynyt ilmi, että ne lapset, joiden vanhemmilla ei ole varaa tarjota lapsilleen muodin mukaisia villityksiä, jäävät helpommin syrjään muista. Jutussa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen lohdutti lukijoita sanoen, että hänen mielestään ”ystävyys ja kaveruus syntyvät enemmän sielujen sympatian kuin hienojen romppeiden varaan”. Sinkkonen myönsi kuitenkin, että lapset, joilla on vanhanaikaiset vaatteet, tulevat helpommin kiusatuksi.

Kuva: D. Sharon Pruitt

Okei, kuten Sinkkonen mainitsee, kiusaaminen ei ole uusi ilmiö. Aiemminkin olen kirjoittanut kiusaamisesta ja keskustelussa jäätiin siihen näkemykseen, että kiusaamista tapahtuu ja siihen pitäisi puuttua, mutta keinoja ei oikein tunnu löytyvän. Jos pukeutuu eri tavalla kuin muut, tulee kiusatuksi helpommin, tämä on melkolailla selvää. Se on väärin, mutta jostain syystä lapset toimivat lapsuusiässä näin. Myöhemmin sitä erilaisuutta aletaan etsiä sitten oikein väkipakolla ja erottautumiseen pyritään hyvinkin radikaalisti. Mutta ellei lapsuudessa ole kuin muut, on maalitaulu.

Kulutustutkimus on ehkä oikeassa. Näin luulen siksi, että kun maailma muuttuu vähän kerrallaan yhä enemmän brändi-, imago- ja ulkomuotokeskeiseksi, alkavat useammat asiat vaikuttaa siihen, tuleeko lapsi hyväksytyksi. Jos ennen riitti se, että pukeutui suurin piirtein kuin muut, niin nyt kaikilla pitää olla kännykkä, mp3-soitin ja joku siisti harrastus. Se, että Sinkkonen ”on edelleen sitä mieltä”, että sielujen sympatia riittää ystävyyteen, ei oikein riitä vakuuttamaan minua.

Minäkin uskon kyllä siihen, että varsinainen ystävyys ei katso tavaroita tai harrastuksia. Mutta valitettava tosiasia on se, että lapsi, jota muut kiusaavat, jää helpommin ilman kavereita, vaikka sielussa olisi miten paljon sympatiaa. Ja muistellaanpa hetki omaa lapsuutta, ihan samalla lailla siellä oli ne jutut, mitkä kaikilla vaan piti olla. Minun ala-asteiässäni se oli Tamagotchi. Ehkä nykyajan meno on hurjaa siksi, että mittasuhde tuntuu paisuvan.

En kuitenkaan ole psykologi, enkä ekonomi enkä muukaan näiden alueiden asiantuntija, joten kaipaisin teidän näkemyksiänne. Kallistutteko kulutustutkimuksen vai lastenpsykiatrin näkemyksen puoleen? Entä onko tämä vain lasten maailman ilmiö vai voiko ihminen jäädä ilman kavereita myös vanhempana, ellei ole ajan hermolla?

I miss you lovely Erasmus people

Today’s entry is dedicated to my dear Erasmus friends and is therefore written in English. Please do forgive me for the chosen language and all the mistakes I make with it.

As I’ve told you before, I was an Erasmus student last spring in the University of Loughborough. Even though the town is small and pretty much uninteresting I still spent the most amazing spring there with the most amazing people. Finding friends while studying abroad is fairly easy. Especially when one attends to an exchange program, since all the people brought together by the program are in the same situation. Lost, excited and looking for friends.

First you get to know as many people as possible. But later on and quite naturally you start to spend more and more time with a smaller group. I think the key to the question why you spend most time with particularly these people is sipmly how you feel around them. Or to be exact, how they make you feel.

With my group I could always be me. No matter how odd, how crazy, how silly, how Finnish. If I was sad, there was always a shoulder I could lean to and a friend who would hug me lungs-crushingly-tight. If I was happy there was always somebody to laugh with me adding another half to my joy. If I felt like going out, just a quick call and another Erasmus friend would join me in whatever I wanted to do. If I was being crazy there was always a voice of reason or somebody even crazier. They made me feel wanted. And important. And those are pretty good feelings.

And this is why I miss England, I miss Loughborough. Not just the travelling, partying, studying, eating and chatting. But the people. Lately I’ve spent too much time thinking about the things we did together, things someone said and situations we experienced together. Too much, because it makes me quite sad and because I know that no matter what, what has passed has passed. But on the other hand, I can’t think about it enough because all the memories make me happy. I can’t think about these people enough because they truly are one hell of a group of people. And that is why I miss them more than I never imagined I could.

I know this entry probably doesn’t have much value for my readers. But since I’m sitting in my room, listening to all the songs we danced to and sang together, crying my eyes out, this is the only thing that feels right writing. And there’s only on thing I want to tell them with this entry.

I love you guys.

Miten saa kavereita, osa 5

Jos haluat, että tuntemattomat ihmiset alkavat jutella kanssasi kadulla, lainaa koira. Tai vauva. Koiran lainaaminen on parempi idea, kuin vauvan lainaaminen ja ehdottomasti tilapäisempi ratkaisu kuin koiran ostaminen. Suosittelen valitsemaan koiran, joka ei aiheuta pelkoa lainaajassa eikä ympäristössä ja jonka hallinta on varmaa. Ehkä myös sellainen, jollaisen itsekin kuvittelisi haluavansa. Kaikista parhaimman lopputuloksen saa koiranpentua lainaamalla. Mutta ellei valinnanvaraa ole, mikä tahansa lähipiiristä löytyvä nelijalkainen toimii.

Olen ollut mukana lenkittämässä useampaakin eri koiraa ja joka kerta olemme pysähtyneet matkalla jorisemaan jonkun vieraan kanssa ummet ja lammet. Joskus kyseessä on toinen koiranomistaja, joskus muuten vaan koirista pitävä ihminen, joka polvistuu luvan saatuaan lutustelemaan, heittäen välillä asiaankuuluvia kysymyksiä myös omistajalle. Johtopäätelmä: ihmiset lähestyvät helpommin koiraa kuin ihmistä. Johtopäätelmä 2: ihmiset juttelevat mieluusti ihmisille jostain helposta aiheesta, eli koirasta.

Kuva: The Marmot

Koiran lenkittäminen on jokapäiväistä hommaa, eikä ketään voi aina huvittaa tehdä sitä. Olettaisin, että koirien omistajat olisivat mielissään, jos joku tarjoutuisi toisinaan viemään koiran pitkälle lenkille, niin että omistaja saisi puuhata jotakin muuta. Enkä minä ainakaan laittaisi pahakseni, jos oma koirani toimisi avustustehtävissä ystävystyttäjänä. Olettaen siis, että minulla olisi koira.

Tietysti koiranomistajan pitää voida luottaa lenkittäjään, eikä lainattua koiraa tietenkään saa kohdella pelkkänä ihmiskontaktien välineenä. Mutta jos yhdellä koiran lainaamisella saadaan hyvä mieli sekä koiralle, lenkittäjälle että omistajalle, ei voi olla ihan poskettoman huono idea. Vai voiko?

Se vielä sanottakoon, että jos tietää saavansa koiran suosiolla kiinni ja koiran käyttäytyvän hyvin, kannattaa koira viedä koirapuistoon. Koirien juostessa pitkin ja poikin, ei omistajilla (tai lainaajilla) ole oikeastaan mitään muuta tekemistä, kuin keskustella keskenään. Mahtava huomaamattoman ystävystymisen formaatti.

Lainaisitko sinä koiran? Entä lainaisitko koiraasi?

The Algorithm for Making Friends

Olen viettänyt viimeaikoina epäterveellisen määrän aikaa televisiosarjan The Big Bang Theory parissa. (Linkki saattaa spoilata.) Se on mahtavuutta ja käsittelee ystävyyttä erinomaisen viihdyttävästi. Suosittelen lämmöllä koko sarjan katsomista, mutta jos se ei tule kysymykseen, niin tsekatkaa kuitenkin iki-ihanan Sheldonin algoritmi ystävystymisestä.



Oletko katsonut The Big Bang Theory:a?

Tapaus: Sinusta tuli onnetar

Sattuipa iltana menneenä, että olimme paikallisessa anniskeluravintolassa ystäväni Hannan kanssa. Parantaessamme maailmaa ja vähän rinnakkaistodellisuuksiakin pistin sivusilmällä merkille, että viereisessä pöydässä istui poikajoukko. Kun Hanna sitten jätti minut hetkeksi yksin istumaan, lähestyi seurueen ulommainen poika minua, muiden pistäessä takkia päälle ja tehden lähtöä.

Pojalla oli käsissään viisi lasinalusta viuhkaksi aseteltuna ja hän sanoi: ”Hei. Sinusta tuli onnetar ja nyt sinun pitäisi valita näistä yksi.” Samalla hän ojensi lasinalus-viuhkaa hivenen lähemmäksi. Totesin siihen, että minulla on yleensä huono tuuri ja saan aina Mustan Pekan, johon hän vakuutti, että neljä korttia viidestä on hyviä kortteja. Otin toisen oikealta ja kiitin. Poika kiitti takaisin, sanoi hei ja poistui lasinalusia selaten. Käänsin kädessäni olevan pahviläpyskän ja löysin puhelinnumeron.

Voitte kuvitella hämmennyksen määrän. Se oli valtava. Päässäni risteili kysymyksiä kuten ”Mitä juuri tapahtui?”, ”Oliko joka alusessa sama numero vai oliko todella kyse arvonnasta?” ja "Kuka arpoi ja mitä?". Ja näin omaperäisen ja vekkulin lähestymistavan riemastuttamana tietenkin lähetin viestiä tuohon numeroon. Numeron takaa paljastui Markku (nimi muutettu), joka tunnusti kirjoittaneensa joka korttiin oman numeronsa, varmistaakseen arpaonnensa. Ei voi poikaa tyhmyydestä syyttää.

Vaikka tarina ei kerro, mitä sitten tapahtui, mielestäni tässä on kuitenkin oivallinen esimerkki. Pienellä mielikuvituksen kipinällä saa ihmeitä aikaiseksi ja vaikka joidenkin mielestä tällaiset tempaukset ovat ehkä turhanpäiväistä hapatusta, toiset (allekirjoittanut mukaan lukien) tarttuvat näihin paljon helpommin kuin niihin iänikuisiin kahvikutsuihin. Markku oli erilaisen lähestymistapansa kanssa selvästi jo voiton puolella, koska kyseinen tempaus hymyilytti minua vielä seuraavanakin päivänä.

Näitä lisää! Siis ei vaan minulle, vaan ylipäätään. Kuten Markun tapauksesta huomaamme, hätä keinot keksii. Ja ei niiden kummoisia keinoja tarvitse olla. Viisi lasinalusta ja kynä on jo aika hyvä alku.

Mitä mieltä sinä olet tempauksista?

Odottavan aika on ikuisuus

Käsi ylös kaikki ne, jotka ovat joskus kiipineet pitkin seiniä ja odottaneet ikuisuudelta tuntuneen ajan tekstiviestiääntä, jonka kuuluminen on sitten aiheuttanut kevyen rytmihäiriön. (\o) Erinäiset ystäväni ovat sympaattisesti taputelleet minua olkapäälle ja kertoneet, että parisuhteen vakiintumisen myötä sitä kaipaa välillä takaisin aikaan, jolloin kaikki oli epävarmuudesta jännää ja jolloin ei voinut tietää, että koska toinen vastaisi vai vastaisiko ikinä. Samaan hengenvetoon he sanovat, että olen aika onnekas, kun saan elää tuon jännityksen kerta toisensa jälkeen. Voin kertoa: ei lohduta.

Kaikki me odotamme jotain. Harvassa ovat ne ihmiset, jotka eivät mitään odottaisi, olipa se sitten viikonloppua, joulua, kesää tai kuuta nousevaksi. Mutta kaikista tuskaisinta on ihastuneena ja jännittyneenä vahdata viestintälaitetta ja odottaa pienen kirjekuoren saapumista näytön reunaan. Ja vielä tuskaisempaa on sitten havaita, että viestissä operaattori kertoo, että ”sinulle on lasku”.

Kuva: Syaheir Azizan

Vaikka ikuisuuden mittakaavassa pari viikkoa on ihan lyhyt aika, se tuntuu ihan käsittämättömän kauhean pitkältä, kun se pitäisi viettää odottaen. Odottaen varmistusta sille, onko kiipinyt seinille turhaan, onko taas säpsähdellyt, hätkähdellyt ja saanut pieniä sydänkohtauksia syyttä suotta. Kun odottaa, että saisi ottaa toisesta edes jonkinlaista tolkkua, aika muuttuu kummallisen venyväksi, muodottomaksi janaksi erinäisiä lukemia, jotka eivät etene eivätkä kulu.

Noina hetkinä sitä ei juuri mitään muuta toivoisi, kuin että se viesti viimein tulisi, ja päästäisi piinasta. Että sitä voisi varmuudella tietää, missä mennään, mihin suuntaan ja kenen kanssa. Että koittaisi se aika, kun ei tarvitsisi odottaa, jännittää ja muuttua kurpitsaksi pelkästä poukkoilemisen määrästä. Että saisi olla vakiintunut, tylsä ja yllätyksetön.

Mutta samalla ystävien sanoissa on paljon totuutta. Kun sitä kädet täristen tarttuu luuriin ja tuntee kummallista kihelmöintiä, se tuntuu käsittämättömän kivalta. Se voltti, minkä maailma tekee, kun oikea nimi lukee lähettäjänä, on erityislaatuisen voimakas. Maailman valaiseva hymy, jonka tuon ikiajat odotetun viestin sisältö saa aikaan, on ihan omaa laatuaan. Ja vaikka sitä sitten jossain kohtaa taas pettyisi, niin ainakin voi yrittää lohduttautua ajatuksella, että ennemmin tai myöhemmin se jännittävä, kihelmöivä odottamisen ja seinäkiipeilyn aika tulee taas.

Miten keskustelu avataan?

Minä puhun paljon, välillä liikaa. Puhun kaupan kassoille, lehdenjakajalle, naapurinmummoille, kavereiden kavereille ja joskus itseksenikin. Äitini on joskus oikeutetusti tokaissut, etten voi ymmärtää ujoudesta ja sen vaikeudesta mitään, koska en itse ole ujo. Tämä on ihan totta. En voi ikinä tietää miltä tuntuu, kun haluaisi sanoa jotain, mutta ei uskalla tai osaa. Mutta voin yrittää kertoa esimerkkejä, millaisilla tavoilla minä keskusteluja avaan ja toivoa, että siitä voisi olla jotain apua.

Loogisesti ajatellen keskustelun voi avata kahdesta suunnasta, joko kiinnittämällä huomiota johonkin läsnä olevaan elementtiin tai puhumalla jostain ylisestä. Läsnä olevia elementtejä ovat esimerkiksi sää ja ympäristö, joista sää on luonnollisesti se helpompi. Yleisiä asioita voivat olla uutiset, ilmiöt tai ikuisuuskysymykset. Keskustelun avauksessa uutiset ovat kaikista helpoin tie.

Eli kun kohtaa mummon, on helpointa jaaritella ensin säästä, koska sää on aina läsnä. Sää on reilusti läsnä myös postinjakajan elämässä ja jos se kyseisenä päivänä on erityisen huono, voi aina aloittaa kertomalla, miten mahtavaa on, että hän tuo postin siitä huolimatta, että ulkona sataa nyrkinkokoisia rakeita. Toisen kehuminen työssään tai muissa toimissa on aina hyvä idea muutenkin.

Kuva: gwaar

Juna-asemalla voi aina lähteä keskustelemaan muiden kanssa yleisistä asioista eli siitä, kuinka kävellen olisit jo perillä. Sää yllättää junat ja autoilijat joka vuosi, siitä saa aikaiseksi keskustelun tai pari. Uudet junamaatit toimivat häthätää muutaman kuukauden ja taas löytyy puhuttavaa, kun jonottaa lippuluukulle.

Lounasruokalassa luonnollisesti kysytään ensin, että saako tähän istua. Jos sen jättää siihen, se jää siihen. Mutta jos samaan hengenvetoon jatkaa, miten aina onnistuukin tulemaan syömään siihen pahimpaan ruuhka-aikaan, saattaa keskustelu viritä siitä. Sitten voi jatkaa puhumalla ruoan laadusta, hinnasta ja mausta, keskustella natriumglutamaatin vaaroista ja todeta, että kasvisruoka on joka päivä samanlaista oranssia mössöä. Jos ruuhkaa ei ole, voi mukavanoloiselta ihmiseltä mennä kysymään, että "saisinko istua tähän, kun yksin syöminen on niin tylsää?".

Kuva: James Emery

Kaupan kassalla voi keventää tunnelmaa kommentoimalla omia ostoksiaan jotenkin. Yleisin kommentti ollessani kioskintyttö oli ”Karkkipäivä...”, millä selitettiin makeisostoksia. Se oli ihan kiva heitto, koska siihen saattoi heittää takaisin, että ”ai, eikö se olekaan joka päivä?”. Minä taasen heitin karkkipäivän kerran viehättävälle naismyyjälle, joka tokaisi: ”ja minä kun luulin, että tänään on vaan torstai”. Muitakin kommentteja voi keksiä tilanteen mukaan, mutta pyydän, jos viivakoodin lukija ei lue jotakin tuotetta, älkää sanoko: ”se on sitten varmaan ilmainen, ehe he”. Sen sijaan voi kysyä vaikka, että ”Eikö se meinaa totella sua?”

Jos saapuu tilanteeseen, jossa on ryhmä ihmisiä jo paikalla, pääsee keskusteluun mukaan reilusti vaan kysymällä, että ”mistä täällä puhutaan?”. Se on hyvä avaus myös esimerkiksi juhlissa, jos vaihtaa seurueesta toiseen. Kun saa vastauksen, voi siihen sitten heittää jotain jatkoksi. Tai jos ei keksi, niin aina voi kommentoida, että ”no ainakin teillä on mielenkiintoisemmat jutut, kuin tuolla nurkkaporukalla, jotka puhuvat [insert aihe tähän]”. (Pidä kuitenkin huoli, ettei nurkkaporukka kuule kommenttia.)

Yleisesti ottaen yksityiskohtaan tarttuminen on helppo tapa aloittaa, voi napata jokin asia ympäristöstä ja kommentoida sitä. Tai miettiä joku arkielämän sattumus, jonka voi jakaa. Myös televisio-ohjelmat ovat melko hedelmällinen maaperä keskustelun aloittajaksi. Ja aina voi kysyä jotain. Näin syksyllä voi udella, tietääkö kukaan sienimetsiä tai harrastuspaikkoja tai vaikka city-kumppareita.

Onko sinusta vaikea aloittaa juttelua? Millaisiin aiheisiin sinun mielestäsi on helppo tarttua?

ps. Muista myös viisi tapaa aloittaa keskustelu tienristeyksessä!

Tapaus lettukestit

Muistatte ehkä, että tein taannoin lupauksen. Lupasin laittaa joka viikko aikaa ystävyydelle tehden jotain erikoisempaa, jonka normaalisti ajan puutteessa välttäisin. Se on lähtenyt hieman kankeasti käyntiin, sen myönnän. Mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja kun kajaanilaiset ystäväni kysyivät, voisiko luonani lettukesteillä, en nihkeillyt vaan lupasin ruveta paistajaksi.

Niin sitten eilen illalla ystäväni Juliuksen juostessa kaupasta lisää kananmunia, virittelimme Laurin kanssa lettupannun ja tarpeet valmiiksi. Lupaukseni mukaan paistoin pinon lettuja ja hitaasti pöytä valui täyteen ihania ihmisiä. Siinä söimme lettuja ja taistelimme pimeyttä vastaan kynttilän valossa, kun tupakeittiöstäni edelleen puuttuu lamppu...

En keksi parempaa tapaa viettää maanantai-iltaa, kuin lettuja paistaen ja hyvässä seurassa syöden. Taikinan tekoon menee tuskin kymmentä minuuttiakaan, paistamiseen puoli tuntia ja jos paistamisessa vuorotellaan, ne valmistuvat sivussa kun jo syödään.

Tässä varmuuden vuoksi lettuohje:

1 l maitoa
2-3 kananmunaa
2 tl suolaa
3 tl sokeria
5 dl jauhoja
4 rkl öljyä tai sulatettua voita

Sekoita kaikki keskenään astiassa, anna turvota puoli tuntia, paista voilla, nauti hillon ja ystävien kanssa.

PS. Olen selvästi vaikuttunut ihanan neiti Mak:n Onnellisuuden vuodesta, sillä juuri viime kirjoituksessaan neiti Mak lettukesteili ystäviensä kanssa.

Syyshurmaa ja ystävyystunteja

Nyt on ihana aika vuodesta. Värit hiipivät puihin, ilma on aamuisin kirpeä, iltaisin on tunnelmallisen pimeää. Päivät ovat kuitenkin kohtuullisen pitkiä, eikä ole vielä liian kylmäkään. Ja mikä parhainta, on se sama uuden alkamisen tunne, mikä tuli ennen aina siitä, kun sai muutaman uuden kouluvaatteen ja uudet koulukirjat. Uutta, jännää, syksy.

Kuva: elbfoto

Syksyisin voi myös huijata itseään muuttamaan tapojaan, koska arkea suunnitellaan uudelleen. Aikatauluja muokataan, harrastuksia aloitetaan, suunnitelmia tehdään. Sinne voi sekaan sujauttaa jotain uutta kuin varkain ja toivoa, että se sujahtaa osaksi arkea ja rytmiä. Viikosta voi kuin huomaamatta napata yhden tunnin ja antaa sille uuden tarkoituksen. Minä antaisin sille nimeksi ystävyystunti ja tässä lista asioita, joita tuona tuntina voisi tehdä:

• pitkä kirje sellaiselle ystävälle, joita näkee harvemmin
• piipahdus kotimatkalla jonkun oven taakse
• puhelu mummolle tai ukille
• ylimääräinen kuppi kahvia lounaan jälkeen
• portinpielessä suustaan kiinni jääminen naapurin kanssa
• Skype-sessio sisaruksen kanssa
• poikkeaminen lähipubiin työkaverin kanssa
• lahjan tai kortin itse tekeminen
• Facebookissa kaikkien ystävien hyvien statuspäivitysten peukuttaminen
• perusteellinen kommentti blogiin / foorumikeskusteluun

Ystävyystunnin funktio ei olisi se, että tekisi sitä, mitä muutenkin tekee ystäviensä kanssa mielellään. Vaan sitä, mikä kaiken muun alle aina hautautuu ja tekemättä jää ja ehkä jotain, mitä tietoisesti välttelee. Esimerkiksi minä en pidä sähköpostista yhtään välineenä, en tykkää lainkaan kirjoittaa sähköpostia ja siksi se lipeää aina listan viimeiseksi. Sähköpostia on kyllä kiva saada ja minulla on muutama hyvä ystävä, joihin pidän yhteyttä ainoastaan sähköpostilla. Mutta tarvitsisin ystävyystuntia, jotta se patistaisi minua sähköpostilaatikolle vähintään kerran viikossa.

Tarvitsisitko sinä ystävyystuntia? Tai kenties jotain muuta tuntia? Mikä tunti se olisi?

Enemmän aikaa, vähemmän hammasrattaana oloa

Minä olen mielissäni. Tällä kertaa olen mielissäni Helsingin Sanomien verkkosivuilta löytyvästä artikkelista, joka käsittelee rauhoittumista ja sen vaatimaa rohkeutta. Artikkelissa Johanna Korhonen pohdiskelee, että vaikka nyky-yhteiskuntamme pyörittää kiivasta markkinataloutta ja kaikki tuntuu pyörivän tuloksen, talouden ja tehon ympärillä, saattavat ihmiset kuitenkin tarvita jotain muuta. Ehkä sittenkin tarvitsemme aikaa ja rauhaa.

Degrowth-ilmiö, jota Aamulehden sunnuntailiitteissä tutkailtiin 29. elokuuta, on kaikua samasta ajatuksesta. Se on havainnointia siitä, että jatkuva kasvu onkin ehkä mahdotonta, kiireen ja stressin uhalla koneiston pyörittäminen ei ehkä olekaan välttämätöntä ja että systeemi ei ehkä palvelekaan muita kuin ihan ylimmän portaan ihmisiä. Korhonen kirjoittaa: ”Hallitusti rauhoittuneessa yhteiskunnassa jokainen ehtisi huomata olevansa olemassa. Kaikkea aineellista olisi vähemmän, mutta aikaa, ajatuksia, unta ja hengitystilaa enemmän.” Vähemmän rahaa ja lisää aikaa on tietysti ajatusleikki, mutta se on mielestäni leikkimisen arvoinen ajatus.

Kuva: GenBug

Olen aiemmin kysynyt, että mitä ja ketä varten elämme elämäämme. Mitä siis tapahtuisi, jos yhteiskunnassamme alkaisi tapahtua hallittua rauhoittumista? Minä luulen, että etsiytyisimme toistemme seuraan enemmän. Ellemme olisi aina kiireisiä, väsyneitä ja stressaantuneita, me tekisimme enemmän asioita toistemme kanssa. Elän ihastuttavassa haavemaailmassa, jossa ihmiset, joilla olisi enemmän aikaa, katsoisivat vähemmän telkkaria. Televisio on pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen helppo ratkaisu. Elän myös sellaisessa utopiassa, jossa rauhallisempi yhteiskunta vähentäisi mielenterveysongelmia ja toisi enemmän kirpputoreja. Ihmisillä olisi aikaa käydä poimimassa ystäviensä omenapuista ylimääräisiä omenoita. Ja mennä spontaanisti iltateelle useammin.

Luonnollisesti vähempään tyytymisen ajatus herättää runsaasti keskustelua. Jaakko Koivula> kirjoittaa blogissaan, että degrowth-ajattelu ajaa ”pysähtyneisyyden tilaan, jossa kilpailu olisi kielletty, yksilö alistettu ja ihmisrotu rauhoitettu tajuttomaksi” ja tätä hän pitää dystopiana. Hän korostaa myös, että ihmiselle on luonteenomaista itsensä ylittäminen, kilvoittelu ja yrittäminen ja näin ollen degrowth kääntää kehityksen kelloa taaksepäin vieden meidät takaisin heimoyhteiskuntaan.

Kuva: ralphbijker

Mutta täytyykö itsensä ylittäminen, kilvoittelu ja rohkeus kanavoida nimenomaan markkinatalouden kasvuun? Emmekö voi kasvattaa kilpaa vaikka tomaatteja? Toisekseen, kuka sanoo, että olisimme onnellisempia nyt kuin heimoaikana? Okei, olemme selvästi olleet tyytymättömiä johonkin, sehän kehityksen suurin motivoija on. Emme jaksaneet kävellä, keksimme pyörän. Mutta menneissä ajoissa on paljon sellaista hyvää, minkä ei olisi soinut tuhoutuvat teollistumisen myötä. Eikä kohtuutaloudella haeta takaa ihmiskunnan totaalista lamaannusta. Sillä haetaan takaa yhteiskuntaa, jossa niiden, jotka eivät halua kokoajan pyrkiä isompaan, nopeampaan ja parempaan, ei sitä tarvitsisi tehdä. Se olisi ilmapiiri, jossa olisi ihan okei ottaa vähän hitaammin, tehdä vähän vähemmän töitä, kuluttaa hieman vähemmän ja istua aloillaan enemmän. Ilman, että siihen kaatuisi koko markkinatalous ja syöksyisi lamaan koko yhteiskunta.

Tietenkään kaikki eivät kasvun hiljentämistä kannata; osa haluaa viettää valtaosan elämäänsä pyrkien oman tonttinsa suurentamiseen, osa haluaa vain tehdä töitä. Mutta tämä ei päde kaikkiin. Siitä kertoo ehkä se, että hurjan moni ystävistäni suositteli Facebookissa Korhosen artikkelia luettavaksi. Ja kuten Korhonen kirjoittaa, rauhoittumisen tahdosta kertoo sekin, ettei kansa halua pidentää työuriaan yhtään enempää. Osa meistä haluaa enemmän aikaa ja enemmän mahdollisuuksia kanavoida aikansa toisin.

Minä tuhlaisin aikaa ihmisiin. Mihin sinä aikasi laittaisit?

Sokeuttava silmänilo

Rakkauden sanotaan olevan sokea. Sillä ilmeisesti viitataan siihen, että rakastunut ihminen näkee rakkautensa kohteessa vain ne ihanat puolet ja antaa anteeksi kaikenlaista, koska kaiken maailman hormonit kehossa pistävät järkipuolen ihan sekaisin. Mutta ei se ole vain rakastumisen ilmiö. Olen nyt huomannut ympäristössäni, että myös ihastuneet ihmiset tuntuvat olevan paitsi sokeita ja kuuroja myös mykkiä.

Ystävättäreni ihastui hiljattain komeaan nuoreen mieheen. Kuviossa ei olisi mitään väärin, mutta tämä komea nuori mies tekee hänelle ohareita tämän tästä. Koko ystäväporukka on ihan käärmeissään ja valmiita pistämään komean nuoren miehen rahtipaketissa Grönlantiin. Mutta ystävätär on niin ihastunut, että on valmis sulattamaan oharit ja antamaan anteeksi.

Kuva: nyki_m

No, kukaanhan ei oikeasti tiedä, miten fantastisen ihanaa kahden ihmisen keskinäinen aika on ja millaisia muiden silmiin anteeksiantamattomia törppöilyjä sen takia voi sivuuttaa. Mutta voiko ihastuksissaan oikeasti sokeutua niin pahasti, että tulee antaneeksi kävellä ylitseen, koska se toinen on vaan niin ihana? Itsekin olen pari kertaa meinannut mennä pää edeltä orapensaaseen jonkun elämää ihanamman ihmisen takia. Tai olen mennytkin ja ihan päistikkaa. Eikä aina itse tule tajunneeksikaan, miten väärässä sitä voi jonkun ihmisen suhteen olla.

Kun ystävät yrittävät sitten vaivihkaa kertoa, että tätä yksilöä ei kannattaisi ehkä kovin kauaa katsella, kun se kohtelee sinua niin väärin, sitä ei halua missään tapauksessa kuulla. Ja valtaosa kieltää koko asian. Eikä sitä tietenkään voikaan aina tietää, ovatko ystävät vain ylisuojelevaisia vai ehdottomasti oikeassa. Mutta mikä on liikaa? Jos suhteen alkuvaiheessa ihastuksen kohde vaihtaa vaivalla valmistetun illallisen paperitöiden tekoon, millä todennäköisyydellä hän tulevaisuudessa jättää paperipinot sikseen tullakseen kotiin päivälliselle?

Mitä te tästä kaikesta ajattelette? Auttakaa flunssasta muhjuuntunutta ajatteluani ja kertokaa, että missä se raja oikein menee, mitä voi sulattaa ja mitä ei.

Karhunpoika sairastaa

Sairastaminen on ikävää. Olipa kyseessä pikkuruinen flunssa tai sänkyyn kaatava kokonaisvaltainen vatsatauti. Kipeänä oleminen on juuri sitä aikaa, kun yksin oleminen tuntuu ikävimmältä. Tietysti omaa sängynpohjalla ruokottomaksi muhjuuntunutta olemusta ei haluaisi kenenkään näkevän. Paitsi ehkä parhaan ystävän, joka on varmasti nähnyt pahempaakin.

Minulla on käynyt hyvä tuuri, sillä vaikka yksineläjä olenkin, on sairastamistani aina helpottanut ystävä tai pari. Vaikka muiden vaivaaminen tuntuu ikävältä, on puolentoista viikon influenssa melko toivoton kokemus, ellei joku tuo välillä kaupasta mustaviinimarjamehua. Jos ei voi kotikotiin kömpiä sohvalle perheen paijattavaksi, on ystävän auttava käsi heti seuraavaksi parasta, mitä sairastava voi toivoa.

Elämme pahinta flunssa-aikaa, yksi toisensa jälkeen joutuu hetkeksi vuoteen omaksi. Kun soittaa kaverille ja kuulee tämän olevan flunssan kourissa, on todellinen ystävyyden teko kysyä, voiko hänelle viedä kurkkupastilleja ja carmolis-tippoja, vaikka kuinka tekisi mieli pysyä turvavälin päässä sairastavasta.

Minäkin olen kipeä ja siksi päivitykset ovat jääneet viime päivinä vähemmälle. Jospa se tästä pian helpottaa. Nyt kuitenkin teekupin kimppuun. Millä sinä taltutat syysflunssan?

Friends will be friends

Huomenia. Koska keskiviikkona uitiin niin syvissä vesissä, etten vielä torstaiksikaan toipunut, otetaan tänään vähän kevyemmin. Eli kuunnellaan vanhempi viisu ystävyydestä.



Hyvää viikonloppua kaikille!

Silikset ja solikset ja tekoripset

Aamulehdessä oli tässä menneenä sunnuntaina artikkeli Kymppiplussan tytöt. Se kertoo tytöistä, jotka laittavat kuussa noin 200 euroa kauneuden ylläpitoon. Siis sellaisen yleistyvän purkkikauneuden, josta on viljaniittyjen Elovena-neitien kauneus kaukana. Artikkelissa korostettiin, että rahalla ei saa onnea, mutta rahalla voi ostaa sellaisia asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Eli siis ripsi- ja hiuspidennyksiä, solariumkäyntejä ja rakennekynsiä.

Tästä tuhannet ajatukset sitten ajautuivat umpisolmuun päässäni. Ensinnäkin, tekevätkö nämä asiat todella onnelliseksi? Millaisessa ajassa elämme, jos onnen saa solarium-rusketuksella? Onko se helppoa aikaa, jos vartti UV-lampun alla tuo onnen? Ehkä niitä ulkoisia lisäosia käytetään välinearvoina jonkun muun onnen saavuttamiseksi: ystävyyden, rakkauden, työpaikan, sosiaalisen statuksen. Ja tästä seuraa kysymys, millaisessa ajassa elämme, jos yksikään noista vaatii silikonirinnat!

Tytöt kommentoivat Aamulehden jutussa, että kaunis ulkonäkö on käyntikortti. Ja että jos jokin kohta itsessä ärsyttää, miksi sitä ei saisi korjata. Mutta ärsyttääkö meitä oikeasti pienet huulet, lyhyet ripset, keltainen hammasluu, pienet rinnat, littanat pakarat tai vaalea iho vai olemmeko vain kasvaneet sellaisen yhteiskunnan tuotteiksi, joissa meidän oletetaan olevan ärsyyntynyt noista asioista? Että sitten joku plastiikkakirurgi tai kauneussalonki voi tarjota meille näppärän parin sadan euron ratkaisun. Ja taas kassakoneet kilisee.

Kuva: Capture Queen

Eikä tämä ole vain naisten ilmiö. Miehet tulevat ehkä askeleen perässä, mutta hiusten värjäämisestä ja kuntosalilla kehon rakentamisesta on yllättävän lyhyt matka solariumin kautta hampaiden valkaisuun ja siitä hiuslisäkkeisiin. Ja tästä herääkin kysymys, että missä se raja sitten menee? Mikä itsensä muokkaaminen on vielä ihan normaalia ja arkipäiväistä, mikä on vasta muuttumassa sellaiseksi ja päätyy siksi sunnuntailiitteen spekuloivaksi uutistekstiksi?

Onko meidän maassamme todella niin paljon rumia ihmisiä, että Aamulehden artikkeliinkin oli löydetty roppakaupalla nuoria ihmisiä, joilla on jos jonkinlaiset pidennykset. Ja loppujen lopuksi eihän tämä uusi ilmiö ole. Aikanaan kiristettiin naiset korseteilla niin laihoiksi, että pyörtyilivät hapenpuutteessa pitkin pihoja. Afrikan heimoista pitkää kaulaa kauniina pitävät venyttävät sitä rengas toisensa perään; lopulta niska ei jaksa enää kannatella päätä ilman renkaita. Madventures esitteli jaksossaan, kuinka lasten naamoihin viillettiin arpia, koska sitä pidettiin heimotunnuksena, joukkoon kuulumisen merkkinä. Onko meidän versiomme kasvo-arvista ja venytetyistä kauloista vetyperoksidilla valkaistu tukka ja laserilla valkaistut hampaat?

Kaikista eniten minua artikkelissa kuitenkin huolestutti Suomen nuorisobarometrin johtajan Sami Myllyniemen kommentti. Hän kertoi, että barometrin mukaan nuoret eivät enää sitoudu ystäviin niin kuin ennen, vaan ystävistä on tullut markkinatavaraa. Vähän niin kuin aiemmin pelkäsinkin. Onko tämä syy vai seuraus vai vain osa ilmiötä? Keskitymmekö yksilöllisyyteen, koska emme kiinny ystäviimme enää vai emmekö kiinny ystäviimme siksi, että voisimme keskittyä yksilöllisyyteen?

Ja vielä yksi juttu. Artikkelin lopussa mainittiin, että nuoret kuitenkin arvostavat edelleen perhearvoja ja haluavat enimmäkseen loppujen lopuksi vain normaaliksi mielletyn elämän: perheen, työn ja kodin. Jos nämä nuoret jo tässä iässä hylkäävät pysyvät ystävyyssuhteet yksilöllisyyden tieltä, kuinka he koskaan voivat oppia pysyttelemään parisuhteessa? Ja jos kaiken tämän ulkonäköön laitetun rahan ja ajan tulokseksi haetaan kuitenkin puolisoa ja perhettä, miten sukupolvet toisensa jälkeen ovat ennen meitä onnistuneet moisessa ihan ilman rakennekynsiä, silikoniosia ja valkaisevia aineita?

Niin monia kysymyksiä. Mitä sinä ajattelet?