Luin tenttiin, sain ajatuksia. Niinkin voi käydä. Tällä kertaa aiheena oli filosofia, tarkemmin etiikka. Kahlattuani läjäpäin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä on hyvä, miten eletään hyvää elämää, miten ratkaistaan eettiset ristiriitatilanteet ja kenellä on oikeus määritellä moraaliset normit, viimeisestä kappaleesta kimppuuni hyökkäsi Aristoteles. Tuo joka paikan filosofi oli eläessään ehtinyt tietenkin keksiä ratkaisun myös hyvän elämän ongelmaan.
Vaikken Aristoteleen hyve-etiikkaa ongelmattomana pidäkään, enkä siihen sokeasti luottaisi, tykkään Aristoteleen ajatuksista. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen tehtävä maailmassa on toteuttaa päämääräänsä eli telosta. Kellon telos on näyttää aikaa tarkasti, puutarhurin telos on kasvattaa hyvin kasveja ja ihmisen telos on älyllisten ja moraalisten hyveiden harjoittamista. Aristoteles piti ihmisen korkeimpana hyvänä onnea eli eudaimonia ja tuo onni muodostuu mielen aktiivisuudesta.
Aristoteleen ajatuksista vaikuttui myös Alasdair MacIntyre, jonka kehittelemä virtuismi päätyi lopputulokseen, että ”ihmisellä on olemus, joka määrittelee hänen todellisen päämääränsä”. Etiikka on tie siitä, millaisia olemme nyt, siihen millaisia voisimme olla, jos toteuttaisimme olemuksellisen luonteemme, eli teloksen.
Kiinnostavinta tässä kuitenkin on, että sekä Aristoteles että MacIntyre ovat sitä mieltä, että hyveellinen toiminta on mahdollista vain yhteisössä. ”Hyveet eivät liity henkilökohtaisiin haluihin ja intresseihin ja niiden tyydyttämiseen, vaan niillä on tärkeä tehtävä yhteisön toiminnassa. Ystävyys on hyvin tärkeä hyve silloin, kun se perustuu yhteiseen käsitykseen ihmisen hyvästä ja sen edistämisestä. Kaikkien hyveiden harjoittaminen edellyttää, että löytää oman paikkansa yhteisössä ja hoitaa sen tehtäviä tai rooleja kunnolla: vanhempana, opettajana, ystävänä ja niin edelleen.”
Lisäksi virtuismi kokee, että kun individualistinen yhteiskunta syntyi ja perinteinen yhteisöllinen yhteiskunta väistyi markkinatalouden vaatimuksia vastaavan yksilökeskeisen ajattelutavan alta, hävisi myös ”ihminen” funktionaalisena käsitteenä. Eli käytännössä kun aloimme ajatella minäkeskeisesti, poikkesimme myös polulta kohti onnellista elämää, sillä hyveellinen elämä, joka on eudaimonian pohja, on mahdollista vain osana yhteisöä.
Olemme iät kaiket olleet vaikka mitä mieltä siitä, mitä hyvä elämä on. Enkä sano, että virtuismi on nyt se ainoa oikea tapa katsoa tätä maailmaa, mutta sillä on puolensa. Olen valmis kyseenalaistamaan, että onko uusi aika aina vanhaa parempi ja olemmeko todella onnellisia juuri tässä ajassa. Olen monesti pohtinut, että olisimmeko sittenkin onnellisia, jos saisimme elää heimoissa, osana suurempaa laumaa. Ehkä hyvää ja onnellista elämää olisikin toteuttaa hyvän ihmisyyden päämäärää osana toisistaan välittävää yhteisöä? Ja toisaalta, onhan meillä edelleen yhteisöjä ja sosiaalisia rooleja, ne ovat vain hyvin erilaisia menneisyyteen nähden.
Kuka sanoo, mikä noista ajoista edusti parhaiten hyvää elämää?
Mielestäni kuitenkin selvää on, että tarvitsemme toisia ihmisiä. Ja hyvä ja moraalinen elämä on aina sidoksissa muihin ihmisiin. Sillä jos olisimme maailmassa yksin, voisimme toimia miten tahansa, sillä ainoa joka noista päätöksistä kärsisi, olisimme me itse. Mutta heti, kun kuvioon tulee muita ihmisiä, astumme etiikan alueelle. Joskus on syytä tinkiä omista intresseistään, jotta yhteinen hyvä täyttyisi. Joten mitä itsekeskeisemmäksi yhteiskuntamme muuttuu, sitä suurempi riski on, että livumme kauemmas moraalisen, yhteisöllisen, hyvän elämän toteuttamisesta. Kaksi tuhatta vuotta vanhoine ajatuksineenkin Aristoteles on jännän äärellä. Vai onko?
Lainaukset kirjasta Pietarinen & Poutainen : Etiikan teorioita (Gaudeamus, 1998)
maanantai 17. tammikuuta 2011
perjantai 14. tammikuuta 2011
Aika veijareita
Elokuvateatterimme on vallannut uusi suomalaisen elokuvan taidonnäyte. Veijarit. En odottanut elokuvalta paljoa, en oikeastaan yhtään mitään. Siksi olinkin positiivisesti yllättynyt. Kaiken sen Syntynyt rellestää –kappaleen kuvaksitulemisen ohella, tai ehkä jopa sen sijasta, se oli elokuva ystävyydestä. Kertomus kahdesta parhaasta kaveruksesta, joista toista vie villiys ja toista rakkaus kuin pässiä narussa.
Usein me pelkäämme eniten, että asiat muuttuvat. Että yksi päivä heräämme ja huomaamme, ettei elämämme olekaan enää sitä mitä se oli ennen. Ja joskus juuri tuollaiseen hetkeen ajaa rakkaus. Ei oma, vaan parhaan ystävän. Niin käy myös Sakulle ja Ässälle. Ja siitä alkaa kehittyä tilanne, joka johtaa leffan sloganiin: ”Täs nyt on ollu vähän kaikenlaista.” Tuossa ehdoin tahdoin entisestä kiinni pitämisen, elämän muuttumisen ja ystävyden säilymisen mökelikön kuvailussa elokuva onnistuu hyvin.
Nurksen ohjaama, Leppilammen ja Luusuaniemen tähdittämä kaveruuselokuva on koristeltu somilla naisilla ja sävytetty Riston musiikilla. Soppahan se on, mutta kyllä tuon ennemmin syö kuin selkäänsä ottaa. Kun lopputekstit vielä alkavat sanalla ”Ystäville!”, en voi muuta kuin sulaa. Jos et vielä tiedä, mitä tekisit viikonloppuna, niin mene vaikka katsomaan Veijareita.
(Varoitus, video sisältää voimakkaita kohtauksia.)
Usein me pelkäämme eniten, että asiat muuttuvat. Että yksi päivä heräämme ja huomaamme, ettei elämämme olekaan enää sitä mitä se oli ennen. Ja joskus juuri tuollaiseen hetkeen ajaa rakkaus. Ei oma, vaan parhaan ystävän. Niin käy myös Sakulle ja Ässälle. Ja siitä alkaa kehittyä tilanne, joka johtaa leffan sloganiin: ”Täs nyt on ollu vähän kaikenlaista.” Tuossa ehdoin tahdoin entisestä kiinni pitämisen, elämän muuttumisen ja ystävyden säilymisen mökelikön kuvailussa elokuva onnistuu hyvin.
Nurksen ohjaama, Leppilammen ja Luusuaniemen tähdittämä kaveruuselokuva on koristeltu somilla naisilla ja sävytetty Riston musiikilla. Soppahan se on, mutta kyllä tuon ennemmin syö kuin selkäänsä ottaa. Kun lopputekstit vielä alkavat sanalla ”Ystäville!”, en voi muuta kuin sulaa. Jos et vielä tiedä, mitä tekisit viikonloppuna, niin mene vaikka katsomaan Veijareita.
(Varoitus, video sisältää voimakkaita kohtauksia.)
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Ihminen tarvitsee sydänystävän
Istuin iltateellä ystävättäreni luona, kun hän sanoa täräytti keskustelun lopetukseksi, että ”jokainen ihminen tarvitsee sydänystävän”. Ei minulla asiaan paljon lisäämistä ollut. Kotimatkalla aloin kuitenkin miettiä, että miksi näin on. Miksi me tarvitsemme sydänystävän? Miksei riitä pussillinen uusia?
Sydänystävä on ystävä, joka on ollut elämässä kauan. Uusi ystävä voi olla kyllä tärkeä ja rakas, mutta sydänystävyydeksi ystävyys muuttuu vain ajan kanssa. Sillä vain ajan kanssa toisen oppii tuntemaan hyvin, vaikkei ehkä koskaan täydellisesti. Vain aika opettaa tietämään, mitkä piirteet ovat pysyviä, mitkä tilapäisiä, mitkä muuttuvia, mitkä olennaisia, mitkä eivät. Eikä sydänystävä koskaan vaadi, että meidän pitäisi olla muuta kuin mitä olemme.
Jotta joku ihminen pääsee sydämeen, häneen täytyy voida luottaa koko sydämestään. Ja sellainen luottamus on saavutettavissa vain ajan ja avautumisen kanssa. Siksi sydänystävälle pitää voida puhua lähestulkoon kaikesta. Ainakin niistä asioista, jotka ovat tärkeimpiä. Sydänystävyksiä yhdistää myös kyky olla toisen kanssa hiljaa.
Ja ennen kaikkea: sydänystävyyteen kuuluu halu nähdä vaivaa. Halu tutustua toiseen, halu nähdä ja jutella, halu pitää yhteyttä, halu pitää ystävyyttä yllä. Yhteisen tekemisen ei tarvitse olla kummoistakaan, kunhan toinen on sellainen, että hänen kanssaan on hyvä olla. Silloin sitä aikaa antaa toiselle mielellään.
Sydänystävyys on siis lujaa ja kestävää. Mutta miksi me tarvitsemme sellaista ystävyyttä? En tietenkään tiedä, mutta esitän hyviä arvauksia: Siksi, että sydänystävälle emme voi valehdella samalla tavalla kuin valehtelemme itsellemme, koska ystävä huomaa sen. Sydänystävälle ei tarvitse kertoa tarinoiden taustoja jonkun tapahtuman selittämiseksi, koska ystävä tietää ne jo. Sydänystävä tuntee pahimmat pelot ja syvimmät haavat ja ymmärtää, miksi toinen reagoi asioihin niin kuin reagoi. Vain sydänystävä oppii kaikki huonot päivämme ulkoa ja pyytää yötkin sisään. Esimerkiksi siksi.
Sydänystävä on ystävä, joka on ollut elämässä kauan. Uusi ystävä voi olla kyllä tärkeä ja rakas, mutta sydänystävyydeksi ystävyys muuttuu vain ajan kanssa. Sillä vain ajan kanssa toisen oppii tuntemaan hyvin, vaikkei ehkä koskaan täydellisesti. Vain aika opettaa tietämään, mitkä piirteet ovat pysyviä, mitkä tilapäisiä, mitkä muuttuvia, mitkä olennaisia, mitkä eivät. Eikä sydänystävä koskaan vaadi, että meidän pitäisi olla muuta kuin mitä olemme.
Jotta joku ihminen pääsee sydämeen, häneen täytyy voida luottaa koko sydämestään. Ja sellainen luottamus on saavutettavissa vain ajan ja avautumisen kanssa. Siksi sydänystävälle pitää voida puhua lähestulkoon kaikesta. Ainakin niistä asioista, jotka ovat tärkeimpiä. Sydänystävyksiä yhdistää myös kyky olla toisen kanssa hiljaa.
Ja ennen kaikkea: sydänystävyyteen kuuluu halu nähdä vaivaa. Halu tutustua toiseen, halu nähdä ja jutella, halu pitää yhteyttä, halu pitää ystävyyttä yllä. Yhteisen tekemisen ei tarvitse olla kummoistakaan, kunhan toinen on sellainen, että hänen kanssaan on hyvä olla. Silloin sitä aikaa antaa toiselle mielellään.
Sydänystävyys on siis lujaa ja kestävää. Mutta miksi me tarvitsemme sellaista ystävyyttä? En tietenkään tiedä, mutta esitän hyviä arvauksia: Siksi, että sydänystävälle emme voi valehdella samalla tavalla kuin valehtelemme itsellemme, koska ystävä huomaa sen. Sydänystävälle ei tarvitse kertoa tarinoiden taustoja jonkun tapahtuman selittämiseksi, koska ystävä tietää ne jo. Sydänystävä tuntee pahimmat pelot ja syvimmät haavat ja ymmärtää, miksi toinen reagoi asioihin niin kuin reagoi. Vain sydänystävä oppii kaikki huonot päivämme ulkoa ja pyytää yötkin sisään. Esimerkiksi siksi.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Miten hymyillään?
Ihmisillä on erilaisia pulmia. Pulmia, kuten kuinka paistetaan kala uunissa tai kuinka irrotetaan kalkkisaostumat kaakeleista. Mutta joku piruparka oli eksynyt seuraamme googlettamalla "kuinka hymyillään". Tiedätkö sinä kuinka hymyillään? Miten ihmeessä antaa vastaus moiseen?
Fysiologisesti en osaa kertoa, miten hymyillään. Tiedän kuitenkin, että sillä on jotain tekemistä kasvon lihasten kanssa. Ja kuten mitä tahansa muitakin lihaksia, myös kasvon lihaksia voi treenata. Ota siis peili kauniiseen käteen ja ala nostella suunpieliä tarmokkaasti ylöspäin. Samalla voi ajatella hymyilyttäviä asioita.
Hymyilläkseen voi ajatella sitä tunnetta, kun koiranpentu nuolee sormia. Miettiä miltä näyttää, kun ystävä avaa oven. Muistella miltä tuntui herätä lapsena jouluaattoaamuna. Voi palata hetkeen, jolloin lumihangessa pyörittyään palaa saunaan ja koko ihoa kihelmöi. Tai miettiä sitä hetkeä, kun puhelin viimein soi. Voi ajatella miten mukavalta tuntuu, kun kevään aurinko lämmittää nenää. Tai kun upottaa varpaat hiekkaan. Tai kahlaa polvia myöten meressä. Tai muistella sitä kertaa, kun näki maailman kauneimman ihmisen ensimmäisen kerran.
Voi miettiä täytekakkua. Tai karjalanpiirakoita. Tai sitä hetkeä, kun sai todistuksen ja kesäloma alkoi. Tai miltä tuntuu mennä puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Voi muistella sitä tunnetta, kun sai ajokortin. Tai oppi ajamaan polkupyörällä. Tai kuuli päässeensä kouluun tai töihin. Voi miettiä miltä tuntuu, kun katsoo kadulla jotakuta silmiin, kääntyy perään katsomaan ja huomaa, että toinenkin kääntyi. Voi muistella sitä hetkeä, kun ensimmäinen lentomatka oli ohi ja pyörät osuivat kiitorataan. Tai sitä tunnetta, kun herää keskellä yötä ja tajuaa, että vielä saa nukkua muutaman tunnin.
Hymyilyttääkö?
Fysiologisesti en osaa kertoa, miten hymyillään. Tiedän kuitenkin, että sillä on jotain tekemistä kasvon lihasten kanssa. Ja kuten mitä tahansa muitakin lihaksia, myös kasvon lihaksia voi treenata. Ota siis peili kauniiseen käteen ja ala nostella suunpieliä tarmokkaasti ylöspäin. Samalla voi ajatella hymyilyttäviä asioita.
Hymyilläkseen voi ajatella sitä tunnetta, kun koiranpentu nuolee sormia. Miettiä miltä näyttää, kun ystävä avaa oven. Muistella miltä tuntui herätä lapsena jouluaattoaamuna. Voi palata hetkeen, jolloin lumihangessa pyörittyään palaa saunaan ja koko ihoa kihelmöi. Tai miettiä sitä hetkeä, kun puhelin viimein soi. Voi ajatella miten mukavalta tuntuu, kun kevään aurinko lämmittää nenää. Tai kun upottaa varpaat hiekkaan. Tai kahlaa polvia myöten meressä. Tai muistella sitä kertaa, kun näki maailman kauneimman ihmisen ensimmäisen kerran.
Voi miettiä täytekakkua. Tai karjalanpiirakoita. Tai sitä hetkeä, kun sai todistuksen ja kesäloma alkoi. Tai miltä tuntuu mennä puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Voi muistella sitä tunnetta, kun sai ajokortin. Tai oppi ajamaan polkupyörällä. Tai kuuli päässeensä kouluun tai töihin. Voi miettiä miltä tuntuu, kun katsoo kadulla jotakuta silmiin, kääntyy perään katsomaan ja huomaa, että toinenkin kääntyi. Voi muistella sitä hetkeä, kun ensimmäinen lentomatka oli ohi ja pyörät osuivat kiitorataan. Tai sitä tunnetta, kun herää keskellä yötä ja tajuaa, että vielä saa nukkua muutaman tunnin.
Hymyilyttääkö?
perjantai 7. tammikuuta 2011
Mitä sä täällä yksin istut?
Joulun aikaan kommenteissa käytiin keskustelua yksin baariin lähtemisestä. Kävi ilmi, että kynnys yksin lähtemiseen on korkea siksi, että ei halua muiden näkevän itseään yksin baarissa istumassa. Ymmärrän tämän kyllä, sillä toisen kysyessä ”Mitä sä täällä yksin istut?”, voi olla vaikea keksiä siihen mitään sanottavaa. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta!
Jos joku tuttava (joihin muuten yllättävän vähän törmää yksin baariin lähtiessään) tulisi minulta kysymään, että mitä minä paikalla yksin teen, vastaisin luultavasti: ”No odotin sinua, tietenkin.” Paitsi, jos kyseessä on joku tuttava, jonka seuraan en kaipaa. Silloin sanoisin ehkä varaavani Paulille paikkaa. Mutta muitakin ratkaisuja tilanteeseen on. Voi olla rehellinen ja sanoa, että ”lähdin etsimään kiinnostavia ihmisolentoja” tai heittää, että ”keräilen lasinalusia, joten tulin lähteille”.
Ehkä on helpompi lähteä tilanteeseen, jossa yksin ololle voi olla looginen ”syy". Esimerkiksi jos lähtee kuuntelemaan stand up:ia tai livemusiikkia, voi utelijoille aina vastata, että ”no lähdin yksin, kun muut eivät hyvän päälle ymmärrä”. Ja aina voi lisätä, että ”mutta istu sinä toki seuraksi”. Yksinlähtemisen syitä voi olla myös kaverin tekemät oharit, jolloin voi sanoa, että ”kaverin piti tulla, mutta kun se sairastui mahatautiin, niin ajatteli, että ei yhden mahataudin tarvitse kahden iltaa pilata”.
Voitaisiin kuitenkin ajatella, ettei yksinololle tarvitsisi olla mitään syytä. Toivon, että ajan saatossa tähän kansaan juurtuu uudenlaisia vaikutteita: tapa puhua vieraille muutenkin kuin iskemismielessä; tapa jättää rauhaan yksinistuva, joka näyttää siltä, ettei hän halua puhua kenellekään; tapa rohjeta lähteä yksin ulos ja lyöttäytyä muuhun seuraan; tapa puhua muille muutoinkin kuin kaatokännissä. Ehkä, kuka tietää. Se tapahtuu yksi ihminen kerrallaan.
Lisäksi on syytä muistaa, että yksin baariin lähtevä ei välttämättä ole yksin kovin kauaa. Ja silloin ei yhdelläkään tutulla ole mitään ihmettelemistä. Ja aina voi itse mennä juttelemaan muille ja siten olla askeleen edellä. Yhtä kaikki olen sitä mieltä, että jos näette jonkun tuttavan istumassa yksin baarissa, älkää kysykö että ”mitä sä täällä yksin teet?”. Yksin lähteminen vaatii kanttia ja uskallusta ja sitä pitäisi rohkaista, ei ihmetellä.
Mitä sinä sanoisit utelijalle? Hävettääkö yksin istuminen? Milloin olet ollut yksin jossain?
Jos joku tuttava (joihin muuten yllättävän vähän törmää yksin baariin lähtiessään) tulisi minulta kysymään, että mitä minä paikalla yksin teen, vastaisin luultavasti: ”No odotin sinua, tietenkin.” Paitsi, jos kyseessä on joku tuttava, jonka seuraan en kaipaa. Silloin sanoisin ehkä varaavani Paulille paikkaa. Mutta muitakin ratkaisuja tilanteeseen on. Voi olla rehellinen ja sanoa, että ”lähdin etsimään kiinnostavia ihmisolentoja” tai heittää, että ”keräilen lasinalusia, joten tulin lähteille”.
Ehkä on helpompi lähteä tilanteeseen, jossa yksin ololle voi olla looginen ”syy". Esimerkiksi jos lähtee kuuntelemaan stand up:ia tai livemusiikkia, voi utelijoille aina vastata, että ”no lähdin yksin, kun muut eivät hyvän päälle ymmärrä”. Ja aina voi lisätä, että ”mutta istu sinä toki seuraksi”. Yksinlähtemisen syitä voi olla myös kaverin tekemät oharit, jolloin voi sanoa, että ”kaverin piti tulla, mutta kun se sairastui mahatautiin, niin ajatteli, että ei yhden mahataudin tarvitse kahden iltaa pilata”.
Voitaisiin kuitenkin ajatella, ettei yksinololle tarvitsisi olla mitään syytä. Toivon, että ajan saatossa tähän kansaan juurtuu uudenlaisia vaikutteita: tapa puhua vieraille muutenkin kuin iskemismielessä; tapa jättää rauhaan yksinistuva, joka näyttää siltä, ettei hän halua puhua kenellekään; tapa rohjeta lähteä yksin ulos ja lyöttäytyä muuhun seuraan; tapa puhua muille muutoinkin kuin kaatokännissä. Ehkä, kuka tietää. Se tapahtuu yksi ihminen kerrallaan.
Lisäksi on syytä muistaa, että yksin baariin lähtevä ei välttämättä ole yksin kovin kauaa. Ja silloin ei yhdelläkään tutulla ole mitään ihmettelemistä. Ja aina voi itse mennä juttelemaan muille ja siten olla askeleen edellä. Yhtä kaikki olen sitä mieltä, että jos näette jonkun tuttavan istumassa yksin baarissa, älkää kysykö että ”mitä sä täällä yksin teet?”. Yksin lähteminen vaatii kanttia ja uskallusta ja sitä pitäisi rohkaista, ei ihmetellä.
Mitä sinä sanoisit utelijalle? Hävettääkö yksin istuminen? Milloin olet ollut yksin jossain?
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Entä jos ihmisten lähestyminen on mahdotonta?
Eilen aamulla Aamulehdessä kajaanilainen Tuija Yli-Lonttinen vei jalat suustani sanoessaan, että kaveria ei löydy, ellei itse ole aktiivinen. Mutta samaan aikaan sähköpostiini kolahti kysymys: mistä löytää kavereita, jos ihmisten lähestyminen on täysin mahdotonta? Ei mikään helpoin pala purtavaksi näin vuoden ensimmäiselle viikolle, mutta yritetään.
Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti internet, joka laskee tutustumisen kynnystä huomattavasti. Internetistä löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat vailla kavereita ja kirjoittelu ruudun välityksellä on hyvä tapa aloittaa. Voi mennä vaikka Suomi24-sivustolle, josta eräs tuttavani on löytänyt viimeisimmän kaverinsa. Pidemmän päälle ihminen kuitenkin usein kaipaa myös kasvokkaista kanssakäymistä. Luonnollisesti netin kautta tutustuvat voivat ajan mittaa tavata, mikä olisi mahtavaa. Mutta jos internet ei tarjoa apua ongelmaan, mikä sitten neuvoksi?
Mitä siis voi tehdä, jos ihmisten lähestyminen on mahdotonta? Ensin voi miettiä, miksi lähestyminen on niin vaikeaa. Artikkelissa How to Get Over the Fear of Approaching People kirjoittaja toteaa, että kyseessä on usein torjutuksi tulemisen pelko. On totta, että ihmiset usein turhaan ajattelevat, ettei heillä ole mitään sanottavaa tai että he vaikuttavat typeriltä, jos menevät juttelemaan ventovieraalle. Kirjoittaja on myös oikeassa sanoessaan, että ellei toista lähesty uhkaavalla tavalla, ei usein ole mitään hätää. Itse asiassa ihmiset ovat enimmäkseen vain mielissään, kun joku menee juttelemaan heille. Ja sanomisen ei tarvitse olla sen kummempaa kuin "Moi, kuka sä oot?", sillä ihmiset tunnetusti puhuvat mielellään itsestään.
Toista on tietenkin hyvin helppo neuvoa sanoen: ”älä pelkää, ei siinä kuinkaan käy, senkun menet vain”. Mutta jos on ikäviä kokemuksia takana tai muuten vain todella ujo, voi kynnys olla täysin ylitsepääsemätön ja minkä sille sitten voi? Sanoisin, ettei asiaan auta kuin harjoittelu. Voi aloittaa sillä, että suoranaisesti pakottaa itsensä kerran päivässä kysymään vieraalta ihmiseltä vaikkapa kelloa. Harjoittelee lausetta valmiiksi ja valitsee mahdollisimman ystävällisen näköisen ihmisen, jotta kynnys vieraalle ihmiselle puhumiseen olisi mahdollisimman matala.
Kun kellon kysyminen ei enää tuota hengenahdistusta, voi vaikeuttaa tilannetta ja pyrkiä puhumaan muutamia lauseita saman vieraan ihmisen kanssa. Esimerkiksi voi kysyä reittiä ja sitten kommentoida bussisysteemin vaikeutta. Tai ehkä voi pyytää jotakuta kurkottamaan kaupan ylähyllyltä tuotetta ja sitten sanoa, että aina ei ole jakkaraa läsnä. Kun muutamat lauseet onnistuvat, voi ajan saatossa lisätä vaikeustasoa, kunnes lopulta uskaltaa puhua vieraalle jotakin.
Tämä ei silti vielä tarkoita, että olisi helppo lähestyä ihmistä tutustumismielessä. Mutta jos vieraalle ihmiselle puhuminen ei ole enää kauhean vaikeaa, on helpompi yrittää aloittaa keskusteluja tilanteissa, joissa toiseen olisi mahdollista tutustua: työpaikoilla, kouluissa, harrastuksissa, tapahtumissa ja kahviloissa. Ehkä se toinen tarttuu silloin tilaisuuteen ja tulee puoliväliin vastaan. Ja niin helpolta kuin sen sanominen kuulostaakin, on lopulta vain taottava itselleen päähän, että kävipä miten tahansa, ei koskaan käy kovin pahasti. Sillä kaikki tulevat joskus torjutuiksi ja siitäkin selviää ajan kanssa ja lannistumatta.
Lisäksi muistuttaisin, että jos muiden lähestyminen on täysin mahdotonta, kannattaa harkita menevänsä paikkoihin, joissa muut voivat lähestyä sitä ujointa. Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka voi näyttää helpommin lähestyttävältä. Tuota listaa lukemalla voi edesauttaa sitä, että joku muu uskaltaakin tulla puhumaan itselle. Vetoaisinkin kaikkiin niihin melko rohkeisiin, jotka syystä tai toisesta vierastavat vieraille puhumista: menkää ja puhukaa, koska aina on olemassa vielä joku ujompi, joka toivoisi, että hänelle puhuttaisiin. Avuksi vieraille juttelemiseen olen listannut erilaisia keskustelunavauksia.
Pelottaako sinua puhua vieraille? Mitä neuvoisit ujoille? Miten muuten voi päästä eroon lähestymisen pelosta? Jos sinulla on kysymyksiä tai pulmia pohdittavaksi, laita niitä ihmeessä tulemaan Kysy Aliisalta -lomakkeen kautta!
Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti internet, joka laskee tutustumisen kynnystä huomattavasti. Internetistä löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat vailla kavereita ja kirjoittelu ruudun välityksellä on hyvä tapa aloittaa. Voi mennä vaikka Suomi24-sivustolle, josta eräs tuttavani on löytänyt viimeisimmän kaverinsa. Pidemmän päälle ihminen kuitenkin usein kaipaa myös kasvokkaista kanssakäymistä. Luonnollisesti netin kautta tutustuvat voivat ajan mittaa tavata, mikä olisi mahtavaa. Mutta jos internet ei tarjoa apua ongelmaan, mikä sitten neuvoksi?
Mitä siis voi tehdä, jos ihmisten lähestyminen on mahdotonta? Ensin voi miettiä, miksi lähestyminen on niin vaikeaa. Artikkelissa How to Get Over the Fear of Approaching People kirjoittaja toteaa, että kyseessä on usein torjutuksi tulemisen pelko. On totta, että ihmiset usein turhaan ajattelevat, ettei heillä ole mitään sanottavaa tai että he vaikuttavat typeriltä, jos menevät juttelemaan ventovieraalle. Kirjoittaja on myös oikeassa sanoessaan, että ellei toista lähesty uhkaavalla tavalla, ei usein ole mitään hätää. Itse asiassa ihmiset ovat enimmäkseen vain mielissään, kun joku menee juttelemaan heille. Ja sanomisen ei tarvitse olla sen kummempaa kuin "Moi, kuka sä oot?", sillä ihmiset tunnetusti puhuvat mielellään itsestään.
Toista on tietenkin hyvin helppo neuvoa sanoen: ”älä pelkää, ei siinä kuinkaan käy, senkun menet vain”. Mutta jos on ikäviä kokemuksia takana tai muuten vain todella ujo, voi kynnys olla täysin ylitsepääsemätön ja minkä sille sitten voi? Sanoisin, ettei asiaan auta kuin harjoittelu. Voi aloittaa sillä, että suoranaisesti pakottaa itsensä kerran päivässä kysymään vieraalta ihmiseltä vaikkapa kelloa. Harjoittelee lausetta valmiiksi ja valitsee mahdollisimman ystävällisen näköisen ihmisen, jotta kynnys vieraalle ihmiselle puhumiseen olisi mahdollisimman matala.
Kun kellon kysyminen ei enää tuota hengenahdistusta, voi vaikeuttaa tilannetta ja pyrkiä puhumaan muutamia lauseita saman vieraan ihmisen kanssa. Esimerkiksi voi kysyä reittiä ja sitten kommentoida bussisysteemin vaikeutta. Tai ehkä voi pyytää jotakuta kurkottamaan kaupan ylähyllyltä tuotetta ja sitten sanoa, että aina ei ole jakkaraa läsnä. Kun muutamat lauseet onnistuvat, voi ajan saatossa lisätä vaikeustasoa, kunnes lopulta uskaltaa puhua vieraalle jotakin.
Tämä ei silti vielä tarkoita, että olisi helppo lähestyä ihmistä tutustumismielessä. Mutta jos vieraalle ihmiselle puhuminen ei ole enää kauhean vaikeaa, on helpompi yrittää aloittaa keskusteluja tilanteissa, joissa toiseen olisi mahdollista tutustua: työpaikoilla, kouluissa, harrastuksissa, tapahtumissa ja kahviloissa. Ehkä se toinen tarttuu silloin tilaisuuteen ja tulee puoliväliin vastaan. Ja niin helpolta kuin sen sanominen kuulostaakin, on lopulta vain taottava itselleen päähän, että kävipä miten tahansa, ei koskaan käy kovin pahasti. Sillä kaikki tulevat joskus torjutuiksi ja siitäkin selviää ajan kanssa ja lannistumatta.
Lisäksi muistuttaisin, että jos muiden lähestyminen on täysin mahdotonta, kannattaa harkita menevänsä paikkoihin, joissa muut voivat lähestyä sitä ujointa. Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka voi näyttää helpommin lähestyttävältä. Tuota listaa lukemalla voi edesauttaa sitä, että joku muu uskaltaakin tulla puhumaan itselle. Vetoaisinkin kaikkiin niihin melko rohkeisiin, jotka syystä tai toisesta vierastavat vieraille puhumista: menkää ja puhukaa, koska aina on olemassa vielä joku ujompi, joka toivoisi, että hänelle puhuttaisiin. Avuksi vieraille juttelemiseen olen listannut erilaisia keskustelunavauksia.
Pelottaako sinua puhua vieraille? Mitä neuvoisit ujoille? Miten muuten voi päästä eroon lähestymisen pelosta? Jos sinulla on kysymyksiä tai pulmia pohdittavaksi, laita niitä ihmeessä tulemaan Kysy Aliisalta -lomakkeen kautta!
maanantai 3. tammikuuta 2011
:P
Hyvää uutta vuotta!
Aloitetaan uusi vuosi näyttämällä sille kieltä. :P Noin. Kun näet kaksoispisteen ja p-kirjaimen yhdistelmän, mitä näet? Näetkö nokialaisen keltaisen palluran? Messengerin kieltä näyttävän hymiön? Vai kenties Facebookin-chatista tutun kuvakkeen? Onko :P symboli sille, miltä ihminen näyttää, kun jokin on hänestä typerää ja hän pistää kielen ulos suustaan ja päristää? Onko kielennäyttäjä flirttaileva, ilkikurinen vai lapsellinen?
Tällaisisella keskustelulla siivitimme siskojen kanssa automatkaa. Näkemyksemme :P-yhdistelmästä olivat hämmentävän erilaiset. Toinen siskoista kirjoittaa kaksoispisteen ja peen esimerkiksi kerrottuaan syöneensä juuri jäätelöä. Ikään kuin "slurps". Toinen sisko indikoi samalla merkillä, että jokin on tylsää, mälsää tai ihan "plörp". Itse käytän kyseistä hymiötä tämän tästä ja merkitykseltään se on minulle enemmän "ähhihi".
Jos jokainen tulkitsee yksinkertaisen hymiön noin eri tavalla, miten koskaan voimme luottaa, että vastaanottaja tulkitsee viestimme siten, miten sen tarkoitimme? Jos siis toinen siskoista kirjoittaa syöneensä jäätelöä ja laittaa loppuun :P:n, niin tulkitseeko toinen sisko sen niin, että se oli pahaa? Tai että sisko olisikin mieluummin halunnut lettuja? Eikä tämä ole pelkkää jäätelöä koskeva ongelma. Mitä vieraampi puhelimen toisessa päässä oleva ihminen on, sitä todennäköisemmin lähettää mieluummin tekstiviestin kuin soittaa. Ja sitä helpommin hymiöiden merkitykset menevät solmuun.
Mitä :P siis merkitsee? Voisimmeko sopia sille jonkun univeraalin merkityksen? Mikä se olisi?
Aloitetaan uusi vuosi näyttämällä sille kieltä. :P Noin. Kun näet kaksoispisteen ja p-kirjaimen yhdistelmän, mitä näet? Näetkö nokialaisen keltaisen palluran? Messengerin kieltä näyttävän hymiön? Vai kenties Facebookin-chatista tutun kuvakkeen? Onko :P symboli sille, miltä ihminen näyttää, kun jokin on hänestä typerää ja hän pistää kielen ulos suustaan ja päristää? Onko kielennäyttäjä flirttaileva, ilkikurinen vai lapsellinen?
Tällaisisella keskustelulla siivitimme siskojen kanssa automatkaa. Näkemyksemme :P-yhdistelmästä olivat hämmentävän erilaiset. Toinen siskoista kirjoittaa kaksoispisteen ja peen esimerkiksi kerrottuaan syöneensä juuri jäätelöä. Ikään kuin "slurps". Toinen sisko indikoi samalla merkillä, että jokin on tylsää, mälsää tai ihan "plörp". Itse käytän kyseistä hymiötä tämän tästä ja merkitykseltään se on minulle enemmän "ähhihi".
Jos jokainen tulkitsee yksinkertaisen hymiön noin eri tavalla, miten koskaan voimme luottaa, että vastaanottaja tulkitsee viestimme siten, miten sen tarkoitimme? Jos siis toinen siskoista kirjoittaa syöneensä jäätelöä ja laittaa loppuun :P:n, niin tulkitseeko toinen sisko sen niin, että se oli pahaa? Tai että sisko olisikin mieluummin halunnut lettuja? Eikä tämä ole pelkkää jäätelöä koskeva ongelma. Mitä vieraampi puhelimen toisessa päässä oleva ihminen on, sitä todennäköisemmin lähettää mieluummin tekstiviestin kuin soittaa. Ja sitä helpommin hymiöiden merkitykset menevät solmuun.
Mitä :P siis merkitsee? Voisimmeko sopia sille jonkun univeraalin merkityksen? Mikä se olisi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
