Kyllä, luitte ihan oikein. Joku haluaa tietää, kuinka ollaan kavereita jonkun rikkaan kanssa. Tiedän tämän siksi, että törmäsin asiaa käsittelevään Wikihow-sivustoon. En ollut koskaan Wikihow:sta kuullutkaan, mutta minulle vihjattiin asiasta ideakilpailun kautta. Siis kiitos, Pertti! Wikihow on Wikipedia-typpinen, kaikkien muokattavissa oleva sivusto, jossa etsitään ratkaisuja ihmisten kysymyksiin. Kuten vaikka että kuinka ystävystytään rikkaan ihmisen kanssa.
Olen kyseisestä artikkelista kerta kaikkiaan jakomielitautisen kahtiajakautunut. Yhtäältä minun tekisi mieleni lyödä tekstin kirjoittaa henkisellä valurautapannulla. Ja toisaalta tekisi mieleni taputtaa pieniä, ei kovin karvaisia käsiäni. Se riippuu nimittäin ihan siitä, miten tämän asian näkee.
Jos ajatellaan, että joku haluaa olla ystävä rikkaan ihmisen kanssa ihan vaan toisen rikkauden vuoksi, niin silloin on ajattelussa jotain pielessä. Meillä on toki monia syitä valita ystäviämme, mutta yhdenkään niistä ei pidä olla se, kuinka paljon toisella on rahaa. Siinä on kapitalistinen systeemi ulottanut lonkeronsa niin syvälle ihmisaivoon, että pahaa tekee. Eikä tällaista ajattelua pitäisi tukea minkään valtakunnan wikissä.
Toisaalta jos artikkelia ajattelee siltä kannalta, että ihmisten erilainen tuloero ei saisi olla esteenä ystävyydelle, ollaan oikeilla jäljillä. Tähän wiki-artikkelin aloitus viittaakin:
”In our life, people come in different levels, from the poor to the normal, arriving to the rich. But these levels didn't stop friendships... In fact, it might made it stronger. The poor can have a friendship with the rich, and the rich can have a friendship with the normal, and the normal can have a friendship with the poor. We are all humans after all, no?”
Jos toisen varallisuus pelottaa ja tuntee alemmuudentunnetta, silloin voi wikin ohjeista apua ollakin. Tai no, osasta niistä. Vaikka wiki sanoisi mitä, ei mielestäni ole hyvä idea esittää rikasta tai yrittää todistella omaa paremmuuttaan muilla tavoilla. Sen sijaan pidemmälle pääsee, kun yksinkertaisesti unohtaa varallisuuserot eikä välitä niistä. Ja hyvällä käytöksellä, tavoilla ja etiketillä pääsee pitkälle aina.
Haluaisitko sinä olla ystävä jonkun rikkaan kanssa?
perjantai 15. huhtikuuta 2011
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Iso paha internet
Edellisellä kerralla Ylen A2-keskusteluillassa oli aiheena homot. Tällä kertaa peistä väännettiin internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta. Kuten arvata saattaa, keskustelu oli aseteltu niin, että mielipiteet olivat provosoivia ja tunnelma oli lähes maailmanlopun hengessä maalattu tuho ja hävitys. Mutta mielestäni keskustelussa ei ollut koko totuus, ei edes puoli totuutta paikalla.
En minäkään aina sosiaalisesta mediasta niin mielissäni ole. Kaikenlaiset laitteet ja kommunikaatiovälineet tuovat toki mukanaan erilaisia lieveilmiöitä ja haittapuolia. Mutta olisi yksisilmäistä jättää huomiotta, että noita lieveilmiöitä oli myös menneiden aikojen tavoissa toimia. Kirjeet eivät ehkä koukuttaneet pöydän ääreen samalla tavalla kuin Facebook, mutta ne kulkivat hitaasti ja joutuivat välillä hukkaan. Kyllä sekin on aikoinaan harmia aiheuttanut.
Koko keskustelusta henki ajatus jonka mukaan sosiaaliseen mediaan pudotaan kuin pää edeltä Ihmemaahan, jossa tulemme vuoroin pieniksi ja vuoroin suuriksi, voimatta kontrolloida mitä meille tapahtuu tai mitä meistä tiedetään. Mutta eihän se nyt niin mene. Ihminen voi internetissäkin kontrolloida tekemisiään ja sanomisiaan. Voi valita mitä tekee ja missä, eikä sinne tarvitse alkujaankaan laittaa sellaista materiaalia itsestään, minkä epäilee myöhemmin haluavansa sieltä pois.
Tämä liittyy olennaisesti myös ystävyyteen. Kaikkia ihmisiä ei ole pakko seurata Twitterissä, lisätä Facebookissa, kaikille ei tarvitse kertoa sijaintiaan FourSquaressa ja niin edelleen. Sen sijaan näitä moderneja välineitä voi käyttää hyväkseen siihen, mihin ne on tarkoitettu: niiden avulla voi nopeasti ottaa yhteyttä ja laajentaa omaa sosiaalista kenttäänsä kirjeiden lähettelyä paremmin. Lisäksi sosiaalinen media aktivoi uudella tavalla.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta sosiaalisen median aktivoivasta puolesta on #taskolut-konsepti. Aina ne omat luottoystävät eivät vaan ole saatavilla ja silti tekisi mieli lähteä työviikon jälkeen oluelle. Mikä neuvoksi? Kirjoittamalla Twitteriin, että aikoisi lähteä ulos ja olisi seuraa vailla ja lisäämällä #taskuolut-tagin voivat muut samaa ajatusta päässään pyörittelevät etsiä ja löytää kutsun ja siten tulla paikalle. Helppo ja mukava tapa saada seurakseen välillä uusia kasvoja.
Kaikkia ajanvietto-ongelmia tämä ei tietenkään poista. Saattaa käydä kuten Sakarille, joka etsi kaveria illanviettoon Facebookista, kun muut tekivät samaa Twitterissä. :D Mutta enimmälti sosiaalinen media tarjoaa kuitenkin niin paljon mahdollisuuksia, että haittoihin järkevästi suhtautuva osaa kyllä kääntää uudet sovellukset omaksi hyödykseen. Kultaisella keskitiellä ja maalaisjärjellä pääsee näissä asioissa pidemmälle kuin kirjekyyhkyjen aikakaudella.
Oletko käynyt #taskuoluella? Koetko internetin upottavaksi suoksi? Mistä kaikki hysteria aina kumpuaa?
En minäkään aina sosiaalisesta mediasta niin mielissäni ole. Kaikenlaiset laitteet ja kommunikaatiovälineet tuovat toki mukanaan erilaisia lieveilmiöitä ja haittapuolia. Mutta olisi yksisilmäistä jättää huomiotta, että noita lieveilmiöitä oli myös menneiden aikojen tavoissa toimia. Kirjeet eivät ehkä koukuttaneet pöydän ääreen samalla tavalla kuin Facebook, mutta ne kulkivat hitaasti ja joutuivat välillä hukkaan. Kyllä sekin on aikoinaan harmia aiheuttanut.
Koko keskustelusta henki ajatus jonka mukaan sosiaaliseen mediaan pudotaan kuin pää edeltä Ihmemaahan, jossa tulemme vuoroin pieniksi ja vuoroin suuriksi, voimatta kontrolloida mitä meille tapahtuu tai mitä meistä tiedetään. Mutta eihän se nyt niin mene. Ihminen voi internetissäkin kontrolloida tekemisiään ja sanomisiaan. Voi valita mitä tekee ja missä, eikä sinne tarvitse alkujaankaan laittaa sellaista materiaalia itsestään, minkä epäilee myöhemmin haluavansa sieltä pois.
Tämä liittyy olennaisesti myös ystävyyteen. Kaikkia ihmisiä ei ole pakko seurata Twitterissä, lisätä Facebookissa, kaikille ei tarvitse kertoa sijaintiaan FourSquaressa ja niin edelleen. Sen sijaan näitä moderneja välineitä voi käyttää hyväkseen siihen, mihin ne on tarkoitettu: niiden avulla voi nopeasti ottaa yhteyttä ja laajentaa omaa sosiaalista kenttäänsä kirjeiden lähettelyä paremmin. Lisäksi sosiaalinen media aktivoi uudella tavalla.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta sosiaalisen median aktivoivasta puolesta on #taskolut-konsepti. Aina ne omat luottoystävät eivät vaan ole saatavilla ja silti tekisi mieli lähteä työviikon jälkeen oluelle. Mikä neuvoksi? Kirjoittamalla Twitteriin, että aikoisi lähteä ulos ja olisi seuraa vailla ja lisäämällä #taskuolut-tagin voivat muut samaa ajatusta päässään pyörittelevät etsiä ja löytää kutsun ja siten tulla paikalle. Helppo ja mukava tapa saada seurakseen välillä uusia kasvoja.
Kaikkia ajanvietto-ongelmia tämä ei tietenkään poista. Saattaa käydä kuten Sakarille, joka etsi kaveria illanviettoon Facebookista, kun muut tekivät samaa Twitterissä. :D Mutta enimmälti sosiaalinen media tarjoaa kuitenkin niin paljon mahdollisuuksia, että haittoihin järkevästi suhtautuva osaa kyllä kääntää uudet sovellukset omaksi hyödykseen. Kultaisella keskitiellä ja maalaisjärjellä pääsee näissä asioissa pidemmälle kuin kirjekyyhkyjen aikakaudella.
Oletko käynyt #taskuoluella? Koetko internetin upottavaksi suoksi? Mistä kaikki hysteria aina kumpuaa?
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Anna miehen voittaa
Näin neuvoo ystävistäni parhain. Se koskee toisinaan myös miehiä, joiden pitää antaa naisen voittaa. Kun tutustuu uuteen ihmiseen ja tulee väittely- tai muu kisatilanne, on oikeasti ihan hyvä idea antaa toisen tahallaan voittaa. Miksi? Siksi, että voittaminen on kivaa.
Pääsääntöisesti haluamme herättää uusissa tuttavuuksissa positiivisia tunteita. Voittamisessa niitä on kasapäin. Lisäksi jos osoittaa olevansa hyvä häviäjä, se vahvistaa positiivista mielikuvaa. Ei aina tarvitse voittaa vain voittamisen vuoksi. Joskus saattaa voittaa enemmän häviämällä. Tämä ajatus on sukua ehdotukselle, jonka mukaan miehen (tai naisen) pitäisi antaa myös auttaa.
En halua (otsikosta huolimatta) lähteä siitä oletuksesta, että nimenomaan aina miehen tarvitsee voittaa. Vaikka juttua olenkin kuullut, jonka mukaan miehillä olisi suurempi näyttämisen tarve vieraan naisen läsnäollessa. Mutta ylipäätään kannattaa antaa sen voittaa, jonka haluaa hyvällä ja myötämielisellä tuulella olevan.
Aina ei voi voittaa ja miten se nyt meni?
Pääsääntöisesti haluamme herättää uusissa tuttavuuksissa positiivisia tunteita. Voittamisessa niitä on kasapäin. Lisäksi jos osoittaa olevansa hyvä häviäjä, se vahvistaa positiivista mielikuvaa. Ei aina tarvitse voittaa vain voittamisen vuoksi. Joskus saattaa voittaa enemmän häviämällä. Tämä ajatus on sukua ehdotukselle, jonka mukaan miehen (tai naisen) pitäisi antaa myös auttaa.
En halua (otsikosta huolimatta) lähteä siitä oletuksesta, että nimenomaan aina miehen tarvitsee voittaa. Vaikka juttua olenkin kuullut, jonka mukaan miehillä olisi suurempi näyttämisen tarve vieraan naisen läsnäollessa. Mutta ylipäätään kannattaa antaa sen voittaa, jonka haluaa hyvällä ja myötämielisellä tuulella olevan.
Aina ei voi voittaa ja miten se nyt meni?
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Mistä löytää kavereita, osa 10
Jos haluaa tavata uusia ihmisiä ja saada uusia kavereita, on syytä lakata sanomasta joka asiaan ei. Kavereita löytää nimittäin kyllä-maasta. Kyllä-maahan pääsee sanomalla kyllä, kuinkas muutenkaan. Ja silloin ei ihan aina tiedä, mitä saa tai mihin päätyy. Mutta jos sanoo aina ei, silloin ei yleensä päädy mihinkään.
Ihmisillä on taipumus martyrismiin. Kotona istutaan ja valitetaan, ettei ole mitään tekemistä eikä yhtään kaveria. Mutta kuitenkin, jos joku soittaa ja pyytää vaikka jalkapallohöntsyihin, siitä kieltäydytään erinäisin (teko)syin. ”Ei mulla ole kenkiä.” ”En mä osaa.” Ja kaikista älyttömin: ”mutta kun en mä tunne sieltä ketään”. Jos ei koskaan pistä itseään tilanteeseen, jossa ei tunne ketään, kuinka voisi ikinä löytää uusia kavereita?
Sama juttu koskee erinäisiä tapahtumia, esimerkiksi tuttavien juhlia. Vaikka ei tuntisi paikalta ketään (ja varsinkin silloin), kannattaa yksinkertaisesti mennä. Näistä tilaisuuksista pääsee aina pois, jos on kurjaa ja ikävää. Mutta on olemassa se aika todennäköinen mahdollisuus, ettei ole alkuunkaan kurjaa, vaan itse asiassa aika mukavaa. Kun menee ajoissa ja valtaa itselleen sellaisen sijainnin, johon ihmiset luonnostaan tulevat ympärille, huomaakin yhtäkkiä olevansa joukon osa. Eikä se vaadi mitään ihmeellisiä, akrobaattisia ihmistemppuja. Pelkkä paikalla oleminen saattaa jo riittää.
Minä tiedän, että uusiin tilanteisiin joutuminen ja vieraiden keskelle päätyminen pelottaa. Toisaalta harvinaisen usein me luotamme itseemme paljon vähemmän kuin olisi syytä! Koska on vaivatonta päästää itsensä helpolla, vähättelemme itseämme ja perustelemme siten, ettei tarvitse yrittää. Mutta ellei yritä, ei ole lupa istua kotona kädet sylissä ja kitistä, ettei ole yhtään kavereita.
Siis tartu haasteisiin! Ihan sama minkä kokoisiin tai muotoisiin, tartu. Mene mukaan, vaikket tunne ketään. Lue etukäteen, miten tehdään tikusta asiaa, aloitetaan keskusteluja tai soluttaudutaan bileisiin ja sitten menoksi. Ei voi voittaa, jos sanoo ei. Voittaa voi vain sanomalla kyllä!
Kyllä vai ei?
Ihmisillä on taipumus martyrismiin. Kotona istutaan ja valitetaan, ettei ole mitään tekemistä eikä yhtään kaveria. Mutta kuitenkin, jos joku soittaa ja pyytää vaikka jalkapallohöntsyihin, siitä kieltäydytään erinäisin (teko)syin. ”Ei mulla ole kenkiä.” ”En mä osaa.” Ja kaikista älyttömin: ”mutta kun en mä tunne sieltä ketään”. Jos ei koskaan pistä itseään tilanteeseen, jossa ei tunne ketään, kuinka voisi ikinä löytää uusia kavereita?
Sama juttu koskee erinäisiä tapahtumia, esimerkiksi tuttavien juhlia. Vaikka ei tuntisi paikalta ketään (ja varsinkin silloin), kannattaa yksinkertaisesti mennä. Näistä tilaisuuksista pääsee aina pois, jos on kurjaa ja ikävää. Mutta on olemassa se aika todennäköinen mahdollisuus, ettei ole alkuunkaan kurjaa, vaan itse asiassa aika mukavaa. Kun menee ajoissa ja valtaa itselleen sellaisen sijainnin, johon ihmiset luonnostaan tulevat ympärille, huomaakin yhtäkkiä olevansa joukon osa. Eikä se vaadi mitään ihmeellisiä, akrobaattisia ihmistemppuja. Pelkkä paikalla oleminen saattaa jo riittää.
Minä tiedän, että uusiin tilanteisiin joutuminen ja vieraiden keskelle päätyminen pelottaa. Toisaalta harvinaisen usein me luotamme itseemme paljon vähemmän kuin olisi syytä! Koska on vaivatonta päästää itsensä helpolla, vähättelemme itseämme ja perustelemme siten, ettei tarvitse yrittää. Mutta ellei yritä, ei ole lupa istua kotona kädet sylissä ja kitistä, ettei ole yhtään kavereita.
Siis tartu haasteisiin! Ihan sama minkä kokoisiin tai muotoisiin, tartu. Mene mukaan, vaikket tunne ketään. Lue etukäteen, miten tehdään tikusta asiaa, aloitetaan keskusteluja tai soluttaudutaan bileisiin ja sitten menoksi. Ei voi voittaa, jos sanoo ei. Voittaa voi vain sanomalla kyllä!
Kyllä vai ei?
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Ystävyys ei syrjäytä vanhemmuutta
Kun lapset kasvavat aikuisiksi, he lakkaavat olemasta aina vain ja ainoastaan lapsia, vaan alkavat olla myös vanhempiensa ystäviä. Siihen (ja sympatian kalasteluun) perustunee esimerkiksi julkisuudenhenkilöiden käyttämä fraasi ”mun äiti on mun paras ystävä”. Mutta vaikka äiti tai isä olisikin ystävä, vanhemmuus ei lopu siihen.
On nimittäin eräs varjopuoli, kun vanhemmista tulee ystäviä. Kaikkia asioita vanhemmistaan ei yksinkertaisesti halua tietää. Minulla on kolmekymppinen ystävä, joka joutui ikävään tilanteeseen, kun hänen vanhempansa olivat ajautuneet karikkoon ja parisuhteen tila alkoi olla melko epävakaa. Kumpikin olisi vuorollaan halunnut kysyä lapsensa (vaikka kuinka kolmekymmenvuotiaan) mielipidettä ja kertoa uusista suhteenaluista.
Ystäväni ei halunnut tietää. Näin ollen hän tokaisi vanhemmilleen: ”Tässä asiassa teidän kuuluu suhtautua minuun niin kuin olisin ikuisesti viisi vuotta vanha. Jos ette kertoisi näistä asioista viisivuotiaalle minulle, älkää kertoko niistä aikuiselle minullekaan.” Mielestäni ystävälläni oli tähän täysi oikeus. Jos haluaa suhtautua vanhempiinsa kuin ystäviin tai jos on kykenevä ottamaan riittävää etäisyyttä tilanteeseen, niin se on hyvä. Mutta pakko ei ole. Mitä omiin vanhempiin tulee, heille meidän pitäisi aina ensisijaisesti saada olla heidän lapsiaan.
Tämä ei nyt tietenkään tarkoita, etteikö aikuisille lapsille voi kertoa asioiden tilasta tai etteikö heidän kanssaan voi asioista keskustella. Totta kai voi. Mutta lapsella on oikeus vetää raja siihen, missä hänen on mukava olla. Lapsilla on monesti erikoislaatuisen vahvoja tunnesiteitä ja –syitä, joiden takia ei halua tietää vanhemmistaan ihan kaikkea. Ja siksi ystävyys ei saa syrjäyttää vanhemmuutta.
Vai haluatko sinä tietää vanhemmistasi ihan kaiken?
On nimittäin eräs varjopuoli, kun vanhemmista tulee ystäviä. Kaikkia asioita vanhemmistaan ei yksinkertaisesti halua tietää. Minulla on kolmekymppinen ystävä, joka joutui ikävään tilanteeseen, kun hänen vanhempansa olivat ajautuneet karikkoon ja parisuhteen tila alkoi olla melko epävakaa. Kumpikin olisi vuorollaan halunnut kysyä lapsensa (vaikka kuinka kolmekymmenvuotiaan) mielipidettä ja kertoa uusista suhteenaluista.
Ystäväni ei halunnut tietää. Näin ollen hän tokaisi vanhemmilleen: ”Tässä asiassa teidän kuuluu suhtautua minuun niin kuin olisin ikuisesti viisi vuotta vanha. Jos ette kertoisi näistä asioista viisivuotiaalle minulle, älkää kertoko niistä aikuiselle minullekaan.” Mielestäni ystävälläni oli tähän täysi oikeus. Jos haluaa suhtautua vanhempiinsa kuin ystäviin tai jos on kykenevä ottamaan riittävää etäisyyttä tilanteeseen, niin se on hyvä. Mutta pakko ei ole. Mitä omiin vanhempiin tulee, heille meidän pitäisi aina ensisijaisesti saada olla heidän lapsiaan.
Tämä ei nyt tietenkään tarkoita, etteikö aikuisille lapsille voi kertoa asioiden tilasta tai etteikö heidän kanssaan voi asioista keskustella. Totta kai voi. Mutta lapsella on oikeus vetää raja siihen, missä hänen on mukava olla. Lapsilla on monesti erikoislaatuisen vahvoja tunnesiteitä ja –syitä, joiden takia ei halua tietää vanhemmistaan ihan kaikkea. Ja siksi ystävyys ei saa syrjäyttää vanhemmuutta.
Vai haluatko sinä tietää vanhemmistasi ihan kaiken?
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Terve? Piano!
Olemme saaneet kuulla, että eräs tamperelainen äidinkielenopettaja on sitä mieltä, että ”terve” on yhtä pätevä tervehdys kuin ”piano”. Kyseisen nimettömäksi jätetyn äidinkielenopettajan mielestä ”terve” pitäisi välittömästi poistaa tervehdysten joukosta. Eikä sinne näin pääteltynä sovellu pianokaan.
Ennen muinoin huudeltiin jo kauempaa lähestyvälle ihmiselle, että ”terve”. Tai ehkä jopa ”terve?”. Tälle oli ihan looginen selitys: ihmisten keskuudessa riehui milloin mikäkin rutto, spitaali tai muu tappava kulkutauti, jonka leviäminen oli yksi suurimmista vitsauksista nälänhädän ohella. Kun kohtasi ihmisen, oli syytä tiedustella, että oliko toinen terve ja samalla vakuuttaa saapuva omasta terveydentilastaan.
Nyt ”terve”, kuten niin monet muutkin kielen sanonnat, on irtautunut alkuperäisestä tarkoituksestaan ja sitä käytetään yleisenä tervehdyksenä. Ei ole väliä onko tervehtijä tai tervehdykseen vastaaja sairas, silti sanotaan terve puolin ja toisin. Sitä paitsi kuka meistä nyt ihan oikeasti täysin terve on? Näin ollen nimetön äidinkielenopettaja on tullut siihen tulokseen, että ”terve” on yhtä pätevä kuin ”piano”.
Hassua silti, että koko sana tervehtiä, viittaa alkuperäänsä. Ennen muinoin on siis ollut paljon vakavampi virhe jättää tervehtimättä toista, kuin nykyään on, sillä nykyään kasvokkaisessa kanssakäymisessä ei tartu kuin korkeintaan kausiflunssa. Ja toisinaan hyppykuppa. ;) Närkästystä tervehtimättä jättäminen aiheuttaa silti. Eli toista on hyvä tervehtiä, mutta tehdä se jollain toisella sanalla.
Kuten vaikka morolla!
Ennen muinoin huudeltiin jo kauempaa lähestyvälle ihmiselle, että ”terve”. Tai ehkä jopa ”terve?”. Tälle oli ihan looginen selitys: ihmisten keskuudessa riehui milloin mikäkin rutto, spitaali tai muu tappava kulkutauti, jonka leviäminen oli yksi suurimmista vitsauksista nälänhädän ohella. Kun kohtasi ihmisen, oli syytä tiedustella, että oliko toinen terve ja samalla vakuuttaa saapuva omasta terveydentilastaan.
Nyt ”terve”, kuten niin monet muutkin kielen sanonnat, on irtautunut alkuperäisestä tarkoituksestaan ja sitä käytetään yleisenä tervehdyksenä. Ei ole väliä onko tervehtijä tai tervehdykseen vastaaja sairas, silti sanotaan terve puolin ja toisin. Sitä paitsi kuka meistä nyt ihan oikeasti täysin terve on? Näin ollen nimetön äidinkielenopettaja on tullut siihen tulokseen, että ”terve” on yhtä pätevä kuin ”piano”.
Hassua silti, että koko sana tervehtiä, viittaa alkuperäänsä. Ennen muinoin on siis ollut paljon vakavampi virhe jättää tervehtimättä toista, kuin nykyään on, sillä nykyään kasvokkaisessa kanssakäymisessä ei tartu kuin korkeintaan kausiflunssa. Ja toisinaan hyppykuppa. ;) Närkästystä tervehtimättä jättäminen aiheuttaa silti. Eli toista on hyvä tervehtiä, mutta tehdä se jollain toisella sanalla.
Kuten vaikka morolla!
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Lauluja ystäville
Perjantai! Bileet! Musiikkia! Nythän on siis niin, että Spotify:ssa voi tehdä yhteisiä soittolistoja, joten totta ihmeessä meilläkin on nyt sellainen. Sen nimi on Lauluja ystäville ja löytyy täältä. Klikkaa, kuuntele ja lisää omat suosikkisi! Ja niille, jotka eivät pääse hommaan käsiksi, tässä yksi hyväntuulinen laulu ystävyydestä perjantain ratoksi. :)
Mikä laulu tuo sinulle aina mieleen ystävät, kaverit ja muut ihanat?
Mikä laulu tuo sinulle aina mieleen ystävät, kaverit ja muut ihanat?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
