Mikä teidän suhtautumisenne uuden vuoden lupauksiin on? Lupaatteko jotain? Pidättekö lupauksenne? Onko tässä perinteessä mitään järkeä? Itse kuulun siihen kategoriaan, joka aina hyväuskoisesti lupaa jotain, eikä sitten pidä sitä kuitenkaan. Siksi tulin tässä uuden vuoden aaton tuntumassa miettineeksi, mitä tekisin tänä vuonna toisin. Sitten istuin mökissä keskellä metsää, katsoin Dr. Philiä ja sain vaikutteita. Älkää huolestuko vielä!
Phil-setä kertoi, että uuden vuoden lupauksissa pitäytyminen ei ole kiinni tahdonvoimasta vaan uudelleenohjelmoinnista. Hämmentävästä termistä viis, pähkinänkuoressa homma menee näin: pitää muokata ympäristöään niin, että se mahdollistaa lupauksen toteuttamisen. Tästä sain idean ja sanoisin, että jokainen on vapaa kaikessa rauhassa kopioimaan ideani, sillä se on lähestulkoon aika hyvä.
Vuoden 2011 uuden vuoden lupaukseni on seuraava: aion soittaa enemmän ihmisille. Erityisesti siskoille, mutta myös kauempana asuville ystävilleni. Ja miten aion nyt uudelleenohjelmoida ympäristöäni? Aion ottaa ensin kalenterin ja valita satunnaisia päiviä (muutamia kuukaudessa) ja kirjoittaa satunnaisia kellonaikoja ja satunnaisia ystäviä/sukulaisia noiden kellonaikojen perään. Ja piirtää luurin kuvan. Sitten otan puhelimen ja kopioin nuo päivämäärät ja kellonajat tehden niistä muistutuksia, jotten voi unohtaa. Joka kerta, kun puhelin muistuttaa itsestään, minä soitan ja kysyn, että mitä kuuluu.
Ehkä joskus kesäkuussa kerron sitten, olenko pitänyt tänä vuonna lupaukseni. Mitä sinä aiot luvata? Soitatko sinä tarpeeksi sukulaisillesi ja ystävillesi?
perjantai 31. joulukuuta 2010
torstai 23. joulukuuta 2010
Hyvää loulua!!
On aika pienen viestin ennen vetäytymistä tunturille mökkeröiseen joulun viettoon. Rakkaudella koottu, rosoisuus allekirjoittaneen käsialan mukainen.
Vilpitön ja lämmin kiitos. Olette parhaita.
Hyvää joulua!
Vilpitön ja lämmin kiitos. Olette parhaita.
Hyvää joulua!
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Tapaus: pienkylän pikkujoulut
Joulu on jo melkein täällä. Monille se tarkoittaa paluuta juurille, matkustamista johonkin syrjäisempään, melkein metsittyneeseen kyläseen sukulaisten luo. Itse kävin mummolassa viime viikonloppuna ja tein jotain ennenkuulumatonta: menin kolmensadan asukkaan kyläpahasen ainoan baarin pikkujouluihin. Kyllä kannatti!
Harvoin ja missään saa nähdä niin aitoa ihmisten välistä kanssakäymistä kuin kylän ainoan baarin pikkujouluissa. Kaikki tunsivat toisensa, koska on täysin mahdotonta olla tuntematta. Kaikki läimivät toisiaan selkään tai koppasivat karhunhalaukseen remakan naurun saattelemana. ”Kato Paulikin, perhana! Saitko sie sen traktorin korjattua?” Siellä tanssitti kylän nuori mies mummoa sellaisella tarmolla, ettei meinannut mummolla pysyä töppöset jalassakaan.
Voin siis vilpittömästi suositella maaseutumatkailua lähimmän kylän kuppilaan siinä vaiheessa, kun alkaa jouluinen mökkihöperyys iskeä. Tai ehkä aiemminkin jo. Menkää toteamaan itse, miten pienten kylien keskuudessa yhteisöllisyys elää, koska sille on siellä otolliset olosuhteet. Lämmittää kiireisen kaupungin asukasta nähdä, miten baarimikotar kutsuu kaikkia asiakkaitaan etunimellä ja miten koko kuppila puhkeaa täyteen huutoon, kun sama baarimikotar saa ansiomerkin kymmenen vuoden työstään.
Jakakaa ihmeessä omat kokemuksenne kotipuolen ihmisten yhteisöllisyydestä. Missä kaukana sinä vietät joulusi? Onko siellä lähikuppilaa, jossa ihmiset ovat ihmisiä toisilleen?
Harvoin ja missään saa nähdä niin aitoa ihmisten välistä kanssakäymistä kuin kylän ainoan baarin pikkujouluissa. Kaikki tunsivat toisensa, koska on täysin mahdotonta olla tuntematta. Kaikki läimivät toisiaan selkään tai koppasivat karhunhalaukseen remakan naurun saattelemana. ”Kato Paulikin, perhana! Saitko sie sen traktorin korjattua?” Siellä tanssitti kylän nuori mies mummoa sellaisella tarmolla, ettei meinannut mummolla pysyä töppöset jalassakaan.
Voin siis vilpittömästi suositella maaseutumatkailua lähimmän kylän kuppilaan siinä vaiheessa, kun alkaa jouluinen mökkihöperyys iskeä. Tai ehkä aiemminkin jo. Menkää toteamaan itse, miten pienten kylien keskuudessa yhteisöllisyys elää, koska sille on siellä otolliset olosuhteet. Lämmittää kiireisen kaupungin asukasta nähdä, miten baarimikotar kutsuu kaikkia asiakkaitaan etunimellä ja miten koko kuppila puhkeaa täyteen huutoon, kun sama baarimikotar saa ansiomerkin kymmenen vuoden työstään.
Jakakaa ihmeessä omat kokemuksenne kotipuolen ihmisten yhteisöllisyydestä. Missä kaukana sinä vietät joulusi? Onko siellä lähikuppilaa, jossa ihmiset ovat ihmisiä toisilleen?
maanantai 20. joulukuuta 2010
Kiinnostu
Miten saa kavereita? Kysymykseen on ainakin yksi selkeä vastaus: kiinnostu. Elämänohjekokoelma Keep Calm and Carry On sisälsi oivalluksen:
Kaverustuminen on työtä, vaikkakin mukavaa sellaista. Se vaatii aktiivisuutta vähintään toiselta osapuolelta, mieluummin molemmilta. Ja kuten lainaus sanoo, todennäköisemmin kavereita saa kiinnostumalla muista, kuin yrittämällä saada muut kiinnostumaan itsestään.
Pohjimmiltaan olemme narsisteja kaikki ja tykkäämme puhua itsestämme, kun joku vain kuuntelisi ja olisi kiinnostunut. Kun toisesta ei vielä tiedä mitään, on paljon parempi strategia lähteä ottamaan selvää, kuka se toinen, kuin yrittää tehdä selväksi, kuka itse on.
Jos yrittää esittää itsensä kiinnostavana, tulee helposti antaneeksi itsestään ylimielisen ja itseään täynnä olevan kuvan. Riskialtista siis. Sen sijaan toisen elämästä kiinnostuminen saa epäilyttäviä piirteitä ainoastaan mennessään liian nopeasti todella henkilökohtaisille elämänalueille tai saadessaan maanisia kolmannen asteen kuulustelun piirteitä.
Tämä ei oikeasti ole sen kummempi asia. Jos haluat kavereita, mene ja juttele ihmisille. Kiinnostu heistä. Kysy, keitä he ovat ja mitä he ajattelevat. Muutamalla kysymyksellä alkaa sitten hahmottaa, onko toinen sellainen ihminen, josta jaksaa olla kiinnostunut niin kauan, että uudesta tuttavuudesta voi tulla oikeasti kaveri.
”You can make more friends in two months
by becoming interested in other people
than you can in two years
by trying to get people interested in you.”
-Dale Carnegie
by becoming interested in other people
than you can in two years
by trying to get people interested in you.”
-Dale Carnegie
Kaverustuminen on työtä, vaikkakin mukavaa sellaista. Se vaatii aktiivisuutta vähintään toiselta osapuolelta, mieluummin molemmilta. Ja kuten lainaus sanoo, todennäköisemmin kavereita saa kiinnostumalla muista, kuin yrittämällä saada muut kiinnostumaan itsestään.
Pohjimmiltaan olemme narsisteja kaikki ja tykkäämme puhua itsestämme, kun joku vain kuuntelisi ja olisi kiinnostunut. Kun toisesta ei vielä tiedä mitään, on paljon parempi strategia lähteä ottamaan selvää, kuka se toinen, kuin yrittää tehdä selväksi, kuka itse on.
Jos yrittää esittää itsensä kiinnostavana, tulee helposti antaneeksi itsestään ylimielisen ja itseään täynnä olevan kuvan. Riskialtista siis. Sen sijaan toisen elämästä kiinnostuminen saa epäilyttäviä piirteitä ainoastaan mennessään liian nopeasti todella henkilökohtaisille elämänalueille tai saadessaan maanisia kolmannen asteen kuulustelun piirteitä.
Tämä ei oikeasti ole sen kummempi asia. Jos haluat kavereita, mene ja juttele ihmisille. Kiinnostu heistä. Kysy, keitä he ovat ja mitä he ajattelevat. Muutamalla kysymyksellä alkaa sitten hahmottaa, onko toinen sellainen ihminen, josta jaksaa olla kiinnostunut niin kauan, että uudesta tuttavuudesta voi tulla oikeasti kaveri.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Globaalia ystävyyttä
Tiedätte, että olen ollut sosiaalisesta mediasta mieltä jos toistakin. Enimmäkseen olen ollut sitä mieltä, että menneeseen olisi syytä palata. Nyt olen kuitenkin jouluisella tuulella ja haluan antaa sosiaaliselle medialle myös vähän credittiä. Yksi ja ilmeinen internetin väylien hyvä puoli on niiden globaalius. Jos et ole ihan vieressäni, et kuitenkaan ole kovin monen piuhan ja satelliitin päässä.
Tietenkin on muistettava, että pelätty ja toivottu globalisaatio ei vielä ihan täysin tavoita koko maapalloamme. Globaalista kanssakäymisestä nauttivat enimmäkseen länsimaat, rikkaat idän valtiot ja muut kaverit rapakon takana. Mutta ero entisajan paikalliseen kylään on radikaalisti muuttunut.
Ja tämä ei nyt tarkoita pelkästään sitä, että Yhdysvaltojen toisella laidalla asuva C voi Internetin välityksellä kiskoa herneen nenään sanomisistani. Tämä tarkoittaa myös sitä, että voimme yhden ainoan palvelun välityksellä löytää kaverin, joka ei ole koskaan jalallaan maanosallemme astunutkaan.
Esimerkiksi tarina: Tweettasin kerran Frank Sinatrasta. Sattumalta kuubalainen sikarinkäärijän poika sattui hakemaan tweettejä hakusanoilla Frank ja Sinatra ja löytämään minut. Sitten hän kommentoi avaustani ja siitä seurasi keskustelu. Useiden muiden keskustelujen jälkeen uskallan väittää, että minulla on kaverina kuubalainen sikarinkäärijän poika toiselta puolelta maapalloa. Hullun siistiä, eikö vain?
Missä asuu sinun kauimpana asuva ystäväsi?
Tietenkin on muistettava, että pelätty ja toivottu globalisaatio ei vielä ihan täysin tavoita koko maapalloamme. Globaalista kanssakäymisestä nauttivat enimmäkseen länsimaat, rikkaat idän valtiot ja muut kaverit rapakon takana. Mutta ero entisajan paikalliseen kylään on radikaalisti muuttunut.
Ja tämä ei nyt tarkoita pelkästään sitä, että Yhdysvaltojen toisella laidalla asuva C voi Internetin välityksellä kiskoa herneen nenään sanomisistani. Tämä tarkoittaa myös sitä, että voimme yhden ainoan palvelun välityksellä löytää kaverin, joka ei ole koskaan jalallaan maanosallemme astunutkaan.
Esimerkiksi tarina: Tweettasin kerran Frank Sinatrasta. Sattumalta kuubalainen sikarinkäärijän poika sattui hakemaan tweettejä hakusanoilla Frank ja Sinatra ja löytämään minut. Sitten hän kommentoi avaustani ja siitä seurasi keskustelu. Useiden muiden keskustelujen jälkeen uskallan väittää, että minulla on kaverina kuubalainen sikarinkäärijän poika toiselta puolelta maapalloa. Hullun siistiä, eikö vain?
Missä asuu sinun kauimpana asuva ystäväsi?
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Käyttäkää aurinkorasvaa
Otsikon neuvo ei ole ehkä kaikista ajankohtaisin, mutta muut tämän videon neuvot ovat. Harvasta videosta tulee yhtä hyvälle tuulelle kuin tästä. Se on pitkä, mutta se on ihana.
Joten, olkaa lempeitä polvillenne, sillä kaipaatte niitä, kun ne ovat poissa.
Joten, olkaa lempeitä polvillenne, sillä kaipaatte niitä, kun ne ovat poissa.
maanantai 13. joulukuuta 2010
Voihan joulu!
Onko taas käsissä se ikuinen päänvaiva, että mitä ihmettä sitä keksisi kavereilleen lahjaksi? Joka joulu ei viitsisi antaa lahjaksi kynttilää tai saippuaa. Roinaa tuntuu ihmisllä olevan muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Keräsin teille ensihätään muutaman idean, mitä tänä vuonna voisi lahjaksi antaa.
Aina voi antaa aineetonta hyvää. Useat ovat jo kuulleet Lahjaksi lehmä –palvelusta, mutta kertaus on opintojen äiti. World Vision on järjestö, jonka Lahjaksi lehmä -palvelussa voi auttaa hädänalaisia lahjoittamalla puuntaimia, vesiputkea, moskiittoverkkoja tai vaikka lehmän. Lahjan antaja maksaa summan, lahjan vastaanottaja saa hyvän mielen ja joko sähköisen tai pahvisen kortin.
Muitakin vastaavia ratkaisuja on. Voi esimerkiksi ostaa Luonnonperintösäätiöltä lahjaksi palasen suomalaista ikimetsää, jolloin lahjan saaja suojelee suomalaista luontoa. Kokonainen eettisten joululahjojen lista on kehitysyhteistyön palvelukeskuksen (Kepa) nettisivuilla.
Erilaiset syötävät lahjat ovat myös erinomainen vaihtoehto. Minä sain synttärilahjaksi kaakaolusikoita ja ne lämmittävät sisältä ja ulkoa. Jokapäiväistä leipää –blogista löytyy ohje, jos sellaisia innostuu lahjaksi tekemään. Tai sitten voi tehdä, kuten Aamulehti aamuna menneenä opasti, eli leipoa satsin ihania pipareita ja pistää ne kivaan purnukkaan. Oivallisia lahjoja ovat myös itse tehdyt hillot, sinapit, tai vaikka myslit, joiden valmistukseen ohjeen tarjoaa Kemikaalicocktail.
Lahjaksi voi myös antaa käytännön oppia: Tee video, jossa opetat, kuinka neulotaan villasukan kantapää. Piirrä kuuden kohdan kaavio, kuinka laitetaan ketjut pyörään paikalleen. Kirjoita seikkaperäinen selvitys, kuinka suomustetaan siika. Nauhoita piparkakkuresepti ja työvaiheet. Valokuvaa vaihe vaiheelta ranskanletin rakenne. Eli jaa osaamista eteenpäin ja tee joku vähäsen kätevämmäksi.
Ja jos haluaa antaa jotain, jota voi pitää kädessä, niin erinomaisen hyvä idea on antaa lahjaksi koirapatteri (eli koiran kuvalla varustettu, vehnällä täytetty tyyny). Siitä riittää paijattavaa joulun pyhiksi ja helpottaa ainakin ensihätään pahimman koirakuumeen kanssa painivaa. Lisäksi se on oiva niskasäryn, päänsäryn, selkävaivojen ja jäykkien polvien parantaja, joten se ei ole pelkästään söpöinen, vaan oikeasti melko kätevä lahja.
Ihanin lahja on kuitenkin pyyteetön aika. Sopikaa, että lahjojen sijaan menette yhdessä syömään tai ensi kesänä Linnanmäelle. Voi myös sopia, että lahjojen rahat pistetään purkkiin ja kun purkki on riittävän iso, lähetään rahoilla yhdessä reissuun. Siihen voi mennä parit joulu- ja synttärilahjat, mutta antaa jotain, mitä odottaa.
Allekirjoittanut ottaa mielellään lahjaksi reseptejä. ;) Minkälaisia lahjoja sinä haluaisit?
Aina voi antaa aineetonta hyvää. Useat ovat jo kuulleet Lahjaksi lehmä –palvelusta, mutta kertaus on opintojen äiti. World Vision on järjestö, jonka Lahjaksi lehmä -palvelussa voi auttaa hädänalaisia lahjoittamalla puuntaimia, vesiputkea, moskiittoverkkoja tai vaikka lehmän. Lahjan antaja maksaa summan, lahjan vastaanottaja saa hyvän mielen ja joko sähköisen tai pahvisen kortin.
Muitakin vastaavia ratkaisuja on. Voi esimerkiksi ostaa Luonnonperintösäätiöltä lahjaksi palasen suomalaista ikimetsää, jolloin lahjan saaja suojelee suomalaista luontoa. Kokonainen eettisten joululahjojen lista on kehitysyhteistyön palvelukeskuksen (Kepa) nettisivuilla.
Erilaiset syötävät lahjat ovat myös erinomainen vaihtoehto. Minä sain synttärilahjaksi kaakaolusikoita ja ne lämmittävät sisältä ja ulkoa. Jokapäiväistä leipää –blogista löytyy ohje, jos sellaisia innostuu lahjaksi tekemään. Tai sitten voi tehdä, kuten Aamulehti aamuna menneenä opasti, eli leipoa satsin ihania pipareita ja pistää ne kivaan purnukkaan. Oivallisia lahjoja ovat myös itse tehdyt hillot, sinapit, tai vaikka myslit, joiden valmistukseen ohjeen tarjoaa Kemikaalicocktail.
Lahjaksi voi myös antaa käytännön oppia: Tee video, jossa opetat, kuinka neulotaan villasukan kantapää. Piirrä kuuden kohdan kaavio, kuinka laitetaan ketjut pyörään paikalleen. Kirjoita seikkaperäinen selvitys, kuinka suomustetaan siika. Nauhoita piparkakkuresepti ja työvaiheet. Valokuvaa vaihe vaiheelta ranskanletin rakenne. Eli jaa osaamista eteenpäin ja tee joku vähäsen kätevämmäksi.
Ja jos haluaa antaa jotain, jota voi pitää kädessä, niin erinomaisen hyvä idea on antaa lahjaksi koirapatteri (eli koiran kuvalla varustettu, vehnällä täytetty tyyny). Siitä riittää paijattavaa joulun pyhiksi ja helpottaa ainakin ensihätään pahimman koirakuumeen kanssa painivaa. Lisäksi se on oiva niskasäryn, päänsäryn, selkävaivojen ja jäykkien polvien parantaja, joten se ei ole pelkästään söpöinen, vaan oikeasti melko kätevä lahja.
Ihanin lahja on kuitenkin pyyteetön aika. Sopikaa, että lahjojen sijaan menette yhdessä syömään tai ensi kesänä Linnanmäelle. Voi myös sopia, että lahjojen rahat pistetään purkkiin ja kun purkki on riittävän iso, lähetään rahoilla yhdessä reissuun. Siihen voi mennä parit joulu- ja synttärilahjat, mutta antaa jotain, mitä odottaa.
Allekirjoittanut ottaa mielellään lahjaksi reseptejä. ;) Minkälaisia lahjoja sinä haluaisit?
perjantai 10. joulukuuta 2010
Kauhee, kun sä oot (lisää adjektiivi tähän)
Nyt suututtaa. Minäpä kerron miksi. Menin pikkujouluihin ja olin myöhässä, koska olin ollut auttamassa kaveria sitä ennen. Olohuone oli siis jo täynnä väkeä, kun saavuin paikalle ja spottasin istumapaikan toiselta puolelta. Kun kahlasin olohuoneen läpi ja istahdin alas, totesi tuttavani minulle: ”Kauhee, kun sä oot laiha. Sun pitäis syödä vähän enemmän.” Tunsin parikymmentä silmää kiinnittyneenä minuun ja ulkomuotooni. Voin kertoa, ei tunnu hyvältä.
Tässä tilanteessa on nyt perustavanlaatuisesti vaikka mitä vialla. Ensinnäkin seurassa ei ikinä pitäisi kiinnittää huomiota yhteen ainoaan ihmiseen. Sellainen spotti on kaikkea muuta kuin ystävällinen teko, varsinkin, jos se huomio on negatiivista. Toisekseen olipa aikomus hyvä tai huono, toisen ulkomuotoon ei saa seurassa puuttua. Eikä mielellään muutenkaan, ellei epäile, että toisen terveys on todella vaarassa.
On ihan käsittämätön harhaluulo, että olisi ok huomauttaa, jos toinen on hoikka. Kenenkään lihavuudesta ei ole soveliasta mainita, miksi sitten laihuudesta olisi? Sama pätee pituuteen. Koko ikäni mummojen pituus-kauhistelua kuulleena olen miettinyt, että kuka ikinä antoi luvan huomauttaa pituudesta? Ei lyhyydestäkään saa, se on epäkohteliasta. Kaikenlainen ulkoisiin seikkoihin takertuminen on pahasta. Se tekee kuulijalle epävarman olon itsestään ja pahimmassa tapauksessa pahan mielen piirteistä, jotka olisivat oikeasti ihania.
Jos epäilee, että toisella on oikeasti ongelma ja se vaikuttaa terveyteen, voi asiasta puhua kahden kesken ja varovasti tunnustellen. Ei missään tapauksessa keskellä olohuonetta kaikkien tuijottaessa. Se, jos mikä, pistää puolustuskannalle tuhoten kaikki luottamuksen ja keskustelun mahdollisuudet. Jos taas toinen on terve ja hyvinvoiva ihminen, ei ole asiallista vihjata, että toinen söisi liikaa tai liian vähän tai olisi liian pitkä tai lyhyt tai hörökorvainen tai länkisäärinen. Ei vaan kuulu hyviin tapoihin sellainen.
Tässä tilanteessa on nyt perustavanlaatuisesti vaikka mitä vialla. Ensinnäkin seurassa ei ikinä pitäisi kiinnittää huomiota yhteen ainoaan ihmiseen. Sellainen spotti on kaikkea muuta kuin ystävällinen teko, varsinkin, jos se huomio on negatiivista. Toisekseen olipa aikomus hyvä tai huono, toisen ulkomuotoon ei saa seurassa puuttua. Eikä mielellään muutenkaan, ellei epäile, että toisen terveys on todella vaarassa.
On ihan käsittämätön harhaluulo, että olisi ok huomauttaa, jos toinen on hoikka. Kenenkään lihavuudesta ei ole soveliasta mainita, miksi sitten laihuudesta olisi? Sama pätee pituuteen. Koko ikäni mummojen pituus-kauhistelua kuulleena olen miettinyt, että kuka ikinä antoi luvan huomauttaa pituudesta? Ei lyhyydestäkään saa, se on epäkohteliasta. Kaikenlainen ulkoisiin seikkoihin takertuminen on pahasta. Se tekee kuulijalle epävarman olon itsestään ja pahimmassa tapauksessa pahan mielen piirteistä, jotka olisivat oikeasti ihania.
Jos epäilee, että toisella on oikeasti ongelma ja se vaikuttaa terveyteen, voi asiasta puhua kahden kesken ja varovasti tunnustellen. Ei missään tapauksessa keskellä olohuonetta kaikkien tuijottaessa. Se, jos mikä, pistää puolustuskannalle tuhoten kaikki luottamuksen ja keskustelun mahdollisuudet. Jos taas toinen on terve ja hyvinvoiva ihminen, ei ole asiallista vihjata, että toinen söisi liikaa tai liian vähän tai olisi liian pitkä tai lyhyt tai hörökorvainen tai länkisäärinen. Ei vaan kuulu hyviin tapoihin sellainen.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Tehtäviä Suomelle
Maabrändivaltuuskunta julkaisi raportin. Kahden vuoden työskentelyn jälkeen joukko ihmisiä kyhäsi kokoon nipun ohjeita sinulle, minulle, meille, suomalaisille. Ohjeet, joita tuo Tehtävä Suomelle –raportti sisältää ovat enimmäkseen maalaisjärkeen, hyvään tahtoon ja tapoihin pohjaavia arkisia asioita paperille kirjoitettuna. Mutta on hyvä, että joku joskus sanoo ääneen myös niitä itsestäänselvyyksiä. Sillä aina ei ole selviö, että kaikki ihmiset toimisivat niin kuin valtaosa olettaa.
Raportissa oli kohtia, jotka kiinnostivat minua ja toivottavasti teitäkin. Ne liittyivät tietenkin ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja ystävyydestä kumpuavaan hyvinvointiin. Olen kasannut ne tähän ja haastan teistä jokaisen toteuttamaan näistä ainakin yhden. Pidemmittä puheitta: erihyviä ehdotuksia!
Eivätkä nämä rajoitu pelkästään kouluihin ja koululaisiin. Yhtälailla on hyvä puhua myös työpaikkojen hiljaisimpien kanssa. Sovinnon päivän tulisi ulottua myös korkeakouluihin, koska ristiriitojen ratkaisu ja neuvotteleminen eivät ole aina hallussa aikuisillakaan. Eikä kiusaaminen ole suotavaa edes naapureiden kesken.
Nämä tehtävät tähtäävät ystävyyden tekoihin. Maailmasta tulee taas vähän lämpimämpi ja parempi, kun joskus pistää kiireen ja rahan syrjään, ja kysyy ihmiseltä, että "mitä kuuluu?" tai "voinko auttaa?". Tai laittaa hyvän kiertoon jättämällä luetun kirjan ratikkaan. Viimeinen tehtävä olisi ystävyyden teko siksi, että tässä maassa on liian monta aikuista, jotka eivät osaa neuloa lapasta, tehdä kaalilaatikkoa, ommella nappia tai vetää lakanoita. Minäkin haluaisin Marttaliiton aikuispakkauksen, vaikka lakanat vetää osaankin.
Ole ihminen ihmiselle. Kaikenlaisille ihmisille. Myös vieraille ja kummallisille. Myös vihaa ja rakkautta herättäville sisaruksille ja vanhemmille. Välitä, kuuntele, juttele.
Tuleeko näillä parempi Suomi? Mitä muuta me voisimme tehdä?
Raportissa oli kohtia, jotka kiinnostivat minua ja toivottavasti teitäkin. Ne liittyivät tietenkin ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja ystävyydestä kumpuavaan hyvinvointiin. Olen kasannut ne tähän ja haastan teistä jokaisen toteuttamaan näistä ainakin yhden. Pidemmittä puheitta: erihyviä ehdotuksia!
Eivätkä nämä rajoitu pelkästään kouluihin ja koululaisiin. Yhtälailla on hyvä puhua myös työpaikkojen hiljaisimpien kanssa. Sovinnon päivän tulisi ulottua myös korkeakouluihin, koska ristiriitojen ratkaisu ja neuvotteleminen eivät ole aina hallussa aikuisillakaan. Eikä kiusaaminen ole suotavaa edes naapureiden kesken.
Nämä tehtävät tähtäävät ystävyyden tekoihin. Maailmasta tulee taas vähän lämpimämpi ja parempi, kun joskus pistää kiireen ja rahan syrjään, ja kysyy ihmiseltä, että "mitä kuuluu?" tai "voinko auttaa?". Tai laittaa hyvän kiertoon jättämällä luetun kirjan ratikkaan. Viimeinen tehtävä olisi ystävyyden teko siksi, että tässä maassa on liian monta aikuista, jotka eivät osaa neuloa lapasta, tehdä kaalilaatikkoa, ommella nappia tai vetää lakanoita. Minäkin haluaisin Marttaliiton aikuispakkauksen, vaikka lakanat vetää osaankin.
Ole ihminen ihmiselle. Kaikenlaisille ihmisille. Myös vieraille ja kummallisille. Myös vihaa ja rakkautta herättäville sisaruksille ja vanhemmille. Välitä, kuuntele, juttele.
Tuleeko näillä parempi Suomi? Mitä muuta me voisimme tehdä?
maanantai 6. joulukuuta 2010
Punatulkkujen verilöyly
Olin ystäväni Hannan kanssa tapastelemassa paikallisessa ravintolassa, kun tilanpuutteen vuoksi samaan pöytään kanssamme istahti pariskunta odottamaan omaa pöytäänsä. Jatkoimme Hannan kanssa keskusteluamme sivuten kaikenlaista siihen asti, kunnes Hanna päästi suustaan sanaparin punatulkkujen verilöyly. Silloin pöydässämme istunut rouva kääntyi Hannan puoleen todeten, että: ”Nyt on kyllä pakko puuttua keskusteluun, kun kuulin, että puhutte punatulkkujen verilöylystä. Tiedättekö mistä se on peräisin?” No Kummelistahan se. Hanna sen sijaan viittasi drinkkiin, joka kantaa kyseistä nimeä.
Riittävän kummallinen keskustelunaihe madalsi kynnystä niin paljon, että juttelu ventovieraiden kesken sujui kuin itsestään. Mitä siis voimme päätellä tästä? Kannattaa puhua todella eriskummallisista aiheista, jotta pöytäseurueen muut osapuolet voivat ottaa osaa. Mitä absurdimpi juttu, sitä kiintoisampi lopputulos. Kunhan ei niin absurdi, että joku tulee ja kantaa talteen.
Ehdotankin nyt, että kokeilette tätä käytännössä. Seuraavan kerran, kun istutte vieraassa seurassa, aloittakaa kaverinne kanssa keskustelu vaikka sitten punatulkkujen verilöylystä ja katsokaa mitä tapahtuu. Tai jos teidän pöydässänne puhutaan omituisuuksia, tarttukaa siihen! On niin paljon mukavampaa, ettei tarvitse vaivaantuneessa hiljaisuudessa kököttää. Kertokaa myös ihmeessä kokemuksistanne kommenteissa!
Riittävän kummallinen keskustelunaihe madalsi kynnystä niin paljon, että juttelu ventovieraiden kesken sujui kuin itsestään. Mitä siis voimme päätellä tästä? Kannattaa puhua todella eriskummallisista aiheista, jotta pöytäseurueen muut osapuolet voivat ottaa osaa. Mitä absurdimpi juttu, sitä kiintoisampi lopputulos. Kunhan ei niin absurdi, että joku tulee ja kantaa talteen.
Ehdotankin nyt, että kokeilette tätä käytännössä. Seuraavan kerran, kun istutte vieraassa seurassa, aloittakaa kaverinne kanssa keskustelu vaikka sitten punatulkkujen verilöylystä ja katsokaa mitä tapahtuu. Tai jos teidän pöydässänne puhutaan omituisuuksia, tarttukaa siihen! On niin paljon mukavampaa, ettei tarvitse vaivaantuneessa hiljaisuudessa kököttää. Kertokaa myös ihmeessä kokemuksistanne kommenteissa!
perjantai 3. joulukuuta 2010
Mistä löytää kavereita, osa 7
Joulukuinen ratkaisu kaveripulmaan on seuraava: kavereita löytää vaihto-oppilaista. Syksyisin ja joulun jälkeen saapuu Suomeen kahmalokaupalla ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka eivät tunne täältä ketään. Kun ihminen ei tunne vieraassa paikassa ketään, ihminen etsii kavereita. Minäkin olin vailla kavereita, kuten olen aiemmin vaihdostani kertonut, ja kavereita löysinkin. Ellei ole huolissaan siitä, että uudet kaverit häviävät maasta noin puolen vuoden kuluttua, vaihtareiden seuraan kannattaa siis hakeutua.
Jos opiskelee, löytää vaihtareita suhteellisen helposti. Joku taho heidät aina ottaa vastaan ja tuohon tahoon voi olla yhteydessä ja lupautua vapaaehtoiseksi arjen alkuun auttajaksi. Usein tarvitaan ihmisiä, jotka auttaisivat vaihto-oppilaita selviämään esimerkiksi opinto- ja asuntoasioista. Miettikää millaista päänvaivaa ne aiheuttavat itsellekin, saati sitten ulkomaalaiselle! Erityisesti, kun tämä meidän kielemme on niin vinkeä, ettei sitä juuri kukaan osaa, apu on erityisen arvokasta.
Jos kuitenkin esimerkiksi kansainvälisten asioiden toimistot ovat sitä mieltä, ettei apua tarvita, törmää vaihto-oppilaisiin parhaiten vaan olemalla paljon kaikkialla, missä opiskelijat pyörivät: koululla, ruokalassa, kielikursseilla. Vaihtarit suosivat yleensä tiettyjä pubeja, joissa heitä palvellaan englanniksi ja tiettyjä tapahtumia, jotka on suunnattu heille. Loughborough:ssa se oli Universal Thursday, sieltä löysi jokanäköistä ulkomaanelävää. Vaihtareiden suosimat paikat löytyvät yleensä parhaiten kyselemällä ja tutkimalla.
Tätä kirjoittaessa minun piti miettä, että onko siinä jotakin väärää, että tietoisesti lähtee hakemaan kavereita vaihtareista. Onko se jotenkin epäilyttävää ja laskelmoitua? Väitän kuitenkin, että ei. Jos ihminen kaipaa kavereita, niin miksei niitä kannattaisi etsiä sieltä, missä uskoo niitä suurin todennäköisyyksin olevan? Ihmisillä on usein olemassa oleva kaveriverkosto jo valmiiksi. Aina voi löytää uusia kavereita, en sitä sano, mutta valtaosa ei kuitenkaan ikinä ole niin selvästi, avoimesti ja kiireellisesti kavereita vailla kuin arkirutiineistaan keskelle vierasta maata pölähtänyt vaihto-oppilas.
Englannissa ollessani oli suorastaan harmillista, kuinka vähän tuli tutustuttua nimenomaan englantilaisiin. En uskoakseni ole ajatuksen kanssa yksin. Vaihto-oppilaan on kannattavaa hengata paikallisten kanssa siksi, että oppii kieltä ja kulttuuria, kokee kohdemaatansa aidommin ja löytää sellaisia juttuja, jotka avautuvat vain natiiveille ja/tai kauan paikallaan asuneelle. Jokainen meistä tietää yhtä jos toista vinkeää, mitä voisi ulkomaalaiselle vieraalle näyttää, jos sellainen sattuisi opasta kaipaavan.
Nyt joulun pyhien ajan kannattaa siis kerrata englantia ja muita osaamiaan kieliä ja uuden lukukauden alkaessa hakeutua sitten vaihto-opiskelijoiden seuraan. Eikä kaveruuden tarvitse loppua siihen, kun vaihtari palaa kotimaahansa. Nykyaikaiset viestintävälineet kun mahdollistavat jopa virtuaalituopilla istumisen!
Onko sinulla ulkomaalaisia ystäviä? Entä vaihtarikavereita? Jos olisit vaihdossa, haluaisitko sinä, että paikalliset yrittäisivät kaverustua kanssasi? Missä sinun kaupunkisi vaihtarit hengaavat?
Jos opiskelee, löytää vaihtareita suhteellisen helposti. Joku taho heidät aina ottaa vastaan ja tuohon tahoon voi olla yhteydessä ja lupautua vapaaehtoiseksi arjen alkuun auttajaksi. Usein tarvitaan ihmisiä, jotka auttaisivat vaihto-oppilaita selviämään esimerkiksi opinto- ja asuntoasioista. Miettikää millaista päänvaivaa ne aiheuttavat itsellekin, saati sitten ulkomaalaiselle! Erityisesti, kun tämä meidän kielemme on niin vinkeä, ettei sitä juuri kukaan osaa, apu on erityisen arvokasta.
Jos kuitenkin esimerkiksi kansainvälisten asioiden toimistot ovat sitä mieltä, ettei apua tarvita, törmää vaihto-oppilaisiin parhaiten vaan olemalla paljon kaikkialla, missä opiskelijat pyörivät: koululla, ruokalassa, kielikursseilla. Vaihtarit suosivat yleensä tiettyjä pubeja, joissa heitä palvellaan englanniksi ja tiettyjä tapahtumia, jotka on suunnattu heille. Loughborough:ssa se oli Universal Thursday, sieltä löysi jokanäköistä ulkomaanelävää. Vaihtareiden suosimat paikat löytyvät yleensä parhaiten kyselemällä ja tutkimalla. Tätä kirjoittaessa minun piti miettä, että onko siinä jotakin väärää, että tietoisesti lähtee hakemaan kavereita vaihtareista. Onko se jotenkin epäilyttävää ja laskelmoitua? Väitän kuitenkin, että ei. Jos ihminen kaipaa kavereita, niin miksei niitä kannattaisi etsiä sieltä, missä uskoo niitä suurin todennäköisyyksin olevan? Ihmisillä on usein olemassa oleva kaveriverkosto jo valmiiksi. Aina voi löytää uusia kavereita, en sitä sano, mutta valtaosa ei kuitenkaan ikinä ole niin selvästi, avoimesti ja kiireellisesti kavereita vailla kuin arkirutiineistaan keskelle vierasta maata pölähtänyt vaihto-oppilas.
Englannissa ollessani oli suorastaan harmillista, kuinka vähän tuli tutustuttua nimenomaan englantilaisiin. En uskoakseni ole ajatuksen kanssa yksin. Vaihto-oppilaan on kannattavaa hengata paikallisten kanssa siksi, että oppii kieltä ja kulttuuria, kokee kohdemaatansa aidommin ja löytää sellaisia juttuja, jotka avautuvat vain natiiveille ja/tai kauan paikallaan asuneelle. Jokainen meistä tietää yhtä jos toista vinkeää, mitä voisi ulkomaalaiselle vieraalle näyttää, jos sellainen sattuisi opasta kaipaavan.
Nyt joulun pyhien ajan kannattaa siis kerrata englantia ja muita osaamiaan kieliä ja uuden lukukauden alkaessa hakeutua sitten vaihto-opiskelijoiden seuraan. Eikä kaveruuden tarvitse loppua siihen, kun vaihtari palaa kotimaahansa. Nykyaikaiset viestintävälineet kun mahdollistavat jopa virtuaalituopilla istumisen!
Onko sinulla ulkomaalaisia ystäviä? Entä vaihtarikavereita? Jos olisit vaihdossa, haluaisitko sinä, että paikalliset yrittäisivät kaverustua kanssasi? Missä sinun kaupunkisi vaihtarit hengaavat?
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Kahden koulun väkeä
Lukiossa opiskelee aikuistuvia nuoria ihmisiä: se fiksu väestö, tulevaisuuden toivo, suvaitsevaisuuden ja ihmisläheisyyden uusi sukupolvi. Lukiolaiset ovat miltei täysi-ikäisiä, valmiita kantamaan vastuun itsestään ja muista. Tai niinhän sitä luulisi. Missä on vika, kun ihmisten kohtaamisessa ennakkoluulot saavat aikaan idiotismia?
Tampereella yhdistyi Messunkylän lukio (eli Melu) Sammon keskuslukioon. Melulaiset siirrettiin omasta pienestä ja tutusta lukioympäristöstään Sammon keskuslukion tiloihin keskelle vieraita oppilaita. Melulaiset (ainakaan kaikki) eivät olleet tilanteesta mielissään, mutta minkäs teet, kun kaikesta säästetään ja kaikki keskitetään. Oli tilanteessa valoisakin puoli: suuressa lukiossa olisi paremmat toimitilat ja paljon uusia ihmisiä, joihin tutustua. Ja sitten valkeni arki.
Melulainen Iina (nimi muutettu) kertoi minulle yhdistymisen todellisesta luonteesta: ”Samkelaisiin ei saa minkäänlaista kontaktia, he pysyttelevät omassa porukassaan ja me pysyttelemme sitten omassamme. Ruokalassa on selvät pöydät eri koulujen väelle ja sen kyllä huomaa, jos eksyy väärälle puolelle. Olen yrittänyt tutustua uusiin oppilastovereihin, mutta ainoat samkelaiset, joihin olen saanut jonkinlaisen yhteyden, ovat ne, joilla oli ennestään melulaisia ystäviä.”
Tässä ei nyt vielä sinänsä ole mitään outoa. Porukat syntyvät lukion ensimmäisenä vuotena ja niiden uudelleenmuotoutuminen on harvinaista. Ihmiset pysyttelevät omissa, tutuissa kaveriporukoissaan, koska se on luonnollista, helppoa ja vaivatonta. Mutta sitten Iina jatkoi kertomusta.
”Pahinta kuitenkin on, että samkilaiset suhtautuivat meihin suorastaan vihamielisesti. Minä en ole kohdannut muuta kuin pitkiä katseita ja selän takana naureskelua. Mutta viikko yhdistymisen jälkeen tuli keskusradiosta (jonka väitettiin olevan käytännön syistä täysin poissa käytöstä) kuulutus: Täällä koulun rehtori, olen todella pettynyt siihen kuinka melulaiset on otettu vastaan tässä koulussa. Tämän roskien päälle heittelyn ja syljeskelyn täytyy loppua”, Iina kertoi.
Hetken aikaa piti kerrata. Siis nuoret aikuiset, kohta täysi-ikäiset ihmiset, ovat heitelleet roskia ja syljeskelleet epätoivottujen uusien tulokkaiden päälle. Käsittämätöntä, brutaalia, epäkunnioittavaa, lapsellista, typerää, suorastaan noloa. Ja mikä tämän kaiken saa aikaan?
Iina epäili syyn olevan siinä, että Melu oli medialukio ja sen opiskelijoista valtaosa solahtaa vaivattomasti kategoriaan taiteellinen, hipahtava, erikoinen. Tiedätte stereotypian: kirpparilöytöjä, värikkäitä huiveja, Jarvis Cocker –lasit, isot kumpparit, eriparilapaset, sotkuinen peikkotukka. Samkea sen sijaan on tituleerattu Tampereen jet set –lukioksi, monet urheilevat, väki on rikasta ja keskiarvo on korkea. Tiedätte stereotypian: merkkivaatteet, huoliteltu ulkomuoto, treenikassi, älypuhelin, ripsenpidennykset. Voiko siis olla mahdollista, että pelkkä stereotypioiden yhteen törmääminen voi aiheuttaa jotain näin ylitsepääsemättömän lapsellista? Minä kun luulin, että noin käy vain huonoissa amerikkalaisissa teinielokuvissa. Mutta missä muussa voisi piillä syy?
Tilanne on onneksi ajan kuluessa jo neutralisoitunut, mutten silti voi olla ottamatta tätä puheeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kouluja yhdistellään ja opiskelijamassat sekoittuvat. Yksikin tällainen ihmisryhmän sorsiminen on liikaa, olipa syynä sitten ennakkoluulot, oman reviirin puolustaminen, vierauden ymmärtämättömyys tai mikä hyvänsä. Varsinkin, kun syrjiminen saa näin halventavia muotoja, ei voi kuin kysyä, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. On keskusteltava ja tehtävä selväksi, ettei tällaista hyväksytä. Missään. Ikinä. Mistään syystä.
Miksi kahden koulun välille syntyy kuilu? Mikä saa nuoren aikuisen sylkemään toisen päälle? Oletko sinä kohdannut halveksuntaa ja syrjintää? Mitä syitä tähän voi olla? Mitä asialle voisi tehdä? Miten estetään tällaisen tapahtuminen jatkossa? Miksi erilaisuus herättää vihamielisyyttä?
Tampereella yhdistyi Messunkylän lukio (eli Melu) Sammon keskuslukioon. Melulaiset siirrettiin omasta pienestä ja tutusta lukioympäristöstään Sammon keskuslukion tiloihin keskelle vieraita oppilaita. Melulaiset (ainakaan kaikki) eivät olleet tilanteesta mielissään, mutta minkäs teet, kun kaikesta säästetään ja kaikki keskitetään. Oli tilanteessa valoisakin puoli: suuressa lukiossa olisi paremmat toimitilat ja paljon uusia ihmisiä, joihin tutustua. Ja sitten valkeni arki.
Melulainen Iina (nimi muutettu) kertoi minulle yhdistymisen todellisesta luonteesta: ”Samkelaisiin ei saa minkäänlaista kontaktia, he pysyttelevät omassa porukassaan ja me pysyttelemme sitten omassamme. Ruokalassa on selvät pöydät eri koulujen väelle ja sen kyllä huomaa, jos eksyy väärälle puolelle. Olen yrittänyt tutustua uusiin oppilastovereihin, mutta ainoat samkelaiset, joihin olen saanut jonkinlaisen yhteyden, ovat ne, joilla oli ennestään melulaisia ystäviä.”
Tässä ei nyt vielä sinänsä ole mitään outoa. Porukat syntyvät lukion ensimmäisenä vuotena ja niiden uudelleenmuotoutuminen on harvinaista. Ihmiset pysyttelevät omissa, tutuissa kaveriporukoissaan, koska se on luonnollista, helppoa ja vaivatonta. Mutta sitten Iina jatkoi kertomusta.
”Pahinta kuitenkin on, että samkilaiset suhtautuivat meihin suorastaan vihamielisesti. Minä en ole kohdannut muuta kuin pitkiä katseita ja selän takana naureskelua. Mutta viikko yhdistymisen jälkeen tuli keskusradiosta (jonka väitettiin olevan käytännön syistä täysin poissa käytöstä) kuulutus: Täällä koulun rehtori, olen todella pettynyt siihen kuinka melulaiset on otettu vastaan tässä koulussa. Tämän roskien päälle heittelyn ja syljeskelyn täytyy loppua”, Iina kertoi.
Hetken aikaa piti kerrata. Siis nuoret aikuiset, kohta täysi-ikäiset ihmiset, ovat heitelleet roskia ja syljeskelleet epätoivottujen uusien tulokkaiden päälle. Käsittämätöntä, brutaalia, epäkunnioittavaa, lapsellista, typerää, suorastaan noloa. Ja mikä tämän kaiken saa aikaan?
Iina epäili syyn olevan siinä, että Melu oli medialukio ja sen opiskelijoista valtaosa solahtaa vaivattomasti kategoriaan taiteellinen, hipahtava, erikoinen. Tiedätte stereotypian: kirpparilöytöjä, värikkäitä huiveja, Jarvis Cocker –lasit, isot kumpparit, eriparilapaset, sotkuinen peikkotukka. Samkea sen sijaan on tituleerattu Tampereen jet set –lukioksi, monet urheilevat, väki on rikasta ja keskiarvo on korkea. Tiedätte stereotypian: merkkivaatteet, huoliteltu ulkomuoto, treenikassi, älypuhelin, ripsenpidennykset. Voiko siis olla mahdollista, että pelkkä stereotypioiden yhteen törmääminen voi aiheuttaa jotain näin ylitsepääsemättömän lapsellista? Minä kun luulin, että noin käy vain huonoissa amerikkalaisissa teinielokuvissa. Mutta missä muussa voisi piillä syy?
Tilanne on onneksi ajan kuluessa jo neutralisoitunut, mutten silti voi olla ottamatta tätä puheeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kouluja yhdistellään ja opiskelijamassat sekoittuvat. Yksikin tällainen ihmisryhmän sorsiminen on liikaa, olipa syynä sitten ennakkoluulot, oman reviirin puolustaminen, vierauden ymmärtämättömyys tai mikä hyvänsä. Varsinkin, kun syrjiminen saa näin halventavia muotoja, ei voi kuin kysyä, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. On keskusteltava ja tehtävä selväksi, ettei tällaista hyväksytä. Missään. Ikinä. Mistään syystä.
Miksi kahden koulun välille syntyy kuilu? Mikä saa nuoren aikuisen sylkemään toisen päälle? Oletko sinä kohdannut halveksuntaa ja syrjintää? Mitä syitä tähän voi olla? Mitä asialle voisi tehdä? Miten estetään tällaisen tapahtuminen jatkossa? Miksi erilaisuus herättää vihamielisyyttä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
