Tapaus: Ei ole saumaa, niin en edes yritä

Kerron teille uuden viikon alun kunniaksi tarinan elävästä elämästä. Sen funktio on toimia esimerkkinä ihmisten pöljyydestä ja siitä, kuinka rankasti aliarvioimme kykyjämme, mahdollisuuksiamme ja viehätysvoimaamme. Samalla se on oiva muistutus erään herra konsultin neuvosta: ei pitäisi IKINÄ, missään tilanteessa olettaa asioita tietämättä. Eikä se luulo ikinä ole tiedon väärti.

Olin tuossa ennen virallista joulua yksissä jos toisissakin pikkujouluissa. Eräissä niistä sisään marssi kaunis ihmisolento, jonka nähtyäni keräilin leukaani lattialta hyvänlaisen hetken. Katselin kyseistä poikaa kaihoten koko illan, mutta kun hän oli NIIN kaunis, niin en minä tohtinut mennä juttelemaan. Lähellä oli kyllä monta kertaa, mutta rehellisesti sanottuna minulta meni sisu kaulaan. (Mistä näitä sanontoja oikein tulee?)

Kuva: Matt Benton

Iltaa ja aikaa kului tunteja tilanteen kummasti muuttumatta, kunnes sitten erinäisten kohtalon johdattelujen seurauksena päädyimme istumaan vierekkäin. Ja siinä sitten tilanteen ollessa jo suorastaan otollinen aloimme rupatella. Aikamme juteltuamme tokaisi poika minulle yhtäkkiä, että ”enpä olisi pari tuntia sitten uskonut tässä istuvani”. Kun en ottanut lausunnosta tokkua, pyysin tarkennusta, johon hän sanoi: ”no minä sinua koko illan kattelin, mutta ajattelin, että kun ei taatusti ole saumaa, niin en edes yritä”. Että näin.

Eli siis koko illan kahdella puolen huonetta kaksi ihmistä oli vuorotellen toisiaan toisen huomaamatta katsellut, mutta kumpikin oli sitä mieltä, että ”eihän sitä nyt voi MITENKÄÄN kiinnostaa”, niin ei viitsinyt edes yrittää. Kuinka monta kertaa ihmiset kävelevät typeryyksissään onnensa ohi, kysyn vaan? Kuinka monta kertaa aliarvioimme viehätysvoimamme ja kiinnostavuutemme, emmekä viitsi rukkasten pelossa yrittää, vaikka tosiasiassa sitä toista pelottaa ihan yhtä paljon? Niin, mietitäänpä sitä.

Voidaanko sopia, että lopetetaan tämä hapatus ja mennään vaan juttelemaan sille toiselle? Mikä siinä nyt sitten on pahinta mitä voisi tapahtua?

Mistä löytää kavereita, osa 8

Olemme viikon pohdiskelleet lukijan pulmia ja tänään käännytään jo yleisempiin kysymyksiin AJ:tä kuitenkaan unohtamatta. AJ:n pitäisi löytää uusia kavereita, kun paras ystävä on kainaloitunut, eikä häntä enää näy eikä kuulu. Vanhat kaveritkaan eivät ole ratkaisu tilanteeseen, sillä heidän kanssaan AJ on ajautunut erilleen ja ajan viettäminen on lähinnä raskasta ja turhauttavaa. Mitä siis voi tehdä, kun ujona ja hitaasti lämpenevänä kavereiden löytämisen taito tuntuu olevan hukassa?

Aiemmin ratkaisua kyseiseen pulmaan olemme hakeneet harrastuskavereista, tilanteista, baareista ja koiran kanssa hengailemisesta. Olemme myös keskustelleet siitä, kuinka voi alkaa hankkiutua eroon ihmispelosta ja harjoitella vieraiden lähestymistä. (Erityisesti Hannan ehdotus, että kannattaa harjoitella asiakaspalvelijoiden kanssa, esimerkiksi kaupassa käydessään, oli erinomaisen hyvä!). Olemme myös hakeneet ratkaisua siihen, kuinka saadaan muut lähestymään itseään.

Kuva: Hector Alejandro

Jos kuitenkin aktiivisesti pitäisi lähteä etsimään uusia kavereita on tämänkertainen ehdotukseni liittyä järjestöön. Kysyin Facebookissa ja Twitterissä, ovatko ihmiset aloittaneet harrastuksia löytääkseen kavereita ja vastauksia tuli laidasta laitaan. Yksi kertoi aloittaneensa harrastuksia päästäkseen lähemmäs tyttöjä. Toinen kertoi aloittaneensa harrastuksen ja saaneensa kavereita kaupan päälle. Mutta kaikkiaan selväksi tuli, että harrastukset ja järjestöt ovat erinomainen tapa saada kavereita.

Järjestöllä en tarkoita mitään lahkoa, jossa palvotaan puolikasta pässin päätä. Tarkoitan jotakin omiin mielenkiinnon kohteisiin liittyvää ihmisten yhteenliittymää. Esimerkiksi jos soittaa jotain soitinta, voisi yrittää liittyä orkesteriin tai bändiin tai muuhun soittajien kokoontumaan. Jos harrastaa jotain urheilua, löytyy varmasti joka lajille oma järjestönsä, joka järjestää tapahtumia, joihin kannattaa mennä. Jo ammattiliitoilla on sekä nuorille että vanhemmille erilaisia tapahtumia. Samoin eri opinahjot tarjoavat vaikka minkälaisia (aine)järjestöjä, joihin voi osallista ja josta löytyy ihmisiä, joihin tutustua. Lähimpänä sellainen saattaa olla vaikka oman talon asukastoimikunta. Google auttaa.

Mukaan menemällä pääsee ensin kauempaa tutkailemaan ihmisiä, joilla jo järjestään on jotain yhteistä. Siitä on sitten helppo lähteä lähestymään ja tutustumaan, kun maaperä on tuttu ja yhteinen. Haluaisin kuulla lisää kertomuksia ja kommentteja siitä, miten järjestöjen kautta kavereita on löytynyt!

Yksinäisyys vs. epämukavat kaverit

Maanantaina pohdittiin lukijalta tullutta pulmaa, jossa pitkä ja vankka ystävyyssuhde oli kaikista yrityksistä huolimatta ajautumassa päätepysäkille. AJ:n probleemat eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Hän nimittäin oli seuraavaksi alkanut nähdä enemmän muita kavereitaan, mutta pian havainnut, että heidän seuransa tuntuu enemmän rasitteelta kuin kaveruudelta. Kuitenkin ilman heitä hän olisi täysin yksin. Kumpi pahasta on pienempi?

Lähtökohtaisesti tarvitsemme ystäviä ja kavereita siksi, että ympärillämme olisi ihmisiä, joiden seurassa viihdymme ja joiden seurassa saamme olla omia itsejämme vikoinemme ja pulminemme. Kavereita tarvitsemme myös siksi, että on asioita, joita ei yksin voi tehdä tai joiden yksin tekeminen on tylsää. Toisinaan emme voi saada kaikkea samoilta ihmisiltä ja siksi tarvitsemme kaikenlaisia erilaisia kavereita. Jos on tilanteessa, jossa vanhat kaverit ovat aikojen saatossa ajautuneet ajatusmaailmallisesti kovin kauas, eivät he ehkä ole rentouttavinta ja terapeuttisinta seuraa. He voivat kuitenkin auttaa jälkimmäisessä eli seuran tarpeessa.

Kuva: John Morgan

Sanoisin siis, että vaikka ihmisten kanssa on välillä epämukava olla, eivätkä maailmat täysin kohtaa, voivat nuo samat ihmiset olla oivallista seuraa esimerkiksi keilaradalle, sirkustapahtumaan tai ruoanlaittokurssille. Samalla on kuitenkin hyvä aktiivisesti etsiä ystäväkseen myös sellaisia ihmisiä, jotka mahdollistavat myös yhdessä hiljaa olemisen ja täysipainoisen kaveruuden, jossa molemmilla osapuolilla on hyvä olla. Koska tässä maailmassa on aika monta ihmistä, ei sellaisten löytyminen voi olla liikaa vaadittu.

Jos kuitenkin mitään yhteistä tekemistä ei löydy, näkeminen on aina epämukavassa hiljaisuudessa näennäisen sanomisen keksimistä ja näkemisen jälkeen huokaisee vain helpotuksesta, voi olla parempi heittäytyä hetkeksi tyhjän päälle ja etsiä suosiolla ihmisiä, joiden seurassa viihtyy. Joskus ihmisten näkeminen näkemisen vuoksi voi olla vain tuhoisaa, raskasta ja kuluttavaa, eikä se silloin puolusta paikkaansa. Mutta mistä ujo ja ihmisille hitaasti lämpenevä löytää kavereita? Tästä lisää perjantaina.

Kumman sinä valitsisit: yksinäisyyden vai epämukavan kaveruuden?

Mitä tehdä, kun ystävyys ajautuu karille?

Tämä viikko on omistettu lukijalleni AJ:lle, joka lähetti minulle useita pulmia ratkottavaksi. Niiden parissa vietämme koko tämän viikon. Tänään siis tutkimme kariutumista, keskiviikkona pohdimme kaveruutta ja perjantaina mietimme, mistä uusia kavereita voi löytää. Pidemmittä alustuksitta karikkojen kimppuun.

Kirjoitin jo viime kesän korvella tilanteesta, jossa ystävän parisuhde syö ystävän kaiken ajan ja ystävä jää sivuun. Kehotin silloin kaikkia parisuhteellisia pitämään huolta siitä, että tulee soittaneeksi ja nähneeksi myös ystäviään. Mutta mitä, jos on itse siinä toisessa roolissa? Mitä jos Veijareiden ja AJ:n tavoin omaa ystävää ei enää ikinä näe, kun hän vain parikoteloituu ja vastaa nihkeästi kaikkiin kyselyihin yhteisestä ajasta?

Kuva: rachaelvoorhees

Humoristisesta kuvasta huolimatta tilanne on vaikea. AJ kysyi, että milloin saavutetaan piste, jolloin ei voi muuta kuin luovuttaa. Tähän minun mielestäni ei voi antaa mitään selkeää aikarajaa mallia "ota yhteyttä kymmenen kertaa ja sitten voit hyvällä omatunnolla luovuttaa". Minun nähdäkseni silloin pitää luovuttaa, kun toisen välinpitämättömyys satuttaa niin paljon, ettei enää halua edes yrittää. Kyllä sydän sanoo sitten, kun on saanut toisen e ja i –kirjainten yhdistelmästä tarpeekseen. Tietysti ystävälle voi silti jättää oven auki sitä hetkeä varten, kun hän viimein nostaa päänsä kainalosta ja tajuaa, että ystäviäkin olisi kiva nähdä. Mutta odottamaan ei kannata jäädä.

On aina ihan yhtä ikävää, kun pitkä ystävyyssuhde päättyy. Se on vähintään yhtä kivuliasta, ellei pahempaakin, kuin parisuhteen loppuminen, sillä ystävyyttä on vaikeampi aloittaa kuin parisuhdetta. Näin uskallan väittää siksi, että rakastuminen voi viedä nopeimmillaan sekunnin ja rakastuneena on helpompi päästää toinen lähelleen. Sen sijaan tuttavuudesta ystävyydeksi kehittyminen ja luottamuksen kasvattaminen eivät ole samalla tavalla sidoksissa epätavalliseen hormonaaliseen ja aivokemialliseen tilaan vaan lähtevät puhtaasti tyhjältä pinnalta liikkeelle.

Mitä siis tehdä, kun pitkä ystävyyssuhde on ajautunut karille, eikä toiseen enää saa yhteyttä? Sanoisin, että ensin saa vähän murehtia ja olla pahoilla mielin. Sitten pitää Tuntemattoman Sotilaan tavoin todeta, ettei pidä jäädä tuleen makaamaan ja toivottavasti paremmalla lopputuloksella nousta ylös. Sitten täytyy alkaa tutkailla, mitä muita kavereita sitä omassa lähipiirissä onkaan. Tästä lisää keskiviikkona.

Mikä sinulle olisi viimeinen pisara? Kuinka kauan ystävyyttä voi yksipuolisesti yrittää pitää yllä? Mikä ihme ihmisiin oikein menee, kun he unohtavat ystävänsä uuden parisuhteen vuoksi?

PS. En lahopäänä aikoinani muistanut mainita, mutta käykää ihmeessä tsekkaamassa allekirjoittaneen vieraspostaus Jokapäiväistä leipää -blogissa! ;)

Seurassa: vaikene välillä

Kas, on taas perjantai, eli viikonloppu! Ja se tarkoittaa monille erilaisten sosiaalisten rientojen aikaa. Tuolloin olemme usein seuratilanteessa ja seurassa oleminen on tunnetusti omanlaisensa taitolaji. Kahlailin kuluvalla viikolla keskustelupalstaa, jossa pohdittiin hiljaisuutta ja ujoutta ja menin itseeni. Minussa on nimittäin yksi vika ja se on se, että puhun paljon. Ja se tarkoittaa väistämättä sitä, että seurassani joku muu puhuu vähemmän.

Jos on ujo tai hiljainen muuten vain, odottaa usein, että tulisi se sopia kohta, jolloin voisi sanoa asiansa. Mutta tuollaista kohtaa ei välttämättä ikinä tule. Sillä ihmiset, kuten minä, tuppaavat täyttämään nuo hiljaiset kolot omalla avauksellaan. Tiedätte tilanteen, jossa ryhmä vaikenee esimerkiksi esitetyn kysymyksen edessä. Odotetaan sekunti, kaksi ja sitten joku päättää, että no jos kerta kukaan muu ei puhu, niin minä sitten puhun. Ja sitten se hiljainen miettii, että ”hitsi vie, kun en taaskaan saanut sanotuksi”.

Kuva: Aunt Owwee

Se ei ole kiinni siitä, etteikö kaikilla olisi sanottavaa. Se on useimmiten kiinni
siitä, että toisille kynnys suunsa avaamiseen on suurempi. Halutaan pohtia pidempään, miettiä hivenen kauemmin, harkita sanojaan. Mutta siinä vaiheessa joku muu on jo avannut pelin, eikä hiljainen saa asiaansa sanotuksi. Mutta ryhmän pitäisi suoda hiljaisemmallekin mahdollisuus vaikenemalla aina silloin tällöin.

Vaikka voidaan raadollisesti ajatella, että se puhuu, joka ehtii ja sillä siisti, olisi kuitenkin ehkä rakentavampaa ajatella toisin. Ehkä, jos joskus puheliaammat antaisivat hiljaisuuden venyä pari ylimääräistä sekuntia, saattaisi se hiljaisempikin rohkaistua. Miettikää millainen määrä sanomattomia oivalluksia jää sen yhden sekunnin taakse. Monesti ne, jotka hiljaa miettivät kauan, ovat hioneet päässään vaikka minkälaisia mullistavia ajatuksia, jotka pääsisivät esiin, kun vaan ihmiset hetken malttaisivat olla hiljaa ja jättää tilaa hiljaisemmalle.

Joten tehdäänkö tänä viikonloppuna sopimus, jossa jokainen meistä kerran keskustelun aikana antaa hiljaisuuden venyä jonkun verran normaalia pidemmäksi antaen hiljaisemmalle tilaisuuden sanoa ajatuksiaan? Ehkei se riitä, mutta siinä on alku. Siinä on mahdollisuus. Siinä on askel siihen suuntaan, että ujompi rohkaistuisi sanomaan ajatuksiaan muillekin kuin itselleen.

Tapaus: Herrasnaisia ja tasa-arvomiehiä

Aamulehden tekstiviestipalstalla (niin kuin kaikilla hyvillä lehtien tekstaripalstoilla) kiistellään. Ja tällä kertaa aiheena on tapaus, jossa grillikioskin tyttö kolasi pikaisesti enimmät taivaalta sataneet lumet kioskinsa edustalta, jotta asiakkaat pääsisivät paremmin luukulle. Tapahtumaa seurasi vierestä kolme miestä grillijonosta. Ja tästäkös ihmiset suivaantuivat.

Yksi kirjoitti, että jos joku noista miehistä olisi herrasmiehen tavoin tarjoutunut kolaamaan lumet, olisi grillityttö voinut palata ruoanlaittoon, jolloin asiakkaat olisivat saaneet ruokansa nopeammin. Toinen vastasi, että jos grillityttö olisikin ollut poika ja jonossa olisi ollut kolme naista, mahtaisiko moista marmatusta kuulua lainkaan. Ylipäänsä oltiin sitä mieltä, että tästä kuuluu olla jotain mieltä. Joten mitä mieltä tästä nyt sitten kuuluu olla?

Kuva: SeppVei

Elämmekö maailmassa, jossa tasa-arvon nimissä tyttö saa yksin kolata painavaa, märkää lunta raavaiden miesten seisoessa ja tuijottaessa vieressä? Tämä on tietysti van karikatyyrinen esimerkki, sillä siro tyttö voi olla niin tarmokas, että saa lumet luotua uusavutonta, vaikkakin raavaan oloista miestä tuplasti tehokkaammin. Ehkä joku miehistä tarjoutui ja tyttö viittasi kintaalla todeten, että eihän tässä mene kuin hetki.

Toisaalta voidaanko vaatia, että grillikioskille piipahtavan asiakkaan tulisi siinä työtauollaan ruveta toiselle vielä lumenluontiin? Houkuttelisi ajatella, että taukojumppana kahden kolallisen kolaaminen olisi paitsi erinomainen vetristyttäjä, myös tuhannesti hyvän mielen luoja auttajalle. Ehkä siitä saattaisi hymyn tai kiitoksen lisäksi poikia ylimääräinen kauhallinen soppaa.

Entä jos tilanteessa olisi grillipoika ja katsojina kolme naista? Voisiko herrasnainen ehdottaa, että toinen saisi palata töihinsä ja tarttuisi itse odotellessa kolaan? Voisiko grillistä hetkeksi puhtaaseen ulkoilmaan piipahtanut kolaaja jopa närkästyä siitä, että hänen taukojumppansa keskeytetään?

Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

Miten jatkaa keskustelua?

Tiia lähestyi sähköpostitse seuraavanlaisen ongelman kanssa: mitä tehdä tilanteessa, jossa kaikki perus tutustumisasiat on jo käyty läpi (kuka oot, mitä teet, mistä tykkäät), on puhuttu jo säästä ja muista epäolennaisuuksista ja keskustelu tyssää siitä huolimatta? Ongelmaksi hän kokee nimenomaan puolitut, joita ei vielä tunne tarpeeksi. Miten siis päästä alkua pidemmälle?

Pisteeseen, jossa toisesta tietää kokolailla kaiken, minkä uudelle tuttavalle kertoa voi, saatetaan päätyä yllättävän nopeastikin. Varsinkin, jos asioita käy juoksemalla läpi, eli hyppää kysymyksestä toiseen. Siksi suosittelen ennakointia. Kun tutustuu uuteen ihmiseen, kannattaa yrittää pysytellä yhdessä aiheessa pidempään. Ikään kuin muita aiheita säästellen ja käsillä olevaa säästeliäästi kuluttaen. Yhdestä aihealueesta löytää äkisti paljon puhuttavaa, kun lähtee pyörimään sen ympärille eri kulmista.

Esimerkiksi vaikka ruoka, koska kaikkien täytyy syödä. Voi lähteä lempiruoasta liikkeelle ja käydä sitten läpi, mitkä lapsuuden ruokakokemukset vaikuttavat lempiruoan syntymiseen. Siitä voi siirtyä sivuamaan niitä lapsuuden ruokia, joita tekee itsekin mielellään omassa kodissa. Mistä päästään sujuvasti keskustelemaan ruoanlaittotavoista ja -tottumuksista. Ja siitä esimerkiksi Ei menny niinku Strömsössä –kertomuksiin. Ja niitä kertoessa voi muistaa muita kommelluksia, joita kotona on käynyt ja joita muille on käynyt. Kommelluksista pääsee kevyellä aasinsillalla siihen, että nykyaikana harvalla pysyy enää vasara kädessä. Josta voikin ajautua keskustelemaan työväenopiston kurssilistasta ja joka syksyisistä harrastussuunnitelmista.

Kuva: Morgan

Ja niin kummasti johdatelleen se yksi ainoa lempiruoka-kysymys vie keskustelua eteenpäin pitkät pätkät. Usein tuollainen mielleyhtymien tuoma keskustelun virta tulee ihan automaattisesti. Mutta jos uutta ihmistä vähän jännittää, eikä hänen seurassaan vielä aivan rennosti vaan pölötä niitä näitä, voi yrittää tietoisesti pysytellä samassa aiheessa ja liukua siitä hiljalleen vasta muihin.

Jos on pyörinyt joka ikisen tutustumiskysymyksen kimpussa pitkän tovin ja silti loppuvat aiheet kesken, voi harrastaa toisenlaista ennakointia. Kuulostaa ehkä banaalilta, mutta kannattaa ihan oikeasti painaa mieleen keskustelunaloituksia. Kun lukee lehtiä, katselee televisiota, kuuntelee radiota tai salakuuntelee muita junissa, voi painaa mieleen mistä muut puhuvat. Kaikki ajan hermolla olevat aiheet ovat hyviä keskustelua ylläpitäviä/eteenpäin vieviä asioita. ”Luitko muuten..” ”Satuin kuulemaan, kun…” ”Tiesitkö,että…” ”Arvaa mitä ne näytti telkkarissa eilen!” ”Satuitko katsomaan kolmoselta eilen, kun…” ”Meidän äiti soitti eilen, kun se oli lukenut…” ”Aika outoa/ällöä/jännää/omituista/kiinnostavaa, että…” Ja niin edelleen.

Jos kuitenkin on jo tilanteessa, jossa keskustelu vain rehdisti kuolee, eikä päässä pyöri yhtä ainoaa ajatusta, ei auta kuin katsoa ympäristöä ja koittaa löytää sieltä virikkeitä. Voi aina kommentoida ympärillä olevia ihmisiä (mieluiten hiljaa ja tahdikkaasti), esineitä, olosuhteita. Ja sitten kun näkee esimerkiksi kukkaruukun, on hyvä yrittää tehdä yllä olevan kaltaista ajatuksen johdattelua.

Voi sanoa ensin, että ”tuli tuosta kukkaruukusta mieleen, että pitäisi vaihtaa taas kukkiin mullat” ja siitä sitten jatkaa päivittelemällä prosessin työläyttä ja sisäkasvien määrää ja ruukkujen kokoa ja ajautua hiljalleen happipitoisuuden ja ilmankosteuden kautta kuivan ihon rasvaamiseen ja edelleen kosmetiikkafirmojen huijausmainoksista apteekkirasvojen hinnan kautta veroihin. Aivojaan kannattaa tällä tavoin jumpata, jotta ne sitten hetkessäkin lähtevät automaattisesti tuottamaan eteenpäin jokseenkin virtaavaa keskustelua.

Näistä minä liikkeelle lähtisin. Onko sinulla ehdotuksia Tiialle? Tai kysymyksiä minulle?