Aloitetaan viikko pohdiskellen. Juttelimme syvällisen siskoni kanssa ystävyydestä ja kaveruudesta ja eritoten tykkäämisen aitoudesta. Hän esitti minulle vaikean kysymyksen: mistä voi tietää, onko toisen tykkääminen aitoa vai kulissi?
Nii-in, sanopa se. Ensin tulee tietenkin mieleen kysyä, että miksi kukaan esittäisi tykkäävänsä, jos ei tykkää. Saman tien mieleen kuitenkin puskee kaikkien aikuisten vaalima lause, jonka mukaan kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen. Missä menee ”toimeen tulemisen” ja esitetyn tykkäämisen raja?
Muistan myös nuoruudestani sen, että jotakuta kohtaan saatettiin esittää hyvinkin mukavaa ja sitten selän takana nauraa ja ilkeillä röyhkeästi. Siinä vähemmänkin vainoharhainen yksilö alkaa epäillä kaikkea ja jokaista. Kysymys on tärkeä myös silloin, kun oma itsetunto on heikko, eikä tahdo uskoa, että kukaan voisi itsestään välittää. Kuinka vakuuttaa itsensä ja se toinen, että tykkääminen on aitoa ja todellista?
Ensinnäkin kehotan kaikkia rehellisyyteen. Toimeen tulemiseen riittää se, että on asiallinen ja kohtelias. Makeiluun ei ole tarvetta, jos toisesta ei ihan totta tykkää. Näin ehkä vältetään se, että ihmiset ylipäätään joutuvat kyseenalaistamaan ihmisten tykkäämistä.
Jos kuitenkin kyseenalaistaa, niin on kaksi juttua, joita kannattaa tarkkailla. Ensinnäkin tekeekö toinen aloitteita, soittaako ikinä, tuleeko kylään, ehdottaako näkemistä tai pyytääkö ulos. Toisekseen mieti, kuulostaako hän ilahtuneelta vastatessaan puhelimeen, hymyileekö leveästi ja vilpittömästi nähdessään, kiittääkö näkemisestä ja sanooko lopuksi, että ”oli kivaa, nähdään pian taas”. Ei kukaan kauaa jaksa olla ihmisen kanssa, josta ei oikeasti pidä, joten aika näyttää ja aikaan pitää luottaa.
Luotatko sinä siihen, että ystäväsi pitävät sinusta oikeasti?
maanantai 16. toukokuuta 2011
perjantai 13. toukokuuta 2011
Mistä tietää onko toinen on varattu?
Yritin saada käsillä olevaan pulmaan ratkaisua kanssaeläjiltä, mutta vastaus oli ykskantaan täsmälleen sama: KYSY! Jos haluat tietää, onko toinen varattu, kysy. Tai unohda koko kysymys ja luota siihen, että asia käy ilmi ennemmin tai myöhemmin itsestään. Mutta minä tiedän, että joskus vaan haluaisi tietää kysymättä. Sitä varten olen havainnut muutamia juttuja, jotka auttavat.
1) Tarkista sormus
Ilmeinen kohta on tietenkin kihla- tai vihkisormus. Sormus on totta kai helppo, koska sen näkee heti. Ellei ole talvi ja hanskat kädessä, kuten itse harmittelin eräänä talvena. Muista tsekata molemmat nimettömät, sillä ortodoksinen vihkisormus on oikeassa kädessä. Sormus ei kuitenkaan välttämättä ole varma varauksen merkki (esimerkiksi leskeys tai puolihuolimaton sormusten käyttö), joten katso myös muut kohdat.
2) Tsekkaa Facebook-status
Internetin ihmekaupasta voi asiaa tiedustella myös. Loogisin on toki Facebookin status, mutta muistakin internetin linkeistä saattaa päästä jyvälle. Muuten en stalkkaamista suosi (kerron teille joku toinen kerta miksi), mutta tässä tapauksessa pienestä googletuksesta ei liene haittaa.
3) Tarkkaile puhelinkäyttäytymistä
Jos toinen lopettaa puhelun ”joo, mäkin rakastan sua”, niin kai siitä nyt pöhkömpikin tajuaa, mistä on kyse. Pitäen mielessä kuitenkin, että myös ystäviä, lapsia ja koiria rakastetaan, vaikka koira tuskin puhelimella soittelee. Olen myös useaan otteeseen huomannut, että ihmisten äänensävy muuttuu selvästi, kun puhelimen päässä on oma rakas. Tämä pätee useisiin, muttei tietenkään kaikkiin.
4) Kuuntele tarkasti
Aina soisi ihmisten kuuntelevan toisiaan tarkasti. Mutta kun siviilisäätyä kartoittaa, on hyvästä korvasta apua. Puheeseen lipsahtaa helposti (tai tarkoituksella) me-viite. ”Käytiin tuossa pääsiäisenä Porissa.” ”Ai, kenes kanssa kävit?” ”Poikaystävän.” Eikä tarvitse enää arvailla.
5) Arvioi käytöstä
Tästä saan kyllä piiskaa, mutta sanon ääneen silti. Tiettyjä viitteitä voi käytöksestäkin päätellä: jos toinen flirttailee avoimesti kaiken kanssa mikä liikkuu, käy ulkona usein ja paljon, ei tunnu olevan sidottu mihinkään tai kehenkään ja puhuu suunnitelmistaan yksikössä, on hän todennäköisemmin sinkku kuin parisuhteessa. Paino sanalla todennäköisemmin.
Näistä minä liikkeelle lähtisin. Olen silti samaa mieltä muiden kanssa siitä, että paras keino on vaan kysyä. Joko kysyä siviilisäätyä tai vaan kysyä toista kahville huolimatta siitä, mikä status on. Kyllä se sitten selviää, kun tarvetta on. Statuksen selväksi tekemistä pohdittiinkin jo aiemmin.
Mistä sinä tiedät, olenko minä varattu?
1) Tarkista sormus
Ilmeinen kohta on tietenkin kihla- tai vihkisormus. Sormus on totta kai helppo, koska sen näkee heti. Ellei ole talvi ja hanskat kädessä, kuten itse harmittelin eräänä talvena. Muista tsekata molemmat nimettömät, sillä ortodoksinen vihkisormus on oikeassa kädessä. Sormus ei kuitenkaan välttämättä ole varma varauksen merkki (esimerkiksi leskeys tai puolihuolimaton sormusten käyttö), joten katso myös muut kohdat.
2) Tsekkaa Facebook-status
Internetin ihmekaupasta voi asiaa tiedustella myös. Loogisin on toki Facebookin status, mutta muistakin internetin linkeistä saattaa päästä jyvälle. Muuten en stalkkaamista suosi (kerron teille joku toinen kerta miksi), mutta tässä tapauksessa pienestä googletuksesta ei liene haittaa.
3) Tarkkaile puhelinkäyttäytymistä
Jos toinen lopettaa puhelun ”joo, mäkin rakastan sua”, niin kai siitä nyt pöhkömpikin tajuaa, mistä on kyse. Pitäen mielessä kuitenkin, että myös ystäviä, lapsia ja koiria rakastetaan, vaikka koira tuskin puhelimella soittelee. Olen myös useaan otteeseen huomannut, että ihmisten äänensävy muuttuu selvästi, kun puhelimen päässä on oma rakas. Tämä pätee useisiin, muttei tietenkään kaikkiin.
4) Kuuntele tarkasti
Aina soisi ihmisten kuuntelevan toisiaan tarkasti. Mutta kun siviilisäätyä kartoittaa, on hyvästä korvasta apua. Puheeseen lipsahtaa helposti (tai tarkoituksella) me-viite. ”Käytiin tuossa pääsiäisenä Porissa.” ”Ai, kenes kanssa kävit?” ”Poikaystävän.” Eikä tarvitse enää arvailla.
5) Arvioi käytöstä
Tästä saan kyllä piiskaa, mutta sanon ääneen silti. Tiettyjä viitteitä voi käytöksestäkin päätellä: jos toinen flirttailee avoimesti kaiken kanssa mikä liikkuu, käy ulkona usein ja paljon, ei tunnu olevan sidottu mihinkään tai kehenkään ja puhuu suunnitelmistaan yksikössä, on hän todennäköisemmin sinkku kuin parisuhteessa. Paino sanalla todennäköisemmin.
Näistä minä liikkeelle lähtisin. Olen silti samaa mieltä muiden kanssa siitä, että paras keino on vaan kysyä. Joko kysyä siviilisäätyä tai vaan kysyä toista kahville huolimatta siitä, mikä status on. Kyllä se sitten selviää, kun tarvetta on. Statuksen selväksi tekemistä pohdittiinkin jo aiemmin.
Mistä sinä tiedät, olenko minä varattu?
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
BeFriending Finland #2: Shoes
Dear Non-Finns. I know you’re out there and I know you’re just dying to come to Finland, right? This series of blog posts is dedicated to you. With BeFriending Finland I try to familiarize you with the peculiarities of Finnish human nature and culture. Last time we talked about personal space. Today, naturally, we talk about shoes.
I’m not gonna talk about how some Finns wear sandals with socks, even if it is, in my opinion, absolutely horrendous. Instead I want to introduce you a habit that we have: When we enter a home, we take our shoes off. I know, it might sound pretty gross to you, but that’s what we do.
When you get pass the personal space issue, break the ice and become a friend with a Finn, inevitably you will be invited to visit. So what to do? When you enter the home you will find yourself in a space that looks somewhat like the one in this picture.
Entryway, that is. There’s likely to be hell of a lot of shoes there. Just leave yours amongst them and enter the home with your stocking feet (“sukkasillaan” in Finnish) or if it happens to be one of the warm months of the year, with your bare feet. Tadah!
This applies to all homes. I have not found a single home in Finland where people would keep their shoes on. Therefore it is likely that if you invite a Finn to your home he might try to take his shoes off. As we are brought up thinking that keeping ones shoes on inside a home is not only impolite but also messy, we tend to forget that in other cultures it can be seen the other way around.
But which way do YOU see it?
And keep coming back. Up next: Please and what?!
I’m not gonna talk about how some Finns wear sandals with socks, even if it is, in my opinion, absolutely horrendous. Instead I want to introduce you a habit that we have: When we enter a home, we take our shoes off. I know, it might sound pretty gross to you, but that’s what we do.
When you get pass the personal space issue, break the ice and become a friend with a Finn, inevitably you will be invited to visit. So what to do? When you enter the home you will find yourself in a space that looks somewhat like the one in this picture.
Entryway, that is. There’s likely to be hell of a lot of shoes there. Just leave yours amongst them and enter the home with your stocking feet (“sukkasillaan” in Finnish) or if it happens to be one of the warm months of the year, with your bare feet. Tadah!
This applies to all homes. I have not found a single home in Finland where people would keep their shoes on. Therefore it is likely that if you invite a Finn to your home he might try to take his shoes off. As we are brought up thinking that keeping ones shoes on inside a home is not only impolite but also messy, we tend to forget that in other cultures it can be seen the other way around.
But which way do YOU see it?
And keep coming back. Up next: Please and what?!
maanantai 9. toukokuuta 2011
Kommenttilaatikon kootut #2
Olette kirjoittaneet blogiini kaikkiaan 775 kommenttia. 775 on ihan käsittämättömän fantastinen määrä erinomaisen hyviä kommentteja. Etteivät ne kaikki vallan unholaan päätyisi, tässä teille kevään kunniaksi suosikkejani. Siis: kootut kommentit osa kaksi.
Ystävyys on aikaa ja paljon ystävyyttä on enemmän aikaa, eikös? Mikael kommentoi hommaan näin:
"Mä yritän vain pitää kalenterin tarpeeksi tyhjänä, jolloin sinne mahtuu enemmän sellaista spontaania meininkiä, mutta vaatii kylläkin kavereita jotka tekee samoin. :-) Osaan kuitenki paljon paremmin vain soittaa kamulle notta moi ootko kaupungissa voinko tulla kylään, verrattuna että sovin treffejä viikon päähän. Mistä mä tiedän mitä viikon päästä huvittaa tehdä? :-D "
Kun puhuttiin vakavista aiheista, eli kiusaamisesta, kommentoi rh:
"No sen nyt ehkä jotenkin ymmärtää, että lapset kiusaa toisiaan, jos ajattelee, että ovat vielä kehittymättömiä tunne-elämältään. Mutta kuulkaas, ei se tähän lopu, karseinta on, kun ns. aikuisten ihmisten työpaikalla vielä harrastetaan kiusaamista. Ollaan ylimielisiä besserwissereitä, ei siedetä edelleenkään erilaisuutta pukeutumisessa tai mielipiteissä. Ja aikuiset osaa usein tehdä sen niin hienovaraisesti, että...kevyitä vihjauksia, kulmakarvojen kohotuksia, piiloteltuja hymyjä ja syrjäkareinvilkaisuja.”
Allekirjoittaneen niistäessään nenäänsä irti, neuvoi -H- seuraavsti:
”rommitoti :D mukillinen kuumaa vettä, loraus hyvää rommia ja kauhallinen hunajaa. viltin alle. villasukat. kahdeksantoista pakettia nenäliinoja. vicks-nenäsumutetta.”
Kansaa kuohutti Aamulehti ja minäkin kirjoitin silikonirinnoista ja tekoripsistä. Tällöin sanaisen arkkunsa avasi Johanna:
""Onko meidän maassamme todella niin paljon rumia ihmisiä, että Aamulehden artikkeliinkin oli löydetty roppakaupalla nuoria ihmisiä, joilla on jos jonkinlaiset pidennykset." Huono itsetunto niillä on. Ihmiset haluavat saada hyväksyntää ja tämä painottuu varsinkin nuoruusiässä. Jokainen haluaa kuulua joukkoon. Tämän takia kaikki lukiolaiset näyttävät samalta. Pidennykset, rusketukset; luonnollinen kauneus ei tässä todellakaan saa jalantilaa.
Tästä aiheesta riittäisi vaikka kuinka paljon asiaa, nyt en pysty enempää (olen luennolla, heh) Tässä vielä hyvä video. No cure for ugly! http://www.youtube.com/watch?v=OYpwAtnywTk ”
Kyselin, mihin kukakin aikansa käyttäisi, jos hammasrattaasta irti pääsisi. Anonyymi sulatti sydämeni:
”rakkauteen minä tuhlaisin.”
Keskustelun aloitukset ja tilannetaju kutkuttivat kommentointia. Tuomas pelasti päiväni kertoen:
”Kioskin poikana olin jo niin kätevä sutkautuksissani, etten aina muistanut, että kaikkien huumorintaju ei ole kanssani samalla tasolla. Asiakkaana oli eräs nainen, siinä kolmissakymmenissään, ja selkeästi ruoasta nauttiva yksilö. Kyseinen nainen osti kasan herkkuja, ja taisi huomata kyseisenä aikana voimassa olleen kampanjan neljästä tuplasta kahden hinnalla, ja sanoi, että täytyy sitä nyt vielä vähän suklaatakin ostaa. Mulla oli hyvä päivä ja sitten möläytin, että täytyyhän ne saavutetut linjat säilyttää! Hetkeä liian myöhään tajusin, että taisin juuri - täysin vahingossa - kommentoida asiakkaan ylipainoa vitsaillen, mutta onneksi kyseinen nainen vain repesi nauramaan. "Toi oli hyvä, tota pitääkin ruveta käyttämään."”
Myös Hannan kommentti oli mainio:
”Tänään avasin keskustelun asiakkaana myyjän kanssa "no enhän mää tullessani tiennyt, että mää haluan kaalikääryleksiä mutta kun sää tässä nyt myyt kaalikääryleksiä niin määhän haluan kaalikääryleksiä!" Päädyttiin sitten puhutaan tähtien asennosta, pyyhkeen paikasta ja kaikesta erittäin olennaisesta muutenkin.”
Kun odotimme tekstiviestiä ikuisuuden, kirjoitti tittako:
”Ihanaa etten ole yksin, tääläkin on yksi kohtalon toveri! Ja auta armias sitä fiilistä kun sydän jättää pari lyöntiä välistä tekstiviestin saapuessa ja sitten siellä on joku "KappAhlin clubitarjous" eikä laikaan se herra X:ltä tunnin odotettu viesti. Mutta se on maailman paras tunne kun sieltä tuleekin jotain odottamattoman suloista ja vain hymyilee loppupäivän itsekseen :)”
Kohteliaasti kieltäytyminen on vaativa taitolaji, kuten käy ilmi rh:n kommentista:
”Tulee tässä mieleen eräs vanha tapaus, kun lavatansseissa kieltäydyin lähtemästä nuoren miehen kanssa tanssimaan. Syitä oli kaksi: lava oli vielä kovin tyhjä, joten ujous iski ja toisaalta arvioin miehen paljon itseäni lyhyemmäksi. Kieltäytymiseen mies tokaisi: " En olis sinun kanssa kyllä lähtenytkään." Tyrmäävä vastaisku. Olis voinut kyllä loukata tuo vastaus pahasti, jos hän ei olisi tullut myöhemmin hakemaan uudelleen ja ruuhkan suojassa tansiimme ihan ok.”
Ettei menisi ihan överiksi, tässä viimeinen. Yritin lokakuussa usuttaa hymiölakkoon kaikki ja muutaman muunkin. Silloin ytimekkäästi mielipiteensä ilmaisi mtarvainen: ”=)”
Kiitos tuhannesti kaikesta ja kaikista! Muistakaa, että pienikin arjen huomio tai filosofinen ajatuksentynkä on tervetullut. Keep up the good work, fellas!
Ystävyys on aikaa ja paljon ystävyyttä on enemmän aikaa, eikös? Mikael kommentoi hommaan näin:
"Mä yritän vain pitää kalenterin tarpeeksi tyhjänä, jolloin sinne mahtuu enemmän sellaista spontaania meininkiä, mutta vaatii kylläkin kavereita jotka tekee samoin. :-) Osaan kuitenki paljon paremmin vain soittaa kamulle notta moi ootko kaupungissa voinko tulla kylään, verrattuna että sovin treffejä viikon päähän. Mistä mä tiedän mitä viikon päästä huvittaa tehdä? :-D "
Kun puhuttiin vakavista aiheista, eli kiusaamisesta, kommentoi rh:
"No sen nyt ehkä jotenkin ymmärtää, että lapset kiusaa toisiaan, jos ajattelee, että ovat vielä kehittymättömiä tunne-elämältään. Mutta kuulkaas, ei se tähän lopu, karseinta on, kun ns. aikuisten ihmisten työpaikalla vielä harrastetaan kiusaamista. Ollaan ylimielisiä besserwissereitä, ei siedetä edelleenkään erilaisuutta pukeutumisessa tai mielipiteissä. Ja aikuiset osaa usein tehdä sen niin hienovaraisesti, että...kevyitä vihjauksia, kulmakarvojen kohotuksia, piiloteltuja hymyjä ja syrjäkareinvilkaisuja.”
Allekirjoittaneen niistäessään nenäänsä irti, neuvoi -H- seuraavsti:
”rommitoti :D mukillinen kuumaa vettä, loraus hyvää rommia ja kauhallinen hunajaa. viltin alle. villasukat. kahdeksantoista pakettia nenäliinoja. vicks-nenäsumutetta.”
Kansaa kuohutti Aamulehti ja minäkin kirjoitin silikonirinnoista ja tekoripsistä. Tällöin sanaisen arkkunsa avasi Johanna:
""Onko meidän maassamme todella niin paljon rumia ihmisiä, että Aamulehden artikkeliinkin oli löydetty roppakaupalla nuoria ihmisiä, joilla on jos jonkinlaiset pidennykset." Huono itsetunto niillä on. Ihmiset haluavat saada hyväksyntää ja tämä painottuu varsinkin nuoruusiässä. Jokainen haluaa kuulua joukkoon. Tämän takia kaikki lukiolaiset näyttävät samalta. Pidennykset, rusketukset; luonnollinen kauneus ei tässä todellakaan saa jalantilaa.
Tästä aiheesta riittäisi vaikka kuinka paljon asiaa, nyt en pysty enempää (olen luennolla, heh) Tässä vielä hyvä video. No cure for ugly! http://www.youtube.com/watch?v=OYpwAtnywTk ”
Kyselin, mihin kukakin aikansa käyttäisi, jos hammasrattaasta irti pääsisi. Anonyymi sulatti sydämeni:
”rakkauteen minä tuhlaisin.”
Keskustelun aloitukset ja tilannetaju kutkuttivat kommentointia. Tuomas pelasti päiväni kertoen:
”Kioskin poikana olin jo niin kätevä sutkautuksissani, etten aina muistanut, että kaikkien huumorintaju ei ole kanssani samalla tasolla. Asiakkaana oli eräs nainen, siinä kolmissakymmenissään, ja selkeästi ruoasta nauttiva yksilö. Kyseinen nainen osti kasan herkkuja, ja taisi huomata kyseisenä aikana voimassa olleen kampanjan neljästä tuplasta kahden hinnalla, ja sanoi, että täytyy sitä nyt vielä vähän suklaatakin ostaa. Mulla oli hyvä päivä ja sitten möläytin, että täytyyhän ne saavutetut linjat säilyttää! Hetkeä liian myöhään tajusin, että taisin juuri - täysin vahingossa - kommentoida asiakkaan ylipainoa vitsaillen, mutta onneksi kyseinen nainen vain repesi nauramaan. "Toi oli hyvä, tota pitääkin ruveta käyttämään."”
Myös Hannan kommentti oli mainio:
”Tänään avasin keskustelun asiakkaana myyjän kanssa "no enhän mää tullessani tiennyt, että mää haluan kaalikääryleksiä mutta kun sää tässä nyt myyt kaalikääryleksiä niin määhän haluan kaalikääryleksiä!" Päädyttiin sitten puhutaan tähtien asennosta, pyyhkeen paikasta ja kaikesta erittäin olennaisesta muutenkin.”
Kun odotimme tekstiviestiä ikuisuuden, kirjoitti tittako:
”Ihanaa etten ole yksin, tääläkin on yksi kohtalon toveri! Ja auta armias sitä fiilistä kun sydän jättää pari lyöntiä välistä tekstiviestin saapuessa ja sitten siellä on joku "KappAhlin clubitarjous" eikä laikaan se herra X:ltä tunnin odotettu viesti. Mutta se on maailman paras tunne kun sieltä tuleekin jotain odottamattoman suloista ja vain hymyilee loppupäivän itsekseen :)”
Kohteliaasti kieltäytyminen on vaativa taitolaji, kuten käy ilmi rh:n kommentista:
”Tulee tässä mieleen eräs vanha tapaus, kun lavatansseissa kieltäydyin lähtemästä nuoren miehen kanssa tanssimaan. Syitä oli kaksi: lava oli vielä kovin tyhjä, joten ujous iski ja toisaalta arvioin miehen paljon itseäni lyhyemmäksi. Kieltäytymiseen mies tokaisi: " En olis sinun kanssa kyllä lähtenytkään." Tyrmäävä vastaisku. Olis voinut kyllä loukata tuo vastaus pahasti, jos hän ei olisi tullut myöhemmin hakemaan uudelleen ja ruuhkan suojassa tansiimme ihan ok.”
Ettei menisi ihan överiksi, tässä viimeinen. Yritin lokakuussa usuttaa hymiölakkoon kaikki ja muutaman muunkin. Silloin ytimekkäästi mielipiteensä ilmaisi mtarvainen: ”=)”Kiitos tuhannesti kaikesta ja kaikista! Muistakaa, että pienikin arjen huomio tai filosofinen ajatuksentynkä on tervetullut. Keep up the good work, fellas!
perjantai 6. toukokuuta 2011
Seurassa: vältä itsekehua
Muistan nuoruudestani sanonnan, että itsekehu haisee. Niin se kyllä tekee. Vaikka kuinka käsken olla oman elämänsä tähti ja pitämään yllä tervettä itsetuntoa, jopa lievää itserakkautta, on tässäkin rajansa. Erityisesti tämä raja koskee seurassa olemista. Hyvä seuramies tai –nainen muistaa, että maailmassa on muitakin napoja.
Onneksi sitä pahinta ihmistyyppiä on aika vähän. Siis niitä, jotka toden totta tuntuvat olevan erinomaisen hyviä ihan kaikessa, tietävän kaikista eniten, olevan maailman viehättävimpiä ja omistavan hienoimmat vanteet. Mutta jokaisella meistä on vaara sortua minä-minä-minä-maniaan.
Mistä tunnistaa minä-minä-minä-manian? Siitä, että joka kerta, kun osallistuu ryhmän keskusteluun, aloittaa sanalla ”minä”. Ja toisinaan nostaa myös etusormen pystyyn tehostuksen vuoksi. Mitä silloin täytyy tehdä? Kääntyä lähimmän kaverin puoleen ja kysyä, että ”no mutta, entäs sinä, mitä sinä tuumit?”.
Nyt joku ehkä miettii, että eikö kaikki keskustelu mene niin, että jokainen kertoo oman näkökulmansa. Usein se oma näkökulma alkaakin sanalla minä. Nyt vetäisin karkean rajaviivan siihen, että jos aloitus on mallia ”minun mielestäni”, ”minä luin”, ”minä huomasin saman ilmiön, kun”, ”minusta tuntuu, että”, ollaan turvallisilla vesillä. Sen sijaan jos minä-aloitus kiinnittää huomion käsillä olevan asian sijaan pelkästään henkilöön itseensä, silloin on minä-manian vaara olemassa.
Minässä ei ole yleensä ole mitään vikaa, päinvastoin. Minässä on vikaa vasta sitten, kun se ajaa sinän ohi ja lällättää mennessään.
Näin minä ajattelen. ;) Mitä sinä ajattelet?
Onneksi sitä pahinta ihmistyyppiä on aika vähän. Siis niitä, jotka toden totta tuntuvat olevan erinomaisen hyviä ihan kaikessa, tietävän kaikista eniten, olevan maailman viehättävimpiä ja omistavan hienoimmat vanteet. Mutta jokaisella meistä on vaara sortua minä-minä-minä-maniaan.
Mistä tunnistaa minä-minä-minä-manian? Siitä, että joka kerta, kun osallistuu ryhmän keskusteluun, aloittaa sanalla ”minä”. Ja toisinaan nostaa myös etusormen pystyyn tehostuksen vuoksi. Mitä silloin täytyy tehdä? Kääntyä lähimmän kaverin puoleen ja kysyä, että ”no mutta, entäs sinä, mitä sinä tuumit?”.
Nyt joku ehkä miettii, että eikö kaikki keskustelu mene niin, että jokainen kertoo oman näkökulmansa. Usein se oma näkökulma alkaakin sanalla minä. Nyt vetäisin karkean rajaviivan siihen, että jos aloitus on mallia ”minun mielestäni”, ”minä luin”, ”minä huomasin saman ilmiön, kun”, ”minusta tuntuu, että”, ollaan turvallisilla vesillä. Sen sijaan jos minä-aloitus kiinnittää huomion käsillä olevan asian sijaan pelkästään henkilöön itseensä, silloin on minä-manian vaara olemassa.
Minässä ei ole yleensä ole mitään vikaa, päinvastoin. Minässä on vikaa vasta sitten, kun se ajaa sinän ohi ja lällättää mennessään.
Näin minä ajattelen. ;) Mitä sinä ajattelet?
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Voikkonä olla?
Alaks olee?:n yksivuotispäivä lähestyy uhkaavasti. On aika palata alkutekijöihin ja miettiä, mitä tämän blogin nimi oikeastaan tarkoittaa. Nimi syntyi yhteistuotoksena ystäväni Hannan kanssa ja se oli mielestäni erinomainen tiivistys siitä, mistä tässä on kysymys: ihmisistä, niiden kanssa olemisesta, kaveruuden ja ystävyyden etsinnästä. Alaks olee? tarkoittaa kuitenkin yhden mielestä yhtä ja toisen mielestä toista.
Minun nuoruudessani kysyttiin ”Alatko olee mun kaa?”, kun oltiin superihastuneita ja haluttiin seurustella (eli hengata niin kuin teinit nyt hengaavat). Näin siis Kainuussa. ”Alaks olee” on ollut seurustelu-tiedustelu ainakin Keski-Suomessa ja nykyisillä asunsijoillani Hämeessä. Samaa huudeltiin myös Helsingissä ja Jyväskylässä, tiesivät Facebookin puolella olevaiset kertoa. Savolaiset sen sijaan väittivät, ettei ”Alaks olee” tarkoittanut heidän murteessaan mitään.
Jos taas etsi leikkikaveria, Kainuussa protokolla oli kysyä ”Voitko olla tänään?”. Näin on ollut myös Tampereella ja Lahdessa. ”Voitko olla” –kutsun tunsivat myös savolaiset, heillekin kyseessä oli lause, jolla leikkikavereita etsittiin. Raahelaiset ja oululaiset sen sijaan ovat ihan oma lukunsa, he kysyivät leikkimään sanoen: ”Alakkonä mua?”
Olen kokoajan kirjoittanut, että kysyttiin näin ja sanottiin näin. Mutta voihan olla, että vieläkin kysytään noin. Kysytäänkö?
Jännää on, että vaikka sanamuodot vaihtelevat, ”oleminen” viittaa joka tapauksessa lasten väliseen kanssakäymiseen, sekä ystävyyteen että seurusteluun. ”Alaks olee?” on siis enimmäkseen tarkoittanut seurustelupyyntöä, mutta ehkä nykyaikana voimme vähän taivutella mutkia ja todeta, että ”Alaks olee” ilmentää yhtä kaikki halua tulla lähemmäs, oppia tuntemaan, välittää ja olla välitetty.
Mitä sinulle tarkoittaa Alaks olee?
Ps. Olemisesta puheen ollen, Alaks olee?:n Facebook-sivu on saavuttanut sata tykkääjää, eli ainakin 100 ihmistä on alkanut olee! Suurinta mahtavuutta. <3
Pps. Hyvää eilistä syntymäpäivää, äiti!
Minun nuoruudessani kysyttiin ”Alatko olee mun kaa?”, kun oltiin superihastuneita ja haluttiin seurustella (eli hengata niin kuin teinit nyt hengaavat). Näin siis Kainuussa. ”Alaks olee” on ollut seurustelu-tiedustelu ainakin Keski-Suomessa ja nykyisillä asunsijoillani Hämeessä. Samaa huudeltiin myös Helsingissä ja Jyväskylässä, tiesivät Facebookin puolella olevaiset kertoa. Savolaiset sen sijaan väittivät, ettei ”Alaks olee” tarkoittanut heidän murteessaan mitään.
Jos taas etsi leikkikaveria, Kainuussa protokolla oli kysyä ”Voitko olla tänään?”. Näin on ollut myös Tampereella ja Lahdessa. ”Voitko olla” –kutsun tunsivat myös savolaiset, heillekin kyseessä oli lause, jolla leikkikavereita etsittiin. Raahelaiset ja oululaiset sen sijaan ovat ihan oma lukunsa, he kysyivät leikkimään sanoen: ”Alakkonä mua?”
Olen kokoajan kirjoittanut, että kysyttiin näin ja sanottiin näin. Mutta voihan olla, että vieläkin kysytään noin. Kysytäänkö?
Jännää on, että vaikka sanamuodot vaihtelevat, ”oleminen” viittaa joka tapauksessa lasten väliseen kanssakäymiseen, sekä ystävyyteen että seurusteluun. ”Alaks olee?” on siis enimmäkseen tarkoittanut seurustelupyyntöä, mutta ehkä nykyaikana voimme vähän taivutella mutkia ja todeta, että ”Alaks olee” ilmentää yhtä kaikki halua tulla lähemmäs, oppia tuntemaan, välittää ja olla välitetty.
Mitä sinulle tarkoittaa Alaks olee?
Ps. Olemisesta puheen ollen, Alaks olee?:n Facebook-sivu on saavuttanut sata tykkääjää, eli ainakin 100 ihmistä on alkanut olee! Suurinta mahtavuutta. <3
Pps. Hyvää eilistä syntymäpäivää, äiti!
maanantai 2. toukokuuta 2011
Halaa miestä!
Törmäsin sunnuntaina tärkeään ja vaikeaan aiheeseen. Juhani kirjoitti blogissaan, kuinka vaikeaa erityisesti nuorilla miehillä on saada läheisyyttä ja ei-seksuaalista kosketusta. Kulttuurimme on juro ja tuntuu siltä, että erityisesti miesten on vaikea koskettaa toisiaan. Onko syynä homofobia? Kulttuurinen raja-aita? Tottumattomuus? Vai mikä?
Samaan aiheeseen olivat kaivautuneet myös Urpo Turpo ja Neiti H. Kyseessä ei voi siis olla yksittäinen tapaus, jos aiheeseen ehtii yhden sunnuntain aikana törmätä kolmesti.
Ilmiö on epäilemättä osa suomalaista kulttuuria. Otetaan vastaesimerkiksi vaikka Italia, jossa hiljattain vierailin. Saapasmaassa ihmiset koskettavat toisiaan paljon, paljon enemmän. Poskisuudelmat ovat osa kohtaamisrituaalia joka päivä. Eikä läheisyys rajoitu poskisuudelmiin: nuoret miehetkin kulkevat kädet toistensa hartioilla ja halailevat toisiaan. Julkisesti! Näin ihmiset menevät lähelle toisiaan, oppivat koskettamaan ja olemaan kosketettavana.
Kun sitä oikein miettii, eikö se ole paljon vähemmän omituista kuin olla alasti saunassa? Olemme oppineet olemaan alasti samassa tilassa, emmekö voisi oppia myös halaamaan vaatteet päällä? Kulttuuria voi onneksi muuttaa, ehkä hitaasti, mutta voi.
Juhani aikoo opettaa lapselleen, että mieskin voi halata miestä. Se on hyvä opetus ja toivottavasti muutkin tarttuvat tähän. Mutta ettei meidän tarvitsisi odottaa kokonaista sukupolvea, voisimme yrittää opettaa vanhoille koirillekin uusia temppuja.
Tässä jalossa päämäärässä meitä auttakoon seuraava video.
General Etiquette:
How To Give A Great Man To Man Hug
Haastan sinut halaamaan tänään miestä. Olitpa mies tai nainen.
Samaan aiheeseen olivat kaivautuneet myös Urpo Turpo ja Neiti H. Kyseessä ei voi siis olla yksittäinen tapaus, jos aiheeseen ehtii yhden sunnuntain aikana törmätä kolmesti.
Ilmiö on epäilemättä osa suomalaista kulttuuria. Otetaan vastaesimerkiksi vaikka Italia, jossa hiljattain vierailin. Saapasmaassa ihmiset koskettavat toisiaan paljon, paljon enemmän. Poskisuudelmat ovat osa kohtaamisrituaalia joka päivä. Eikä läheisyys rajoitu poskisuudelmiin: nuoret miehetkin kulkevat kädet toistensa hartioilla ja halailevat toisiaan. Julkisesti! Näin ihmiset menevät lähelle toisiaan, oppivat koskettamaan ja olemaan kosketettavana.
Kun sitä oikein miettii, eikö se ole paljon vähemmän omituista kuin olla alasti saunassa? Olemme oppineet olemaan alasti samassa tilassa, emmekö voisi oppia myös halaamaan vaatteet päällä? Kulttuuria voi onneksi muuttaa, ehkä hitaasti, mutta voi.
Juhani aikoo opettaa lapselleen, että mieskin voi halata miestä. Se on hyvä opetus ja toivottavasti muutkin tarttuvat tähän. Mutta ettei meidän tarvitsisi odottaa kokonaista sukupolvea, voisimme yrittää opettaa vanhoille koirillekin uusia temppuja.
Tässä jalossa päämäärässä meitä auttakoon seuraava video.
General Etiquette:
How To Give A Great Man To Man Hug
Haastan sinut halaamaan tänään miestä. Olitpa mies tai nainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
