Syksyisin ihmiset uhoavat, että ”tänä vuonna minä aloitan URHEILUN”. Monissa moinen ajatus katoaa kuitenkin varsin nopeasti. Pimeys iskee, sadesää houkuttelee jäämään kotiin, arjen kiireet iskevät päälle yhtä varmasti kuin ruska hiipii puihin. Kauas jäävät hyvät aikeet kuntoilusta. Paitsi, jos sopii menevänsä kaverin kanssa lenkille. Tämä pätee kaikenlaisiin muihinkin yhteisiin liikuntaharrastuksiin, mutta lenkkeilyyn kynnys lienee matalin, niin otetaan se nyt malliesimerkiksi.
Kun sopii menevänsä lenkille toisen kanssa, ei voi olla lähtemättä, vaikka kuinka haluaisi kissan tavoin välttää märkää viimeiseen asti. Itsekseen sitä helposti lykkää ja siirtää ja jättää välistä ikävänlaisia urheiluvaateita. Mutta sovittu lenkki tulee tehtyä todennäköisemmin, vaikka kumpikin tahollaan kiemurtelisi, eikä haluaisi astua ulos ovesta.
Ystävän kanssa reipas lenkki metsään palvelee montaa eri tarkoitusta: liikunta tekee hyvää keholle, happi aivoille ja ystävä mielenterveydelle. Tunnin mittaisen puhelun sijaan voi käydä kävelemässä tunnin mittaisen yhteisen lenkin ja yhtäkkiä sitä onkin tullut urheilleeksi. Ja lujittaneeksi ystävyyttä, sillä ystävyydelle pitää antaa aikaa. Ja jos kaveri sijaitsee kaukana, voi tietenkin yhdistää puhelun ja lenkkeilyn.
Lenkkeily on sopivan neutraali yhteisen ajan viettomuoto. Sykemittareilla, gps-paikantimilla ja muilla vimpaimilla saa lenkkeilyyn myös tarvittavaa teknistä mielenkiintoa, jota voin nähdä esimerkiksi miespuolisten ystävieni lenkkeilyssä kaipaavansa. (Isäni lähtee minne tahansa, jos siihen voi yhdistää jonkinlaisen laitetestauksen.)
Nykyaikana on multitaskauksesta (eli monen asian yhdenaikaistamisesta) tullut uusi muoti-ilmiö (tai kirous). Kaikki pitää tehdä yhtä aikaa ja kaikessa pitää säästää aikaa. Kaverin kanssa lenkkeily palvelee tarvittaessa myös tällaisia tarkoitusperiä. Mutta ilman mitään tarkoitusperiäkin yhdessä lenkkeily on vaan erinomaisen hyvä idea. Seuraavan kerran, kun sisäilma alkaa ahdistaa, soitan minäkin kaverin mukaan pihalle.
tiistai 31. elokuuta 2010
maanantai 30. elokuuta 2010
Tapaus hymykuoppa
Ihmiset ovat huonoja tarttumaan tilaisuuksiin, joissa lopputuloksesta ei voi olla ihan varma. Tykkäämme pelata varman päälle ja minimoida riskit. Ihmisten välisessä toiminnassakin se näkyy siten, että pelkäämme kasvojemme menetystä enemmän kuin ehdimme huomatakaan. Kun kohtaamme ihmisiä, ajattelemme herkästi, että meille käy hullusti, jos laitamme itsemme likoon. Tänään kerron teille tarinan, kuinka sen, minkä taakseen jättää, joskus myös edestään löytää.
En ole aina kovinkaan esimerkillinen myyjä, koska unohdan välillä pitäytyä puhtaassa kassaetiketissä, rupattelen niitä näitä ja sanon herkästi ääneen ajatukseni. Onneksi sen verran koulittu asiakaspalvelija olen kuitenkin, että sanon ääneen vain positiiviset ajatukseni. Useita vuosia sitten kassalleni raahustautui ruskeasilmäinen nallekarhumainen poika, joka posket hymykuopilla tilasi minulta jotain. Hämillisesti seisoessaan hän näytti niin sympaattiselta, että päätin kertoa hänelle, että hän näyttää sympaattiselta. Hän lähti kassaltani mahdollisesti vieläkin hämillisempänä.
Olin tässä iltana muutamana kylillä ja erään baarin käytävällä törmäsin häkellyttävän tutunnäköiseen ihmiseen. Hän sattui sitten samaan pöytään kanssani ja eipä aikaakaan, kun hän kertoi, että oli kerran häkeltynyt kassallani, kun olin kertonut hänen näyttäneen sympaattiselta. Näin vuosien jälkeenkin hän muisti tapauksen ja sanoi tulleensa siitä hyvälle tuulelle. Ja siitähän sitä juttua sitten riittikin pidemmäksi aikaa.
Jäin tätä tapausta sitten miettimään, että mitä tästäkin oppia voisi. Ja sitten koin ahaa-elämyksen! Ei ole ollenkaan hullumpi idea kertoa ihmisille satunnaisia positiivisia asioita aivan spontaanisti ja tuosta vain. Esimerkiksi siksi, että he tulevat siitä hyvälle tuulelle. Mutta myös siksi, että näitä taakseen jättämiä positiivisia asioita saattaa löytää edestään mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Sympaattisuus-kommenttini heitin tuolloin täysin takaa-ajatuksettomasti kummempia miettimättä (kassakohtaaminen on niin lyhyt, ettei siinä nyt paljon miettiä ja jahkailla ehdikään) ja kuinka mainiosti siinä kävi!
Sanotko sinä muille, mitä heistä ajattelet? Saako sinulle kertoa, että näytät sympaattiselta?
En ole aina kovinkaan esimerkillinen myyjä, koska unohdan välillä pitäytyä puhtaassa kassaetiketissä, rupattelen niitä näitä ja sanon herkästi ääneen ajatukseni. Onneksi sen verran koulittu asiakaspalvelija olen kuitenkin, että sanon ääneen vain positiiviset ajatukseni. Useita vuosia sitten kassalleni raahustautui ruskeasilmäinen nallekarhumainen poika, joka posket hymykuopilla tilasi minulta jotain. Hämillisesti seisoessaan hän näytti niin sympaattiselta, että päätin kertoa hänelle, että hän näyttää sympaattiselta. Hän lähti kassaltani mahdollisesti vieläkin hämillisempänä.
Olin tässä iltana muutamana kylillä ja erään baarin käytävällä törmäsin häkellyttävän tutunnäköiseen ihmiseen. Hän sattui sitten samaan pöytään kanssani ja eipä aikaakaan, kun hän kertoi, että oli kerran häkeltynyt kassallani, kun olin kertonut hänen näyttäneen sympaattiselta. Näin vuosien jälkeenkin hän muisti tapauksen ja sanoi tulleensa siitä hyvälle tuulelle. Ja siitähän sitä juttua sitten riittikin pidemmäksi aikaa.
Jäin tätä tapausta sitten miettimään, että mitä tästäkin oppia voisi. Ja sitten koin ahaa-elämyksen! Ei ole ollenkaan hullumpi idea kertoa ihmisille satunnaisia positiivisia asioita aivan spontaanisti ja tuosta vain. Esimerkiksi siksi, että he tulevat siitä hyvälle tuulelle. Mutta myös siksi, että näitä taakseen jättämiä positiivisia asioita saattaa löytää edestään mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Sympaattisuus-kommenttini heitin tuolloin täysin takaa-ajatuksettomasti kummempia miettimättä (kassakohtaaminen on niin lyhyt, ettei siinä nyt paljon miettiä ja jahkailla ehdikään) ja kuinka mainiosti siinä kävi!
Sanotko sinä muille, mitä heistä ajattelet? Saako sinulle kertoa, että näytät sympaattiselta?
perjantai 27. elokuuta 2010
Älä kiusaa
Keskiviikkona 25.9. julistettiin vuotuinen koulurauha. Tänä vuonna koulurauhatyön motoksi nousi Lujitetaan luokkahenkeä! Ole rohkea – puolusta kiusattua. Paljon tätä tärkeämpää tavoitetta ei koulurauhalla voisi ollakaan. Lapset voivat olla toisiaan kohtaan äärettömän julmia. Koulumaailma on raaka, nokkimisjärjestys on selvä. Kiusaaminen ei vaadi edes mitenkään kummoisia syitä, sitä vain tapahtuu.
Minä tiedän, minua kiusattiin monia vuosia. Näin jälkikäteen ajatellen kiusaamisen syyt olivat aivan naurettavia. Kiusattiin, koska olen pitkä, koska minulla on punaiset hiukset ja pisamia. Ja mikä kaikkein älyttömintä, minua kiusattiin, koska pärjäsin koulussa eli koska en ollut tyhmä. Ja kaikesta tästä seurasi pitkäksi aikaa epäluottamus itseä kohtaan, vääristynyt minäkuva ja heikentynyt itsetunto.
Kiusatut ovat yleensä niitä, jotka ovat liian kilttejä sanoakseen takaisin. Niitä, jotka itkua nieleskellen ja vastaan laittamatta kuuntelevat pilkkaavat puheet, lällätykset ja huutelut. Ryhmäkiusaamisen kohteeksi joutuessaan on hyvin vaikea puolustaa itseään. Olivatpa lyönnit fyysisiä tai sanallisia, kiusattu on ihmisjoukon edessä voimaton. Ellei joku tule apuun. Ellei joku sano, että nyt riittää. Ellei joku ole viisaampi ja näe, että tämä on väärin.
Koulurauhan julistuksessa sanottiin, että kovin tyyppi on se, joka uskaltaa sanoa kiusaajille vastaan ja puolustaa heikompaa. Se on kova pyyntö, sillä kiusattujen puolella on kaikista helpoin olla. On kaikista helpointa sulkea silmät ja olla hiljaa. Silti toivon ja toivon kovasti, että edes yksi ottaa koulurauhan ohjeen tosissaan ja asettuu heikomman puolelle.
Jos sinulla on kouluikäisiä läheisyydessäsi, teroita heidän päähänsä, että kiusaaminen on väärin. Kiusaaminen on typerää, ajattelematonta, lapsellista, selkärangatonta ja alhaista. Kysy heiltä, että ethän kiusaa. Kitketään kiusaaminen pois tapaus tapaukselta. Sillä kaikille ei käy, niin kuin minulle. Kaikista ei tule loppuviimein vahvoja ja ehjiä. Joidenkin haavat eivät koskaan parane.
Minä tiedän, minua kiusattiin monia vuosia. Näin jälkikäteen ajatellen kiusaamisen syyt olivat aivan naurettavia. Kiusattiin, koska olen pitkä, koska minulla on punaiset hiukset ja pisamia. Ja mikä kaikkein älyttömintä, minua kiusattiin, koska pärjäsin koulussa eli koska en ollut tyhmä. Ja kaikesta tästä seurasi pitkäksi aikaa epäluottamus itseä kohtaan, vääristynyt minäkuva ja heikentynyt itsetunto.
Kiusatut ovat yleensä niitä, jotka ovat liian kilttejä sanoakseen takaisin. Niitä, jotka itkua nieleskellen ja vastaan laittamatta kuuntelevat pilkkaavat puheet, lällätykset ja huutelut. Ryhmäkiusaamisen kohteeksi joutuessaan on hyvin vaikea puolustaa itseään. Olivatpa lyönnit fyysisiä tai sanallisia, kiusattu on ihmisjoukon edessä voimaton. Ellei joku tule apuun. Ellei joku sano, että nyt riittää. Ellei joku ole viisaampi ja näe, että tämä on väärin.
Koulurauhan julistuksessa sanottiin, että kovin tyyppi on se, joka uskaltaa sanoa kiusaajille vastaan ja puolustaa heikompaa. Se on kova pyyntö, sillä kiusattujen puolella on kaikista helpoin olla. On kaikista helpointa sulkea silmät ja olla hiljaa. Silti toivon ja toivon kovasti, että edes yksi ottaa koulurauhan ohjeen tosissaan ja asettuu heikomman puolelle.
Jos sinulla on kouluikäisiä läheisyydessäsi, teroita heidän päähänsä, että kiusaaminen on väärin. Kiusaaminen on typerää, ajattelematonta, lapsellista, selkärangatonta ja alhaista. Kysy heiltä, että ethän kiusaa. Kitketään kiusaaminen pois tapaus tapaukselta. Sillä kaikille ei käy, niin kuin minulle. Kaikista ei tule loppuviimein vahvoja ja ehjiä. Joidenkin haavat eivät koskaan parane.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Hymy on ikkuna, josta näkee, että sydän on kotona
Hymy on automaattinen refleksi. Se tapahtuu, kun ihminen on tyytyväinen, onnellinen, iloinen, positiivisesti yllättynyt, mielissään. Hymyn voi myös tehdä kasvojen lihaksia vääntelemällä, mutta harva väkinäinen hymy ulottuu samalla tavalla silmiin, kuin aito hymy. Hymyilyä voi kuitenkin harjoitella, että se tulisi esiin rohkeammin. Joskus hymyn houkuttelee esiin pikkuruinen yksityiskohta arjessa, toisinaan valtava iloinen asia. Niin tai näin, hymyily on (toiseksi) parasta, mitä huulilla voi tehdä.
Hymyilyä pitäisi harjoitella paljon. Miksi? Siksi, että mitä enemmän hymyilee, sitä enemmän asiat hymyilyttävät. Hymyillessä ympäristö näyttää mukavammalta ja löytää enemmän syitä hymyillä. Se on yksi mahtavimmista oravanpyöristä, kun pieni hymynkare saa aikaan sen, että hymyilyttää kahta kauheammin.
Lisäksi hymy tarttuu. Hymyilevän ihmisen katseleminen alkaa hymyilyttää itseäkin ja näin yksi pieni hymy saa aikaan hymyjen joukon. Siksi haluan uskoa, että jokainen hymy, jonka lähettää maailmalle, palaa lopulta aina takaisin. Se saattaa kiertää melkoisen mutkan, mutta jos hymy siirtyy ihmiseltä toiselle, se tulee ennemmin tai myöhemmin jälleen omalle kohdalle.
Hymyilevä ihminen on helposti lähestyttävän näköinen. Hymy viestii maailmalle, että hymyilijä on hyvällä tuulella. Jollekulle tietylle osoitettu hymy esimerkiksi väkijoukossa ei ehkä ole suora vihreä valo, mutta ainakin keltainen. Se viestii, että hymyilijä on huomannut toisen ja että tämä huomio on ollut positiivinen. Millä tavalla positiivinen, se täytyy sitten ottaa selvää itse.
”Hymy on luonnon paras vastamyrkky kaikkiin huoliin.”
Hymyilyä pitäisi harjoitella paljon. Miksi? Siksi, että mitä enemmän hymyilee, sitä enemmän asiat hymyilyttävät. Hymyillessä ympäristö näyttää mukavammalta ja löytää enemmän syitä hymyillä. Se on yksi mahtavimmista oravanpyöristä, kun pieni hymynkare saa aikaan sen, että hymyilyttää kahta kauheammin.
”Hymy, jonka lähetät maailmalle, palaa aina takaisin luoksesi.”
Lisäksi hymy tarttuu. Hymyilevän ihmisen katseleminen alkaa hymyilyttää itseäkin ja näin yksi pieni hymy saa aikaan hymyjen joukon. Siksi haluan uskoa, että jokainen hymy, jonka lähettää maailmalle, palaa lopulta aina takaisin. Se saattaa kiertää melkoisen mutkan, mutta jos hymy siirtyy ihmiseltä toiselle, se tulee ennemmin tai myöhemmin jälleen omalle kohdalle.
”Hymy maksaa vähemmän kuin sähkö ja valaisee paremmin.”
Hymyilevä ihminen on helposti lähestyttävän näköinen. Hymy viestii maailmalle, että hymyilijä on hyvällä tuulella. Jollekulle tietylle osoitettu hymy esimerkiksi väkijoukossa ei ehkä ole suora vihreä valo, mutta ainakin keltainen. Se viestii, että hymyilijä on huomannut toisen ja että tämä huomio on ollut positiivinen. Millä tavalla positiivinen, se täytyy sitten ottaa selvää itse.
”Elämä on lyhyt, mutta hymy vie vain sekunnin.”
tiistai 24. elokuuta 2010
10 askaretta, joilla yllättää ihminen iloisesti
Toisen huomioon ottaminen tekee ihmiselle hyvän mielen koko päiväksi.
1. Hae posti
Jos naapurustossasi asuu esimerkiksi vanhempia ihmisiä ja tiet ovat liukkaat, ota aikaa minuutti pari ja hae heidän postinsa. Tai vie posti naapurille ihan muuten vaan. Lajittele soluasunnossa posti kullekin erikseen.
2. Tiskaa tiskit
Käydessäsi kylässä, kysy saatko tiskata tiskit. Työpaikan kahvihuoneessa tartu harjaan, ja tiskaa muidenkin mukit. Yhteisasunnossa tee pitkän työpäivän jälkeen kotiin saapuva asuintoveri onnelliseksi ja tiskaa hänenkin astiansa. Kevennä keittiössä häärivän taakkaa ja tiskaa.
3. Lakaise piharappu ohi mennessäsi
Kun kävelee lehtisillä tai lumisilla kaduilla, voi ohi mennessään sipaista harjalla toisenkin rappuset puhtaaksi.
4. Pyyhkäise auton tuulilasi
Kadunvarteen pysäköidyn auton tuulilasista voi ottaa lehdet pois. Lumen alle jääneeseen autoon voi kirjoittaa mukavan viestin. Myös jäät voi raapata valmiiksi, jos sattuu raappa käteen.
5. Kutsu syömään
Valmiiseen pöytään on mukava mennä.
6. Pidä auki ovea
Jotta toisenkin on helpompi päästä sisään.
7. Vie marjoja, sieniä, muuta satoa
Harva ehtii metsään, mutta valtaosa ottaa litran mustikoita vastaan suu messingillä.
8. Tartu lakanoiden toiseen päähän
Jos satut olemaan paikalla, kun lakanoita viikataan. Yksin lakanat on ikävä viikata, mutta kaverin kanssa se käy kätevästi.
9. Pumppaa polkupyörään ilmaa
Samalla kun huollat omaa pyörääsi, pistä ilmaa myös pyörävaraston muihin pyöriin. Edes osaan niistä.
10. Nosta
Kumolleen kellahtanut kukkaruukku, nurin muksahtanut muksu, maassa oleva lapanen, pudonnut kauppakassi, makaava polkupyörä, ojaan joutunut auto, pitkällään kenottava aurauskeppi, vinksahtanut postilaatikko, kallelleen kiepsahtanut ovikoriste, bussiin pyrkivät lastenvaunut.
1. Hae posti
Jos naapurustossasi asuu esimerkiksi vanhempia ihmisiä ja tiet ovat liukkaat, ota aikaa minuutti pari ja hae heidän postinsa. Tai vie posti naapurille ihan muuten vaan. Lajittele soluasunnossa posti kullekin erikseen.
2. Tiskaa tiskit
Käydessäsi kylässä, kysy saatko tiskata tiskit. Työpaikan kahvihuoneessa tartu harjaan, ja tiskaa muidenkin mukit. Yhteisasunnossa tee pitkän työpäivän jälkeen kotiin saapuva asuintoveri onnelliseksi ja tiskaa hänenkin astiansa. Kevennä keittiössä häärivän taakkaa ja tiskaa.
3. Lakaise piharappu ohi mennessäsi
Kun kävelee lehtisillä tai lumisilla kaduilla, voi ohi mennessään sipaista harjalla toisenkin rappuset puhtaaksi.
4. Pyyhkäise auton tuulilasi
Kadunvarteen pysäköidyn auton tuulilasista voi ottaa lehdet pois. Lumen alle jääneeseen autoon voi kirjoittaa mukavan viestin. Myös jäät voi raapata valmiiksi, jos sattuu raappa käteen.
5. Kutsu syömään
Valmiiseen pöytään on mukava mennä.
6. Pidä auki ovea
Jotta toisenkin on helpompi päästä sisään.
7. Vie marjoja, sieniä, muuta satoa
Harva ehtii metsään, mutta valtaosa ottaa litran mustikoita vastaan suu messingillä.
8. Tartu lakanoiden toiseen päähän
Jos satut olemaan paikalla, kun lakanoita viikataan. Yksin lakanat on ikävä viikata, mutta kaverin kanssa se käy kätevästi.
9. Pumppaa polkupyörään ilmaa
Samalla kun huollat omaa pyörääsi, pistä ilmaa myös pyörävaraston muihin pyöriin. Edes osaan niistä.
10. Nosta
Kumolleen kellahtanut kukkaruukku, nurin muksahtanut muksu, maassa oleva lapanen, pudonnut kauppakassi, makaava polkupyörä, ojaan joutunut auto, pitkällään kenottava aurauskeppi, vinksahtanut postilaatikko, kallelleen kiepsahtanut ovikoriste, bussiin pyrkivät lastenvaunut.
maanantai 23. elokuuta 2010
Vastakohtaisia parisuhteita
Joskus aikaa sitten pohdin, kuinka ihmiset valikoivat ystäviään, mikä on ystävyyden logiikka. Kommenteissa virisi sitten kysymys vastakohtaisuuksista ja kuinka niiden sanotaan vetävän myös puolisoita toistensa puoleen. Minulla on kylässä ystäväpariskunta ja olen yrittänyt salaa tutkailla, pitääkö vanha sanonta paikkansa. En ole tullut tästä observoinnista kovinkaan viisaaksi, joten ei auta kuin pohdiskella.
Biotieteilijäystävättäreni valaisi minua kertoen, että erinäisten tutkimusten mukaan ihmiset hakeutuvat ominaistuoksujen perusteella sellaisten kumppaniehdokkaiden läheisyyteen, joilla on mahdollisimman erilainen geeniperimä. Tämä perustuu terveempien jälkeläisten tavoitteluun. Käytännössä tämä ei kuitenkaan enää oikein toimi, koska me ympäröimme kehomme vierailla tuoksuilla, jotka sotkevat luontaista parinvalintaa.
Pitäisikö tästä sitten päätellä, ettemme enää hakeudu vastakohtien puoleen? Emme ainakaan hajujen perusteella. Mutta vetävätkö vastakohdat tietoiesti ihmistä puoleensa? Vastakohtaisessa ihmisessä kiehtoo sen vieraus, sen erilaisuus. Mutta kauanko vastakohdat jaksavat viehättää, vaihtuuko viehätys jossain kohtaa eroksi? Ainakin muutamaa myrskyisää tahtojen taistelua vierestä seuranneena epäilen, että liian erilaiset ihmiset ajavat toisensa ennen pitkää hulluuteen. Paremmin tulemme toimeen sellaisten kanssa, jotka ovat joskus myös samaa mieltä.
Toisaalta vanhempani ovat hyvin erilaisia ja heidän parisuhdettaan olen luonnollisesti seurannut sivusta kauiten. Heidän kohdallaan vastakohtaisuuksien toisiinsa etsiytyminen on ilmiömäisen selvää ja silti he ovat tulleet toimeen keskenään yli kaksikymmentä vuotta. Ystäväpariskuntani löysi toisenkin esimerkin, jossa vastakohdat ovat löytäneet toisensa ja lisääntyneet onnellisina. Ehkei yleistystä voi siis tehdä suuntaan eikä toiseen.
Ystävättäreni luennoitsija oli tiivistänyt parinvalinnan hyvin yksinkertaisesti: ”Lopulta nainen valitsee miehen, joka valitsee hänet.” Tähän minäkin uskon.
Biotieteilijäystävättäreni valaisi minua kertoen, että erinäisten tutkimusten mukaan ihmiset hakeutuvat ominaistuoksujen perusteella sellaisten kumppaniehdokkaiden läheisyyteen, joilla on mahdollisimman erilainen geeniperimä. Tämä perustuu terveempien jälkeläisten tavoitteluun. Käytännössä tämä ei kuitenkaan enää oikein toimi, koska me ympäröimme kehomme vierailla tuoksuilla, jotka sotkevat luontaista parinvalintaa.
Pitäisikö tästä sitten päätellä, ettemme enää hakeudu vastakohtien puoleen? Emme ainakaan hajujen perusteella. Mutta vetävätkö vastakohdat tietoiesti ihmistä puoleensa? Vastakohtaisessa ihmisessä kiehtoo sen vieraus, sen erilaisuus. Mutta kauanko vastakohdat jaksavat viehättää, vaihtuuko viehätys jossain kohtaa eroksi? Ainakin muutamaa myrskyisää tahtojen taistelua vierestä seuranneena epäilen, että liian erilaiset ihmiset ajavat toisensa ennen pitkää hulluuteen. Paremmin tulemme toimeen sellaisten kanssa, jotka ovat joskus myös samaa mieltä.
Toisaalta vanhempani ovat hyvin erilaisia ja heidän parisuhdettaan olen luonnollisesti seurannut sivusta kauiten. Heidän kohdallaan vastakohtaisuuksien toisiinsa etsiytyminen on ilmiömäisen selvää ja silti he ovat tulleet toimeen keskenään yli kaksikymmentä vuotta. Ystäväpariskuntani löysi toisenkin esimerkin, jossa vastakohdat ovat löytäneet toisensa ja lisääntyneet onnellisina. Ehkei yleistystä voi siis tehdä suuntaan eikä toiseen.
Ystävättäreni luennoitsija oli tiivistänyt parinvalinnan hyvin yksinkertaisesti: ”Lopulta nainen valitsee miehen, joka valitsee hänet.” Tähän minäkin uskon.
perjantai 20. elokuuta 2010
Ystävyys on aikaa
Puhumisen lisäksi ystävyys on aikaa. Mitä tuo aika on, sitä ei määrittele kukaan muu. Se voi olla yhdessä pelaamista, syömistä, juttelemista, ulkoilua tai ihan vaan vierekkäin hiljaa istumista. Mutta yhtä kaikki sitä aikaa on annettava. Merkitystä ei löydy onko aika kasvotusten annettua, puhelimitse vietettyä tai internetitse käytettyä. Pääasia on, että molemmat ovat läsnä, kun aikaa otetaan ja annetaan yhteiseen käyttöön.
Mutta miten käy maailmassa, jossa on aina kiire? Yhteiset kahvihetket täytyy varata useita viikkoja etukäteen, että ne saa mahtumaan. Spontaani yhteinen ajanvietto käy yhä vaikeammaksi. Joskus pelkkä pitkähkö puhelu tuntuu vievän enemmän aikaa kuin olisi hyväksi. Ketä ja mitä varten elämme elämäämme, ellemme niitä ihmisiä varten, joiden seurassa meidän on hyvä olla? Haluaisin kysyä mikä oikein on elämämme tarkoitus, mutta se lienee liian iso kysymys näin perjantaipäivään. Vai mitä tuumitte elämämme tarkoituksesta?
Uskon kuitenkin, että ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksin. Ei täysin yksin. Loppujen lopuksi jokainen tarvitsee aikaa, jonka jakaa joku toinen, joku rakas ja läheinen. Ja jos me täytämme kalenterimme stressillä, joka ei jätä sijaa pysähtymiselle, kuinka meidän käy?
Viime sunnuntain Aamulehden Su Ihmiset –liitteessä oli Kirsikka Otsamon vinkkejä syksylle. Ensimmäinen niistä oli erinomainen: kun syksyn alkaessa kalenterissa on vielä tyhjää, täytyy ottaa kynä käteen ja ripotella pitkin syksyä erinäisiä merkintöjä. Kahvihetkiä, kavereiden kesken käytyjä lenkkejä, puhelun paikkoja, postikorttien lähetysmuistutuksia, kylään menoja ja muita ystävyyttä ja ihmissuhteita lujittavaa toimintaa. Kun kalenteri sitten alkaa täyttyä arjen vaateista, on helpompi pitää kiinni elämänlaatuajasta, jonka on kalenteriin etukäteen jo kirjoittanut.
Aion tehdä nyt lupauksen, vaikkei uusi vuosi olekaan. (Toisaalta syksy on aina ollut minulle enemmän uusi vuosi, kuin tammikuun uusi vuosi.) Lupaan, että tästä eteenpäin joka viikko teen jonkun sellaisen ystävyysteon, jota muuten ajanpuutteen nimissä lykkäisin tai karttaisin. Raporttia seuraa ja ehdotuksia kommentteihin. Otan melelläni haasteitanne vastaan!
Mutta miten käy maailmassa, jossa on aina kiire? Yhteiset kahvihetket täytyy varata useita viikkoja etukäteen, että ne saa mahtumaan. Spontaani yhteinen ajanvietto käy yhä vaikeammaksi. Joskus pelkkä pitkähkö puhelu tuntuu vievän enemmän aikaa kuin olisi hyväksi. Ketä ja mitä varten elämme elämäämme, ellemme niitä ihmisiä varten, joiden seurassa meidän on hyvä olla? Haluaisin kysyä mikä oikein on elämämme tarkoitus, mutta se lienee liian iso kysymys näin perjantaipäivään. Vai mitä tuumitte elämämme tarkoituksesta?
Uskon kuitenkin, että ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksin. Ei täysin yksin. Loppujen lopuksi jokainen tarvitsee aikaa, jonka jakaa joku toinen, joku rakas ja läheinen. Ja jos me täytämme kalenterimme stressillä, joka ei jätä sijaa pysähtymiselle, kuinka meidän käy?
Viime sunnuntain Aamulehden Su Ihmiset –liitteessä oli Kirsikka Otsamon vinkkejä syksylle. Ensimmäinen niistä oli erinomainen: kun syksyn alkaessa kalenterissa on vielä tyhjää, täytyy ottaa kynä käteen ja ripotella pitkin syksyä erinäisiä merkintöjä. Kahvihetkiä, kavereiden kesken käytyjä lenkkejä, puhelun paikkoja, postikorttien lähetysmuistutuksia, kylään menoja ja muita ystävyyttä ja ihmissuhteita lujittavaa toimintaa. Kun kalenteri sitten alkaa täyttyä arjen vaateista, on helpompi pitää kiinni elämänlaatuajasta, jonka on kalenteriin etukäteen jo kirjoittanut.
Aion tehdä nyt lupauksen, vaikkei uusi vuosi olekaan. (Toisaalta syksy on aina ollut minulle enemmän uusi vuosi, kuin tammikuun uusi vuosi.) Lupaan, että tästä eteenpäin joka viikko teen jonkun sellaisen ystävyysteon, jota muuten ajanpuutteen nimissä lykkäisin tai karttaisin. Raporttia seuraa ja ehdotuksia kommentteihin. Otan melelläni haasteitanne vastaan!
torstai 19. elokuuta 2010
Honey, we need to talk
Mikä vie tuttavuudesta ystävyydeksi? Mietitäänpä hetki. Jep, puhuminen. Siitä alkaen, kun opimme puhumaan, meidän täytyy saada puhua. Erinäiset Intian pyhät miehet ovat kuulemma lakanneet puhumasta, mutta he pitävät sitä suurena uhrauksena jumalille. Näin iso osa ihmisen elämää puhuminen on. Ja kenelle ihminen puhuisi, ellei ystävilleen?
Valtaosa ihmisistä tykkää puhua itsestään. On tarve kertoa, mitä on tehnyt, miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Siitä kai Facebookin statuspäivityksetkin ovat esimerkki. Ihmiset haluavat jakaa, puolittaakseen murheensa ja tuplatakseen ilonsa. Välillä tuntuu, ettei asia ole totta, ellei joku muukin tiedä. Ja siksi tuntuu niin kivalta voida soittaa jollekulle ja sanoa, että ”Arvaa mitä mä tein tänään!”
Ystävyyttä edeltävässä tutustumisvaiheessa puhuminen on keskeinen osa suhteen lujittamista. Siinä punnitaan luottamusta, välittämistä ja toisen kiinnostusta. Ellei ihmistä kiinnosta tutustumisvaiheessa kuunnella, kuka olen, mitä teen ja miksi, kuinka voisimme olettaa, että häntä kiinnostaisi jatkossakaan? Ihmiset puhuvat päivät pitkät, joskus ihan vaan lämpimikseenkin. Mutta vain se puhe, joka on suunnattu ihmiselle, joka välittää ja jota kiinnostaa, on ystävyyden raaka-aine. Ja vain ihminen, joka kuuntelee, välittää ja on kiinnostunut, on potentiaalinen ystävä.
Joskus ihmiset eivät puhu, ellei joku kysy. Joitakin ujostuttaa. Toiset luulevat, ettei ketään kiinnosta. Loput eivät kehtaa rasittaa muita jutuillaan. Siksi on syytä kysyä. Myös vanhoilta ystäviltä on hyvä välillä kysyä kuulumisia, koska ajan saatossa saattaa ystävyys ajelehtia satunnaistuttavuuden suuntaan. Eikä sitä siltä reitiltä mikään muu pelasta kuin puhuminen. Niinpä mieti tänään jotakuta, josta et ole kuullut aikoihin mitään. Nosta luuria ja kysy, että ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?”
Valtaosa ihmisistä tykkää puhua itsestään. On tarve kertoa, mitä on tehnyt, miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Siitä kai Facebookin statuspäivityksetkin ovat esimerkki. Ihmiset haluavat jakaa, puolittaakseen murheensa ja tuplatakseen ilonsa. Välillä tuntuu, ettei asia ole totta, ellei joku muukin tiedä. Ja siksi tuntuu niin kivalta voida soittaa jollekulle ja sanoa, että ”Arvaa mitä mä tein tänään!”
Ystävyyttä edeltävässä tutustumisvaiheessa puhuminen on keskeinen osa suhteen lujittamista. Siinä punnitaan luottamusta, välittämistä ja toisen kiinnostusta. Ellei ihmistä kiinnosta tutustumisvaiheessa kuunnella, kuka olen, mitä teen ja miksi, kuinka voisimme olettaa, että häntä kiinnostaisi jatkossakaan? Ihmiset puhuvat päivät pitkät, joskus ihan vaan lämpimikseenkin. Mutta vain se puhe, joka on suunnattu ihmiselle, joka välittää ja jota kiinnostaa, on ystävyyden raaka-aine. Ja vain ihminen, joka kuuntelee, välittää ja on kiinnostunut, on potentiaalinen ystävä.
Joskus ihmiset eivät puhu, ellei joku kysy. Joitakin ujostuttaa. Toiset luulevat, ettei ketään kiinnosta. Loput eivät kehtaa rasittaa muita jutuillaan. Siksi on syytä kysyä. Myös vanhoilta ystäviltä on hyvä välillä kysyä kuulumisia, koska ajan saatossa saattaa ystävyys ajelehtia satunnaistuttavuuden suuntaan. Eikä sitä siltä reitiltä mikään muu pelasta kuin puhuminen. Niinpä mieti tänään jotakuta, josta et ole kuullut aikoihin mitään. Nosta luuria ja kysy, että ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?”
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Notebookbabies
Ystävyyttä on yritetty määritellä ennenkin. Mutta Tony Duskon animaatio, on kaikkia teksimääritelmiä parempi. Tässä teille ystävyyttä Notebookbabiesin havainnollistamana.
Lisättävää?
Lisättävää?
tiistai 17. elokuuta 2010
Yksin riiteleminen
Sanotaan, että riitaan tarvitaan kaksi. Se ei ihan välttämättä pidä paikkansa. Olen hiljattain ollut riidoissa ystäväni kanssa ja nyt kävi ilmi, että olen ollut riidoissa yksikseni. Hän ei siis ollut edes huomannut, että olin kiskonut kruununvihannekset nenääni ja aloittanut mykkäkoulun. En ole pitkävihainen, itse asiassa minusta on todella inhottavaa olla suuttunut. Kun menin sopimaan suuttumustani, koska en jaksanut sitä enää, kävi ilmi, ettei toinen tajunnut mitään riitaa olevankaan.
No tästä seuraa väistämättä hankala tilanne. Miten lakataan olemasta vihainen ihmiselle, joka ei tajua tai tiedä tehneensä väärin, eikä ole riidoissa kanssani? Kun sanoin, että olen ollut hänelle vihainen, enkä pidä siitä, hän vain totesi, että ”no älä sitten ole”. Mutta kun ei se ole niin helppoa. On vaikea lakata olemasta vihainen, jos ei voi sopia riitaa, jota ei ole olemassa.
Kerran kävi myös niin, että ystäväni oli suuttunut minulle vähäisen yhteydenpidon vuoksi. Mutta unohti kertoa minulle aiheesta. Näin ollen en tiennyt tästä, enkä voinut tehdä asialle mitään. Ja sitten kun lopulta soitin, tuli puhelinlankoja pitkin liekinheittimellä tulta ja tappuraa. Olin ihan pöllämystynyt, koska en yhtään tiennyt missä mennään. Tässäkin tapauksessa oltiin riidoissa yksikseen, toisen siitä mitään tietämättä.
Mitä tämmöisessä tilanteessa sitten pitäisi osata tehdä? Ainakin olisi hyvä kertoa myös vastapuolelle riittävän selkeästi, että nyt suututtaa. Koska muuten ei tule riitaa eikä sitä myöten sopua. Riiteleminen on ihmissuhteissa ihan tervettä, normaalia ja välillä tarpeellistakin, kunhan se on vähäistä. Mutta sopimista edellyttää, että pahan mielen aiheuttajat ovat molempien tiedossa, eihän siitä muuten mitään hyötyä ole.
Mutta entä, jos toisen mielestä olen pahoittanut mieleni turhasta ja olemattomasta asiasta, eikä näin ollen ota vihastumistani tosissaan. Mitäs sitten tehdään?
No tästä seuraa väistämättä hankala tilanne. Miten lakataan olemasta vihainen ihmiselle, joka ei tajua tai tiedä tehneensä väärin, eikä ole riidoissa kanssani? Kun sanoin, että olen ollut hänelle vihainen, enkä pidä siitä, hän vain totesi, että ”no älä sitten ole”. Mutta kun ei se ole niin helppoa. On vaikea lakata olemasta vihainen, jos ei voi sopia riitaa, jota ei ole olemassa.
Kerran kävi myös niin, että ystäväni oli suuttunut minulle vähäisen yhteydenpidon vuoksi. Mutta unohti kertoa minulle aiheesta. Näin ollen en tiennyt tästä, enkä voinut tehdä asialle mitään. Ja sitten kun lopulta soitin, tuli puhelinlankoja pitkin liekinheittimellä tulta ja tappuraa. Olin ihan pöllämystynyt, koska en yhtään tiennyt missä mennään. Tässäkin tapauksessa oltiin riidoissa yksikseen, toisen siitä mitään tietämättä.
Mitä tämmöisessä tilanteessa sitten pitäisi osata tehdä? Ainakin olisi hyvä kertoa myös vastapuolelle riittävän selkeästi, että nyt suututtaa. Koska muuten ei tule riitaa eikä sitä myöten sopua. Riiteleminen on ihmissuhteissa ihan tervettä, normaalia ja välillä tarpeellistakin, kunhan se on vähäistä. Mutta sopimista edellyttää, että pahan mielen aiheuttajat ovat molempien tiedossa, eihän siitä muuten mitään hyötyä ole.
Mutta entä, jos toisen mielestä olen pahoittanut mieleni turhasta ja olemattomasta asiasta, eikä näin ollen ota vihastumistani tosissaan. Mitäs sitten tehdään?
maanantai 16. elokuuta 2010
Millainen on helposti lähestyttävä ihminen?
Minulta kysyttiin kerran, millainen on helposti lähestyttävä ihminen. Luulin, että vastaaminen olisi jotenkin helppoa, mutta ei se sitten ollutkaan. Kahlasin sitten Internetin ihmemaan keskustelupalstoja sivu tolkulla löytääkseni jonkinlaisen ratkaisun pulmaan. Tässä seitsemän yleisintä piirrettä, jotka nousivat esiin.
1) Katsekontakti
Eilen sanoin, että ihmiset tulevat juttelemaan, jos yrittää lukea baarissa kirjaa. Tämä pitää paikkansa ainakin minun kohdallani. Mutta keskustelupalstojen ihmiset rummuttivat katsekontaktin perään. Eli pää sitten aika ajoin ylös sieltä kirjasta. Tai tuopista.
2) Hymyily
Keskusteluissa painotettiin, että teennäinen hymy on välillä jopa parempi, kuin mökötys. Tietenkään aina ei hymyilytä, mutta joskus sitä uppoutuu ajatuksiinsa vähän liian tuima ilme kasvoillaan. Siksi on hyvä itseään aina silloin tällöin muistuttaa hymyilemisestä.
3) Ulkoasu
Sellaista ihmistä on helpompi lähestyä, joka ei näytä pelottavalta. Omaa tyyliä ei tietenkään pidä hävittää, eikä hevari ketjuistaan mihinkään pääse. Mutta ehkä kannattaa ne selkeimmät ”I kill you!” –viestit piilottaa, jos ei halua karkottaa kaikkia ympäriltään. Suurempi asia on kuitenkin yleinen siisteys. Nyt on ihan niinkin yksinkertaisesta asiasta kysymys, kuin että ”aina on tilaa yhdelle, joka käyttää Rexonaa”. Pitää pitää itsensä puhtaana ja laittaa suihketta kainaloon. Se kun on joviaali ilmiö.
4) Saatavilla oleminen
Tähän yleisin esimerkki oli, että kuulokkeet työntävät luotaan. En tiedä, meneekö se vaalimani kirjakin tähän kategoriaan. Ehkä. Mutta siis sellainen ihminen joka ei vuoraa jokaista penkkiä ympärillään kasseilla ja hautaudu päätään myöten lehden taakse, on lähestyttävämpi.
5) Hyvä vaikutelma
Ihmiset tarkkailevat tilannetta. Jos ensimmäinen lähestyjä saa tiukkasanaiset rukkaset ja puolikkaan tuopin vettä niskaansa, eivät muutkaan uskalla tulla. Eli vaikka se ensimmäinen juttusille tullut ihminen ei olekaan se maailman fantastisin, on hyvä olla kohtelias ja mukava hänellekin. Ikinä ei voi tietää, kuka katselee. Ja maine myös kiirii.
6) Ylpeys
Jos ihminen vaikuttaa luulevansa olevansa kaiken ja kaikkien muiden yläpuolella, ei häntä uskalla lähestyä kukaan. Tämä ilmeni esimerkiksi ne nenän vartta pitkin katseluna ja ylimielisenä tuhahteluna. Ja liittyy myös kohtaan viisi. Hyväksyvä suhtautuminen näkyy kasvoilla. Vaikkei aina edes tietäisi näyttävänsä ylpeältä, jos ajattelee mielessään ylemmyydentuntoisesti, se kummasti heijastuu kasvoihin.
7) Yksin oleminen
Seuraan on vaikeampi tulla kuin yksin olevan luo. Fakta. Vaikka olisikin seurassa, jos kaipaa uusia tuttavuuksia, kannattaa ainakin asettautua joukon reunalle ja pitää huoli, että ympärillä on tilaa, johon on mahdollista päästä.
Jos ei aina muista pitää kaikkia näitä asioita mielessään, niin ylipäätään hyvänä pidettiin sitä, että on kiinnostunut ympäristöstään. Kyllä ne loput olemisen tavat seuraavat perässä.
Millainen ihminen sinun mielestäsi on helposti lähestyttävä?
1) Katsekontakti
Eilen sanoin, että ihmiset tulevat juttelemaan, jos yrittää lukea baarissa kirjaa. Tämä pitää paikkansa ainakin minun kohdallani. Mutta keskustelupalstojen ihmiset rummuttivat katsekontaktin perään. Eli pää sitten aika ajoin ylös sieltä kirjasta. Tai tuopista.
2) Hymyily
Keskusteluissa painotettiin, että teennäinen hymy on välillä jopa parempi, kuin mökötys. Tietenkään aina ei hymyilytä, mutta joskus sitä uppoutuu ajatuksiinsa vähän liian tuima ilme kasvoillaan. Siksi on hyvä itseään aina silloin tällöin muistuttaa hymyilemisestä.
3) Ulkoasu
Sellaista ihmistä on helpompi lähestyä, joka ei näytä pelottavalta. Omaa tyyliä ei tietenkään pidä hävittää, eikä hevari ketjuistaan mihinkään pääse. Mutta ehkä kannattaa ne selkeimmät ”I kill you!” –viestit piilottaa, jos ei halua karkottaa kaikkia ympäriltään. Suurempi asia on kuitenkin yleinen siisteys. Nyt on ihan niinkin yksinkertaisesta asiasta kysymys, kuin että ”aina on tilaa yhdelle, joka käyttää Rexonaa”. Pitää pitää itsensä puhtaana ja laittaa suihketta kainaloon. Se kun on joviaali ilmiö.
4) Saatavilla oleminen
Tähän yleisin esimerkki oli, että kuulokkeet työntävät luotaan. En tiedä, meneekö se vaalimani kirjakin tähän kategoriaan. Ehkä. Mutta siis sellainen ihminen joka ei vuoraa jokaista penkkiä ympärillään kasseilla ja hautaudu päätään myöten lehden taakse, on lähestyttävämpi.
5) Hyvä vaikutelma
Ihmiset tarkkailevat tilannetta. Jos ensimmäinen lähestyjä saa tiukkasanaiset rukkaset ja puolikkaan tuopin vettä niskaansa, eivät muutkaan uskalla tulla. Eli vaikka se ensimmäinen juttusille tullut ihminen ei olekaan se maailman fantastisin, on hyvä olla kohtelias ja mukava hänellekin. Ikinä ei voi tietää, kuka katselee. Ja maine myös kiirii.
6) Ylpeys
Jos ihminen vaikuttaa luulevansa olevansa kaiken ja kaikkien muiden yläpuolella, ei häntä uskalla lähestyä kukaan. Tämä ilmeni esimerkiksi ne nenän vartta pitkin katseluna ja ylimielisenä tuhahteluna. Ja liittyy myös kohtaan viisi. Hyväksyvä suhtautuminen näkyy kasvoilla. Vaikkei aina edes tietäisi näyttävänsä ylpeältä, jos ajattelee mielessään ylemmyydentuntoisesti, se kummasti heijastuu kasvoihin.
7) Yksin oleminen
Seuraan on vaikeampi tulla kuin yksin olevan luo. Fakta. Vaikka olisikin seurassa, jos kaipaa uusia tuttavuuksia, kannattaa ainakin asettautua joukon reunalle ja pitää huoli, että ympärillä on tilaa, johon on mahdollista päästä.
Jos ei aina muista pitää kaikkia näitä asioita mielessään, niin ylipäätään hyvänä pidettiin sitä, että on kiinnostunut ympäristöstään. Kyllä ne loput olemisen tavat seuraavat perässä.
Millainen ihminen sinun mielestäsi on helposti lähestyttävä?
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Mistä löytää kavereita, osa 4
Kavereita voi löytää baarista. Kyllä voi. Tiedän ainakin yhden, joka on löytänyt baarista kaverin. Ja tänään tuumitaan, miten tässä voi onnistua.
Kyseinen ystäväni, joka löysi baarista kaverin, toteutti tämän hyvin yksinkertaisella tavalla: hän meni juttelemaan kahdelle vieraalle tytölle sanoen, että ”näin ei kai yleensä tehdä, mutta mä ajattelin tulla juttelemaan teille”. Ja niinhän siinä kävi, että heistä tuli kavereita. Kyse oli tietenkin hyvästä tuurista, sillä monesti ihmiset, jotka ovat jo seurueessa, eivät halua siihen vieraita (paitsi ehkä potentiaalisia puoliskoja) sekoittamaan juttuja. Mutta välillä vieras juttukaveri voi olla hyvinkin tervetullut. Ei auta kuin kokeilla ja mitä siinä sitten voi menettää, jos yrittää? Ei kerrassaan mitään.
Hyvä lähestymistapa on useimmiten aloittaa kysymällä, että saako istua/jutella/häiritä. Näin antaa toisille mahdollisuuden sanoa, jos seura ei ole tervetullutta. Jotkut ovat tietenkin liian kilttejä sanoakseen, että nyt ei sovi, mutta ellei tilanne tunnu luontevalta ja ellei juttelu lähde sujuvasti liikenteeseen, eipä siihen itselläkään tule jäätyä. Joten jos toinen sanoo, että istu vaan, niin istu vaan.
Yksin istuva on oivallinen kohde, koska vaikka yksinäinen odottaisi jotakuta saapuvaksi, saattaa odotellessa olla aikaa rupatella jollekulle uudelle. Ja sitten on niitä rohkeita, jotka ovat vain lähteneet yksin liikkeelle ja toivovat juttukaveria. Ainakin tuttavani Jussi tuskaili, että enemmänkin saisivat ihmiset tulla juttelemaan, kun yksin istuu. Että jos näette Jussia, niin menkää juttusille.
Ja yksin baariin lähteminen on oikeasti ihan hyvä idea. Ei ehkä niinkään kannata lähteä liikameteliseen yökerhoon, vaan valita joku rauhallisempi pubi-tyyppinen ratkaisu, missä on mahdollista kuulla omat ajatuksensa ja vastapuolen kommentit. Ja nyt tulee rautainen neuvo: ota kirja mukaan. Voin kokemuksesta kertoa, että tuskin olen kokonaista sivua päässyt loppuun, ennen kuin joku tulee jo häiriköimään. Halusinpa sitä tai en. :D
Baarissa voi siis tehdä muutakin kuin liottaa maksaa: voi tutustua uusiin ihmisiin ja löytää kavereita. Ja ellei muuten tiedä, miten baarissa ihmisiä lähestyisi, voivat avuksi olla esimerkiksi aiemmin mainitut ryhmäpenkkiurheilutilanteet. Ja muista kaverustumisen muodoista etenkin näin syksyn hiipiessä hiljaa lähemmäksi kannattaa muistaa ne harrastuskaverit.
Kyseinen ystäväni, joka löysi baarista kaverin, toteutti tämän hyvin yksinkertaisella tavalla: hän meni juttelemaan kahdelle vieraalle tytölle sanoen, että ”näin ei kai yleensä tehdä, mutta mä ajattelin tulla juttelemaan teille”. Ja niinhän siinä kävi, että heistä tuli kavereita. Kyse oli tietenkin hyvästä tuurista, sillä monesti ihmiset, jotka ovat jo seurueessa, eivät halua siihen vieraita (paitsi ehkä potentiaalisia puoliskoja) sekoittamaan juttuja. Mutta välillä vieras juttukaveri voi olla hyvinkin tervetullut. Ei auta kuin kokeilla ja mitä siinä sitten voi menettää, jos yrittää? Ei kerrassaan mitään.
Hyvä lähestymistapa on useimmiten aloittaa kysymällä, että saako istua/jutella/häiritä. Näin antaa toisille mahdollisuuden sanoa, jos seura ei ole tervetullutta. Jotkut ovat tietenkin liian kilttejä sanoakseen, että nyt ei sovi, mutta ellei tilanne tunnu luontevalta ja ellei juttelu lähde sujuvasti liikenteeseen, eipä siihen itselläkään tule jäätyä. Joten jos toinen sanoo, että istu vaan, niin istu vaan.
Yksin istuva on oivallinen kohde, koska vaikka yksinäinen odottaisi jotakuta saapuvaksi, saattaa odotellessa olla aikaa rupatella jollekulle uudelle. Ja sitten on niitä rohkeita, jotka ovat vain lähteneet yksin liikkeelle ja toivovat juttukaveria. Ainakin tuttavani Jussi tuskaili, että enemmänkin saisivat ihmiset tulla juttelemaan, kun yksin istuu. Että jos näette Jussia, niin menkää juttusille.
Ja yksin baariin lähteminen on oikeasti ihan hyvä idea. Ei ehkä niinkään kannata lähteä liikameteliseen yökerhoon, vaan valita joku rauhallisempi pubi-tyyppinen ratkaisu, missä on mahdollista kuulla omat ajatuksensa ja vastapuolen kommentit. Ja nyt tulee rautainen neuvo: ota kirja mukaan. Voin kokemuksesta kertoa, että tuskin olen kokonaista sivua päässyt loppuun, ennen kuin joku tulee jo häiriköimään. Halusinpa sitä tai en. :D
Baarissa voi siis tehdä muutakin kuin liottaa maksaa: voi tutustua uusiin ihmisiin ja löytää kavereita. Ja ellei muuten tiedä, miten baarissa ihmisiä lähestyisi, voivat avuksi olla esimerkiksi aiemmin mainitut ryhmäpenkkiurheilutilanteet. Ja muista kaverustumisen muodoista etenkin näin syksyn hiipiessä hiljaa lähemmäksi kannattaa muistaa ne harrastuskaverit.
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Ikäkysymyksiä
Juttelin eilen ranskalaisen ystäväni kanssa siitä, kuinka hän tuntee olonsa vanhaksi. Poika on 21-vuotias. Hetken mäiskin ja läiskin häntä virtuaalisten yhteyksien takaa sanoen, että ei voi olla mahdollista, kunnes hän selitti. Hänen kaikki ystävänsä ovat järjestään häntä vanhempia. Hiljattaen hänen elämäänsä on ilmaantunut valtava joukkio kahdeksantoistavuotiaita ja BOOM! Yhtäkkiä hän tuntee olonsa vanhaksi.
Näinhän voi käydä, voisi käydä minullekin. Ystäväni ovat pääasiassa vähintään ikäisiäni, elleivät vanhempia ja parhaimmat ystäväni ovat minua selkeästi vanhempia. Koska vietän huomattavan paljon aikaani vanhempien ihmisten seurassa, se luonnollisesti muokkaa minua ja ajatusmaailmaani kovin. Seuran sanotaan tekevän kaltaisekseen. Jos minut nyt yhtäkkiä pistettäisiin juuri täysi-ikäistyneiden ihmisten keskelle, tuntisin vaatimattomalla 22-vuoden iälläni taatusti jonkinlaista vanhuuskompleksia. Oireita tästä oli välillä havaittavissa vaihdossakin, kun vietin aikaa keittiön kanssani jakaneen, 18-vuotiaan englantilaistytön ja hänen kavereidensa kanssa.
Aiemminkin olen miettinyt, että hakeutuvatko ihmiset sellaisten ihmisten seuraan, jotka tekevät meistä sellaisia, kuin haluaisimme olla. Hakeudummeko vanhempien tai nuorempien ihmisten pariin siksi, että haluaisimme olla vanhempia tai nuorempia? Muutummeko itseämme nuoremmassa seurassa itsekin jälleen hetkeksi nuoremmaksi? Ja missä kohtaa emme enää osaa asettua nuorempien ajatusmaailmaan sisälle vaan tunnemme pysyvää vieraantumista ja selvää vanhemmuutta? Entä jos sellaista kohtaa ei tule, onko se vain kykyä tulla toimeen kaikkien kanssa vai jonkinmoinen kasvamiskyvyttömyys?
Jotkut ovat ikäänsä vanhempia tai nuorempia henkisesti ja siksi hakeutuvat mieluummin seuraan, jossa tuntevat kuuluvansa joukkoon. Ja luonnollisesti ystävät eri ikäluokista tuovat elämään vaihtelua ja uusia näkökulmia, mikä sekin selittää viihtymisen eri-ikäisten parissa. Jonkun yksittäisen ihmisen kanssa voi tuntea selvää samanhenkisyyttä ja aaltojen pituuksien yhteneväisyyttä, olipa ikäero minkämoinen hyvänsä. Ikähän on kuitenkin vain sattuman kauppa, toiset syntyvät aiemmin, toiset myöhemmin, väistämättä.
Kuulisin mielelläni näkemyksiänne aiheesta kommenteissa.
Näinhän voi käydä, voisi käydä minullekin. Ystäväni ovat pääasiassa vähintään ikäisiäni, elleivät vanhempia ja parhaimmat ystäväni ovat minua selkeästi vanhempia. Koska vietän huomattavan paljon aikaani vanhempien ihmisten seurassa, se luonnollisesti muokkaa minua ja ajatusmaailmaani kovin. Seuran sanotaan tekevän kaltaisekseen. Jos minut nyt yhtäkkiä pistettäisiin juuri täysi-ikäistyneiden ihmisten keskelle, tuntisin vaatimattomalla 22-vuoden iälläni taatusti jonkinlaista vanhuuskompleksia. Oireita tästä oli välillä havaittavissa vaihdossakin, kun vietin aikaa keittiön kanssani jakaneen, 18-vuotiaan englantilaistytön ja hänen kavereidensa kanssa.
Aiemminkin olen miettinyt, että hakeutuvatko ihmiset sellaisten ihmisten seuraan, jotka tekevät meistä sellaisia, kuin haluaisimme olla. Hakeudummeko vanhempien tai nuorempien ihmisten pariin siksi, että haluaisimme olla vanhempia tai nuorempia? Muutummeko itseämme nuoremmassa seurassa itsekin jälleen hetkeksi nuoremmaksi? Ja missä kohtaa emme enää osaa asettua nuorempien ajatusmaailmaan sisälle vaan tunnemme pysyvää vieraantumista ja selvää vanhemmuutta? Entä jos sellaista kohtaa ei tule, onko se vain kykyä tulla toimeen kaikkien kanssa vai jonkinmoinen kasvamiskyvyttömyys?
Jotkut ovat ikäänsä vanhempia tai nuorempia henkisesti ja siksi hakeutuvat mieluummin seuraan, jossa tuntevat kuuluvansa joukkoon. Ja luonnollisesti ystävät eri ikäluokista tuovat elämään vaihtelua ja uusia näkökulmia, mikä sekin selittää viihtymisen eri-ikäisten parissa. Jonkun yksittäisen ihmisen kanssa voi tuntea selvää samanhenkisyyttä ja aaltojen pituuksien yhteneväisyyttä, olipa ikäero minkämoinen hyvänsä. Ikähän on kuitenkin vain sattuman kauppa, toiset syntyvät aiemmin, toiset myöhemmin, väistämättä.
Kuulisin mielelläni näkemyksiänne aiheesta kommenteissa.
perjantai 6. elokuuta 2010
Charlie is so cool like
Pari kuukautta sitten löysin Charlien YouTuben ihmellisestä maailmasta. Charlie on ihana ja jos olisin kuusitoista, olisin rakastunut häneen päätä pahkaa. No, en ole kuusitoista, mutta sen verran sekosin kuitenkin, että yhden illan aikana katsoin putkeen kaikki hänen videonsa. Alla olevassa videossa Charlie pohtii ystävyyttä. Katsokaa se, koska Charlie on ihana.
Ja nyt haluaisin kuulla, mitä mieltä te olette parhaan ystävän konseptista. Onko teillä parasta ystävää? Jos on, onko se nuoruudenystävä? Entä voiko parhaan ystävän löytää myöhemmin? Mikä tekee parhaasta ystävästä parhaan ystävän? Täytyykö ihmisellä olla paras ystävä?
Ps. Katsokaa myös video, jossa Charlie maalaa itsensä violetiksi, laulaa dueton itsensä kanssa ja tekee ilmapalloeläimiä. ♥
Pps. Ja jos elämänne on yhtä tyhjää kuin minun, tsekatkaa myös tämä video, jossa Charlie vierailee Pixarin studiolla ja jääkää koukkuun lopun truth or fail -peliin. Epic fail.
Ja nyt haluaisin kuulla, mitä mieltä te olette parhaan ystävän konseptista. Onko teillä parasta ystävää? Jos on, onko se nuoruudenystävä? Entä voiko parhaan ystävän löytää myöhemmin? Mikä tekee parhaasta ystävästä parhaan ystävän? Täytyykö ihmisellä olla paras ystävä?
Ps. Katsokaa myös video, jossa Charlie maalaa itsensä violetiksi, laulaa dueton itsensä kanssa ja tekee ilmapalloeläimiä. ♥
Pps. Ja jos elämänne on yhtä tyhjää kuin minun, tsekatkaa myös tämä video, jossa Charlie vierailee Pixarin studiolla ja jääkää koukkuun lopun truth or fail -peliin. Epic fail.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Luotathan?
Muistatteko Disneyn Aladdinista kohdan, jossa Aladdin seisoo taikamatolla ja pyytää prinsessa Jasminea ajelulle? Jasmine epäröi, kun tämä tuntematon prinssi vaikuttaa enempäänsä itseään täynnä olevalta pölvästiltä. Mutta kun Aladdin kysyy ”Luotathan”, hän yhtäkkiä muistuttaa Jasminea kadulla tavatusta köyhästä pojasta, joka oli vaikuttanut mukavalta ja luotettavalta ja siksi hän uskaltaa nousta kyytiin.
Uuteen ihmiseen tutustuminen on vähän niin kuin ajelu taikamatolla. Kyytiin ei uskalla mennä, elleivät pyytäjän kasvot ja ojennettu käsi herätä luottamusta. Luottamus on siksi tutustumisen ja ystävystymisen kannalta elintärkeää. Eikä molemminpuolista luottamusta mikään muu synnytä, kuin alun usko siihen, että toinen on tuon luottamuksen arvoinen. Luottamusta herättää ja ylläpitää myös se, että itse uskaltaa luottaa. Jos toinen epäröi ja haparoi, mutta itse luottaa, niin toisessakin herää hiljalleen luottamus kuin varkain.
Lähtökohtaisesti ihmiset joko luottavat automaattisesti tai eivät luota kehenkään, kunnes toisin todistetaan. Ensimmäiset kohtaavat helpommin uudet ihmiset, mutta samalla myös ottavat siipeensä tuplasti. Jälkimmäiset suojelevat itseään paremmin, mutta joskus suojelevat itseään liiaksi myös hyviltä ja kivoilta ihmisiltä epäluottamuksellaan.
Kaikkiaan kehottaisin luottamaan enemmän. Varsinkin, jos on vailla uusia ystäviä ja kavereita, on opeteltava laskemaan suojamuureja hiven ja annettava toisen kurkistaa aidan yli. Ja jos toisen haluaa luottavan itseen, on opeteltava varovasti kysymään, uskaltaako toinen astua kyytiin.
Miten on, luotathan?
Uuteen ihmiseen tutustuminen on vähän niin kuin ajelu taikamatolla. Kyytiin ei uskalla mennä, elleivät pyytäjän kasvot ja ojennettu käsi herätä luottamusta. Luottamus on siksi tutustumisen ja ystävystymisen kannalta elintärkeää. Eikä molemminpuolista luottamusta mikään muu synnytä, kuin alun usko siihen, että toinen on tuon luottamuksen arvoinen. Luottamusta herättää ja ylläpitää myös se, että itse uskaltaa luottaa. Jos toinen epäröi ja haparoi, mutta itse luottaa, niin toisessakin herää hiljalleen luottamus kuin varkain.
Lähtökohtaisesti ihmiset joko luottavat automaattisesti tai eivät luota kehenkään, kunnes toisin todistetaan. Ensimmäiset kohtaavat helpommin uudet ihmiset, mutta samalla myös ottavat siipeensä tuplasti. Jälkimmäiset suojelevat itseään paremmin, mutta joskus suojelevat itseään liiaksi myös hyviltä ja kivoilta ihmisiltä epäluottamuksellaan.
Kaikkiaan kehottaisin luottamaan enemmän. Varsinkin, jos on vailla uusia ystäviä ja kavereita, on opeteltava laskemaan suojamuureja hiven ja annettava toisen kurkistaa aidan yli. Ja jos toisen haluaa luottavan itseen, on opeteltava varovasti kysymään, uskaltaako toinen astua kyytiin.
Miten on, luotathan?
tiistai 3. elokuuta 2010
5 keinoa pyytää toinen kahville
Kahville pyytäminen on edelleen selvästi suosituin tapa ilmaista, että ”oot jännä, haluaisin tutustua, voidaanko mennä ulos?”. Mutta tyylejä on onneksi muitakin, kuin tuhannesti kuultu ”lähtisitkö joskus kahville mun kanssa?”. Siis jos haluaa nimenomaan kahville. Tässä konsteja ensihätään.
Keksitkö lisää?
- Kerro, ettei koko kaupungista ole löytynyt tähän päivään mennessä oikeasti hyvää kahvia. Ehdota, että toinen liittyisi kahvijahtiin, tavoitteena löytää kaupungin paras kahvikupillinen.
- Tämä on varastettu kaveriltani Tommilta: ”Ajattelin lähteä kahville, mutta kahvikupillani voi olla siellä yksinäistä... Haluaisitko sä tuoda omasi sille seuraksi?”
- Sano kuulleesi kaverilta, joka oli kuullut kaverilta, joka oli kuullut kaverilta, että kahvilasta X saa pelottavan hyvää kahvia. Siitä ihmiset puhuvat kuulemma kuiskaten. Ilmoita sitten, ettet yksin uskalla kokeilla, mutta jos toinen uskaltaisi lähteä seuraksi, sinäkin rohkaistuisit.
- Aloita kysymällä, juoko toinen kahvia. Jos ei, kysy juoko toinen teetä. Jos ei, kysy juoko toinen kaakaota. Jos ei, kysy juoko toinen vettä. Jos ei, luovuta. Mutta jos johonkin näistä tulee kyllä, esitä jatkokysymyksenä, joisiko toinen sitä joskus kanssasi.
- Leivo pullaa. Kirjoita sitten tekstiviesti, jossa kerrot, että leivoit juuri pullaa, mutta kahvi näyttää loppuneen. Jos toinen pistää pannun tulille, lupaat ilmaantua piakkoin oven taakse tuoreen pullan kera.
Keksitkö lisää?
maanantai 2. elokuuta 2010
Erilainen leikkipuisto
Olen vähän sitä mieltä, että koskaan ei pitäisi olla liian vanha leikkimään. En ole selkeästi näkemykseni kanssa yksin, sillä Aamulehti uutisoi viime kuun puolella, että vanhempi sukupolvi saa oman leikkipuiston. Tampereen Nekalan Norrköpinginpuistosta tulee senioripuisto, jonne on suunniteltu vanhemmalle väestölle sopivat vimpaimet ja obstaakkelit, joissa näyttää, kuinka jalka nousee.
Tämä on nerokkuutta! Koska puistossa ei ole ikärajaa, voi sinne mennä kuka vaan, mutta se on silti ihana huomionosoitus ikääntyvää väestöä kohtaan. Ja mikäs sen parempi paikka vanhojen ihmisten kohdata toisiaan, kuin puisto. Ikäihmiset jäävät liian helposti yksin kotiin, kun ei oikein tiedä, mihin menisi ja kenen kanssa. Senioripuisto on oiva paikka tavata vanhoja ystäviä tai löytää uusia.
Nyt jokainen, joka asuu jossain lähettyvillä, voi tehdä vuoden parhaan teon, ja viedä oman mummonsa tai ukkinsa senioripuistoon näkemään muita ihmisiä ja kokeilemaan laitteita. Tällainen senioripuisto on myös ainakin Loviisassa ja moista kaavaillaan esimerkiksi Helsinkiin (Pikku Huopalahteen), Ilomantsiin ja Joensuuhun.
Ps. Ihanaa elokuun alkua!
Tämä on nerokkuutta! Koska puistossa ei ole ikärajaa, voi sinne mennä kuka vaan, mutta se on silti ihana huomionosoitus ikääntyvää väestöä kohtaan. Ja mikäs sen parempi paikka vanhojen ihmisten kohdata toisiaan, kuin puisto. Ikäihmiset jäävät liian helposti yksin kotiin, kun ei oikein tiedä, mihin menisi ja kenen kanssa. Senioripuisto on oiva paikka tavata vanhoja ystäviä tai löytää uusia.
Nyt jokainen, joka asuu jossain lähettyvillä, voi tehdä vuoden parhaan teon, ja viedä oman mummonsa tai ukkinsa senioripuistoon näkemään muita ihmisiä ja kokeilemaan laitteita. Tällainen senioripuisto on myös ainakin Loviisassa ja moista kaavaillaan esimerkiksi Helsinkiin (Pikku Huopalahteen), Ilomantsiin ja Joensuuhun.
Ps. Ihanaa elokuun alkua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
