Tapaus: Ei ole saumaa, niin en edes yritä

Kerron teille uuden viikon alun kunniaksi tarinan elävästä elämästä. Sen funktio on toimia esimerkkinä ihmisten pöljyydestä ja siitä, kuinka rankasti aliarvioimme kykyjämme, mahdollisuuksiamme ja viehätysvoimaamme. Samalla se on oiva muistutus erään herra konsultin neuvosta: ei pitäisi IKINÄ, missään tilanteessa olettaa asioita tietämättä. Eikä se luulo ikinä ole tiedon väärti.

Olin tuossa ennen virallista joulua yksissä jos toisissakin pikkujouluissa. Eräissä niistä sisään marssi kaunis ihmisolento, jonka nähtyäni keräilin leukaani lattialta hyvänlaisen hetken. Katselin kyseistä poikaa kaihoten koko illan, mutta kun hän oli NIIN kaunis, niin en minä tohtinut mennä juttelemaan. Lähellä oli kyllä monta kertaa, mutta rehellisesti sanottuna minulta meni sisu kaulaan. (Mistä näitä sanontoja oikein tulee?)

Kuva: Matt Benton

Iltaa ja aikaa kului tunteja tilanteen kummasti muuttumatta, kunnes sitten erinäisten kohtalon johdattelujen seurauksena päädyimme istumaan vierekkäin. Ja siinä sitten tilanteen ollessa jo suorastaan otollinen aloimme rupatella. Aikamme juteltuamme tokaisi poika minulle yhtäkkiä, että ”enpä olisi pari tuntia sitten uskonut tässä istuvani”. Kun en ottanut lausunnosta tokkua, pyysin tarkennusta, johon hän sanoi: ”no minä sinua koko illan kattelin, mutta ajattelin, että kun ei taatusti ole saumaa, niin en edes yritä”. Että näin.

Eli siis koko illan kahdella puolen huonetta kaksi ihmistä oli vuorotellen toisiaan toisen huomaamatta katsellut, mutta kumpikin oli sitä mieltä, että ”eihän sitä nyt voi MITENKÄÄN kiinnostaa”, niin ei viitsinyt edes yrittää. Kuinka monta kertaa ihmiset kävelevät typeryyksissään onnensa ohi, kysyn vaan? Kuinka monta kertaa aliarvioimme viehätysvoimamme ja kiinnostavuutemme, emmekä viitsi rukkasten pelossa yrittää, vaikka tosiasiassa sitä toista pelottaa ihan yhtä paljon? Niin, mietitäänpä sitä.

Voidaanko sopia, että lopetetaan tämä hapatus ja mennään vaan juttelemaan sille toiselle? Mikä siinä nyt sitten on pahinta mitä voisi tapahtua?

Mistä löytää kavereita, osa 8

Olemme viikon pohdiskelleet lukijan pulmia ja tänään käännytään jo yleisempiin kysymyksiin AJ:tä kuitenkaan unohtamatta. AJ:n pitäisi löytää uusia kavereita, kun paras ystävä on kainaloitunut, eikä häntä enää näy eikä kuulu. Vanhat kaveritkaan eivät ole ratkaisu tilanteeseen, sillä heidän kanssaan AJ on ajautunut erilleen ja ajan viettäminen on lähinnä raskasta ja turhauttavaa. Mitä siis voi tehdä, kun ujona ja hitaasti lämpenevänä kavereiden löytämisen taito tuntuu olevan hukassa?

Aiemmin ratkaisua kyseiseen pulmaan olemme hakeneet harrastuskavereista, tilanteista, baareista ja koiran kanssa hengailemisesta. Olemme myös keskustelleet siitä, kuinka voi alkaa hankkiutua eroon ihmispelosta ja harjoitella vieraiden lähestymistä. (Erityisesti Hannan ehdotus, että kannattaa harjoitella asiakaspalvelijoiden kanssa, esimerkiksi kaupassa käydessään, oli erinomaisen hyvä!). Olemme myös hakeneet ratkaisua siihen, kuinka saadaan muut lähestymään itseään.

Kuva: Hector Alejandro

Jos kuitenkin aktiivisesti pitäisi lähteä etsimään uusia kavereita on tämänkertainen ehdotukseni liittyä järjestöön. Kysyin Facebookissa ja Twitterissä, ovatko ihmiset aloittaneet harrastuksia löytääkseen kavereita ja vastauksia tuli laidasta laitaan. Yksi kertoi aloittaneensa harrastuksia päästäkseen lähemmäs tyttöjä. Toinen kertoi aloittaneensa harrastuksen ja saaneensa kavereita kaupan päälle. Mutta kaikkiaan selväksi tuli, että harrastukset ja järjestöt ovat erinomainen tapa saada kavereita.

Järjestöllä en tarkoita mitään lahkoa, jossa palvotaan puolikasta pässin päätä. Tarkoitan jotakin omiin mielenkiinnon kohteisiin liittyvää ihmisten yhteenliittymää. Esimerkiksi jos soittaa jotain soitinta, voisi yrittää liittyä orkesteriin tai bändiin tai muuhun soittajien kokoontumaan. Jos harrastaa jotain urheilua, löytyy varmasti joka lajille oma järjestönsä, joka järjestää tapahtumia, joihin kannattaa mennä. Jo ammattiliitoilla on sekä nuorille että vanhemmille erilaisia tapahtumia. Samoin eri opinahjot tarjoavat vaikka minkälaisia (aine)järjestöjä, joihin voi osallista ja josta löytyy ihmisiä, joihin tutustua. Lähimpänä sellainen saattaa olla vaikka oman talon asukastoimikunta. Google auttaa.

Mukaan menemällä pääsee ensin kauempaa tutkailemaan ihmisiä, joilla jo järjestään on jotain yhteistä. Siitä on sitten helppo lähteä lähestymään ja tutustumaan, kun maaperä on tuttu ja yhteinen. Haluaisin kuulla lisää kertomuksia ja kommentteja siitä, miten järjestöjen kautta kavereita on löytynyt!

Yksinäisyys vs. epämukavat kaverit

Maanantaina pohdittiin lukijalta tullutta pulmaa, jossa pitkä ja vankka ystävyyssuhde oli kaikista yrityksistä huolimatta ajautumassa päätepysäkille. AJ:n probleemat eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Hän nimittäin oli seuraavaksi alkanut nähdä enemmän muita kavereitaan, mutta pian havainnut, että heidän seuransa tuntuu enemmän rasitteelta kuin kaveruudelta. Kuitenkin ilman heitä hän olisi täysin yksin. Kumpi pahasta on pienempi?

Lähtökohtaisesti tarvitsemme ystäviä ja kavereita siksi, että ympärillämme olisi ihmisiä, joiden seurassa viihdymme ja joiden seurassa saamme olla omia itsejämme vikoinemme ja pulminemme. Kavereita tarvitsemme myös siksi, että on asioita, joita ei yksin voi tehdä tai joiden yksin tekeminen on tylsää. Toisinaan emme voi saada kaikkea samoilta ihmisiltä ja siksi tarvitsemme kaikenlaisia erilaisia kavereita. Jos on tilanteessa, jossa vanhat kaverit ovat aikojen saatossa ajautuneet ajatusmaailmallisesti kovin kauas, eivät he ehkä ole rentouttavinta ja terapeuttisinta seuraa. He voivat kuitenkin auttaa jälkimmäisessä eli seuran tarpeessa.

Kuva: John Morgan

Sanoisin siis, että vaikka ihmisten kanssa on välillä epämukava olla, eivätkä maailmat täysin kohtaa, voivat nuo samat ihmiset olla oivallista seuraa esimerkiksi keilaradalle, sirkustapahtumaan tai ruoanlaittokurssille. Samalla on kuitenkin hyvä aktiivisesti etsiä ystäväkseen myös sellaisia ihmisiä, jotka mahdollistavat myös yhdessä hiljaa olemisen ja täysipainoisen kaveruuden, jossa molemmilla osapuolilla on hyvä olla. Koska tässä maailmassa on aika monta ihmistä, ei sellaisten löytyminen voi olla liikaa vaadittu.

Jos kuitenkin mitään yhteistä tekemistä ei löydy, näkeminen on aina epämukavassa hiljaisuudessa näennäisen sanomisen keksimistä ja näkemisen jälkeen huokaisee vain helpotuksesta, voi olla parempi heittäytyä hetkeksi tyhjän päälle ja etsiä suosiolla ihmisiä, joiden seurassa viihtyy. Joskus ihmisten näkeminen näkemisen vuoksi voi olla vain tuhoisaa, raskasta ja kuluttavaa, eikä se silloin puolusta paikkaansa. Mutta mistä ujo ja ihmisille hitaasti lämpenevä löytää kavereita? Tästä lisää perjantaina.

Kumman sinä valitsisit: yksinäisyyden vai epämukavan kaveruuden?

Mitä tehdä, kun ystävyys ajautuu karille?

Tämä viikko on omistettu lukijalleni AJ:lle, joka lähetti minulle useita pulmia ratkottavaksi. Niiden parissa vietämme koko tämän viikon. Tänään siis tutkimme kariutumista, keskiviikkona pohdimme kaveruutta ja perjantaina mietimme, mistä uusia kavereita voi löytää. Pidemmittä alustuksitta karikkojen kimppuun.

Kirjoitin jo viime kesän korvella tilanteesta, jossa ystävän parisuhde syö ystävän kaiken ajan ja ystävä jää sivuun. Kehotin silloin kaikkia parisuhteellisia pitämään huolta siitä, että tulee soittaneeksi ja nähneeksi myös ystäviään. Mutta mitä, jos on itse siinä toisessa roolissa? Mitä jos Veijareiden ja AJ:n tavoin omaa ystävää ei enää ikinä näe, kun hän vain parikoteloituu ja vastaa nihkeästi kaikkiin kyselyihin yhteisestä ajasta?

Kuva: rachaelvoorhees

Humoristisesta kuvasta huolimatta tilanne on vaikea. AJ kysyi, että milloin saavutetaan piste, jolloin ei voi muuta kuin luovuttaa. Tähän minun mielestäni ei voi antaa mitään selkeää aikarajaa mallia "ota yhteyttä kymmenen kertaa ja sitten voit hyvällä omatunnolla luovuttaa". Minun nähdäkseni silloin pitää luovuttaa, kun toisen välinpitämättömyys satuttaa niin paljon, ettei enää halua edes yrittää. Kyllä sydän sanoo sitten, kun on saanut toisen e ja i –kirjainten yhdistelmästä tarpeekseen. Tietysti ystävälle voi silti jättää oven auki sitä hetkeä varten, kun hän viimein nostaa päänsä kainalosta ja tajuaa, että ystäviäkin olisi kiva nähdä. Mutta odottamaan ei kannata jäädä.

On aina ihan yhtä ikävää, kun pitkä ystävyyssuhde päättyy. Se on vähintään yhtä kivuliasta, ellei pahempaakin, kuin parisuhteen loppuminen, sillä ystävyyttä on vaikeampi aloittaa kuin parisuhdetta. Näin uskallan väittää siksi, että rakastuminen voi viedä nopeimmillaan sekunnin ja rakastuneena on helpompi päästää toinen lähelleen. Sen sijaan tuttavuudesta ystävyydeksi kehittyminen ja luottamuksen kasvattaminen eivät ole samalla tavalla sidoksissa epätavalliseen hormonaaliseen ja aivokemialliseen tilaan vaan lähtevät puhtaasti tyhjältä pinnalta liikkeelle.

Mitä siis tehdä, kun pitkä ystävyyssuhde on ajautunut karille, eikä toiseen enää saa yhteyttä? Sanoisin, että ensin saa vähän murehtia ja olla pahoilla mielin. Sitten pitää Tuntemattoman Sotilaan tavoin todeta, ettei pidä jäädä tuleen makaamaan ja toivottavasti paremmalla lopputuloksella nousta ylös. Sitten täytyy alkaa tutkailla, mitä muita kavereita sitä omassa lähipiirissä onkaan. Tästä lisää keskiviikkona.

Mikä sinulle olisi viimeinen pisara? Kuinka kauan ystävyyttä voi yksipuolisesti yrittää pitää yllä? Mikä ihme ihmisiin oikein menee, kun he unohtavat ystävänsä uuden parisuhteen vuoksi?

PS. En lahopäänä aikoinani muistanut mainita, mutta käykää ihmeessä tsekkaamassa allekirjoittaneen vieraspostaus Jokapäiväistä leipää -blogissa! ;)

Seurassa: vaikene välillä

Kas, on taas perjantai, eli viikonloppu! Ja se tarkoittaa monille erilaisten sosiaalisten rientojen aikaa. Tuolloin olemme usein seuratilanteessa ja seurassa oleminen on tunnetusti omanlaisensa taitolaji. Kahlailin kuluvalla viikolla keskustelupalstaa, jossa pohdittiin hiljaisuutta ja ujoutta ja menin itseeni. Minussa on nimittäin yksi vika ja se on se, että puhun paljon. Ja se tarkoittaa väistämättä sitä, että seurassani joku muu puhuu vähemmän.

Jos on ujo tai hiljainen muuten vain, odottaa usein, että tulisi se sopia kohta, jolloin voisi sanoa asiansa. Mutta tuollaista kohtaa ei välttämättä ikinä tule. Sillä ihmiset, kuten minä, tuppaavat täyttämään nuo hiljaiset kolot omalla avauksellaan. Tiedätte tilanteen, jossa ryhmä vaikenee esimerkiksi esitetyn kysymyksen edessä. Odotetaan sekunti, kaksi ja sitten joku päättää, että no jos kerta kukaan muu ei puhu, niin minä sitten puhun. Ja sitten se hiljainen miettii, että ”hitsi vie, kun en taaskaan saanut sanotuksi”.

Kuva: Aunt Owwee

Se ei ole kiinni siitä, etteikö kaikilla olisi sanottavaa. Se on useimmiten kiinni
siitä, että toisille kynnys suunsa avaamiseen on suurempi. Halutaan pohtia pidempään, miettiä hivenen kauemmin, harkita sanojaan. Mutta siinä vaiheessa joku muu on jo avannut pelin, eikä hiljainen saa asiaansa sanotuksi. Mutta ryhmän pitäisi suoda hiljaisemmallekin mahdollisuus vaikenemalla aina silloin tällöin.

Vaikka voidaan raadollisesti ajatella, että se puhuu, joka ehtii ja sillä siisti, olisi kuitenkin ehkä rakentavampaa ajatella toisin. Ehkä, jos joskus puheliaammat antaisivat hiljaisuuden venyä pari ylimääräistä sekuntia, saattaisi se hiljaisempikin rohkaistua. Miettikää millainen määrä sanomattomia oivalluksia jää sen yhden sekunnin taakse. Monesti ne, jotka hiljaa miettivät kauan, ovat hioneet päässään vaikka minkälaisia mullistavia ajatuksia, jotka pääsisivät esiin, kun vaan ihmiset hetken malttaisivat olla hiljaa ja jättää tilaa hiljaisemmalle.

Joten tehdäänkö tänä viikonloppuna sopimus, jossa jokainen meistä kerran keskustelun aikana antaa hiljaisuuden venyä jonkun verran normaalia pidemmäksi antaen hiljaisemmalle tilaisuuden sanoa ajatuksiaan? Ehkei se riitä, mutta siinä on alku. Siinä on mahdollisuus. Siinä on askel siihen suuntaan, että ujompi rohkaistuisi sanomaan ajatuksiaan muillekin kuin itselleen.

Tapaus: Herrasnaisia ja tasa-arvomiehiä

Aamulehden tekstiviestipalstalla (niin kuin kaikilla hyvillä lehtien tekstaripalstoilla) kiistellään. Ja tällä kertaa aiheena on tapaus, jossa grillikioskin tyttö kolasi pikaisesti enimmät taivaalta sataneet lumet kioskinsa edustalta, jotta asiakkaat pääsisivät paremmin luukulle. Tapahtumaa seurasi vierestä kolme miestä grillijonosta. Ja tästäkös ihmiset suivaantuivat.

Yksi kirjoitti, että jos joku noista miehistä olisi herrasmiehen tavoin tarjoutunut kolaamaan lumet, olisi grillityttö voinut palata ruoanlaittoon, jolloin asiakkaat olisivat saaneet ruokansa nopeammin. Toinen vastasi, että jos grillityttö olisikin ollut poika ja jonossa olisi ollut kolme naista, mahtaisiko moista marmatusta kuulua lainkaan. Ylipäänsä oltiin sitä mieltä, että tästä kuuluu olla jotain mieltä. Joten mitä mieltä tästä nyt sitten kuuluu olla?

Kuva: SeppVei

Elämmekö maailmassa, jossa tasa-arvon nimissä tyttö saa yksin kolata painavaa, märkää lunta raavaiden miesten seisoessa ja tuijottaessa vieressä? Tämä on tietysti van karikatyyrinen esimerkki, sillä siro tyttö voi olla niin tarmokas, että saa lumet luotua uusavutonta, vaikkakin raavaan oloista miestä tuplasti tehokkaammin. Ehkä joku miehistä tarjoutui ja tyttö viittasi kintaalla todeten, että eihän tässä mene kuin hetki.

Toisaalta voidaanko vaatia, että grillikioskille piipahtavan asiakkaan tulisi siinä työtauollaan ruveta toiselle vielä lumenluontiin? Houkuttelisi ajatella, että taukojumppana kahden kolallisen kolaaminen olisi paitsi erinomainen vetristyttäjä, myös tuhannesti hyvän mielen luoja auttajalle. Ehkä siitä saattaisi hymyn tai kiitoksen lisäksi poikia ylimääräinen kauhallinen soppaa.

Entä jos tilanteessa olisi grillipoika ja katsojina kolme naista? Voisiko herrasnainen ehdottaa, että toinen saisi palata töihinsä ja tarttuisi itse odotellessa kolaan? Voisiko grillistä hetkeksi puhtaaseen ulkoilmaan piipahtanut kolaaja jopa närkästyä siitä, että hänen taukojumppansa keskeytetään?

Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

Miten jatkaa keskustelua?

Tiia lähestyi sähköpostitse seuraavanlaisen ongelman kanssa: mitä tehdä tilanteessa, jossa kaikki perus tutustumisasiat on jo käyty läpi (kuka oot, mitä teet, mistä tykkäät), on puhuttu jo säästä ja muista epäolennaisuuksista ja keskustelu tyssää siitä huolimatta? Ongelmaksi hän kokee nimenomaan puolitut, joita ei vielä tunne tarpeeksi. Miten siis päästä alkua pidemmälle?

Pisteeseen, jossa toisesta tietää kokolailla kaiken, minkä uudelle tuttavalle kertoa voi, saatetaan päätyä yllättävän nopeastikin. Varsinkin, jos asioita käy juoksemalla läpi, eli hyppää kysymyksestä toiseen. Siksi suosittelen ennakointia. Kun tutustuu uuteen ihmiseen, kannattaa yrittää pysytellä yhdessä aiheessa pidempään. Ikään kuin muita aiheita säästellen ja käsillä olevaa säästeliäästi kuluttaen. Yhdestä aihealueesta löytää äkisti paljon puhuttavaa, kun lähtee pyörimään sen ympärille eri kulmista.

Esimerkiksi vaikka ruoka, koska kaikkien täytyy syödä. Voi lähteä lempiruoasta liikkeelle ja käydä sitten läpi, mitkä lapsuuden ruokakokemukset vaikuttavat lempiruoan syntymiseen. Siitä voi siirtyä sivuamaan niitä lapsuuden ruokia, joita tekee itsekin mielellään omassa kodissa. Mistä päästään sujuvasti keskustelemaan ruoanlaittotavoista ja -tottumuksista. Ja siitä esimerkiksi Ei menny niinku Strömsössä –kertomuksiin. Ja niitä kertoessa voi muistaa muita kommelluksia, joita kotona on käynyt ja joita muille on käynyt. Kommelluksista pääsee kevyellä aasinsillalla siihen, että nykyaikana harvalla pysyy enää vasara kädessä. Josta voikin ajautua keskustelemaan työväenopiston kurssilistasta ja joka syksyisistä harrastussuunnitelmista.

Kuva: Morgan

Ja niin kummasti johdatelleen se yksi ainoa lempiruoka-kysymys vie keskustelua eteenpäin pitkät pätkät. Usein tuollainen mielleyhtymien tuoma keskustelun virta tulee ihan automaattisesti. Mutta jos uutta ihmistä vähän jännittää, eikä hänen seurassaan vielä aivan rennosti vaan pölötä niitä näitä, voi yrittää tietoisesti pysytellä samassa aiheessa ja liukua siitä hiljalleen vasta muihin.

Jos on pyörinyt joka ikisen tutustumiskysymyksen kimpussa pitkän tovin ja silti loppuvat aiheet kesken, voi harrastaa toisenlaista ennakointia. Kuulostaa ehkä banaalilta, mutta kannattaa ihan oikeasti painaa mieleen keskustelunaloituksia. Kun lukee lehtiä, katselee televisiota, kuuntelee radiota tai salakuuntelee muita junissa, voi painaa mieleen mistä muut puhuvat. Kaikki ajan hermolla olevat aiheet ovat hyviä keskustelua ylläpitäviä/eteenpäin vieviä asioita. ”Luitko muuten..” ”Satuin kuulemaan, kun…” ”Tiesitkö,että…” ”Arvaa mitä ne näytti telkkarissa eilen!” ”Satuitko katsomaan kolmoselta eilen, kun…” ”Meidän äiti soitti eilen, kun se oli lukenut…” ”Aika outoa/ällöä/jännää/omituista/kiinnostavaa, että…” Ja niin edelleen.

Jos kuitenkin on jo tilanteessa, jossa keskustelu vain rehdisti kuolee, eikä päässä pyöri yhtä ainoaa ajatusta, ei auta kuin katsoa ympäristöä ja koittaa löytää sieltä virikkeitä. Voi aina kommentoida ympärillä olevia ihmisiä (mieluiten hiljaa ja tahdikkaasti), esineitä, olosuhteita. Ja sitten kun näkee esimerkiksi kukkaruukun, on hyvä yrittää tehdä yllä olevan kaltaista ajatuksen johdattelua.

Voi sanoa ensin, että ”tuli tuosta kukkaruukusta mieleen, että pitäisi vaihtaa taas kukkiin mullat” ja siitä sitten jatkaa päivittelemällä prosessin työläyttä ja sisäkasvien määrää ja ruukkujen kokoa ja ajautua hiljalleen happipitoisuuden ja ilmankosteuden kautta kuivan ihon rasvaamiseen ja edelleen kosmetiikkafirmojen huijausmainoksista apteekkirasvojen hinnan kautta veroihin. Aivojaan kannattaa tällä tavoin jumpata, jotta ne sitten hetkessäkin lähtevät automaattisesti tuottamaan eteenpäin jokseenkin virtaavaa keskustelua.

Näistä minä liikkeelle lähtisin. Onko sinulla ehdotuksia Tiialle? Tai kysymyksiä minulle?

Aristoteleen kanssa hyvän elämän jäljillä

Luin tenttiin, sain ajatuksia. Niinkin voi käydä. Tällä kertaa aiheena oli filosofia, tarkemmin etiikka. Kahlattuani läjäpäin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä on hyvä, miten eletään hyvää elämää, miten ratkaistaan eettiset ristiriitatilanteet ja kenellä on oikeus määritellä moraaliset normit, viimeisestä kappaleesta kimppuuni hyökkäsi Aristoteles. Tuo joka paikan filosofi oli eläessään ehtinyt tietenkin keksiä ratkaisun myös hyvän elämän ongelmaan.

Vaikken Aristoteleen hyve-etiikkaa ongelmattomana pidäkään, enkä siihen sokeasti luottaisi, tykkään Aristoteleen ajatuksista. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen tehtävä maailmassa on toteuttaa päämääräänsä eli telosta. Kellon telos on näyttää aikaa tarkasti, puutarhurin telos on kasvattaa hyvin kasveja ja ihmisen telos on älyllisten ja moraalisten hyveiden harjoittamista. Aristoteles piti ihmisen korkeimpana hyvänä onnea eli eudaimonia ja tuo onni muodostuu mielen aktiivisuudesta.

Kuva: Tim Schapker

Aristoteleen ajatuksista vaikuttui myös Alasdair MacIntyre, jonka kehittelemä virtuismi päätyi lopputulokseen, että ”ihmisellä on olemus, joka määrittelee hänen todellisen päämääränsä”. Etiikka on tie siitä, millaisia olemme nyt, siihen millaisia voisimme olla, jos toteuttaisimme olemuksellisen luonteemme, eli teloksen.

Kiinnostavinta tässä kuitenkin on, että sekä Aristoteles että MacIntyre ovat sitä mieltä, että hyveellinen toiminta on mahdollista vain yhteisössä. ”Hyveet eivät liity henkilökohtaisiin haluihin ja intresseihin ja niiden tyydyttämiseen, vaan niillä on tärkeä tehtävä yhteisön toiminnassa. Ystävyys on hyvin tärkeä hyve silloin, kun se perustuu yhteiseen käsitykseen ihmisen hyvästä ja sen edistämisestä. Kaikkien hyveiden harjoittaminen edellyttää, että löytää oman paikkansa yhteisössä ja hoitaa sen tehtäviä tai rooleja kunnolla: vanhempana, opettajana, ystävänä ja niin edelleen.”

Lisäksi virtuismi kokee, että kun individualistinen yhteiskunta syntyi ja perinteinen yhteisöllinen yhteiskunta väistyi markkinatalouden vaatimuksia vastaavan yksilökeskeisen ajattelutavan alta, hävisi myös ”ihminen” funktionaalisena käsitteenä. Eli käytännössä kun aloimme ajatella minäkeskeisesti, poikkesimme myös polulta kohti onnellista elämää, sillä hyveellinen elämä, joka on eudaimonian pohja, on mahdollista vain osana yhteisöä.

Kuva: Jacob Bøtter

Olemme iät kaiket olleet vaikka mitä mieltä siitä, mitä hyvä elämä on. Enkä sano, että virtuismi on nyt se ainoa oikea tapa katsoa tätä maailmaa, mutta sillä on puolensa. Olen valmis kyseenalaistamaan, että onko uusi aika aina vanhaa parempi ja olemmeko todella onnellisia juuri tässä ajassa. Olen monesti pohtinut, että olisimmeko sittenkin onnellisia, jos saisimme elää heimoissa, osana suurempaa laumaa. Ehkä hyvää ja onnellista elämää olisikin toteuttaa hyvän ihmisyyden päämäärää osana toisistaan välittävää yhteisöä? Ja toisaalta, onhan meillä edelleen yhteisöjä ja sosiaalisia rooleja, ne ovat vain hyvin erilaisia menneisyyteen nähden.
Kuka sanoo, mikä noista ajoista edusti parhaiten hyvää elämää?

Mielestäni kuitenkin selvää on, että tarvitsemme toisia ihmisiä. Ja hyvä ja moraalinen elämä on aina sidoksissa muihin ihmisiin. Sillä jos olisimme maailmassa yksin, voisimme toimia miten tahansa, sillä ainoa joka noista päätöksistä kärsisi, olisimme me itse. Mutta heti, kun kuvioon tulee muita ihmisiä, astumme etiikan alueelle. Joskus on syytä tinkiä omista intresseistään, jotta yhteinen hyvä täyttyisi. Joten mitä itsekeskeisemmäksi yhteiskuntamme muuttuu, sitä suurempi riski on, että livumme kauemmas moraalisen, yhteisöllisen, hyvän elämän toteuttamisesta. Kaksi tuhatta vuotta vanhoine ajatuksineenkin Aristoteles on jännän äärellä. Vai onko?

Lainaukset kirjasta Pietarinen & Poutainen : Etiikan teorioita (Gaudeamus, 1998)

Aika veijareita

Elokuvateatterimme on vallannut uusi suomalaisen elokuvan taidonnäyte. Veijarit. En odottanut elokuvalta paljoa, en oikeastaan yhtään mitään. Siksi olinkin positiivisesti yllättynyt. Kaiken sen Syntynyt rellestää –kappaleen kuvaksitulemisen ohella, tai ehkä jopa sen sijasta, se oli elokuva ystävyydestä. Kertomus kahdesta parhaasta kaveruksesta, joista toista vie villiys ja toista rakkaus kuin pässiä narussa.

Kuva: Nordisk Film

Usein me pelkäämme eniten, että asiat muuttuvat. Että yksi päivä heräämme ja huomaamme, ettei elämämme olekaan enää sitä mitä se oli ennen. Ja joskus juuri tuollaiseen hetkeen ajaa rakkaus. Ei oma, vaan parhaan ystävän. Niin käy myös Sakulle ja Ässälle. Ja siitä alkaa kehittyä tilanne, joka johtaa leffan sloganiin: ”Täs nyt on ollu vähän kaikenlaista.” Tuossa ehdoin tahdoin entisestä kiinni pitämisen, elämän muuttumisen ja ystävyden säilymisen mökelikön kuvailussa elokuva onnistuu hyvin.

Nurksen ohjaama, Leppilammen ja Luusuaniemen tähdittämä kaveruuselokuva on koristeltu somilla naisilla ja sävytetty Riston musiikilla. Soppahan se on, mutta kyllä tuon ennemmin syö kuin selkäänsä ottaa. Kun lopputekstit vielä alkavat sanalla ”Ystäville!”, en voi muuta kuin sulaa. Jos et vielä tiedä, mitä tekisit viikonloppuna, niin mene vaikka katsomaan Veijareita.

(Varoitus, video sisältää voimakkaita kohtauksia.)

Ihminen tarvitsee sydänystävän

Istuin iltateellä ystävättäreni luona, kun hän sanoa täräytti keskustelun lopetukseksi, että ”jokainen ihminen tarvitsee sydänystävän”. Ei minulla asiaan paljon lisäämistä ollut. Kotimatkalla aloin kuitenkin miettiä, että miksi näin on. Miksi me tarvitsemme sydänystävän? Miksei riitä pussillinen uusia?

Sydänystävä on ystävä, joka on ollut elämässä kauan. Uusi ystävä voi olla kyllä tärkeä ja rakas, mutta sydänystävyydeksi ystävyys muuttuu vain ajan kanssa. Sillä vain ajan kanssa toisen oppii tuntemaan hyvin, vaikkei ehkä koskaan täydellisesti. Vain aika opettaa tietämään, mitkä piirteet ovat pysyviä, mitkä tilapäisiä, mitkä muuttuvia, mitkä olennaisia, mitkä eivät. Eikä sydänystävä koskaan vaadi, että meidän pitäisi olla muuta kuin mitä olemme.

Kuva: Carmella Fernando

Jotta joku ihminen pääsee sydämeen, häneen täytyy voida luottaa koko sydämestään. Ja sellainen luottamus on saavutettavissa vain ajan ja avautumisen kanssa. Siksi sydänystävälle pitää voida puhua lähestulkoon kaikesta. Ainakin niistä asioista, jotka ovat tärkeimpiä. Sydänystävyksiä yhdistää myös kyky olla toisen kanssa hiljaa.

Ja ennen kaikkea: sydänystävyyteen kuuluu halu nähdä vaivaa. Halu tutustua toiseen, halu nähdä ja jutella, halu pitää yhteyttä, halu pitää ystävyyttä yllä. Yhteisen tekemisen ei tarvitse olla kummoistakaan, kunhan toinen on sellainen, että hänen kanssaan on hyvä olla. Silloin sitä aikaa antaa toiselle mielellään.

Sydänystävyys on siis lujaa ja kestävää. Mutta miksi me tarvitsemme sellaista ystävyyttä? En tietenkään tiedä, mutta esitän hyviä arvauksia: Siksi, että sydänystävälle emme voi valehdella samalla tavalla kuin valehtelemme itsellemme, koska ystävä huomaa sen. Sydänystävälle ei tarvitse kertoa tarinoiden taustoja jonkun tapahtuman selittämiseksi, koska ystävä tietää ne jo. Sydänystävä tuntee pahimmat pelot ja syvimmät haavat ja ymmärtää, miksi toinen reagoi asioihin niin kuin reagoi. Vain sydänystävä oppii kaikki huonot päivämme ulkoa ja pyytää yötkin sisään. Esimerkiksi siksi.

Miten hymyillään?

Ihmisillä on erilaisia pulmia. Pulmia, kuten kuinka paistetaan kala uunissa tai kuinka irrotetaan kalkkisaostumat kaakeleista. Mutta joku piruparka oli eksynyt seuraamme googlettamalla "kuinka hymyillään". Tiedätkö sinä kuinka hymyillään? Miten ihmeessä antaa vastaus moiseen?

Fysiologisesti en osaa kertoa, miten hymyillään. Tiedän kuitenkin, että sillä on jotain tekemistä kasvon lihasten kanssa. Ja kuten mitä tahansa muitakin lihaksia, myös kasvon lihaksia voi treenata. Ota siis peili kauniiseen käteen ja ala nostella suunpieliä tarmokkaasti ylöspäin. Samalla voi ajatella hymyilyttäviä asioita.

Kuva: Amanda

Hymyilläkseen voi ajatella sitä tunnetta, kun koiranpentu nuolee sormia. Miettiä miltä näyttää, kun ystävä avaa oven. Muistella miltä tuntui herätä lapsena jouluaattoaamuna. Voi palata hetkeen, jolloin lumihangessa pyörittyään palaa saunaan ja koko ihoa kihelmöi. Tai miettiä sitä hetkeä, kun puhelin viimein soi. Voi ajatella miten mukavalta tuntuu, kun kevään aurinko lämmittää nenää. Tai kun upottaa varpaat hiekkaan. Tai kahlaa polvia myöten meressä. Tai muistella sitä kertaa, kun näki maailman kauneimman ihmisen ensimmäisen kerran.

Voi miettiä täytekakkua. Tai karjalanpiirakoita. Tai sitä hetkeä, kun sai todistuksen ja kesäloma alkoi. Tai miltä tuntuu mennä puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Voi muistella sitä tunnetta, kun sai ajokortin. Tai oppi ajamaan polkupyörällä. Tai kuuli päässeensä kouluun tai töihin. Voi miettiä miltä tuntuu, kun katsoo kadulla jotakuta silmiin, kääntyy perään katsomaan ja huomaa, että toinenkin kääntyi. Voi muistella sitä hetkeä, kun ensimmäinen lentomatka oli ohi ja pyörät osuivat kiitorataan. Tai sitä tunnetta, kun herää keskellä yötä ja tajuaa, että vielä saa nukkua muutaman tunnin.

Hymyilyttääkö?

Mitä sä täällä yksin istut?

Joulun aikaan kommenteissa käytiin keskustelua yksin baariin lähtemisestä. Kävi ilmi, että kynnys yksin lähtemiseen on korkea siksi, että ei halua muiden näkevän itseään yksin baarissa istumassa. Ymmärrän tämän kyllä, sillä toisen kysyessä ”Mitä sä täällä yksin istut?”, voi olla vaikea keksiä siihen mitään sanottavaa. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta!

Jos joku tuttava (joihin muuten yllättävän vähän törmää yksin baariin lähtiessään) tulisi minulta kysymään, että mitä minä paikalla yksin teen, vastaisin luultavasti: ”No odotin sinua, tietenkin.” Paitsi, jos kyseessä on joku tuttava, jonka seuraan en kaipaa. Silloin sanoisin ehkä varaavani Paulille paikkaa. Mutta muitakin ratkaisuja tilanteeseen on. Voi olla rehellinen ja sanoa, että ”lähdin etsimään kiinnostavia ihmisolentoja” tai heittää, että ”keräilen lasinalusia, joten tulin lähteille”.

Ehkä on helpompi lähteä tilanteeseen, jossa yksin ololle voi olla looginen ”syy". Esimerkiksi jos lähtee kuuntelemaan stand up:ia tai livemusiikkia, voi utelijoille aina vastata, että ”no lähdin yksin, kun muut eivät hyvän päälle ymmärrä”. Ja aina voi lisätä, että ”mutta istu sinä toki seuraksi”. Yksinlähtemisen syitä voi olla myös kaverin tekemät oharit, jolloin voi sanoa, että ”kaverin piti tulla, mutta kun se sairastui mahatautiin, niin ajatteli, että ei yhden mahataudin tarvitse kahden iltaa pilata”.

Kuva: Joe Goldberg

Voitaisiin kuitenkin ajatella, ettei yksinololle tarvitsisi olla mitään syytä. Toivon, että ajan saatossa tähän kansaan juurtuu uudenlaisia vaikutteita: tapa puhua vieraille muutenkin kuin iskemismielessä; tapa jättää rauhaan yksinistuva, joka näyttää siltä, ettei hän halua puhua kenellekään; tapa rohjeta lähteä yksin ulos ja lyöttäytyä muuhun seuraan; tapa puhua muille muutoinkin kuin kaatokännissä. Ehkä, kuka tietää. Se tapahtuu yksi ihminen kerrallaan.

Lisäksi on syytä muistaa, että yksin baariin lähtevä ei välttämättä ole yksin kovin kauaa. Ja silloin ei yhdelläkään tutulla ole mitään ihmettelemistä. Ja aina voi itse mennä juttelemaan muille ja siten olla askeleen edellä. Yhtä kaikki olen sitä mieltä, että jos näette jonkun tuttavan istumassa yksin baarissa, älkää kysykö että ”mitä sä täällä yksin teet?”. Yksin lähteminen vaatii kanttia ja uskallusta ja sitä pitäisi rohkaista, ei ihmetellä.

Mitä sinä sanoisit utelijalle? Hävettääkö yksin istuminen? Milloin olet ollut yksin jossain?

Entä jos ihmisten lähestyminen on mahdotonta?

Eilen aamulla Aamulehdessä kajaanilainen Tuija Yli-Lonttinen vei jalat suustani sanoessaan, että kaveria ei löydy, ellei itse ole aktiivinen. Mutta samaan aikaan sähköpostiini kolahti kysymys: mistä löytää kavereita, jos ihmisten lähestyminen on täysin mahdotonta? Ei mikään helpoin pala purtavaksi näin vuoden ensimmäiselle viikolle, mutta yritetään.

Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti internet, joka laskee tutustumisen kynnystä huomattavasti. Internetistä löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat vailla kavereita ja kirjoittelu ruudun välityksellä on hyvä tapa aloittaa. Voi mennä vaikka Suomi24-sivustolle, josta eräs tuttavani on löytänyt viimeisimmän kaverinsa. Pidemmän päälle ihminen kuitenkin usein kaipaa myös kasvokkaista kanssakäymistä. Luonnollisesti netin kautta tutustuvat voivat ajan mittaa tavata, mikä olisi mahtavaa. Mutta jos internet ei tarjoa apua ongelmaan, mikä sitten neuvoksi?

Mitä siis voi tehdä, jos ihmisten lähestyminen on mahdotonta? Ensin voi miettiä, miksi lähestyminen on niin vaikeaa. Artikkelissa How to Get Over the Fear of Approaching People kirjoittaja toteaa, että kyseessä on usein torjutuksi tulemisen pelko. On totta, että ihmiset usein turhaan ajattelevat, ettei heillä ole mitään sanottavaa tai että he vaikuttavat typeriltä, jos menevät juttelemaan ventovieraalle. Kirjoittaja on myös oikeassa sanoessaan, että ellei toista lähesty uhkaavalla tavalla, ei usein ole mitään hätää. Itse asiassa ihmiset ovat enimmäkseen vain mielissään, kun joku menee juttelemaan heille. Ja sanomisen ei tarvitse olla sen kummempaa kuin "Moi, kuka sä oot?", sillä ihmiset tunnetusti puhuvat mielellään itsestään.

Kuva: Edward Musiak

Toista on tietenkin hyvin helppo neuvoa sanoen: ”älä pelkää, ei siinä kuinkaan käy, senkun menet vain”. Mutta jos on ikäviä kokemuksia takana tai muuten vain todella ujo, voi kynnys olla täysin ylitsepääsemätön ja minkä sille sitten voi? Sanoisin, ettei asiaan auta kuin harjoittelu. Voi aloittaa sillä, että suoranaisesti pakottaa itsensä kerran päivässä kysymään vieraalta ihmiseltä vaikkapa kelloa. Harjoittelee lausetta valmiiksi ja valitsee mahdollisimman ystävällisen näköisen ihmisen, jotta kynnys vieraalle ihmiselle puhumiseen olisi mahdollisimman matala.

Kun kellon kysyminen ei enää tuota hengenahdistusta, voi vaikeuttaa tilannetta ja pyrkiä puhumaan muutamia lauseita saman vieraan ihmisen kanssa. Esimerkiksi voi kysyä reittiä ja sitten kommentoida bussisysteemin vaikeutta. Tai ehkä voi pyytää jotakuta kurkottamaan kaupan ylähyllyltä tuotetta ja sitten sanoa, että aina ei ole jakkaraa läsnä. Kun muutamat lauseet onnistuvat, voi ajan saatossa lisätä vaikeustasoa, kunnes lopulta uskaltaa puhua vieraalle jotakin.

Tämä ei silti vielä tarkoita, että olisi helppo lähestyä ihmistä tutustumismielessä. Mutta jos vieraalle ihmiselle puhuminen ei ole enää kauhean vaikeaa, on helpompi yrittää aloittaa keskusteluja tilanteissa, joissa toiseen olisi mahdollista tutustua: työpaikoilla, kouluissa, harrastuksissa, tapahtumissa ja kahviloissa. Ehkä se toinen tarttuu silloin tilaisuuteen ja tulee puoliväliin vastaan. Ja niin helpolta kuin sen sanominen kuulostaakin, on lopulta vain taottava itselleen päähän, että kävipä miten tahansa, ei koskaan käy kovin pahasti. Sillä kaikki tulevat joskus torjutuiksi ja siitäkin selviää ajan kanssa ja lannistumatta.

Lisäksi muistuttaisin, että jos muiden lähestyminen on täysin mahdotonta, kannattaa harkita menevänsä paikkoihin, joissa muut voivat lähestyä sitä ujointa. Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka voi näyttää helpommin lähestyttävältä. Tuota listaa lukemalla voi edesauttaa sitä, että joku muu uskaltaakin tulla puhumaan itselle. Vetoaisinkin kaikkiin niihin melko rohkeisiin, jotka syystä tai toisesta vierastavat vieraille puhumista: menkää ja puhukaa, koska aina on olemassa vielä joku ujompi, joka toivoisi, että hänelle puhuttaisiin. Avuksi vieraille juttelemiseen olen listannut erilaisia keskustelunavauksia.

Pelottaako sinua puhua vieraille? Mitä neuvoisit ujoille? Miten muuten voi päästä eroon lähestymisen pelosta? Jos sinulla on kysymyksiä tai pulmia pohdittavaksi, laita niitä ihmeessä tulemaan Kysy Aliisalta -lomakkeen kautta!

:P

Hyvää uutta vuotta!

Aloitetaan uusi vuosi näyttämällä sille kieltä. :P Noin. Kun näet kaksoispisteen ja p-kirjaimen yhdistelmän, mitä näet? Näetkö nokialaisen keltaisen palluran? Messengerin kieltä näyttävän hymiön? Vai kenties Facebookin-chatista tutun kuvakkeen? Onko :P symboli sille, miltä ihminen näyttää, kun jokin on hänestä typerää ja hän pistää kielen ulos suustaan ja päristää? Onko kielennäyttäjä flirttaileva, ilkikurinen vai lapsellinen?

Tällaisisella keskustelulla siivitimme siskojen kanssa automatkaa. Näkemyksemme :P-yhdistelmästä olivat hämmentävän erilaiset. Toinen siskoista kirjoittaa kaksoispisteen ja peen esimerkiksi kerrottuaan syöneensä juuri jäätelöä. Ikään kuin "slurps". Toinen sisko indikoi samalla merkillä, että jokin on tylsää, mälsää tai ihan "plörp". Itse käytän kyseistä hymiötä tämän tästä ja merkitykseltään se on minulle enemmän "ähhihi".

Kuva: Karoly Czifra

Jos jokainen tulkitsee yksinkertaisen hymiön noin eri tavalla, miten koskaan voimme luottaa, että vastaanottaja tulkitsee viestimme siten, miten sen tarkoitimme? Jos siis toinen siskoista kirjoittaa syöneensä jäätelöä ja laittaa loppuun :P:n, niin tulkitseeko toinen sisko sen niin, että se oli pahaa? Tai että sisko olisikin mieluummin halunnut lettuja? Eikä tämä ole pelkkää jäätelöä koskeva ongelma. Mitä vieraampi puhelimen toisessa päässä oleva ihminen on, sitä todennäköisemmin lähettää mieluummin tekstiviestin kuin soittaa. Ja sitä helpommin hymiöiden merkitykset menevät solmuun.

Mitä :P siis merkitsee? Voisimmeko sopia sille jonkun univeraalin merkityksen? Mikä se olisi?