Joskus ystävät tekevät tyhmyyksiä. Ja joskus he tekevät jatkuvia tyhmyyksiä, joihin tuntuu olevan välttämätöntä puuttua ennemmin tai myöhemmin. Eräs kaverini on täysin kykenemätön hallitsemaan rahankäyttöään. Hän tienaa käytännössä tuplat minuun nähden ja siinä missä minä olen saanut asetettua rahaa säästöön, hän on jatkuvasti täysin rahaton. Välillä se ei meinaa pieneen ymmärrykseeni mahtua millään, että miten voikin jollekulle olla niin ylitsepääsemättömän vaikeaa hallita rahanmenoa.
No eihän siinä periaatteessa mitään, kukin käyttäköön rahansa niin kuin tykkää. Mutta kun tämä kaveri aina ja jatkuvasti myös valittaa rahattomuudestaan, niin pikkuhiljaa meillä muilla menee hermo. Yhteinen tuttavamme yritti puhua hänelle järkeä ja siitä seurasi hyinen loukkaantuminen ja puolentoista kuukauden mykkäkoulu. Yleensä ihmiset ottavat kritiikkiä (erityisesti henkilökohtaista) huonosti vastaan, ja kun yhteinen tuttavamme on vielä paha suustaan, niin niinhän siinä käy.
Mutta olemme me yrittäneet hyvälläkin. Vihjailla karkeimmista virheistä, todeta että vähemmälläkin tulee toimeen, kun laskee, säästää ja järjestelee asioitaan. Mutta ei. Ei mene jakeluun ei. Ja nyt alkaa loppua kärsivällisyys, huumorintaju ja konstit. Kun ei haluaisi kaveruutta tämän vuoksi lopettaakaan, niin mitä ihmettä siinä sitten tekisi?
Mielestäni johonkin pisteeseen asti voi yrittää. Voi puhua ja jakaa näkemyksiään ja yrittää saada toinen näkemään virheensä. Mutta ellei toinen vastaanota mitään ja jatkaa ennallaan, niin ei ole väärin kieltäytyä kuuntelemasta valitusta. On tunnetusti niitä ihmisiä, joiden mielestä valittaminen on ihanaa. Eikä heillä ole aikomustakaan tehdä asioille mitään tilanteen korjaamiseksi. Ja kun tajuaa, että tämä on tilanne, on kaikista fiksuinta yksinkertaisesti jättää kuuntelematta. Sillä se on ehkä ainoa tie saada jääräpää näkemään, ettei tätä menoa kannata jatkaa.
Mitä sinä tekisit?
maanantai 28. kesäkuuta 2010
perjantai 25. kesäkuuta 2010
Interrail
Huomenna minä lähden. Erasmusaika loppuu, Englanti jää taakse. Mutta ennen kuin rantaudun Suomeen, aion tehdä pienen mutkan. Ilmoitin äidilleni, että kotimatkani kestää suunnilleen neljä viikkoa, ostin Interreil-lipun ja nyt suuntaan Manner-Eurooppaan tutkimaan, että miltä siellä oikein näyttää.
Onneksi koko matkaa ei tarvitse ihan yksin kulkea, sillä ystäväni Lissu liittyy seuraani Barcelonassa ja siitä matkustamme kaksin Espanjan, Ranskan ja Italian valloitukseen. Suunnilleen puolet ajasta olen kuitenkin omillani ja sitä odotan pelon ja ihastuksen sekaisin tuntein. Yksin matkustava tutustuu helpommin uusiin ihmisiin, kun on pakko. Seurassa matkustaminen sen sijaan tuo turvaa ja helpottaa kriisitilanteissa. En tiedä mitä tästä tulee, mutta katsotaan.
Palailen siis kuukauden päästä fyysisesti linjoille. Sitä ennen älkää karatko kovin kauaksi, sillä blogissa tapahtuu kaikenlaista myös sillä välin, kun olen poissa…
Hyvää Juhannusta!
torstai 24. kesäkuuta 2010
Ei se ole naamasta kiinni
Törmäsin eilen mahdottoman suloiseen ystävyystarinaan. Iltalehden sivuilla kerrottiin kehitysvammaisesta hevosesta, Diegosta, joka oli saanut hevoskasvattajilta lopetustuomion. Pikku reppana oli syntynyt vinon turvan ja purentavian kanssa. Kuitenkin pikkuinen Maddison rukoili perhettään säästämään hassunmallisen hevosystävänsä hengen ja Maddyn sinnikkyys sai perheen heltymään. Monet tahot ovat kirjoittaneet tästä parivaljakosta, joka on nyt erottamatton.
Vaikka pikkuvarsa muistuttaa enemmän laaman, kamelin ja kirahvin risteytystä, kuin hevosta, se ei vähennä Maddyn rakkautta lemmikkiään kohtaan. Hän on puolustanut ystäväänsä sellaisella tarmolla, että allekirjoittaneelta meinasi itku päästä. Voi kun ihmiset suhtautuisivat moisella ymmärryksellä ja hyväksynnällä myös kehitysvammaisiin ihmisiin.
Diegon ja Maddisonin tarina vain yksi esimerkki siitä, kuinka ystävyys ei katso ulkoisia puitteita tai muiden mielipiteitä. Ja ystävää haluaa puolustaa joka mäessä ja mutkassa, vaikkei aina olisikaan niin helppoa. Nyt perhe toivoo keräävänsä tarpeeksi rahaa, jotta Diegolle voitaisiin suorittaa leikkaus, joka helpottaisi sen elämäänsä jatkossa. Siten Diego voisi elää terveen ja hyvän elämän ystävänsä Maddisonin kanssa.
Oletko kuunaan nähnyt jotain noin hellyttävää?
Vaikka pikkuvarsa muistuttaa enemmän laaman, kamelin ja kirahvin risteytystä, kuin hevosta, se ei vähennä Maddyn rakkautta lemmikkiään kohtaan. Hän on puolustanut ystäväänsä sellaisella tarmolla, että allekirjoittaneelta meinasi itku päästä. Voi kun ihmiset suhtautuisivat moisella ymmärryksellä ja hyväksynnällä myös kehitysvammaisiin ihmisiin.
Diegon ja Maddisonin tarina vain yksi esimerkki siitä, kuinka ystävyys ei katso ulkoisia puitteita tai muiden mielipiteitä. Ja ystävää haluaa puolustaa joka mäessä ja mutkassa, vaikkei aina olisikaan niin helppoa. Nyt perhe toivoo keräävänsä tarpeeksi rahaa, jotta Diegolle voitaisiin suorittaa leikkaus, joka helpottaisi sen elämäänsä jatkossa. Siten Diego voisi elää terveen ja hyvän elämän ystävänsä Maddisonin kanssa.
Oletko kuunaan nähnyt jotain noin hellyttävää?
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Tyttöhömppää
Mediasta on tullut tutuksi kuvitelma siitä, että tytöt kihartavat toistensa tukkaa, kikattavat ja juoruavat kuunnellen viimeisintä poikabändipoppia vaaleanpunaisessa huoneessa ennen kuin hyppivät sängyllä ja leikkivät tyynysotaa saippuakuplien ja höyhensateen keskellä. Se on tietenkin ihan totta, yhtä totta kuin joulupukki. Siksi halusin kokeilla, miltä tällainen tyttöyden multuhuipentuma tuntuisi ja vaikka moisen illanvieton parasta ennen –päiväys lienee mennyt aikoja sitten, kutsuin kaksi kaveriani luokseni kokeilemaan, miten meiltä taipuu tyttöhömppä.
MG saapui täsmällisemmin kello kahdeksan ja aloitimme kihartamisen heti. MG:lle tukkaa onkin kertynet melkoinen nippu, joten siinä vierähti hyvä tovi. Saimme miltei koko tukan valmiiksi, ennen kuin C saapui paikalle. C:n saavuttua piti purkkapoppi-illan alkaa, mutta kolmen rokista tykkäävän tytön kesken Backstreet boys vaihtui hyvin nopeasti Museen, joten ihan perinteistä saippuakuplaunelmaa emme pystyneet toteuttamaan. Istuimme huoneessa juttelemassa niitä näitä ja minä piirtelin samalla naamaa, niin kuin asiaan kuuluu.
Pojat olivat kuitenkin saaneet vihiä ja eipä aikaakaan kun ovelle ilmaantuivat Mario ja Achi. Emme tohtineet heittää poikia ulos, joten annoimme heidän jäädä. Se kuitenkin siitä tyttöajasta sitten. Kun huoneenikaan ei edes ole vaaleanpunainen, on todettava, ettemme pystyneet edes väkisin lavastamaan klassista tyttöiltaa. Tyynysodan kuitenkin toteutimme, poikien suureksi riemuksi. Se oli hulvattomampaa kuin muistin. Suosittelen lämmöllä.
Oletko viettänyt joskus tyttöjeniltaa ja jos, niin minkämoista?
MG saapui täsmällisemmin kello kahdeksan ja aloitimme kihartamisen heti. MG:lle tukkaa onkin kertynet melkoinen nippu, joten siinä vierähti hyvä tovi. Saimme miltei koko tukan valmiiksi, ennen kuin C saapui paikalle. C:n saavuttua piti purkkapoppi-illan alkaa, mutta kolmen rokista tykkäävän tytön kesken Backstreet boys vaihtui hyvin nopeasti Museen, joten ihan perinteistä saippuakuplaunelmaa emme pystyneet toteuttamaan. Istuimme huoneessa juttelemassa niitä näitä ja minä piirtelin samalla naamaa, niin kuin asiaan kuuluu.
Pojat olivat kuitenkin saaneet vihiä ja eipä aikaakaan kun ovelle ilmaantuivat Mario ja Achi. Emme tohtineet heittää poikia ulos, joten annoimme heidän jäädä. Se kuitenkin siitä tyttöajasta sitten. Kun huoneenikaan ei edes ole vaaleanpunainen, on todettava, ettemme pystyneet edes väkisin lavastamaan klassista tyttöiltaa. Tyynysodan kuitenkin toteutimme, poikien suureksi riemuksi. Se oli hulvattomampaa kuin muistin. Suosittelen lämmöllä.
Oletko viettänyt joskus tyttöjeniltaa ja jos, niin minkämoista?
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Voi apua, mitä sinulle on tapahtunut?
Rapatessa roiskuu, ihmisille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja joskus jäljet ovat fyysiset. Esimerkiksi minä tässä menneenä iltana juoksin pitkin käytävää korkokengissä ja pitihän sen koron sitten juuttua kiinni iki-ihanaan kokolattiamattoon. Humps vaan ja makasin pitkin pituuttani lattialla polvi veressä ja kädet kihelmöiden. Nyt polvi on kauniin sinipunertava ja enemmän tai vähemmän uteliaisuutta herättävän näköinen, mikä onkin poikinut kymmenkunta ”Apua, mitä sinun polvellesi on tapahtunut?” -huudahdusta.
No, jos asioihin suhtautuu nauraen, voi aina kertoa ottaneensa painiottelun lattiamaton kanssa. Mutta jos on sattunut jotain ikävämpää, joka vieläkin aiheuttaa mielipahaa, ei aina haluaisi juurta jaksain selvittää, miksi on käsi murtunut, nenä sijoiltaan tai silmäkulma auki. Ihmisen luontoon kuuluu uteliaisuus ja siksi sitä ei malta olla kysymättä, mitä toiselle on tapahtunut, mutta rahtunen hienovaraisuutta ei olisi tässä pahitteeksi.
Hyvä lähestymistapa on olla huomauttamatta, miten pahan näköiset mustelmat toisen kehoa koristavat, vaan todeta sen sijaan, että ”onpa harvinaisen komea kokoelma mustelmia sinulla, mistä moiset taisteluarvet?”. On paljon helpompi lähestyä aihetta huumorin kautta, koska se jättää vastaajalle enemmän tilaa. Se myös houkuttelee näkemään vahingon hauskemman puolen. Sillä eipä niille haavoille jälkikäteen paljon muuta kuin nauraa voi.
Ja nyt kun aihetta sivutaan, niin ehkä kysymyksenasettelua kannattaa tovi miettiä myös lääkärin odotushuoneessa. Nimittäin käsi ylös, kuinka moni todella mielellään kertoo satunnaiselle hyvän päivän tutulle, että miksi istuu kaunista kesäpäivää odotusaulassa? Ellei syy ole ilmeinen (irtonainen käsivarsi, aukinainen polvi) kannattaa ehkä harkita kahdesti, ennen kuin toiselta puolelta aulaa tiedustelee syitä lääkärireissuun. Väitän, etteivät lääkärikäyntien syitä jaa mielellään muut kuin juttukaveria vailla olevat vanhukset, jotka ovat nähneet kaiken, eivätkä häpeä mitään ja juttelevat mieluusti vaikka sydämen tahdistimesta tai tekonivelistä, jos joku vain tohtii kuunnella.
Tietysti on toki niitäkin, jotka jakavat mielellään mustelmien ja haavojen taustalla olevat kertomukset ja yleensä vielä liioitellun värikkäin juonenkääntein. Itsekin ihan mielelläni esittelen mielestäni melko komeaa polveani, kun sen syntyperää joku jaksaa kysellä. Niin, että ei se kysyminen välttämättä huono idea ole. Tärkeintä on vain tapa, millä sen tekee ja se, että muistaa antaa mustelman kantajalle hienovaraisen mahdollisuuden jättää kertomatta, jos siltä tuntuu.
Onko sinulla hienoja mustelmia ja ruhjeita? Mistä ne tulivat?
No, jos asioihin suhtautuu nauraen, voi aina kertoa ottaneensa painiottelun lattiamaton kanssa. Mutta jos on sattunut jotain ikävämpää, joka vieläkin aiheuttaa mielipahaa, ei aina haluaisi juurta jaksain selvittää, miksi on käsi murtunut, nenä sijoiltaan tai silmäkulma auki. Ihmisen luontoon kuuluu uteliaisuus ja siksi sitä ei malta olla kysymättä, mitä toiselle on tapahtunut, mutta rahtunen hienovaraisuutta ei olisi tässä pahitteeksi.
Hyvä lähestymistapa on olla huomauttamatta, miten pahan näköiset mustelmat toisen kehoa koristavat, vaan todeta sen sijaan, että ”onpa harvinaisen komea kokoelma mustelmia sinulla, mistä moiset taisteluarvet?”. On paljon helpompi lähestyä aihetta huumorin kautta, koska se jättää vastaajalle enemmän tilaa. Se myös houkuttelee näkemään vahingon hauskemman puolen. Sillä eipä niille haavoille jälkikäteen paljon muuta kuin nauraa voi.
Ja nyt kun aihetta sivutaan, niin ehkä kysymyksenasettelua kannattaa tovi miettiä myös lääkärin odotushuoneessa. Nimittäin käsi ylös, kuinka moni todella mielellään kertoo satunnaiselle hyvän päivän tutulle, että miksi istuu kaunista kesäpäivää odotusaulassa? Ellei syy ole ilmeinen (irtonainen käsivarsi, aukinainen polvi) kannattaa ehkä harkita kahdesti, ennen kuin toiselta puolelta aulaa tiedustelee syitä lääkärireissuun. Väitän, etteivät lääkärikäyntien syitä jaa mielellään muut kuin juttukaveria vailla olevat vanhukset, jotka ovat nähneet kaiken, eivätkä häpeä mitään ja juttelevat mieluusti vaikka sydämen tahdistimesta tai tekonivelistä, jos joku vain tohtii kuunnella.
Tietysti on toki niitäkin, jotka jakavat mielellään mustelmien ja haavojen taustalla olevat kertomukset ja yleensä vielä liioitellun värikkäin juonenkääntein. Itsekin ihan mielelläni esittelen mielestäni melko komeaa polveani, kun sen syntyperää joku jaksaa kysellä. Niin, että ei se kysyminen välttämättä huono idea ole. Tärkeintä on vain tapa, millä sen tekee ja se, että muistaa antaa mustelman kantajalle hienovaraisen mahdollisuuden jättää kertomatta, jos siltä tuntuu.
Onko sinulla hienoja mustelmia ja ruhjeita? Mistä ne tulivat?
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Ystävyyden logiikka?
Kun tässä näitä hyvästejä on nyt sanottu, tulin pohtineeksi, että miksi toiset on niin paljon vaikeampi hyvästellä kuin toiset. Miksi kahdesta hyvin samanlaisesta ihmisestä toinen tulee läheisemmäksi kuin toinen, vaikka aikaa on saman verran ja yhdessä tehtyjä asioitakin aikalailla yhtä lailla. Millä perusteella ihmiset valikoivat ystävyytensä kohteita?
Tämä on varmasti ihan yhtä alitajuinen asia kuin pariutuminen muutenkin. Ehkä feromonit ovat tämänkin takana, voihan olla, että ihmisten ominaishajut vetävät meitä toistemme puoleen. Mene ja tiedä. Parisuhteissa väitetään vastakohtien vetävän puoleensa, ystävyydessä usein yhdistävät yhtäläisyydet. Ainakin yhtäläisen ystävän kanssa on enemmän yhteistä tehtävää ja puhuttavaa. Se ei siltikään selitä sitä, miksi varsin samanlaisista ihmisistä toinen on rakkaampi kuin toinen.
Ystävyydessä valinta ei liene geneettinen, koska emme aio lisääntyä ystäviemme kanssa. Ainakaan yleensä. Onko syy sitten psykologinen ja jos, niin miten? Hakeudummeko niiden ihmisten seuraan, joiden seurassa voimme olla juuri oma itsemme? Vai etsimmekö ystäviä, joiden seura tekee meistä sellaisia kuin haluamme olla? Tai nykymaailman kulutushysteerisessä brändikulttuurissa ovatko ystävätkin rekvisiittaa? Valikoimmeko ystäviksemme ne, joiden seurassa haluamme tulla nähdyiksi? Näkemys on ehkä kyyninen, mutta tuntuu, että nykyään kaikki ihmisen toiminta suuntautuu kohti oman kilven kiilloittamista.
Toivon kuitenkin, että edelleen ystävystymme toistemme kanssa, koska yksinkertaisesti pidämme toisistamme. Joidenkin ihmisten seura tekee meidät iloiseksi ja onnelliseksi ja siksi sellaisen ihmisen kanssa viettää niin paljon aikaa, että suhdetta aletaan kutsua nimellä ystävyys. Ehkei syy ole sen kummempi, kuin että toiset ihmiset vain tekevät meidät onnellisimmaksi.
Miksi sinun ystäväsi ovat sinun ystäviäsi?
Tämä on varmasti ihan yhtä alitajuinen asia kuin pariutuminen muutenkin. Ehkä feromonit ovat tämänkin takana, voihan olla, että ihmisten ominaishajut vetävät meitä toistemme puoleen. Mene ja tiedä. Parisuhteissa väitetään vastakohtien vetävän puoleensa, ystävyydessä usein yhdistävät yhtäläisyydet. Ainakin yhtäläisen ystävän kanssa on enemmän yhteistä tehtävää ja puhuttavaa. Se ei siltikään selitä sitä, miksi varsin samanlaisista ihmisistä toinen on rakkaampi kuin toinen.
Ystävyydessä valinta ei liene geneettinen, koska emme aio lisääntyä ystäviemme kanssa. Ainakaan yleensä. Onko syy sitten psykologinen ja jos, niin miten? Hakeudummeko niiden ihmisten seuraan, joiden seurassa voimme olla juuri oma itsemme? Vai etsimmekö ystäviä, joiden seura tekee meistä sellaisia kuin haluamme olla? Tai nykymaailman kulutushysteerisessä brändikulttuurissa ovatko ystävätkin rekvisiittaa? Valikoimmeko ystäviksemme ne, joiden seurassa haluamme tulla nähdyiksi? Näkemys on ehkä kyyninen, mutta tuntuu, että nykyään kaikki ihmisen toiminta suuntautuu kohti oman kilven kiilloittamista.
Toivon kuitenkin, että edelleen ystävystymme toistemme kanssa, koska yksinkertaisesti pidämme toisistamme. Joidenkin ihmisten seura tekee meidät iloiseksi ja onnelliseksi ja siksi sellaisen ihmisen kanssa viettää niin paljon aikaa, että suhdetta aletaan kutsua nimellä ystävyys. Ehkei syy ole sen kummempi, kuin että toiset ihmiset vain tekevät meidät onnellisimmaksi.
Miksi sinun ystäväsi ovat sinun ystäviäsi?
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Hiljaisuuden syy
Pelkäämäni hyvästit ovat alkaneet. Lähes joka päivä täytyy sanoa hyvästi jollekulle ihmiselle, joka on ollut elämässäni tiiviisti viisi kuukautta. Se on vaikeaa ja paikoin itkuista puuhaa ja siksi on ollut aavistuksen vaikea orientoitua kirjoittamaan ystävyydestä. Siksi antakaa anteeksi, kun vaikenen vielä tänäänkin. Lupaan orientoitua huomenna.
perjantai 18. kesäkuuta 2010
BBQ
Bbq eli barbeque eli grillajainen eli ruokajuhla eli kesän paras syömäkokemus. Mikä olisi parempi tapa lujittaa ystävyyttä ja mahaa, kuin pistää grilli tulille? Kesä on parasta ruoka-aikaa, koska ulkona voi kerrankin syödä jäätymättä ja ulkoilma tunnetusti herättää parhaan ruokahalun. Ystävien kanssa ulkoilmassa syöminen on vielä riemuisampaa kuin yksin syöminen ja yksin kerrotut vitsit menevät vähän hukkaan, joten tuumasta toimeen.
Tarvikkeet:
1 grilli (monikäyttöinen tai useampi kertakäyttöinen)
1 tulitikut (ja mahdollisesti halkoja/hiiliä ja/tai sytytysnestettä)
paljon ruokaa (mieluummin liikaa kuin liian vähän, muista myös sinappi ja ketsuppi)
Lautasia ja mukeja, ehkä myös paperia jonkun sorttista
1 jätesäkki
1-2 yhteydenottovälinettä (suosittelen puhelimen ja Facebookin sulavaa kombinaatiota)
Toimi näin: Pistä ryhmäviesti menemään, että kohta syödään ja paljon. Lisää viestiin paljon kesäisiä ja myyviä adjektiiveja, kuten huikea, helteinen, legendaarinen, päättymätön, loiskahtava, luontoääninen, kylläinen, vinkeä. Painota, että täyden mahan takaamiseksi on osallistujien syytä tuoda mukanaan lisää ruokaa ja mahdollisesti erinäisiä enemmän tai vähemmän iloisia kesäjuomia.
Varmista paloturvallinen grillipaikka ja roudaa paikalle grilli (ellei siellä ole jo), ruoat ja muut oheishärpäkkeet. Pistä grilli tulille 10 - 60 minuuttia ennen oletettua ihmisten saapumisaikaa, riippuen grillin susbstanssista (hiilille vähemmän, puulle enemmän). Jos ystäväsi ovat jämptejä, tämä on helppoa. Jos ystäväsi ovat eteläeurooppalaiseen aikakäsitykseen tottuneita vähän sinne päin -ihmisiä, voi grillin laittaa varmuuden vuoksi kuumenemaan vasta sitten, kun valtaosa on jo paikalla. Ihmisten saapuessa asetelkaa ruoat grilliin ja pienen malttamattoman odotuksen jälkeen ruoka ääntä kohden hyvästä seurasta nauttien. Lopuksi roskat jätesäkkiin.
Pidemmittä puheitta minäkin hilpaisen tästä valmistautumaan päivän grillajaisiin.
Hyvää ruokahalua kaikille!
Ps.
-Montako surrealistia tarvitaan vaihtamaan lamppu?
-Kala.
Tarvikkeet:
1 grilli (monikäyttöinen tai useampi kertakäyttöinen)
1 tulitikut (ja mahdollisesti halkoja/hiiliä ja/tai sytytysnestettä)
paljon ruokaa (mieluummin liikaa kuin liian vähän, muista myös sinappi ja ketsuppi)
Lautasia ja mukeja, ehkä myös paperia jonkun sorttista
1 jätesäkki
1-2 yhteydenottovälinettä (suosittelen puhelimen ja Facebookin sulavaa kombinaatiota)
Toimi näin: Pistä ryhmäviesti menemään, että kohta syödään ja paljon. Lisää viestiin paljon kesäisiä ja myyviä adjektiiveja, kuten huikea, helteinen, legendaarinen, päättymätön, loiskahtava, luontoääninen, kylläinen, vinkeä. Painota, että täyden mahan takaamiseksi on osallistujien syytä tuoda mukanaan lisää ruokaa ja mahdollisesti erinäisiä enemmän tai vähemmän iloisia kesäjuomia.
Varmista paloturvallinen grillipaikka ja roudaa paikalle grilli (ellei siellä ole jo), ruoat ja muut oheishärpäkkeet. Pistä grilli tulille 10 - 60 minuuttia ennen oletettua ihmisten saapumisaikaa, riippuen grillin susbstanssista (hiilille vähemmän, puulle enemmän). Jos ystäväsi ovat jämptejä, tämä on helppoa. Jos ystäväsi ovat eteläeurooppalaiseen aikakäsitykseen tottuneita vähän sinne päin -ihmisiä, voi grillin laittaa varmuuden vuoksi kuumenemaan vasta sitten, kun valtaosa on jo paikalla. Ihmisten saapuessa asetelkaa ruoat grilliin ja pienen malttamattoman odotuksen jälkeen ruoka ääntä kohden hyvästä seurasta nauttien. Lopuksi roskat jätesäkkiin.
Pidemmittä puheitta minäkin hilpaisen tästä valmistautumaan päivän grillajaisiin.
Hyvää ruokahalua kaikille!
Ps.
-Montako surrealistia tarvitaan vaihtamaan lamppu?
-Kala.
torstai 17. kesäkuuta 2010
Tapaus: puskasta iskevä ahdistus
Ystävystyminen ei aina mene ihan niin kuin pitäisi. Yksi esimerkki siitä, kun pieleen menee, on jostain puskasta iskevä ahdistus. Sitä ei voi oikein ennustaa ja siksi se aiheuttaa melkoista sotkua. Sitä tulee loukanneeksi toista äkkinäisellä käytöksen muutoksella. Vähän niin kuin johdattaisi harhaan, vaikkei sitä tahallaan teekään. Annan taas tosielämän esimerkin.
Tapasin älyttömän mukavan tytön ja alkujaan tuntui, että meillä on paljon yhteistä ja viihdytään toistemme kanssa mainiosti. Sitä alettiin aika vauhdilla kivuta ystävyyden vaiheita ylöspäin hyvää päivää -tutuista ja satunnaisesta rupattelusta ensin ryhmässä näkemisiin ja siitä kahdestaan järjestettyihin kauppareissuihin. Päästiin ihan ”Tuutko meille, laitan lasagnea?” -tasolle asti, mitä voi jo pitää melko vakaana ystävyyden merkkinä ja sitten BÄNG! Puskasta kimppuun iskee kauhea ahdistus. Vaikka pidin hänestä kovasti, en vaan pystynyt toimimaan ja minun oli pakko jotenkin vetäytyä takavasemmalle.
Mikä se on? Mistä se tulee? Miksi? Keittiöpsykologiani voimin olen analysoinut itse itseäni ja tullut todenneeksi, että se on jonkin asteinen sitoutumiskammo. Tiedättehän, kun alkaa tuntua, että mennään liian lujaa ja ollaan muuttumassa liian vakaviksi liian pian ja yhtäkkiä tuntuu siltä, kuin olisi kolmetoista kaulapantaa hihnoineen kaulan ympärillä, pakkopaita ja kahleet, joista ei Houdinikaan selviäisi. Ja silloin on jotain todella pielessä, jos ystävyys alkaa tuntua kahleelta.
Niin minä sitten lakkasin ottamasta yhteyttä ja poden asiasta huonoa omatuntoa joka kerta, kun näen tämän tytön. Tuntuu, että pitäisi selittää jotenkin. Mutta miten sitä selitetään? Kuinka kerron, että yhtäkkiä alkoi ahdistaa? ”Ei vika ole sinussa, vika on minussa?” Ei ole olemassa yhtäkään käypää lausetta, jolla jänistämiseni voisi jotenkin oikeuttaa eikä sitä voi loukkaamatta selittää mitenkään. Jälkiviisaasti ajatellen olisi vaan pitänyt ottaa heti alkuun rauhallisemmin, siten tältä olisi ehkä vältytty.
Onko teille koskaan käynyt näin?
Tapasin älyttömän mukavan tytön ja alkujaan tuntui, että meillä on paljon yhteistä ja viihdytään toistemme kanssa mainiosti. Sitä alettiin aika vauhdilla kivuta ystävyyden vaiheita ylöspäin hyvää päivää -tutuista ja satunnaisesta rupattelusta ensin ryhmässä näkemisiin ja siitä kahdestaan järjestettyihin kauppareissuihin. Päästiin ihan ”Tuutko meille, laitan lasagnea?” -tasolle asti, mitä voi jo pitää melko vakaana ystävyyden merkkinä ja sitten BÄNG! Puskasta kimppuun iskee kauhea ahdistus. Vaikka pidin hänestä kovasti, en vaan pystynyt toimimaan ja minun oli pakko jotenkin vetäytyä takavasemmalle.
Mikä se on? Mistä se tulee? Miksi? Keittiöpsykologiani voimin olen analysoinut itse itseäni ja tullut todenneeksi, että se on jonkin asteinen sitoutumiskammo. Tiedättehän, kun alkaa tuntua, että mennään liian lujaa ja ollaan muuttumassa liian vakaviksi liian pian ja yhtäkkiä tuntuu siltä, kuin olisi kolmetoista kaulapantaa hihnoineen kaulan ympärillä, pakkopaita ja kahleet, joista ei Houdinikaan selviäisi. Ja silloin on jotain todella pielessä, jos ystävyys alkaa tuntua kahleelta.
Niin minä sitten lakkasin ottamasta yhteyttä ja poden asiasta huonoa omatuntoa joka kerta, kun näen tämän tytön. Tuntuu, että pitäisi selittää jotenkin. Mutta miten sitä selitetään? Kuinka kerron, että yhtäkkiä alkoi ahdistaa? ”Ei vika ole sinussa, vika on minussa?” Ei ole olemassa yhtäkään käypää lausetta, jolla jänistämiseni voisi jotenkin oikeuttaa eikä sitä voi loukkaamatta selittää mitenkään. Jälkiviisaasti ajatellen olisi vaan pitänyt ottaa heti alkuun rauhallisemmin, siten tältä olisi ehkä vältytty.
Onko teille koskaan käynyt näin?
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Postikortti
Sain tänään postista kortin, eli postikortin. Se on kaikkiaan viides kortti, jonka olen vaihdossa ollessani saanut. Lisäksi olen saanut kirjeitä ja paketteja, jotka ovat täydentäneet salmiakkivarastojani säännöllisesti. Mutta kuinka hyvälle tuulelle voikaan ihminen tulla postikortista! Etanapostia lähetetään nykyään aivan liian vähän kun on nämä elektroniset yhteydenpitoväylät, ja ne ovat muka niin paljon kätevämpiä ja nopeampia ja ties mitä. Mutta ei sähköpostia voi pitää kädessä. Ei sitä voi hypistellä, eikä pistää valkotarralla (ni, näitten sinitarra on täällä valkoista!) seinään kiinni.
Suomessa lähetetään vino pino postikortteja jouluisin ja muina juhlapäivinä, ystävänpäivää unohtamatta. Siitä otetaan jopa ihan pulttia, että kun pitäisi taas ne joulukortit lähettää. Sitten ostetaan kaupasta pino kortteja, joissa on valmis teksti, lätkäistään nimi alle ja liukuhihnalla läiskitään postimerkit kylkeen ja a vot! Siinä on lämminhenkinen tervehdys parhaasta päästä. (Ei sillä, kyllä niitäkin on kiva saada.) Mutta spontaani ja toista ajatellen valittu ja kirjoitettu postikortti, yllättäen luukusta kolahtava pieni tervehdys toiselta ihmiseltä matkan takaa, tai naapurista, siinä ollaan ystävyyden alkulähteillä.
Kerran postilaatikkooni tuli erehdyksessä jonkun muun joulukortti. Iski huoli, että nyt joku jää ilman tervehdystä matkan takaa. Onni onnettomuudessa tässäkin: postikortin oikea määränpää sattui olemaan talossa, jossa ystäväni Jokiksen Hanna asuu. Niin saatiin sekin kortti oikealle omistajalleen, muutaman kuukauden sivupolun kautta. Eiköhän se joulukortti lämmitä helmikuussakin.
Milloin olet viimeksi saanut postikortin?
Suomessa lähetetään vino pino postikortteja jouluisin ja muina juhlapäivinä, ystävänpäivää unohtamatta. Siitä otetaan jopa ihan pulttia, että kun pitäisi taas ne joulukortit lähettää. Sitten ostetaan kaupasta pino kortteja, joissa on valmis teksti, lätkäistään nimi alle ja liukuhihnalla läiskitään postimerkit kylkeen ja a vot! Siinä on lämminhenkinen tervehdys parhaasta päästä. (Ei sillä, kyllä niitäkin on kiva saada.) Mutta spontaani ja toista ajatellen valittu ja kirjoitettu postikortti, yllättäen luukusta kolahtava pieni tervehdys toiselta ihmiseltä matkan takaa, tai naapurista, siinä ollaan ystävyyden alkulähteillä.
Kerran postilaatikkooni tuli erehdyksessä jonkun muun joulukortti. Iski huoli, että nyt joku jää ilman tervehdystä matkan takaa. Onni onnettomuudessa tässäkin: postikortin oikea määränpää sattui olemaan talossa, jossa ystäväni Jokiksen Hanna asuu. Niin saatiin sekin kortti oikealle omistajalleen, muutaman kuukauden sivupolun kautta. Eiköhän se joulukortti lämmitä helmikuussakin.
Milloin olet viimeksi saanut postikortin?
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Jalakapalloo
Mikä yhdistää ihmisiä? Urheilu. Ja tällä hetkellä ihmisiä yhdistää Etelä-Afrikassa järjestettävä jalkapallon World Cup, josta en tietäisi mitään, ellen asuisi Englannissa, missä ihmiset sekoavat jalkapallon nähdessään. Joka toisessa ikkunassa ja autossa liehuu Englannin lippu ja Englannin tehdessä maalin huuto on niin kova, että olipa missä hyvänsä, näin tietää tapahtuneen. Täytyy myöntää, että minäkin olen alkanut seurata jalkapalloa Englantia metelöivästi kannattaen. Tiedettävästi Suomessa seurataan myös World Cupia, vaikkei asia meitä ihan täydellisesti kosketakaan, me kun ei tuota jalkapalloa hallita. Mutta siitä huolimatta sitä seurataan, kuka ketäkin kannattaen. Näin ollen kysymykseen ”mistä löytää kavereita?” ratkaisu numero kaksi kuuluu: urheilutapahtumista.
Kun telkkarista tulee jalkapalloa (tai jääkiekkoa tai curlingia tai olympialaiset), on melko varmaa, että jossakin julkisessa tilassa istuu joukko ihmisiä ryhmäsekoamassa. Sekaan siis! Puolitäyteen pöytään voi istuutua joukon jatkoksi (eritoten kun paikka on muuten ihan täynnä) ja jos sattuu kannattamaan pöydän kanssa samaa joukkuetta, se jotenkin kummasti sitoo ihmisiä toisiinsa. Jos taas kannattaa vastapuolta, saa hyvin nopeasti keskustelun (yleensä varsin kiivaan) aikaiseksi.
On helpohkoa yksinkertaisesti soluttautua joukkoon jännittyneesti ruutua tuijottavia ihmisiä. Väliajan (puoliajan, tauon, no sen jutun, kun kukaan ei pelaa ja pukuihin sonnustautuneet miehet kommentoi ja näytetään uudestaan kaikki nolot maalit, että kotijoukkoa varmasti hävettää) koittaessa joukko havahtuu ja alkaa tiirailla ympärilleen, että mitäs täällä oikein tapahtuu. Yleensä silloin on hyvä hetki alkaa keskustella kulmapotkun oivasta kierteellisyydestä tai näyttelemisestä annetun keltaisen kortin oikeutuksista tai mistä ikinä ihmiset urheilun ollessa kyseessä sitten juttelevatkaan.
Jos kuitenkin kuuluu siihen ihmisryhmään, jonka mielestä tylsyys kirjoitetaan J-A-L-K-A-P-A-L-L-O, voi sentään fiilistellä tämänvuotisen World Cupin tunnuslaulun tahtiin, se kun ei kuitenkaan ole pöhkömpi. Ja etsiä kavereita muista ympyröistä.
Ainiin! Tämän vuoden World Cup pallo, Jabulani, on Adidaksen ja Loughborough'n yliopiston yhteistyön tulos. Eli siis se on suunniteltu tässä samaisessa urheiluyliopistossa, jossa minäkin olen kevääni jalkapalloilijoiden keskellä viettänyt. Cool.
Mitä maata sinä kannatat? Vai onko penkkiurheilu vihoviimeinen villitys?
Kun telkkarista tulee jalkapalloa (tai jääkiekkoa tai curlingia tai olympialaiset), on melko varmaa, että jossakin julkisessa tilassa istuu joukko ihmisiä ryhmäsekoamassa. Sekaan siis! Puolitäyteen pöytään voi istuutua joukon jatkoksi (eritoten kun paikka on muuten ihan täynnä) ja jos sattuu kannattamaan pöydän kanssa samaa joukkuetta, se jotenkin kummasti sitoo ihmisiä toisiinsa. Jos taas kannattaa vastapuolta, saa hyvin nopeasti keskustelun (yleensä varsin kiivaan) aikaiseksi.
On helpohkoa yksinkertaisesti soluttautua joukkoon jännittyneesti ruutua tuijottavia ihmisiä. Väliajan (puoliajan, tauon, no sen jutun, kun kukaan ei pelaa ja pukuihin sonnustautuneet miehet kommentoi ja näytetään uudestaan kaikki nolot maalit, että kotijoukkoa varmasti hävettää) koittaessa joukko havahtuu ja alkaa tiirailla ympärilleen, että mitäs täällä oikein tapahtuu. Yleensä silloin on hyvä hetki alkaa keskustella kulmapotkun oivasta kierteellisyydestä tai näyttelemisestä annetun keltaisen kortin oikeutuksista tai mistä ikinä ihmiset urheilun ollessa kyseessä sitten juttelevatkaan.
Jos kuitenkin kuuluu siihen ihmisryhmään, jonka mielestä tylsyys kirjoitetaan J-A-L-K-A-P-A-L-L-O, voi sentään fiilistellä tämänvuotisen World Cupin tunnuslaulun tahtiin, se kun ei kuitenkaan ole pöhkömpi. Ja etsiä kavereita muista ympyröistä.
Ainiin! Tämän vuoden World Cup pallo, Jabulani, on Adidaksen ja Loughborough'n yliopiston yhteistyön tulos. Eli siis se on suunniteltu tässä samaisessa urheiluyliopistossa, jossa minäkin olen kevääni jalkapalloilijoiden keskellä viettänyt. Cool.
Mitä maata sinä kannatat? Vai onko penkkiurheilu vihoviimeinen villitys?
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Ystävyys sekopäistä hysteriaa?
Tulin törmänneeksi hämmentävään blogiin Nimet ovat odiöösejä. Merkinnässä nimeltä Ystävyys kirjoittaja totesi ystävyydestä seuraavaa: ”Ihmiset, joiden mielestä ystävyys on jotenkin kauhean tärkeätä (ja jotka ilmoittavat puolustavansa ystäviään) ovat poikkeuksetta hysteerisiä sekopäitä, jotka ovat jatkuvasti riidoissa toisten kanssa.” Lisäksi kirjoittajan mukaan ystävyys rajoittaa ajattelua, koska pitkäaikainen emotionaalinen kontakti asettaa ihmisen muiden ajattelun vajaavaisuudelle alttiiksi.
Kirjoittajan mukaan olisi ideaalista, etteivät ihmiset kohtaisi toisiaan ikinä uudestaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että ”käytännössä se on tietenkin hankalaa ja johtaa suurempiin haittoihin kuin hyötyihin” erittelemättä mitä nuo haitat ovat. (Oletan, että ne liittyvät jotenkin ihmisen tarpeeseen hankkia toimeentulonsa, saada ravintonsa ja asua kuivassa ja lämpimässä tilassa.) Muu teksti ajelehtii ja heittelehtii, mutta kaikkiaan tiivistettynä kirjoittaja tuntuu olevan sitä mieltä, että jos ihmiset kohtaisivat vain uusia ihmisiä koko ajan, se kehittäisi heitä parhaiten.
Saatan olla hysteerinen sekopää, koska ystävyys on mielestäni kauhean tärkeää, mutta riitely ei siltikään kuulu päivittäiseen repertuaariini. Ystävyysbloggaajana on sanomattakin selvää, että olen muutenkin kyseisen blogistin kanssa aiheesta täysin eri mieltä. Luonnollisesti ihminen, joka kohtaa runsaasti uusia ihmisiä kokoajan, stimuloituu vieraista näkemyksistä ja kehittää ajatteluaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen elämä olisi laadukkainta viettäessä aikaa pelkästään tuntemattomien kanssa. Saati, että ystävyys rajoittaisi ja sumentaisi ihmisen ajattelua.
Se, että on valmis hyväksymään muiden ”vääristymät ja sokeat kohdat”, ei johda niiden sokeaan omaksumisen. Päinvastoin. Havaitsemalla toisten ihmisten heikot argumentit ja pinttyneet näkemykset, pystyy itse arvioimaan omaa ajatteluaan paremmin. Ja keskustelemalla saman ihmisen kanssa paljon, tulee paitsi kehittäneeksi itseään, myös toista. Vuorovaikutteinen tuntemaan oppiminen kasvattaa. Nimenomaan olemalla aina yksin ja vieraiden seurassa voi ikuisesti jäädä sokeaksi omille vääristymilleen, sillä kukaan ei ehdi oppia tuntemaan toistuvia ajatusvirheitä ja tuoda niitä esiin. Ystävystymisen myötä joutuu peilaamaan omaa persoonaansa ja ajatteluaan ja myös arvioimaan sitä kriittisesti suhteessa toiseen, joka tuntee omat ajatuspolut yhtä hyvin kuin omansa.
Kommenteissa Markku toteaa, että jos kirjoittajan mainitseman viisauden mukaan ihminen pystyisi henkisesti sairastumatta elämään niin, että ainoa inhimillinen vuorovaikutus olisi irtoseksiä ja kirjojen lukemista, ihminen eläisi taatusti helpointa ja onnellisinta elämää. Jo pelkästään se, että ihmiset nimenomaan sairastuvat, elleivät ole emotionaalisessa kanssakäymisessä keskenään, on mielestäni osoitus siitä, ettei ihmisiä ole tarkoitettu tällaiseen käytökseen. Lisäksi todella kyseenalaistan, olisiko elämä helppoa ja onnellista, jos ihminen viettäisi sen ikuisesti vain tuntemattomien kanssa tuntematta koskaan ystävyyden tuomaa välittämistä, hyväksymistä, huolenpitoa ja rakastamista.
Ehkä pelkkien vieraiden kanssa kontaktissa oleminen todella kehittää ihmistä parhaiten ja eniten, en ole psykologi enkä antropologi enkä mikään muukaan –logi, joten en tiedä. Mutta kysyn kuitenkin, onko meidän kuitenkaan tarkoitus pelkästään kehittyä yksilöinä ja kuolla tietoinemme yksin? Onko elämä niin paljon parempaa, jos sen ainoa ja ylin tarkoitus on pelkästään kehittää ajattelua? Ja ellei tuota kehitystä kukaan todista, miten yksilö voi koskaan olla varma, että kehitystä on ylipäätään tapahtunut? Olen mieluummin hysteerinen sekopää, ajattelultani kehittymätön ja vajaavaisuuksien rajaama, mutta ystävieni keskellä onnellinen.
Mitä mieltä sinä olet?
Kirjoittajan mukaan olisi ideaalista, etteivät ihmiset kohtaisi toisiaan ikinä uudestaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että ”käytännössä se on tietenkin hankalaa ja johtaa suurempiin haittoihin kuin hyötyihin” erittelemättä mitä nuo haitat ovat. (Oletan, että ne liittyvät jotenkin ihmisen tarpeeseen hankkia toimeentulonsa, saada ravintonsa ja asua kuivassa ja lämpimässä tilassa.) Muu teksti ajelehtii ja heittelehtii, mutta kaikkiaan tiivistettynä kirjoittaja tuntuu olevan sitä mieltä, että jos ihmiset kohtaisivat vain uusia ihmisiä koko ajan, se kehittäisi heitä parhaiten.
Saatan olla hysteerinen sekopää, koska ystävyys on mielestäni kauhean tärkeää, mutta riitely ei siltikään kuulu päivittäiseen repertuaariini. Ystävyysbloggaajana on sanomattakin selvää, että olen muutenkin kyseisen blogistin kanssa aiheesta täysin eri mieltä. Luonnollisesti ihminen, joka kohtaa runsaasti uusia ihmisiä kokoajan, stimuloituu vieraista näkemyksistä ja kehittää ajatteluaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen elämä olisi laadukkainta viettäessä aikaa pelkästään tuntemattomien kanssa. Saati, että ystävyys rajoittaisi ja sumentaisi ihmisen ajattelua.
Se, että on valmis hyväksymään muiden ”vääristymät ja sokeat kohdat”, ei johda niiden sokeaan omaksumisen. Päinvastoin. Havaitsemalla toisten ihmisten heikot argumentit ja pinttyneet näkemykset, pystyy itse arvioimaan omaa ajatteluaan paremmin. Ja keskustelemalla saman ihmisen kanssa paljon, tulee paitsi kehittäneeksi itseään, myös toista. Vuorovaikutteinen tuntemaan oppiminen kasvattaa. Nimenomaan olemalla aina yksin ja vieraiden seurassa voi ikuisesti jäädä sokeaksi omille vääristymilleen, sillä kukaan ei ehdi oppia tuntemaan toistuvia ajatusvirheitä ja tuoda niitä esiin. Ystävystymisen myötä joutuu peilaamaan omaa persoonaansa ja ajatteluaan ja myös arvioimaan sitä kriittisesti suhteessa toiseen, joka tuntee omat ajatuspolut yhtä hyvin kuin omansa.
Kommenteissa Markku toteaa, että jos kirjoittajan mainitseman viisauden mukaan ihminen pystyisi henkisesti sairastumatta elämään niin, että ainoa inhimillinen vuorovaikutus olisi irtoseksiä ja kirjojen lukemista, ihminen eläisi taatusti helpointa ja onnellisinta elämää. Jo pelkästään se, että ihmiset nimenomaan sairastuvat, elleivät ole emotionaalisessa kanssakäymisessä keskenään, on mielestäni osoitus siitä, ettei ihmisiä ole tarkoitettu tällaiseen käytökseen. Lisäksi todella kyseenalaistan, olisiko elämä helppoa ja onnellista, jos ihminen viettäisi sen ikuisesti vain tuntemattomien kanssa tuntematta koskaan ystävyyden tuomaa välittämistä, hyväksymistä, huolenpitoa ja rakastamista.
Ehkä pelkkien vieraiden kanssa kontaktissa oleminen todella kehittää ihmistä parhaiten ja eniten, en ole psykologi enkä antropologi enkä mikään muukaan –logi, joten en tiedä. Mutta kysyn kuitenkin, onko meidän kuitenkaan tarkoitus pelkästään kehittyä yksilöinä ja kuolla tietoinemme yksin? Onko elämä niin paljon parempaa, jos sen ainoa ja ylin tarkoitus on pelkästään kehittää ajattelua? Ja ellei tuota kehitystä kukaan todista, miten yksilö voi koskaan olla varma, että kehitystä on ylipäätään tapahtunut? Olen mieluummin hysteerinen sekopää, ajattelultani kehittymätön ja vajaavaisuuksien rajaama, mutta ystävieni keskellä onnellinen.
Mitä mieltä sinä olet?
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Flirtti päivässä ihmisen tiellä pitää
Olen sivupolkuuntunut ystävyydestä jokusen mutkan, mutta aion pysyä täällä sivupolulla vielä hetken. Nimittäin tahdon pohtia kanssanne toista kulttuurisidonnaista ihmisten välisen kanssakäymisen muotoa: flirttailua. Vietin juuri päivän viiden italialaispojan seurassa ja en voi kuin ihmetellä, kuinka he onnistuivat jotenkin flirttailemaan ihan joka käänteessä. Jäin miettimään, että miksi flirttailuakin pidetään enemmän eteläeurooppalaisten taitona?
Mitä flirttailu on? En ole tyytyväinen Wikipedian määritelmään: ”Flirttailu eli keimailu on ihmisten välistä vuorovaikutusta, jolla yleensä osoitetaan seksuaalista tai romanttista kiinnostusta toiseen henkilöön, mutta toisaalta sitä voidaan harrastaa ajankuluksi ilman tavoitteita. Flirttailu voi sisältää ystävällisiä sanoja, kehon ilmeitä tai hetkittäistä fyysistä kontaktia.”
Mielestäni flirttailu on enimmäkseen tavoitteetonta ja viatonta; positiivista, leikkimielistä ja pilkehtivää huomion kiinnittämistä toiseen ihmiseen. Se on kepeä vuorovaikutuksen muoto, jossa sanoin ja ilmein elehditään toisen olevan viehättävä, mielenkiintoinen, huomion arvoinen. Raja iskemisen ja flirttailun välillä on aika ohut, mutta ehkä raja kulkee päämäärätietoisuudessa. Flirttailu voi olla tahatonta, tiedostamatontakin, iskeminen sen sijaan on tiedostettua ja tarkoituksellista.
Miksi on niin, että mitä etelämmäksi mennään, sitä flirttailevammaksi meno muuttuu? Onko ero juomavedessä vai missä? En suostu selittämään eroa sillä, että Suomessa on kylmää ja pimeää. Enkä sillä, etteikö Suomessakin osattaisi, sillä poikkeuksia tähänkin sääntöön löytyy pilvin pimein. Mutta yleisesti ottaen, kasvatetaanko ihmiset etelässä ottamaan toiset huomioon eri tavalla? Vai onko tämä nyt taas kulttuurikysymys ja jos, niin miksi?
Jakakaa viisauttanne tai jatkokysymyksiänne, koska tämä vaivaa minua!
Mitä flirttailu on? En ole tyytyväinen Wikipedian määritelmään: ”Flirttailu eli keimailu on ihmisten välistä vuorovaikutusta, jolla yleensä osoitetaan seksuaalista tai romanttista kiinnostusta toiseen henkilöön, mutta toisaalta sitä voidaan harrastaa ajankuluksi ilman tavoitteita. Flirttailu voi sisältää ystävällisiä sanoja, kehon ilmeitä tai hetkittäistä fyysistä kontaktia.”
Mielestäni flirttailu on enimmäkseen tavoitteetonta ja viatonta; positiivista, leikkimielistä ja pilkehtivää huomion kiinnittämistä toiseen ihmiseen. Se on kepeä vuorovaikutuksen muoto, jossa sanoin ja ilmein elehditään toisen olevan viehättävä, mielenkiintoinen, huomion arvoinen. Raja iskemisen ja flirttailun välillä on aika ohut, mutta ehkä raja kulkee päämäärätietoisuudessa. Flirttailu voi olla tahatonta, tiedostamatontakin, iskeminen sen sijaan on tiedostettua ja tarkoituksellista.
Miksi on niin, että mitä etelämmäksi mennään, sitä flirttailevammaksi meno muuttuu? Onko ero juomavedessä vai missä? En suostu selittämään eroa sillä, että Suomessa on kylmää ja pimeää. Enkä sillä, etteikö Suomessakin osattaisi, sillä poikkeuksia tähänkin sääntöön löytyy pilvin pimein. Mutta yleisesti ottaen, kasvatetaanko ihmiset etelässä ottamaan toiset huomioon eri tavalla? Vai onko tämä nyt taas kulttuurikysymys ja jos, niin miksi?
Jakakaa viisauttanne tai jatkokysymyksiänne, koska tämä vaivaa minua!
torstai 10. kesäkuuta 2010
Pientä puhetta
Yksi kulttuuriero ihmisten välisessä kanssakäymisessä on se paljon puhuttu Small Talk, eli tyhjänpäiväinen rupattelu. Suomessa sitä tehdään vähän, muualla sitä tehdään enemmän, Englannissa sitä tehdään paljon. Kaupan kassalla saattaa myyjä kysyä, että ”how are you doing, dear?” tai (oma suosikkini) ”how has your day been so far?”. Tätä darling ja dear –kulttuuria täällä viljellään muutenkin paljon ja tuntemattomatkin rupattelevat niitä näitä, useimmiten säästä.
Olen vähän kahtalaisella mielellä asian suhteen. Toisaalta tällainen muruttelu ja rupattelu tuntuu kivalta. Se on jotenkin ystävällistä, lämminhenkistä ja jättää hyvän mielen. Satunnainen juttelu myös vähentää ihmisten välisiä raja-aitoja, ainakin pintapuolisesti. Mutta välillä tulee ikävä suomalaista suoraviivaista hiljaisuutta. Junassa istutaan hiljaa. Odotushuoneessa ollaan hiljaa. Ja hyvänen aika, kun pelataan kilpaa, silloin ei väännetä mitään small talkia. Silloin mäiskitään palloa rystyset valkeina. Hiljaa.
Toki Suomessakin osataan puhua niitä näitä tarpeen vaatiessa. Luonnollisesti ainakin asiakaspalvelutilanteissa, mutta myös sellaisten vähän niin kuin tuttujen kanssa, joita ei oikeastaan tunne, mutta joille on pakko kuitenkin jotain sanoa, kun ei voi oikein hiljaakaan olla. Silloin vakioaiheisiin kuuluu sää, koska siitä on aina helppo lähteä liikkeelle. Erityisesti Suomessa, koska säässä löytyy runsaasti valinnan varaa. On liian kylmä tai uskomattoman kuuma tai vähintäänkin tulva tai myrsky tai vuosisadan raekuuro iski eilen ja näitkö mitä lommoja tuli siihen naapurin uuteen autoon?
Vaaransa piilee small talkissakin. Kun asiakaspalvelijana työskentelin, tulin puhuneeksi paljon säästä. Sattui sitten päivänä muutamana, että kassallani oli hellepäivänä jono. Asiakas valitteli, että kun on niin kauhean kuuma kokoajan. Minä myötäilin, että on vähän liian kuuma joo ja että vettä pitäisi juoda paljon ettei ihan näänny. Seuraava asiakas sitten sanoi, että onpa hirmuisen kiva, kun on pitkästä aikaa kunnolla lämmin. Ja minä nyökyttelen, että juu näinhän se on, eikä se lämmin ainakaan luita katko. Kolmas asiakas sitten katsoi minua tuimasti ja kysyi, että ”Mitä mieltä sinä OIKEASTI tästä säästä olet?” Niin, tässä nähdään kevyen rupattelun painoarvo. Se on enemmän symbolinen, ei niinkään merkityksellinen.
Hallitsetko sinä pienet puheet? Pitäisikö Suomessakin yleistyä eurooppalainen rupattelukulttuuri?
Olen vähän kahtalaisella mielellä asian suhteen. Toisaalta tällainen muruttelu ja rupattelu tuntuu kivalta. Se on jotenkin ystävällistä, lämminhenkistä ja jättää hyvän mielen. Satunnainen juttelu myös vähentää ihmisten välisiä raja-aitoja, ainakin pintapuolisesti. Mutta välillä tulee ikävä suomalaista suoraviivaista hiljaisuutta. Junassa istutaan hiljaa. Odotushuoneessa ollaan hiljaa. Ja hyvänen aika, kun pelataan kilpaa, silloin ei väännetä mitään small talkia. Silloin mäiskitään palloa rystyset valkeina. Hiljaa.
Toki Suomessakin osataan puhua niitä näitä tarpeen vaatiessa. Luonnollisesti ainakin asiakaspalvelutilanteissa, mutta myös sellaisten vähän niin kuin tuttujen kanssa, joita ei oikeastaan tunne, mutta joille on pakko kuitenkin jotain sanoa, kun ei voi oikein hiljaakaan olla. Silloin vakioaiheisiin kuuluu sää, koska siitä on aina helppo lähteä liikkeelle. Erityisesti Suomessa, koska säässä löytyy runsaasti valinnan varaa. On liian kylmä tai uskomattoman kuuma tai vähintäänkin tulva tai myrsky tai vuosisadan raekuuro iski eilen ja näitkö mitä lommoja tuli siihen naapurin uuteen autoon?
Vaaransa piilee small talkissakin. Kun asiakaspalvelijana työskentelin, tulin puhuneeksi paljon säästä. Sattui sitten päivänä muutamana, että kassallani oli hellepäivänä jono. Asiakas valitteli, että kun on niin kauhean kuuma kokoajan. Minä myötäilin, että on vähän liian kuuma joo ja että vettä pitäisi juoda paljon ettei ihan näänny. Seuraava asiakas sitten sanoi, että onpa hirmuisen kiva, kun on pitkästä aikaa kunnolla lämmin. Ja minä nyökyttelen, että juu näinhän se on, eikä se lämmin ainakaan luita katko. Kolmas asiakas sitten katsoi minua tuimasti ja kysyi, että ”Mitä mieltä sinä OIKEASTI tästä säästä olet?” Niin, tässä nähdään kevyen rupattelun painoarvo. Se on enemmän symbolinen, ei niinkään merkityksellinen.
Hallitsetko sinä pienet puheet? Pitäisikö Suomessakin yleistyä eurooppalainen rupattelukulttuuri?
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Oman elämänsä tähti
(Varoitus: seuraava teksti sisältää Dr. Phil -tasoista self helppiä alá Aliisa.)
Kaiken tutustumisen, kaverustumisen ja ystävystymisen parhain lähtökohta on se, että kummatkin ovat sinut itsensä kanssa. Tietenkään ystävystyminen ei katso sitä, mitä mieltä kukin itsestään on ja monesti ystävyys on parasta lääkettä sirpaleiseen itsetuntoon. Silti ihminen, jonka itsetunto on kunnossa, on helpommin lähestyttävissä, kuin ihminen joka ei osaa olla itsensä kanssa. Varsinkin, mitä parisuhteisiin tulee, kaikki itseapuoppaat luukuttavat samaa sääntöä: parisuhde onnistuu paremmin, jos molemmat ovat tyytyväisiä elämäänsä ja itseensä.
Jos tässä maailmassa haluaa pärjätä, on opeteltava olemaan oman itsensä paras ystävä. Olen kuullut pari kertaa maailman typerimmän argumentin: ”No mutku mä oon vaan tämmönen.” Sana ”vaan” pitäisi unohtaa ihan kokonaan, kun itseään arvioi. Tämä on ihan puhdasta, kylmän rauhallista logiikkaa. Me olemme, mitä me olemme. Ja sen oman itsen kanssa nyt on elettävä kuitenkin koko elämä. On ihan järjetöntä ja typerää ajan hukkaa olla pitämättä itsestään ja käyttää aikaa valittamiseen, murjottamiseen ja peilin tökkimiseen. Ei ole ihmistä, jossa ei olisi vikoja, mutta mitä ihmeen hyötyä niihin vikoihin on tuijottaa?
En minä sano, että tämä helppoa on, minä opettelen vielä itsekin. Mutta itseensä voi ystävystyä ihan kuten keneen tahansa muuhunkin. Täytyy aloittaa tiedostamalla omat hyvät puolensa ja tykkäämällä niistä ja vähän kerrallaan hyväksyä ne huonotkin puolet. Ei siihen ole mitään taikanappia, että "PIM! Nyt tykkäät itsestäsi." Se on työtä, mikä pitää yksinkertaisesti vain aloittaa. Pitää katsoa peiliin ja etsiä naamasta yksi hyvä kohta ja hymyillä sille. Minä aloitin sen useita vuosia sitten. Nyt minä olen itseni kanssa jo aika hyvä ystävä.
Tässä Christina Aguileran biisissä ollaan taatusti oikeilla jäljillä. ”I’m not cocky, I just love myself!”
Oletko sinä itsesi kaveri?
Kaiken tutustumisen, kaverustumisen ja ystävystymisen parhain lähtökohta on se, että kummatkin ovat sinut itsensä kanssa. Tietenkään ystävystyminen ei katso sitä, mitä mieltä kukin itsestään on ja monesti ystävyys on parasta lääkettä sirpaleiseen itsetuntoon. Silti ihminen, jonka itsetunto on kunnossa, on helpommin lähestyttävissä, kuin ihminen joka ei osaa olla itsensä kanssa. Varsinkin, mitä parisuhteisiin tulee, kaikki itseapuoppaat luukuttavat samaa sääntöä: parisuhde onnistuu paremmin, jos molemmat ovat tyytyväisiä elämäänsä ja itseensä.
Jos tässä maailmassa haluaa pärjätä, on opeteltava olemaan oman itsensä paras ystävä. Olen kuullut pari kertaa maailman typerimmän argumentin: ”No mutku mä oon vaan tämmönen.” Sana ”vaan” pitäisi unohtaa ihan kokonaan, kun itseään arvioi. Tämä on ihan puhdasta, kylmän rauhallista logiikkaa. Me olemme, mitä me olemme. Ja sen oman itsen kanssa nyt on elettävä kuitenkin koko elämä. On ihan järjetöntä ja typerää ajan hukkaa olla pitämättä itsestään ja käyttää aikaa valittamiseen, murjottamiseen ja peilin tökkimiseen. Ei ole ihmistä, jossa ei olisi vikoja, mutta mitä ihmeen hyötyä niihin vikoihin on tuijottaa?
En minä sano, että tämä helppoa on, minä opettelen vielä itsekin. Mutta itseensä voi ystävystyä ihan kuten keneen tahansa muuhunkin. Täytyy aloittaa tiedostamalla omat hyvät puolensa ja tykkäämällä niistä ja vähän kerrallaan hyväksyä ne huonotkin puolet. Ei siihen ole mitään taikanappia, että "PIM! Nyt tykkäät itsestäsi." Se on työtä, mikä pitää yksinkertaisesti vain aloittaa. Pitää katsoa peiliin ja etsiä naamasta yksi hyvä kohta ja hymyillä sille. Minä aloitin sen useita vuosia sitten. Nyt minä olen itseni kanssa jo aika hyvä ystävä.
Tässä Christina Aguileran biisissä ollaan taatusti oikeilla jäljillä. ”I’m not cocky, I just love myself!”
Oletko sinä itsesi kaveri?
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Sisarusrakkautta
Sisarukset ovat pahimpia ja parhaimpia ja ihan kaikkea siltä väliltä. He ovat nähneet ihan kaiken: kun itkee, kun nauraa, kun huutaa pää punaisena, kun istuu hiljaa, kun maailma on runnonut pahimmin ja kun se on kohdellut parhaiten. Sisarukset tietävät kaiken ja liikaa. Heidän kanssaan on pitänyt opetella jakamista, vuorottelua, suvaitsemista, anteeksi antamista ja anteeksi pyytämistä. Sisarukset palauttavat aina maan pinnalle, kun pää meinaa paisua liian isoksi. Mutta samalla he pitävät oikealla korkeudella, kun maailma yrittää tehdä pienemmäksi.
Minulle siskoja on siunattu kaksi, molemmat pienempiä. (Isoveljeä en koskaan saanut, vaikka olisin sellaisen halunnut, kumma homma.) Vaikka välillä tiet ovat olleet kuoppaisia ja kivisiä (ja eittämättä niitä kiviä ja kuoppia tulee vastaan jatkossakin), on noista murikoista aina yli päästy kuitenkin. Olisi monesti ollut tylsempää, ellei olisi saanut vanhempien hermoja kiristää siskojen kanssa nahistelemalla ja temuamalla. Kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen on ylpeänä isosiskona helppo huokaista, että loistoyksilöitä molemmat.
Pienempi pikkusiskoni täyttää tänään 18 vuotta. Tämä sai äitini ja minut pohtimaan, voisiko jonnekin maistraattiin soittaa ja anoa lisäaikaa huoltajuuteen. Että kun ei se meidän Mape voi mitenkään olla vielä valmis ja kypsä ja täysi-ikäinen. Mutta kyllä se vaan on. Puihin kiipeilevästä, pellavahiuksisesta likasta, joka lauloi itikasta, joka lentää taivaalla, on tullut iso. Ja ihan liian pian. Onneksi mikään valtakunnan numero ei koskaan tee Mapesta liian vanhaa minun pikkusiskokseni.
HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ, SISKO! <3
Minulle siskoja on siunattu kaksi, molemmat pienempiä. (Isoveljeä en koskaan saanut, vaikka olisin sellaisen halunnut, kumma homma.) Vaikka välillä tiet ovat olleet kuoppaisia ja kivisiä (ja eittämättä niitä kiviä ja kuoppia tulee vastaan jatkossakin), on noista murikoista aina yli päästy kuitenkin. Olisi monesti ollut tylsempää, ellei olisi saanut vanhempien hermoja kiristää siskojen kanssa nahistelemalla ja temuamalla. Kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen on ylpeänä isosiskona helppo huokaista, että loistoyksilöitä molemmat.
Pienempi pikkusiskoni täyttää tänään 18 vuotta. Tämä sai äitini ja minut pohtimaan, voisiko jonnekin maistraattiin soittaa ja anoa lisäaikaa huoltajuuteen. Että kun ei se meidän Mape voi mitenkään olla vielä valmis ja kypsä ja täysi-ikäinen. Mutta kyllä se vaan on. Puihin kiipeilevästä, pellavahiuksisesta likasta, joka lauloi itikasta, joka lentää taivaalla, on tullut iso. Ja ihan liian pian. Onneksi mikään valtakunnan numero ei koskaan tee Mapesta liian vanhaa minun pikkusiskokseni.HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ, SISKO! <3
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Mitä teet ensi lauantaina?
Eilen yöllä ukkosmyrsky pyyhki yli Loughborough’n. Makasin sängyssä kuuntelemassa tuota majesteettista jylinää ja mietiskelin, mistä teille tänään luonnon rauhoituttua kirjoittaisin. Osuipa sitten silmiini kirjahyllystä pilkistävä Sinkkuelämää-kirja, jonka ystäväni Auli laittoi mukaani ennen maailmalle lähtöäni. Sehän on siis aiemmin mainitsemani tv-sarjan pohjateos. Yksi asia minua sekä kirjan että sarjan jälkeenkin mietityttää. Sex and the City käsittelee kyllä varsin seikkaperäisesti treffien, seurustelun ja eron eri vaiheita, mutta ei kerro juuri ollenkaan, miten nuo naiset päätyvät tilanteeseen, jossa heillä on treffit lauantai-iltana.
Kokemusteni mukaan suomalaiset miehet eivät paljon treffeille pyytele. Tai sitten minä olen yksinkertaisesti niin pelottava, että he eivät vaan uskalla lähestyä minua. Ne ainoat kerrat kun minut on pyydetty ulos, olen ollut töissä, mikä on vähän hämmentävää ja joskus aavistuksen vaivaannuttavaakin. Minä kun en normaalisti pukeudu siihen ruutu-vormuun ja aloita keskustelua kysymällä, että mitä saisi olla. Noh niin tai näin, olen tullut todenneeksi, että jos Suomessa tahtoo treffeille, on tehtävä aloite itse, mikä ei näin modernina tasa-arvon aikakautena tietenkään ole mikään ongelma. Tässä kolme esimerkkiä aloitteista, jotka ovat johtaneet treffeihin.
Esimerkki 1: historianopiskelija
Tämä oli vaikea tapaus. Olin ihaillut kyseistä ihmisyksilöä kaukaa varmaan vuoden päivät ja kerännyt rohkeutta toisen mokoman, ennen kuin viimein päätin, että syteen tai saveen. Mummona harmittaa kuitenkin, jos en yritä. Ennen luentoa kokosin nurkan takana kaikki viimeisetkin rohkeuden rippeet ja marssin pelottavaan historianopiskelijalaumaan ja nykäisin kaveria hihasta. Kerroin, että olen nähnyt hänet usein yliopistolla ja että hän herättää minussa uteliaisuutta. Sitten kysyin, että haluaisiko hän joskus nähdä minut tahallaan, eikä vaan sattumalta yliopistolla törmäten. Vastaus oli myöntävä.
Esimerkki 2: statisti
Olin järjestänyt juhlat kandin työn loppumisen kunniaksi ja kesken illan huomasin baaritiskillä kaverin kaverin kaverin, jonka joku oli tuonut juhliin. Marssin kysymään, että ”Päivää, kuka sinä oikein olet?” ja hän vastasi salaman nopeasti, että ”Statisti”. Katsahdin alas ja huomasin käteeni unohtuneen kakkulapion. ”Eli, jos käsken sinua puhdistamaan tämän kakkulapion, sinä teet sen?” kysyin. ”Joo, näin teen”, hän vastasi. Ojensin kakkulapion ja muitta mutkitta hän lipoi sen puhtaaksi. Tapahtumaketjun absurdiudesta hämmentyneenä lainasin baarimikolta kynän ja raapustelin puhelinnumeroni hänen kämmeneensä. Ei mennyt kauaakaan, kun statisti laittoi viestiä perään.
Esimerkki 3: naapurinpoika
Asun opiskelija-asuntolassa ja asukastoimikunta järjestää aina välillä talon yhteisiä bileitä. Eräänä tuollaisena lauantaina vaihdoin muutaman sanan alakerran naapurin kanssa. Fantastisen mielenkiintoinen tapaus ja kaveri jäi mieltäni kaivelemaan, kun hän hävisi bileistä enemmän tai vähemmän vauhdilla. Kipaisin sunnuntaina sitten alakerran ilmoitustaululle ja lukaisin asuntolistan läpi. Bongasin oikean sukunimen ja kämpän numeron ja hilpaisin kolmanteen kerrokseen. ”Ping pong!” ovikello soi ja unenpöpperöinen naapuri ryönäytyy puolialastomana ovelle. ”Öö, hei… ajattelin tulla kysymään lähtisitkö iltakävelylle… mutta taisin herättää. Anteeksi.” Ei se kuulemma mitään haitannut ja kyllä me sitten sinne iltakävelyllekin mentiin.
Olisi minulla ollut vielä ainakin yksi esimerkki, mutta kun jostain syystä esimerkkejä pitää aina olla kolme tai viisi, niin jätetään se sitten säästöön. Mutta ollakseni rehellinen, olisihan se nyt ihan kiva, että joskus ei tarvitsisi itse tehdä aloitetta...
Oletko sinä pyytänyt jotakuta treffeille? Onko sinua pyydetty treffeille? Olenko todella hirmuisen pelottava?
Kokemusteni mukaan suomalaiset miehet eivät paljon treffeille pyytele. Tai sitten minä olen yksinkertaisesti niin pelottava, että he eivät vaan uskalla lähestyä minua. Ne ainoat kerrat kun minut on pyydetty ulos, olen ollut töissä, mikä on vähän hämmentävää ja joskus aavistuksen vaivaannuttavaakin. Minä kun en normaalisti pukeudu siihen ruutu-vormuun ja aloita keskustelua kysymällä, että mitä saisi olla. Noh niin tai näin, olen tullut todenneeksi, että jos Suomessa tahtoo treffeille, on tehtävä aloite itse, mikä ei näin modernina tasa-arvon aikakautena tietenkään ole mikään ongelma. Tässä kolme esimerkkiä aloitteista, jotka ovat johtaneet treffeihin.
Esimerkki 1: historianopiskelija
Tämä oli vaikea tapaus. Olin ihaillut kyseistä ihmisyksilöä kaukaa varmaan vuoden päivät ja kerännyt rohkeutta toisen mokoman, ennen kuin viimein päätin, että syteen tai saveen. Mummona harmittaa kuitenkin, jos en yritä. Ennen luentoa kokosin nurkan takana kaikki viimeisetkin rohkeuden rippeet ja marssin pelottavaan historianopiskelijalaumaan ja nykäisin kaveria hihasta. Kerroin, että olen nähnyt hänet usein yliopistolla ja että hän herättää minussa uteliaisuutta. Sitten kysyin, että haluaisiko hän joskus nähdä minut tahallaan, eikä vaan sattumalta yliopistolla törmäten. Vastaus oli myöntävä.
Esimerkki 2: statisti
Olin järjestänyt juhlat kandin työn loppumisen kunniaksi ja kesken illan huomasin baaritiskillä kaverin kaverin kaverin, jonka joku oli tuonut juhliin. Marssin kysymään, että ”Päivää, kuka sinä oikein olet?” ja hän vastasi salaman nopeasti, että ”Statisti”. Katsahdin alas ja huomasin käteeni unohtuneen kakkulapion. ”Eli, jos käsken sinua puhdistamaan tämän kakkulapion, sinä teet sen?” kysyin. ”Joo, näin teen”, hän vastasi. Ojensin kakkulapion ja muitta mutkitta hän lipoi sen puhtaaksi. Tapahtumaketjun absurdiudesta hämmentyneenä lainasin baarimikolta kynän ja raapustelin puhelinnumeroni hänen kämmeneensä. Ei mennyt kauaakaan, kun statisti laittoi viestiä perään.
Esimerkki 3: naapurinpoika
Asun opiskelija-asuntolassa ja asukastoimikunta järjestää aina välillä talon yhteisiä bileitä. Eräänä tuollaisena lauantaina vaihdoin muutaman sanan alakerran naapurin kanssa. Fantastisen mielenkiintoinen tapaus ja kaveri jäi mieltäni kaivelemaan, kun hän hävisi bileistä enemmän tai vähemmän vauhdilla. Kipaisin sunnuntaina sitten alakerran ilmoitustaululle ja lukaisin asuntolistan läpi. Bongasin oikean sukunimen ja kämpän numeron ja hilpaisin kolmanteen kerrokseen. ”Ping pong!” ovikello soi ja unenpöpperöinen naapuri ryönäytyy puolialastomana ovelle. ”Öö, hei… ajattelin tulla kysymään lähtisitkö iltakävelylle… mutta taisin herättää. Anteeksi.” Ei se kuulemma mitään haitannut ja kyllä me sitten sinne iltakävelyllekin mentiin.
Olisi minulla ollut vielä ainakin yksi esimerkki, mutta kun jostain syystä esimerkkejä pitää aina olla kolme tai viisi, niin jätetään se sitten säästöön. Mutta ollakseni rehellinen, olisihan se nyt ihan kiva, että joskus ei tarvitsisi itse tehdä aloitetta...
Oletko sinä pyytänyt jotakuta treffeille? Onko sinua pyydetty treffeille? Olenko todella hirmuisen pelottava?
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Tapaus uusi poikaystävä
Ennen kuin satunnaiset sukulaislukijani alkavat tanssia jenkkaa ja kiljahdella, että ”Vihdoin ja viimein meidänki likka löys ittellensä sulhon” (ja äiti puistelee päätään ja hokee, että ”ei, ei, ei, ei, ei, ei sieltä ulkomailta”), niin tehtäköön tiedettäväksi, että ei, kyse ei ole minun uudesta poikaystävästäni, vaan ystävättären. Tarkemmin sanottuna hypoteettisen ystävättären hypoteettisesta uudesta poikaystävästä, mikä johtaa seuraavaan tapahtumaketjuun.
Ystävättärellä on uusi poikaystävä. Poikaystävä on ihana ja suloinen ja kaikin puolin ÄÄÄÄÄÄÄ. Uusi poikaystävä vie paljon aikaa. Itse asiassa uusi poikaystävä vie kaiken ajan. Ystävätärtä ei näy enää missään. Riittävän pitkä aika kuluu ja kaikki muut tympiintyvät siihen, ettei ystävätärtä näy enää missään. Kun parisuhde saavuttaa pisteen x, y tai z, jossa x = uusi poikaystävä haluaa välillä leikkiä omien kavereidensa kanssa, y = uusi poikaystävä onkin vähän tylsä ja ystävätär alkaa kaivata omia ystäviään, z = uusi poikaystävä on poistunut kuvioista kokonaan, ystävätär ottaa yhteyttä ystäviinsä. Kukaan ei vastaa, koska kaikkia tympii.
Valtaosa tuntee jonkun, joka vähintäänkin tuntee jonkun, joka on pudonnut tähän kuoppaan. Uusi parisuhde syö ystävättären (tai ystävän) ja jossain kohtaa ei vaan jaksa enää odotella, että josko se toveri joskus nostaisi päänsä sieltä kullanmurusen kainalosta ja pitäisi huolta ystävyyssuhteistaan. Tämä ei ole kovin kauaskantoista toimintaa ja tässä kohtaa kehottaisin kylmään laskelmointiin. Valtaosa uusista parisuhteista kariutuu. Ja kaikki pitkäaikaisetkin parisuhteet kohtaavat pisteen, jossa puoliskot yksinkertaisesti tarvitsevat jonkun muun seuraa, kuin toistensa. Siksi on syytä pitää välit ystäviin kunnossa, vaikka se oma uusi kumppani olisi miten ihana ja fantastinen ja über.
Mielestäni Kaksinaista-blogissa on oiva ohje siihen, miten välttää moinen pattitilanne: pitäisi tehdä itselleen sääntö, ettei saa kulua kokonaista viikkoa ilman, että puhuu jonkun ystävän kanssa puhelimessa. Ajoittainen kasvokkain näkeminen vahvistaa ystävyyttä pitkäksi aikaa, eikä sitä varten tarvitse ottaa kuin tunti tai pari ajastaan. Lopun aikaa voi sitten huoletta koteloitua parisuhteeseen.
Oletko sinä syyllistynyt ystävien unohtamiseen? Pystyitkö korjaamaan tilanteen jälkikäteen? Tai onko sinut joskus hyllytetty uuden parisuhteen tieltä?
Ystävättärellä on uusi poikaystävä. Poikaystävä on ihana ja suloinen ja kaikin puolin ÄÄÄÄÄÄÄ. Uusi poikaystävä vie paljon aikaa. Itse asiassa uusi poikaystävä vie kaiken ajan. Ystävätärtä ei näy enää missään. Riittävän pitkä aika kuluu ja kaikki muut tympiintyvät siihen, ettei ystävätärtä näy enää missään. Kun parisuhde saavuttaa pisteen x, y tai z, jossa x = uusi poikaystävä haluaa välillä leikkiä omien kavereidensa kanssa, y = uusi poikaystävä onkin vähän tylsä ja ystävätär alkaa kaivata omia ystäviään, z = uusi poikaystävä on poistunut kuvioista kokonaan, ystävätär ottaa yhteyttä ystäviinsä. Kukaan ei vastaa, koska kaikkia tympii.
Valtaosa tuntee jonkun, joka vähintäänkin tuntee jonkun, joka on pudonnut tähän kuoppaan. Uusi parisuhde syö ystävättären (tai ystävän) ja jossain kohtaa ei vaan jaksa enää odotella, että josko se toveri joskus nostaisi päänsä sieltä kullanmurusen kainalosta ja pitäisi huolta ystävyyssuhteistaan. Tämä ei ole kovin kauaskantoista toimintaa ja tässä kohtaa kehottaisin kylmään laskelmointiin. Valtaosa uusista parisuhteista kariutuu. Ja kaikki pitkäaikaisetkin parisuhteet kohtaavat pisteen, jossa puoliskot yksinkertaisesti tarvitsevat jonkun muun seuraa, kuin toistensa. Siksi on syytä pitää välit ystäviin kunnossa, vaikka se oma uusi kumppani olisi miten ihana ja fantastinen ja über.
Mielestäni Kaksinaista-blogissa on oiva ohje siihen, miten välttää moinen pattitilanne: pitäisi tehdä itselleen sääntö, ettei saa kulua kokonaista viikkoa ilman, että puhuu jonkun ystävän kanssa puhelimessa. Ajoittainen kasvokkain näkeminen vahvistaa ystävyyttä pitkäksi aikaa, eikä sitä varten tarvitse ottaa kuin tunti tai pari ajastaan. Lopun aikaa voi sitten huoletta koteloitua parisuhteeseen.
Oletko sinä syyllistynyt ystävien unohtamiseen? Pystyitkö korjaamaan tilanteen jälkikäteen? Tai onko sinut joskus hyllytetty uuden parisuhteen tieltä?
perjantai 4. kesäkuuta 2010
Rehellisyys maan perii?
Kuten Flight of the Conchordsin laulu kertoo, ystävät kertovat, jos toisella on ruokaa suunpielessä tai vetoketju auki. Ystävät kertovat myös, jos on rähmät silmissä, vessapaperi roikkuu kengästä tai paita on nurin päin päällä. Mutta jos tukassa mönkii hämähäkki, tosiystävä ottaa sen pois ja kertoo vasta sitten, kun se on jo poissa.
Ystävyyteen kuuluu luottamuksen lisäksi rehellisyys. Jos ottaa ystävän mukaan valitsemaan uutta kämppää, autoa tai silmälaseja, ystävän tehtävä on olla se inhottava järjen ääni. Ystävän on muistutettava vuotavista putkista, käteen jäävistä ovenkahvoista ja päätä pullistavista visuaalisista vaikutuksista silloin, kun toveri meinaa sokeutua ihastuksesta. Näissä tilanteissa on vielä suhteellisen helppoa olla rehellinen.
Entäs sitten, kun ystävä on säveltänyt biisin, kirjoittanut runon, maalannut taulun ja on siitä ihan tohkeissaan. Ja kysyy, että mitä tykkäät. Ja omasta mielestä ystävän hengentuotos sattuu silmiin ja aiheuttaa painajaisia. Mitäs sitten? Periikö rehellisyys maan? Jos ystävä tekee sitä vain omaksi ilokseen, ehkei valkoinen valhe ja hyväksyvä selkään taputus ole synneistä suurin. Mutta entäs jos toveri kaavailee uraa laulajana, eikä saa yhtäkään nuottia kohdalleen? Onko ystävän teko pudottaa maanpinnalle ja ohjata muiden uravalintojen suuntaan?
Hankalaan asemaan joutuu myös silloin, kun kaveri tuo näytille uuden puoliskon, josta tämä on suu vaahdossa ja silmät kimmeltäen vauhkonnut useita viikkoja. ”No, mitä tykkäät, eikö ole ihana?” Väitän, että rehellisyys ei tässäkään tilanteessa peri maata, tuskin mertakaan. Ellei ystävän uusi puolisko kohtele tätä todella väärin tai ole jotenkin muuten vahingollinen, on tässä kohtaa syytä pitää oma näkemys omana tietonaan ja nyökytellä, että ”juu, ihana on”.
Luonnollisesti ulkopuolinen ei voi ikinä täysin tietää, mitä kahden ihmisen parisuhteessa tapahtuu ja siksi tuomitseminen on parempi pitää omana tietonaan. Mutta joskus näkee tuskaisen läheltä, ettei parisuhde tee ystävälle hyvää. Näin kävi tässä taannoin, kun erään tuttavani parisuhde tuntui aiheuttavan hänelle pelkkää itkua, murhetta ja pahaa mieltä. Vaikka kumppani olisi välillä miten ihana, ei sirpale onnea ainakaan ystävän silmissä riitä korvaamaan viikon mittaista itkua. Enkä tiennyt, mitä olisin sanonut.
Onko ystävän velvollisuus silloin kertoa, että olisi aika lähteä?
Onko valheella lyhyet jäljet?
Ystävyyteen kuuluu luottamuksen lisäksi rehellisyys. Jos ottaa ystävän mukaan valitsemaan uutta kämppää, autoa tai silmälaseja, ystävän tehtävä on olla se inhottava järjen ääni. Ystävän on muistutettava vuotavista putkista, käteen jäävistä ovenkahvoista ja päätä pullistavista visuaalisista vaikutuksista silloin, kun toveri meinaa sokeutua ihastuksesta. Näissä tilanteissa on vielä suhteellisen helppoa olla rehellinen.
Entäs sitten, kun ystävä on säveltänyt biisin, kirjoittanut runon, maalannut taulun ja on siitä ihan tohkeissaan. Ja kysyy, että mitä tykkäät. Ja omasta mielestä ystävän hengentuotos sattuu silmiin ja aiheuttaa painajaisia. Mitäs sitten? Periikö rehellisyys maan? Jos ystävä tekee sitä vain omaksi ilokseen, ehkei valkoinen valhe ja hyväksyvä selkään taputus ole synneistä suurin. Mutta entäs jos toveri kaavailee uraa laulajana, eikä saa yhtäkään nuottia kohdalleen? Onko ystävän teko pudottaa maanpinnalle ja ohjata muiden uravalintojen suuntaan?
Hankalaan asemaan joutuu myös silloin, kun kaveri tuo näytille uuden puoliskon, josta tämä on suu vaahdossa ja silmät kimmeltäen vauhkonnut useita viikkoja. ”No, mitä tykkäät, eikö ole ihana?” Väitän, että rehellisyys ei tässäkään tilanteessa peri maata, tuskin mertakaan. Ellei ystävän uusi puolisko kohtele tätä todella väärin tai ole jotenkin muuten vahingollinen, on tässä kohtaa syytä pitää oma näkemys omana tietonaan ja nyökytellä, että ”juu, ihana on”.
Luonnollisesti ulkopuolinen ei voi ikinä täysin tietää, mitä kahden ihmisen parisuhteessa tapahtuu ja siksi tuomitseminen on parempi pitää omana tietonaan. Mutta joskus näkee tuskaisen läheltä, ettei parisuhde tee ystävälle hyvää. Näin kävi tässä taannoin, kun erään tuttavani parisuhde tuntui aiheuttavan hänelle pelkkää itkua, murhetta ja pahaa mieltä. Vaikka kumppani olisi välillä miten ihana, ei sirpale onnea ainakaan ystävän silmissä riitä korvaamaan viikon mittaista itkua. Enkä tiennyt, mitä olisin sanonut.
Onko ystävän velvollisuus silloin kertoa, että olisi aika lähteä?
Onko valheella lyhyet jäljet?
torstai 3. kesäkuuta 2010
Salaisuuksista
”Mulla on sulle juttu, mutta sun pitää luvata, ettet kerro kellekään…” ”Hei, mun on pakko kertoo sulle yks juttu, mut sä et saa kertoo ikinä kellekään, koska mä lupasin, etten kerro.” ”Mä kuulin yhen jutun, mut se on vissiin salaisuus, että älä nyt ihan kaikille huutele…”
Parhaankin ystävyyssuhteen saa pilalle salaisuuksilla. Kertomalla niitä, kertomatta jättämällä ja eteenpäin kertomalla. Ystävyyttä myös vahvistetaan salaisuuksilla. Määritelmienkin mukaan luottamus ja tunne siitä, että toisen kanssa voi jakaa mitä vain, kuuluvat olennaisena osana ystävyyteen. On asioita, jotka on vaan pakko kertoa ystävälle, koska muuten ahdistus, murhe ja muut pölhötilat käyvät sietämättömiksi. Ja silloin ystävyyttä punnitaan, kun tarvitaan luotettavaa kuuntelijaa.
Vastapuoli voi myös loukkaantua, jos salaisuuksia ei kerrotakaan. Jos käy viikon päästä ilmi, että ystävä on voittanut lotossa, sitä iskee väkisinkin epäilys, että toinen ei luota. Jokainen toivoo olevansa jonkun ”first call”; henkilö, jolle soitetaan ensimmäisenä ja kerrotaan kaikki, olipa kyseessä sitten hyvät tai huonot uutiset.
Mutta onko ikinä oikein kertoa toisten salaisuuksista muille? Äkkiseltään tuntuisi, että ei ole. Ehkä joskus kuitenkin on. Joskus kun on kuunnellut toisen murheita kauan, saattaa taakka käydä itselle liian raskaaksi, vaikka toista kuuntelisikin mielellään. Silloin on hyvä puhua itsekin jollekulle ja keventää omaa taakkaa. Luottamuksen voi säilyttää, jos ei paljasta henkilökohtaisia tietoja ja puhuu vain yleisellä taholla. Ja tietenkin puhumalla jollekulle, johon itse luottaa.
Myös silloin toisen salaisuuksista puhuminen saattaa olla hyvä vaihtoehto, jos toisen salaisuudet kaipaisivat kolmannen, virallisemman tahon huomiota. Koulukiusaaminen lienee yksi näistä, syömishäiriöt, mielenterveysongelmat, itsetuhoiset ajatukset , joukkotuhoisista puhumattakaan ovat myös niitä, jolloin pelkkä kuunteleminen ei ehkä riitä. Raja on hiuksen hieno, mutta joskus rikkomalla luottamuksen tulee auttaneeksi toista enemmän. Kaikkea ei ole tarkoitettu ystävänkään kannettavaksi.
Mielestäni se, että toinen uskoo salaisuuksiaan, on kohteliaisuus. Jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu murhe puolikas. Kukapa ei haluaisi olla ilon tuplaaja ja murheen puolittaja?
Parhaankin ystävyyssuhteen saa pilalle salaisuuksilla. Kertomalla niitä, kertomatta jättämällä ja eteenpäin kertomalla. Ystävyyttä myös vahvistetaan salaisuuksilla. Määritelmienkin mukaan luottamus ja tunne siitä, että toisen kanssa voi jakaa mitä vain, kuuluvat olennaisena osana ystävyyteen. On asioita, jotka on vaan pakko kertoa ystävälle, koska muuten ahdistus, murhe ja muut pölhötilat käyvät sietämättömiksi. Ja silloin ystävyyttä punnitaan, kun tarvitaan luotettavaa kuuntelijaa.
Vastapuoli voi myös loukkaantua, jos salaisuuksia ei kerrotakaan. Jos käy viikon päästä ilmi, että ystävä on voittanut lotossa, sitä iskee väkisinkin epäilys, että toinen ei luota. Jokainen toivoo olevansa jonkun ”first call”; henkilö, jolle soitetaan ensimmäisenä ja kerrotaan kaikki, olipa kyseessä sitten hyvät tai huonot uutiset.
Mutta onko ikinä oikein kertoa toisten salaisuuksista muille? Äkkiseltään tuntuisi, että ei ole. Ehkä joskus kuitenkin on. Joskus kun on kuunnellut toisen murheita kauan, saattaa taakka käydä itselle liian raskaaksi, vaikka toista kuuntelisikin mielellään. Silloin on hyvä puhua itsekin jollekulle ja keventää omaa taakkaa. Luottamuksen voi säilyttää, jos ei paljasta henkilökohtaisia tietoja ja puhuu vain yleisellä taholla. Ja tietenkin puhumalla jollekulle, johon itse luottaa.
Myös silloin toisen salaisuuksista puhuminen saattaa olla hyvä vaihtoehto, jos toisen salaisuudet kaipaisivat kolmannen, virallisemman tahon huomiota. Koulukiusaaminen lienee yksi näistä, syömishäiriöt, mielenterveysongelmat, itsetuhoiset ajatukset , joukkotuhoisista puhumattakaan ovat myös niitä, jolloin pelkkä kuunteleminen ei ehkä riitä. Raja on hiuksen hieno, mutta joskus rikkomalla luottamuksen tulee auttaneeksi toista enemmän. Kaikkea ei ole tarkoitettu ystävänkään kannettavaksi.
Mielestäni se, että toinen uskoo salaisuuksiaan, on kohteliaisuus. Jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu murhe puolikas. Kukapa ei haluaisi olla ilon tuplaaja ja murheen puolittaja?
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Harrastuskaveri
Mistä löytää kavereita? Ennalta-arvattavin ja ilmeisin vastauksista lienee: harrastuksista. Kun harrastaa jotain, mistä itse pitää, löytää väkisin muita samalle asialle vannoutuneita. Uusi harrastus on toki aina oiva idea, mutta entäs sitten, jos on jo harrastus, mutta ei siltikään kavereita? Tai joskus ongelmana tuntuu olevan se, että kun vaihtaa paikkakuntaa tai tuttu harrastuskaveriporukka leviää muuten vaan käsiin, jää tyhjän päälle roikkumaan.
Yksi ratkaisu ongelmaan on Harrastuskaveri-palvelu. (Löytyy myös Facebookista.) Se on ”ilmainen, harrastamiseen erikoistunut seuranhakupalvelu”. Okei, seuranhakupalvelu kalskahtaa vähän epäilyttävältä ja hivenen luotaantyöntävältä, mutta sivuston idea on oikeasti nerokas. Palvelussa voi hakea harrastuksen ja paikkakunnan mukaan uusia harrastuskavereita, ettei tarvitse yksinään olla sekä puolustaja, hyökkääjä että maalivahti.
Eli jos on tottunut pelaamaan shakkia, muttei tunne ketään, joka osaisi edes säännöt, voi naputella hakukenttään Shakki ja Kajaani ja TADAA! kajaanilaiset shakinpelaajat löytävät toisensa. Jos Kajaanissa ei olekaan vielä yhtään shakinpelaajaa, voi jättää oman ilmoituksensa ja toiveikkaana odottaa, josko joku muukin tulisi linjoille. Palvelu on vasta kehittymässä, mutta mitä enemmän porukkaa ilmoittaa harrastuskaverin tarpeesta, sitä usemmin eri harrastajat löytävät toisensa.
Tietenkin kannattaa myös vähän Googlettaa, ellei ensihätään harrastuskavereista apua löydäkään. Monilla harrastuksilla on omat fooruminsa ja seuransa, joiden sivuilla voi ilmoittaa olevansa harrastuskaveria vailla. Esimerkiksi bändiä etsivälle basistille löytyy useampiakin foorumeita (Meteli.net, Muusikoiden.net, Mikseri.net), joilta lähteä soittoseuraa kyselemään.
Suomeen palattuani minäkin joudun etsimään itselleni jostakin Niles Cranen squashkentälle. Aion ilmoittaa harrastuskaveri-sivustolle olevani vailla pelikaveria ja toivottavasti joku lähtee kanssani läiskimään palloa. Yksin kun se on pikkuisen tylsää ja hankalaa.
Mihin harrastukseen sinä olet kaveria vailla?
Yksi ratkaisu ongelmaan on Harrastuskaveri-palvelu. (Löytyy myös Facebookista.) Se on ”ilmainen, harrastamiseen erikoistunut seuranhakupalvelu”. Okei, seuranhakupalvelu kalskahtaa vähän epäilyttävältä ja hivenen luotaantyöntävältä, mutta sivuston idea on oikeasti nerokas. Palvelussa voi hakea harrastuksen ja paikkakunnan mukaan uusia harrastuskavereita, ettei tarvitse yksinään olla sekä puolustaja, hyökkääjä että maalivahti.
Kuva: Matt and Kim Rudge
Eli jos on tottunut pelaamaan shakkia, muttei tunne ketään, joka osaisi edes säännöt, voi naputella hakukenttään Shakki ja Kajaani ja TADAA! kajaanilaiset shakinpelaajat löytävät toisensa. Jos Kajaanissa ei olekaan vielä yhtään shakinpelaajaa, voi jättää oman ilmoituksensa ja toiveikkaana odottaa, josko joku muukin tulisi linjoille. Palvelu on vasta kehittymässä, mutta mitä enemmän porukkaa ilmoittaa harrastuskaverin tarpeesta, sitä usemmin eri harrastajat löytävät toisensa.
Tietenkin kannattaa myös vähän Googlettaa, ellei ensihätään harrastuskavereista apua löydäkään. Monilla harrastuksilla on omat fooruminsa ja seuransa, joiden sivuilla voi ilmoittaa olevansa harrastuskaveria vailla. Esimerkiksi bändiä etsivälle basistille löytyy useampiakin foorumeita (Meteli.net, Muusikoiden.net, Mikseri.net), joilta lähteä soittoseuraa kyselemään.
Suomeen palattuani minäkin joudun etsimään itselleni jostakin Niles Cranen squashkentälle. Aion ilmoittaa harrastuskaveri-sivustolle olevani vailla pelikaveria ja toivottavasti joku lähtee kanssani läiskimään palloa. Yksin kun se on pikkuisen tylsää ja hankalaa.
Mihin harrastukseen sinä olet kaveria vailla?
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Ystävyyden teolla nälkää vastaan
Joskus on hyvä muistaa muu maailma oman ystäväpiirin ulkopuolella. Jokapäiväistä leipää muistuttaa meitä siitä, että maailmalla on nälkä. Yli miljardi ihmistä on kehittyvässä maailmassamme edelleen aliravittu ja ihmisiä kuolee jatkuvasti nälkään. Juuri tälläkin hetkellä.
World Food Programme:n sivuilla on lisätietoja kampanjasta. Ja esimerkiksi täällä voi antaa oman lahjoituksensa. Pieni ystävyyden teko ruokkii monta nälkäistä lasta.
World Food Programme:n sivuilla on lisätietoja kampanjasta. Ja esimerkiksi täällä voi antaa oman lahjoituksensa. Pieni ystävyyden teko ruokkii monta nälkäistä lasta.
Sinkkuystävien elämää
Hyvää kesäkuuta! Huomenna Suomenkin valkokankaat valloittaa Sinkkuelämää (Sex and the City) TV-sarjaan perustuvien elokuvien kakkososa, yllättävällä nimellään Sex and the City 2. (Linkki spoilaa.) Sinkkuelämää on ensimmäisistä jaksoistaan alkaen ollut kertomus sinkkuudesta, seksistä, New Yorkista ja muodista, mutta ennen kaikkea ystävyydestä. Tunsin suoranaista haikeutta, kun luulin jättäväni taakseni Carrien, Mirandan, Charlotten ja Samanthan seikkailut sarjan päätyessä pakettiin You’ve Got The Love:n (Florence And The Machine) soidessa taustalla. Sittemmin olen palannut sarjan pariin paitsi ensimmäisen elokuvan myötä, mutta myös kaikki kuusi tuotantokautta sisältävän Shoe boxin kanssa. Joo, se on ihan kauheaa tyttöhuttua, mutta välillä sitä tarvitsee. Tyttöhuttua nimittäin.
(Varoitus: sisältää K-15 kuvamateriaalia ja kiljumista.)
Nyt elokuvateattereihin rantautuu uusi kaksi ja puolituntinen katsaus tutuksi tulleiden naisten tarinaan ja taas päästään juomaan Cosmopolitaneja ja aukomaan ihmissuhdesolmuja. Trailerista päätellen ystävyys pysyy keskeisessä roolissa, kuten olettaa saattaa.
(Spoilaa.)
Ellei tälle elokuvalle (ja sarjalle) mistään muusta krediittiä anna, niin edes siitä, että se muistuttaa meitä yhdestä olennaisesta tosiasiasta: puoliskoja tunnetusti tulee ja menee, mutta ystävät ovat ja pysyvät.
Aiotko hilpaista elokuviin kesäkuun alun kunniaksi? Meinaatko ottaa ystäväsikin mukaan?
(Varoitus: sisältää K-15 kuvamateriaalia ja kiljumista.)
Nyt elokuvateattereihin rantautuu uusi kaksi ja puolituntinen katsaus tutuksi tulleiden naisten tarinaan ja taas päästään juomaan Cosmopolitaneja ja aukomaan ihmissuhdesolmuja. Trailerista päätellen ystävyys pysyy keskeisessä roolissa, kuten olettaa saattaa.
(Spoilaa.)
Ellei tälle elokuvalle (ja sarjalle) mistään muusta krediittiä anna, niin edes siitä, että se muistuttaa meitä yhdestä olennaisesta tosiasiasta: puoliskoja tunnetusti tulee ja menee, mutta ystävät ovat ja pysyvät.
Aiotko hilpaista elokuviin kesäkuun alun kunniaksi? Meinaatko ottaa ystäväsikin mukaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
