Yhteisymmärtämättömyys

Hyvätkin ystävät joutuvat välillä karikkoon ja useimmiten ystävyyden karikoiden syynä on yhteisymmärtämättömyys. Asia, joka on toiselle pieni, on toiselle järkäle. Jokin on toiselle lupaus, toiselle suunnitelma. Toinen laskee leikkiä, toinen kiskoo plantaasin paprikaa nenäänsä. Pahinta yhteisymmärtämättömyydessä on se, että toinen ei koe tehneensä tai sanoneensa väärin ja toinen ei voi ymmärtää, miten toinen ei näe käytöksen törkeyttä.

Kyseessä on vähän sama juttu kuin yksin riitelemisessä. Miten voidaan päästä eteenpäin tilanteessa, jossa toisen maailmassa kaikki on hyvin ja toisen maailmassa ollaan veneenpohja auki kiven päällä miehistön säntäillessä äyskäreiden kanssa. Kumman näkemys on oikea?

Kuva: cytoon

Esimerkki: Olin rummuttanut pidemmän aikaa syntymäpäivääni ystävälleni sanoen, että haluaisin mennä jameihin hänen kanssaan. Mielestäni tein erinomaisen selväksi, että asia on minulle tärkeä. Hän sen sijaan ei välitä syntymäpäivistä, eikä pidä niitä isona juttuna. Lisäksi hän ei ollut varma, että halusinko mennä ulos nimenomaan hänen kanssaan vai ylipäätään. Niinpä hän ei kokenut tekevänsä suurtakaan vahinkoa, kun ilmoitti, ettei pääse, mutta korvaa myöhemmin. Minä olin murusina, hän ei tiennyt.

Tilanteesta selvittiin siten, että minä mökötin tovin, sitten kerroin pahasta mielestäni ja hän pahoitteli. Aika vähällä siis päästiin yli tästä. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä, ellei toinen tahdo pahoitella asiaa, jossa ei koe tehneensä väärin? Riittääkö toisen paha mieli syyksi, että toisen on velvollisuus pahoitella? Kimmo kommentoi kerran, että vaikka tarkoitus on hyvä, jos lopputulos pahoittaa toisen mielen, on tekijän velvollisuus pahoitella tilannetta. Päteekö sama sääntö tähänkin?

Olisin taipuvainen ajattelemaan niin, että pienimmän pahan sääntö pätee tähän. On pieni paha pyytää anteeksi tekoa, joka on pahoittanut toisen mielen, vaikka ei kokisikaan väärin tehneensä. On pienempi paha pahoitella sanojaan, vaikkei kokisi olleensa lainkaan loukkaava. On paljon suurempi paha jättää toiselle paha mieli, sillä pahasta mielestä on hankalampi päästä yksikseen yli.

Oletko sinä kokenut yhteisymmärtämättömyyttä? Miten siitä selvittiin?

Virtuaali-yhdellä keskiviikkoillan ratoksi

Nykyaika on ihmeellinen. Vaikka toisinaan kitisen virtuaalimaailman vaikutuksista normaalimaailmaan, on pakko myöntää, että on siinä lukuisia hyviäkin asioita. Nimittäin eilen illalla istuin tuopilla kolmen italialaisen ystäväni kanssa, joista kaksi sijaitsee Italiassa ja yksi Hollannissa. Facebookitse sovitut treffit toteutettiin Skypen 5.0-version kuukauden kokeiluversion ryhmävideopuhelulla.

Valitettavasti Paolon yhteys pätki tämän tästä ja lopulta tyydyimme näkemään hänestä vain kuvan videon sijaan. Mutta nuo kaksi muuta italialaista vilkuttelivat minulle monien kilometrien takaa. (Olisin vilkutellut takaisin, ellei näytön tulostaminen olisi vaatinut kahta kättä toteutuakseen.) Siinä vaihdeltiin kuulumiset puolin ja toisin, lievitettiin ja samalla yllytettiin vallitsevaa ikävää. Kyllä Internet on hieno keksintö.



Se on sellaista nykyään, välimatkat eivät ole mikään este yhteydenpidolle, kun voi painaa paria nappia ja nähdä toisen naaman ruudulla, vaikka se naama olisi oikeasti Sisiliassa. Ja miksei Suomessakin ole mukavampi soitella niin, että toisen myös näkee. Siinä on jotain erilaista, kun saa nähdä toisen omin silmin, eikä tarvitse tyytyä sanoihin kaiuttimissa tai kirjaimiin ruudulla. Varsinkin, jos on kaukana kotoa, tutut kasvot saavat aikaan ihan erilaisen läsnä olemisen tunteen.

Ja onhan se nyt melko hyvä tekosyy juoda keskiviikkoiltana tuoppi olutta, kun sen tekee yhtä aikaa kolme muutakin ihmistä maailman eri reunoilla. Vai mitä olette mieltä? Käytätkö sinä Skypeä? Kuvalla vai ilman? Entä ryhmässä? Heräsikö muita ajatuksia? Jaa ne kaikki!

Mä varaan Paulille paikkaa

Saanko esitellä Paulin. Paulilla ei ole tukkaa, eikä partaa, sillä parta ei pahoille kasva. Ja Pauli on paha, mutta mahdottoman kätevä mies, onhan Pauli sentään Pasin veli. Ainoa huolenaiheeni on, että Pauli lähtee Pasin luokse Lappiin, sillä Paulia tarvitaan paikalla.

Pauli on se kaveri, jolle varataan baarissa paikkaa, kun ei huvita puhua naapuripöydän örveltäjien kanssa. ”Saako tähän istua?”, kysyvät örveltäjät. ”Ei se nyt käy, koska pidän Paulille paikkaa”, kuuluu vastaus. Pauli on mahdottoman kätevä, koska Pauli on aina melkein jo perillä.

Kuva: JapanBlack

Pauli on myös se kaveri, joka juuri oli linjan toisessa päässä, kun sukulaiset kyselevät. ”Kukas sulle soitti?”, utelevat sukulaiset. ”Pauli”, kuuluu selittelemätön vastaus. Pauli on mahdottoman kätevä, koska Paulilla on paljon asiaa, ja siksi se soittelee ja laittaa viestiä tämän tästä. Jos kuitenkin lisäkysymyksiä herää, kuten ”Ai, kuka Pauli?”, voi vastata reippaasti, että ”No se Pasin veli” ja livetä paikalta.

”En se minä ollut, se oli Pauli”, voi vastata silloin, kun on parempi, ettei vastaus ole ”minä”. Kun hylly tippuu seinältä ja isä karjuu naama punaisena tivaten, kuka sen siihen naulasi, oli se tietenkin Pauli. Pauli taisi olla viimeinen, joka lähti autosta ja jonka ovi jäi raolleen, kun aamulla on akku tyhjä koko yön palaneen sisävalon takia. Pauli lienee käynyt myös omenavarkaissa viimepäivinä, onhan Pauli paha mies ja selkeä omenavarkas.

Minä varasin Paulille paikkaa viimeksi maanantaina. Oletko sinä nähnyt Paulia viimeaikoina?

Tekstiviestikoomaajat

Minulla on ystävä, jolla on ongelma. Näillä sanoilla kai yleensä aloitetaan, kun itsellä on ongelma, josta ei haluta puhua suoraan. Tämä voisi kyllä yhtä hyvin olla minunkin ongelmani, mutta tällä kertaa minulla toden totta on ystävä, jolla on ongelma. Ja tuo ongelma on tekstiviestikoomaajat.

Tiedätte ehkä ihmistyypin. On lähdetty yhdessä ulos tekemään jotain, mutta vähintään puolet ajasta toinen istuu nenä kiinni luurin näytössä ja päästää ilmoille epämääräisiä ynähtelyjä. Keskustelut katkeavat tämän tästä, ystävän ajatus harhailee ja jokainen puhelimen piippaus tietää kolmen… viiden minuutin kooma-aikaa, jolloin toisesta ei ole mitään iloa.

On eri asia, jos päällä on Tilanne ja toinen pahoittelee, että kun nyt on ihan pakko vastata tähän. Ehkä voidaan jopa yhdessä keskustella Tilanteesta ja siten muutkin seurueen jäsenet ovat osallisia tekstiviestimaailman tapahtumiin. Mutta kun ystäväni kertoi minulle, kuinka hänellä oli ollut elämänsä kurjin ilta ulkona tyttöjen kanssa, kun molemmat olivat lähetelleet koko illan tekstiviestejä jättäen ystäväni täysin huomiotta, niin en voi kuin ihmetellä ihmisten kykyä olla toisinaan ihan suunnattomia pässejä.

Kuva: Simon Doggett

Kuuluu kai luonnolliseen etikettiin, että kun ollaan seurassa, ollaan läsnä. Jos ei olla läsnä, pahoitellaan. Jos ei ole aikomustakaan olla läsnä, miksi lähteä seurassa ulos alun alkujaankaan? Tekstiviestejä voi lähettää kotoakin, kunhan kenttää vaan riittää. On ihan uskomattoman epäkunnioittavaa uppoutua vähän väliä tekstailemaan jonkun muun kanssa ja jättää seurue huomiotta.

Se, että antaa aikaa ystävälle, ei tarkoita sitä, että riittäisi, että se ystävä vain on siinä. Tai siis saattaa sekin riittää, jos ollaan yhtäläisesti paikalla olematta läsnä, esimerkiksi elokuvissa. Tai muuten vaan notkutaan. Mutta muuten se ei riitä. Yksinkertaisesti ei ole ystävällistä koomata puhelimen kanssa, jos on seurassa. Näin yksinkertaista se minun mielestäni on. Mutta onko?

Kommenttilaatikon kootut

Alaks olee? täyttää tänään viisi kuukautta. Jee! Ja minä täytän kohta 23 vuotta. Kun blogi on vielä perustettu 23.5, niin eiköhän siinä ole numeroita kerrakseen. Näiden viiden kuukauden parasta antia ovat olleet teidän kommenttinne. Ne ovat tärkeitä ja siksi haluan poimia jo unohtuneista ensimmäisistä keskusteluista muutamia uudelleen luettavaksi. Siispä tässä näitä.

Kun avattiin keskusteluja tienristeyksessä erinäisin keinoin, totesi Mikael että: "Haa haa - parhautta on reissatessa kun pääsee kaupassa kysymään; mikä valuutta tässä maassa käy?"

Ja avee kertoi: "tänään tarjosin seittemänkymppiselle rita-mummolle dösäpysäkillä mansikoita ja keskustelimme sitten jokusen kymmentä minuuttia maailmanmenosta keskellä kiireistä corkia. :) aattelin että nyt ois aliisa ylypee."

Erilaisia tervehtimiskulttuureja ja kotisuomalaista MORO!:a pohdittaessa kommentoi jyrik: "En meinaa millään tottua tuohon suukotusmeininkiin. Saksassa ollessani jotkut taisivat tämän huomatakin ja siirtyivät kohdallani suomalaisempaan tervehtimistapaan. :D Jos on tavatessa pakko koskettaa niin lyhyt halauskin tuntuu mulle luonnollisemmalta, tai kädenpuristus."

Mikael lisäsi: "Poskisuudelmiin on hankalaa tottua. Mut halaus päivässä pitää tympeämielisyyden loitolla! Suomessa vaan tulee helposti halipula. Onneksi on äiti."

Kun hukuttiin sanakirjoihin ystävyyden määritelmää etsien, Pertti tiivisti: "Ystävä on luotettava eikä lakkaa pitämästä siitä, jonka ystävä on, mistään syystä."

Treffikulttuuri herätti Votissa ajatuksia: "Salkkarit, iltalehti, sex and the city.. Nyt kun pääsin vauhtiin, niin.. halutaanko me nyt ihan oikeasti elää saippuasarjassa... Ja ennenkaikkea, missä saippuasarjassa? Mun puolesta vois olla reilusti enemmän Serranon perhettä ja Fireflytä. (Viimeisimmässä ei romantiikkaa ainakaan haettu treffien avulla, mutta kyllä, kyllä siinä silti oli rakkautta ja romantiikkaa..)"

Myös Mikael pohti aihetta: "Ei suomalaiset miehet minusta mitenkään vähän tai vaikeasti treffeille pyytele, mutta toki myönnettävä että miehenä voi kuva olla vähän vääristynyt. :-D Onkohan toi samanlainen myytti, kun että suomalainen mies juo ja hakkaa? Tai ei puhu tunteistaan? Mä en tunne yhtäkään siihenkään stereotypiaan sopivaa miestä."

Flirttailua pohti RH kommentoiden: "Kyllä kai se taito imetään niin sanotusti äidinmaidosta eli on ympäristötekijä. Siis kasvetaan flirttailun jaloon taitoon. Toisaalta flirttailu tahtoo nousta väkisinkin pintaan, jos vastapeluri on mielenkiintoinen. Ehkä Suomen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa pyritään sukupuolineutraaliin käytökseen, muualla maailmassa avoimemmin myönnetään jännitteitä kehittyvän sukupuolien välille ja puretaan niitä viattomaan flirttailuun."

Kun ahdistuin ihmisistä, Voti Vompatti rauhoitti sanoen: "Höff höplää. Ota iisisti siellä :). Ja on käynyt.. Ei sitä aina voi mukavia ihmisiä jaksaa. Sitten taas joskus jaksaa ja tarvihtee ja semmosta. Pimpelipom."

Tyttöhömppää harjoiteltuani kommentoi Niina: "Ja samaan aikaan kun reippaat parikymppiset leikkivät tyynysotaa, viettävät liian useat kaksitoistakesäiset tytöt iltaansa pukeutuen minihameisiin. Poltetaan tupakkaa, juodaan siideriä, kiroillaan ja puhutaan "seksistä". Missä on ne Minni-Hiiri-paitaan pukeutuneet tupsuhiuksiset tytöt, jotka joskus elivät lapsuutensa ajallaan?Joillain lapsilla on niin kiire aikuisuuteen, että huomaamattaan jättävät nuoruuden välistä. Siksi siis kehotan kaikkia, ihan iästä riippumatta, tarttumaan samaan haasteeseen kuin Aliisa ja kokeilemaan, miltä tuntuu kun lapsettaa."

Ja kun päänvaivaa aiheutti kryptinen vastaamispolitiikka, Outi kirjoitti: "Joillekin, etenkin miespuolisille henkilöille, pitäs opettaa päinvastanen TTK-lyhenne: TODELLAKIN tarvii kuitata!!! "

Vilpitön kiitos jokaikisestä kommentista. Keep them coming!!

Lainaatko mulle sun akkuporakonetta?

Junassa kuulee monesti hyviä juttuja. Ystäväni Hanna lähettää harva se junamatka mielenkiintoisia tekstiviestejä kertoen, mistä kanssamatkustajat pitävät meteliä. Viimeeksi, kun itse matkustin junassa (ravintolavaunussa, junan ollessa täpötäysi), saman pöydän mies julisti kovaan ääneen, että "suuret rakastajat saavat vain tyttölapsia!". Mene ja tiedä. Mutta kerran salakuuntelin mielenkiintoista tarinaa, jota vanha rouva selvitti ilmeisesti tyttärelleen. Se kertoi ystävyydestä, jonka pilasi lainaaminen.

Rouva oli aikoinaan lainannut hyvälle ystävälleen tavaraa jos toistakin, joskus saaden ne takaisin myöhässä, joskus ei lainkaan. Viimeinen niitti oli kuitenkin ollut kirja, jota ystävä oli pitänyt itsellään vuosikausia. Kun sitten kirjaa kerran tarvittiin ja rouva alkoi penätä sitä takaisin, oli ystävätär silmin nähden loukkaantuneena tuonut sen, pamauttanut pöytään ja sanonut: "No siinä se nyt on, kun siitä niin kauhea meteli piti nostaa." On varmaan sanomattakin selvää, että lainaajassa oli jotain vikana. Lainatavara palautetaan pyytäessä välittömästi ja pitkää lainaa pahoitellen, ei suinkaan riitaa haastaen ja mökäten. Mutta pettyneen rouvan opetus tyttärelleen oli: Älä lainaa ystävällesi mitään!

Kuva: Ewen Roberts

Pitäisikö ystävilleen lainata asioita? Minä lainaan usein kirjoja ja täytyy myöntää, että ne kirjat saattavat olla hallussani kauankin. Nytkin taitaa olla erään kotikulmien kaverin Papillon hyllyssä neljättä vuotta... Mutta luonnollisesti kun ystävät kirjojensa perään kyselevät, palautan ne viipymättä. Kysymys kuitenkin herää, jos kirja hyllyyni unohtuu, käykö ystävän mielessä ajatus, että yritän huomaamatta omia kirjan itselleni? Olisiko ylipäätään parempi, ettei lainaisi ystäviltään mitään, ettei närää tavaran palauttamisesta tule?

Ja entäs sitten, jos sille kirjalle tai muulle esineelle käy hullusti? Vahinkojahan sattuu ja se ystävän lapsuudenaikainen kirja saattaa tehdä vääränlaista tuttavuutta koiranpennun kasvavien hampaiden kanssa. Mitä sitten tehdään? Tietenkin hyvä olisi korvata menetetty tavara vastaavalla, mutta entä, jos kyseessä on ensipainos, rajoitettu erä ja vihoviimeinen keräilyharvinaisuus? Pitäisikö nyrkkisäännöksi päättää, että ei pidä lainata kenellekään mitään sellaista, minkä tuhoutuminen aiheuttaisi tarpeetonta säröä ystävyyteen? Sillä vaikka kuinka pyytäisi anteeksi ja toinen tietäisi, ettei se ystävä tahallaan kirjaa aamupuurossaan uittanut, niin suuttumus, pettymys ja paha mieli iskevät silti.

Toisaalta on kiva antaa lainaan jotain sellaista, mitä toinen tarvitsee ja itse ei käytä. Niin, että ei se lainaaminen pelkästään huono idea voi olla. Mutta milloin ja missä vaiheessa lainaaminen muuttuu hyvästä ideasta huonoksi ideaksi?

Maaperän kuulumiskartoitus

Juttelimme äidin kanssa alkuviikosta siitä, mikä on "mitä kuuluu?" -kysymyksen merkitys. Se ei ole vain small talkia, eikä kohteliasta kiinnostumista. Sillä on yksi aika olennainen tehtävä, eli kartoittaa tilanne: millä mielellä ja missä elämänvaiheessa juuri kohdattu tuttava mahtaa olla. Sillä on nimittäin vaikutusta tulevan keskustelun kulkuun. Tai ainakin pitäisi olla.

Olin viime kesänä vaihtoni päätteeksi reilaamassa. Kaverini tiesivät minun olleen reissussa ja kun sitten putkahdin Suomeen, he minut nähdessään aloittivat jotakuinkin tämänlaisen puhetulvan: "Ai sä oot jo Suomessa, oliko ihanaa, no oli varmasti, missä kaikkialla sä nyt kävitkään ja oliko siellä tosi kuuma ja millon me voidaan katsella valokuvia?" Normaalisti moinen olisi kivaa ja olisin mielelläni halunnut osallistua tähän, mutta tilanne oli vaikea. Olin tullut Suomeen etuajassa osallistuakseni hautajaisiin. Kun tämä tuli keskustelun kuluessa ilmi, näin selvää vaivaantumista keskustelukumppanissa. Vaikka en ollut pahoillani, ymmärsin, että toiselle tulee tuossa tilanteessa hivenen vaikea olo.

Kuva: Pedro Ribeiro Simoes

Siksi on tärkeää kysyä, mitä toiselle kuuluu ja sitten odottaa vastausta. Ihmisillä voi olla vaikka minkälaisia elämäntilanteita käsillä, tapahtuu eroja, on surua, kuolemaa perhepiirissä, riitaantumista, masennusta ja sairastumista. Hienovarainen "mitä kuuluu?" antaa mahdollisuuden kertoa tai vihjata vaikeasta tilanteesta, jolloin toisen on mahdollista ottaa se huomioon keskustelussa. Tällä ei pelkästään tehdä toisen oloa helpommaksi. Tällä estetään se tukaluus, että löytää itsensä tilanteesta, jossa on puhunut ohi suunsa.

Joskus tietenkin käy niin, että toiselta kysyy kuulumisia ja tämä vastaa ympäripyörästi "ihan hyvää", vaikka olisi isokin murhe sydämellä. Siinä vaiheessa vastapuoli on kuitenkin yrittänyt antaa toiselle tilaa ja mahdollisuuden tehdä vaikean tilanteen selväksi. Aina ei tietenkään halua keskustella vaikeista asioista ja siksi "ihan hyvää" voi olla käypä ratkaisu. Mutta olennaista on olla pölöttämättä surutta omia asioitaan yrittämättä ensin ottaa selvää, onko toinen alkujaankaan vastaanottavainen.

Vai mitä olet mieltä?

Tissien puristelua ja viiksien kasvattamista

Ihmisiä tuo yhteen hyvä syy. Noustiinpa barrikadeille luonnon puolesta tai herätettiinpä ihmisiä keskustelemaan puhtaasta vedestä, yhteisellä asialla toimiminen tuo ihmisiä tehokkaasti yhteen. Lokakuussa on vietetty rintasyöpätietoisuuden edistämiskuukautta ja ensi kuussa on vuorossa Movember, molemmat yhdistävät kansan syvät rivit syöpää vastaan.

Lokakuun aikana on pukeuduttu pinkkiin (15.10. Roosa nauha -päivänä) ja puristeltu tissejä Facebook-ryhmän Tissienpuristelutalkoot! kehoittamana. Pinkkiin pukeutuminen on tähdännyt siihen, että ihmiset tiedostaisivat, kuinka suuri osa naisista (ja hyvin pieni osa miehistäkin) sairastuu vuosittain rintasyöpään. Tissienpuristelutalkoissa on hyvänä tarkoituksena havaita rintasyöpä aikaisessa vaiheessa itseseulonnan avulla. Tärkeitä asioita molemmat. Lisäksi Roosa nauha -kampanja kerää jatkuvasti varoja suomalaiseen rintasyöpätutkimukseen.

Miehiä sairastuu vuosittain eutrauhassyöpään suunnilleen yhtä paljon kuin naisia rintasyöpään (yli 4000) ja Syöpäsäätiön Hopearahasto rahoittaa eturauhassyövän tutkimusta samalla tavalla kuin Roosa nauha rahoittaa rintasyövän. Siinä missä naiset pukeutuvat pinkkiin, miesten auttamiseen keskittyy Movember, joka kehoittaa miehiä kasvattamaan viiksiä ja keräämään tempauksella rahaa Hopearahastolle.

Kuva: a4gpa

Kuka tahansa voi rekisteröityä Movember-liikeeseen ja alkaa kasvattaa viiksiään, olettaen tietenkin, että sellaiset kasvavat. Keino on helppo ja tarkoitus hyvä. Hankalampaa onkin sitten löytää niitä, jotka suostuisivat laittamaan rahaa Hopearahastoon toisten viiksien kasvattamisen johdosta. Siksi en usutakaan teitä viiksien kasvattajiksi, vaan haastan teidät haastamaan ne, joiden viiksien näkemisestä olette valmiit laittamaan euroja syöpäsäätiölle miesten eturauhassyövän tutkintaan.

Ja minä puolestani lupaan laittaa Movemberiin euron jokaisesta blogini miespuolisesta lukijasta, joka rekisteröityy, kasvattaa marraskuun ajaksi viikset ja ilmiantaa itsensä joko kommenttikentässä tai Facebookin Alaks olee? -sivulla ennen- ja jälkeen-kuvan kanssa.

Kenen viiksistä sinä maksaisit rahaa?

Ystävyys on kiinnostumista

Ystävyyden määritelmä on kaikkea muuta kuin selvä. Sitä on yritetty löytää sanakirjoista, enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Lisäksi on pohdittu, onko ystävyys aikaa, puhumista, kriisitukiapua, rehellisyyttä ja/tai luottamista. Yksi on kuitenkin mielestäni selvää. Ystävyys on toisesta kiinnostumista.

Kun löytää kiinnostavan ihmisen, häneen haluaa tutustua. Tässä ei liene mitään epäselvää. On helppo olla kiinnostunut kiinnostavasta ja tutustuminen on vaivatonta, kun molemminpuolinen uteliaisuus vallitsee. Mutta ajan saatossa, kun toiseen on jo tutustunut ja hänet tuntee läpikotaisin, on ystävyys sitä, että edelleen jaksaa kiinnostua ja olla kiinnostunut toisen elämästä ja tämän asioista.

Kaikilla meillä on toisten mielestä totaalisen epäkiinnostavia elämänalueita, jotka ovat itselle tärkeitä. Vaikka ideaalitilanteessa ystävät ovat sen verran samanlaisia ja jakavat kiinnostuksenkohteita, että rakkaista asioista vaahtoaminen synnyttää kuulijassa vastakaikua, ei näin kuitenkaan koskaan täysin ole. Vaikka minä haluaisin vaahdota blogin statistiikasta, en voi olettaa, että kaikki ystävistäni olisivat aiheesta vähääkään kiinnostuneita. Mitä sen sijaan voin odottaa, on että he välillä kiinnostuvat asiasta siksi, että se on minulle tärkeää.

Kuva: The Consumerist

Ystävyys on sitä, että muistaa aina välillä kiinnostuneena kysyä "mitenkäs se teidän remontti edistyy?" tai "saitko sen esseen palautettua?" tai "miten siellä anoppilassa sujui?" tai "joko sinusta tuntuu paremmalta kuin viimeeksi?". Se ei siis ole pelkästään sitä, että näennäisen kiinnostuneena kuuntelee ystävän innostunutta pölinää koiran kehitysvaiheesta tai talvirenkaiden metsästyksestä. Vaan kiinnostumista pitäisi osoittaa aktiivisesti. Se paitsi tuo ystävälle tunteen, että hänen asiansa ovat tärkeitä ja että ystävä välittää, mutta myös tuo esiin sen, että ystävä on kuunnellut tarkasti ja noteerannut edellisten keskustelujen annin.

Jokainen meistä unohtuu välillä pölisemään omia asioitaan ja meinaa unohtaa kuulijan. Varsinkin jos on sattunut jotain jännää ja paljon, sitä selittää monesti omia juttuja ihan tohkeissaan. Kiinnostuminen on myös sitä, että muistaa välillä keskeyttää oman puhetulvansa ja kysyä, että "entäs sinä, mitä sinulle kuuluu?". Se on kaksisuuntainen voima, sillä harva jaksaa olla yksipuolisesti kiinnostunut toisen asioista, ellei saa vuorostaan jakaa omia kuulumisiaan. Kiinnostuminen, kuten ystävyyskin, on vuorovaikutteista ja siksi niin tärkeää.

Niin, että vaikka toisen viimeaikaisin ja rakkain puheenaihe ampuisi omasta kiinnostuksen kentästä täysin ohi, ystävä kuuntelee, kiinnostuu ja osallistuu keskusteluun. Ja se onkin jännä, miten paljon voi oppia ruiskuvaletuista muovituotteista, kun jaksaa olla kiinnostunut ystäviensä puuhista.

Kiinnostaako sinua?

Mistä löytää kavereita, osa 6

Kavereita löytää tilanteista. Jos internetiä ei lasketa, kavereita ei löydä istumalla kotona. Ellei ole tosi aktiivisia naapureita. Mutta noin pääpiirteissään on pakko mennä ulos ja kohdata muita, jos meinaa kavereita löytää. Ja tänään pohditaan ylipäätään tilanteita ja miksi niistä löytää kavereita.

Edes Wikipedia ei osaa määritellä, mikä on tilanne. Minä yritän. Tilanne on hetki, jossa jotain tapahtuu. Se on siis sidottu aikaan ja paikkaan. Olennaista on se, että tilanne tapahtuu suunnittelematta. Se on siis jokin yllättävä asioiden saama käänne, joka muodostaa tilanteen. Se voi olla myös periaatteessa suunniteltu tapahtuma, vaikka kassakohtaaminen, mutta se muuttuu tilanteeksi muuttuvien faktoreiden (asiakkaiden) johdosta. Eli asiakaspalvelutilanne on jokin asiakkaan ja myyjän kohtaaminen, koska tapahtuman kulku on riippuvainen ihmisten reagoinneista ja tekemisistä, joita ei voi etukäteen täysin ennustaa. Karkeasti arvioisin, että ihmisten väliset kanssakäymiset ovat tästä syystä täynnä tilanteita.

Maanantaina esittelin teille elokuvaa Eat, Pray, Love. Siinä on kohtaus, jossa päähenkilö yrittää tilata kahvia kiireisessä, italialaisessa kahvilassa ja kun se ei oikein suju, tulee avuksi ruotsalainen Sofie. Siinä he sitten alkavat jutella ja ystävystyvät. Ja kaikki saa alkunsa tilanteesta, yllättävästä, ajan ja paikan rajaamasta tapahtumaketjusta. Ei voi etukäteen tietää, että mennessään tilaamaan kahvia kahvilasta, joutuu tilanteeseen, jossa tarvitsee apua ja että tuon avun antaja on mukava ja lämmin ihminen, johon haluaa tutustua lähemmin, mistä seuraa ystävyys.

Ylipäätään miten pienestä on ollut kiinni kaikki ihmisten väliset kohtaamiset ja
tutustumiset? Miten sattumanvaraisia ja mitättömältä tuntuvia päätöksiä on edeltänyt suurten ystävyyden alkuja? Ja samalla logiikalla ajatellen minkä tahansa kulman takana, kadun päässä, oven tuolla puolella voi olla uusi ystävä, jos vaan sattuu oikealla hetkellä kohdalle. Eikä koskaan tiedä mikä on tuo hetki.

Kuva: yoppy

Tilanteet yhdistävät. Kahvin tilaamisen kiperyys luo heti yhteyden, josta on helppo jatkaa tutustumista. Toinen esimerkki löytyi hiljattain lukemastani Henry Parlandin romaanista Rikki. Siinä päähenkilöt kohtaavat toisensa tylsissä juhlissa. ”He olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan koko iltana, mutta kun he parin päivän päästä aivan sattumalta tapasivat eräässä liikkeessä, he kättelivät kuin vanhat ystävät ja vapautuivat alkukankeudesta muistelemalla, kuinka kuolettavan ikävää heillä oli ollut toistensa seurassa, ja se ikään kuin loi perustan heidän nopeasti syntyneelle ystävyydelleen.” Tässä siis jälleennäkemisen tilanteessa aiemmin koettu yhteinen tylsyys toimii jään särkijänä ja alkukankeuden poistajana ja siitä alkaa koko loppu romaanin kestävä ystävyys. Myös tylsät juhlat ovat tilanne. Kaksi tylsyyteen kuolevaa ihmistä huomaa toisensa: syntyy yhteys, mistä voi seurata ystävyys.

Eli siis kavereita löytää tilanteista. Tilanteisiin joutuminen ja niissä avoinna oleminen ovat hyviä lähtökohtia, kun haluaa tutustua uusiin ihmisiin. Siispä joutukaa tilanteisiin ja viikonlopun viettoon!

Sateenkaari-ihmisiä ja erilaisia perheitä

Tiistai-illan A2 Teema-keskustelu kuohui Homoillan merkeissä ja kiivasta debattia käytiin homo- ja lesboparien oikeuksista ja mahdollisuuksista. Keskustelu on kuohunut ohjelman loputtuakin ja ilmeisesti kyseinen kaksituntinen keskustelu sai aikaiseksi esimerkiksi melkoisen kirkosta eroamisryöpyn. Ohjelman voi edelleen katsoa Yle Areenalta ainakin seuraavat 30 päivää ja keskustelua voi lukea A-tuubista.

Seurasin keskustelua häkeltyneenä kotisohvalta. Elämme 2000-luvun toista vuosikymmentä ja olemme jo pitkät pätkät huudelleet modernin ja suvaitsevan ihmiskäsityksen nimeen. Homous on niin paljon esillä esimerkiksi kulttuurissa ja viihteessä, että sitä jotenkin tuudittautuu uskoon, että me oikeasti eläisimme jotakuinkin suvaitsevassa yhteiskunnassa. Mutta sitten ruutuun pärähtää kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, joka kirkkain silmin toteaa, että ”tässä on välttämätöntä erottaa ihmisen taipumus tuntea kiintymystä ja seksuaalisia tunteita samaa sukupuolta olevaa henkilöä kohtaan ja sitten se millä tavalla seksuaalisesti käyttäytyy, harjoittaako niin sanotusti homoseksuaalisuutta, sillä kristillisen etiikan näkökulmasta tämä jälkimmäinen on moraalinen kysymys”. Kirkkovaltuutettu Sonja Falkin korjatessa potin sanoen, että ”homoseksuaalinen taipumus, sitä ei ole pakko noudattaa” ei voi kuin kerätä leukaansa lattialta.

Siihen en puutu, että pitäisikö homoilla olla oikeus kirkolliseen vihkimiseen, koska uskontokysymykset eivät ole rationaalisia. Jos uskonto haluaa määritellä itsensä homovastaiseksi sellaisen kirjan nojalla, joka myös kehottaa naisia vaikenemaan seurakunnassa, niin sille ei voi rivikansalainen mitään. Itse en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi vihkimyksen sellaiselta uskonnolta, joka määrittelee oman olemisensa tavan synniksi. Mutta ymmärrän, että tällainen halu ja tarve voi olla ja mielestäni on hienoa, että jotkut papit ovat noita vihkimyksiä tehneet ja antaneet täten siunauksen sitä kaipaaville.

Mutta adoptio-kysymys on mielestäni tärkeä. Maailmalla on niin paljon lapsia, jotka ovat vailla hyvää ja rakastavaa kotia, jossa heistä pidettäisiin huolta, että minusta on yksinkertaista typeryyttä kieltää homopareilta mahdollisuus adoptioon. Kuten Seta:n hallituksen jäsen Manne Maalismaa ohjelmassa oikeutetusti korosti, ei adoptiomahdollisuus takaa sitä, että jokainen homopari saisi adoptiolapsen. Se vain antaa heille oikeuden samanarvoisina heteroparien kanssa asettua ehdolle, jotta voisivat antaa jollekin lapselle hyvän kodin.

Ohjelmassa myös mainittiin tutkimustulosten osoittavan, että sateenkaariperheiden lapsista kasvaa vahvoja nuoria, joilla on terve itsetunto. Vaikka Räsänen koitti natista, ettei näin lyhyen aikavälin tutkimustulos riitä kertomaan myöhemmällä iällä esiin puskevia traumoja olen silti ihan varma, että lyhyelläkin aikavälillä nähtäisiin, jos lapsista tulisi todella onnettomia ja rikkinäisiä. Ja sitä paitsi paljon suurempia ja syvempiä traumoja jättää kasvaminen lastenkodissa, missä rakkautta ja huomiota ei saa lainkaan, kuin että jos sitä antaa kaksi äitiä tai isää. Homoparit joutuvat taistelemaan ja miettimään perheensä perustamista niin paljon, että he ovat lähtökohtaisesti perheeseensä hyvin sitoutuneita ja voisiko sen parempaa lähtökohtaa olla?

Loppukevennyksenä on pakko jakaa illan parasta antia, ohjaaja Mikko Roihan kommentti Räsäsen ”homoseksuaalisuutta ei tarvitse harjoittaa”- sammakkoon. Roiha antoi oman vahvan äänensä kuulua ja totesi: ”Minä en kauheasti koe, että minulla olisi taipumuksia homoseksuaalisuuteen, minä olen ihan HOMO. Minulla on halu miehiä kohtaa, niin kuin ilmeisesti sinullakin, siinä suhteessa me olemme samanlaisia. Sen sijaan minulla ei ole kristillisdemokratiaan suurempia taipumuksia.”

Tämä aihe herättää tunteita. Mitä te ajattelette?

Sometimes Everyone Needs A Hug

Kerran aiemmin jaoin kanssanne Notebookbabies:n tähdittämän videon siitä, mitä ystävyys on. Tänään minusta tuntuu siltä, että kaikki tarvitsevat halauksen.



Helppoa ja yksinkertaista.

Mistä tietää olevansa treffeillä?

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä on jännittäviä pulmia. Esimerkiksi aina ei tiedä, onko treffeillä vai jonkin muunlaisessa ystäväpohjaisessa tapaamisessa. Voisi kuvitella, että jos toinen sanoo, että ”Moi, lähdetkö mun kanssa joskus kahville?”, olisi tapaus selvä. Mutta olen kerran istunut tytön kanssa kahvilassa luullen olevani tutustumassa häneen kaverina ja pian kokenut hämmentävän valaistumisen ja tajunnut, että vastapuolen maailmassa olimme treffeillä.

Sovittu tapaaminen on treffit, mutta Wikipediakin huomauttaa, että treffit sovitaan erityisesti seurustelutarkoituksessa. Jos tarkoitusperät ovat tapaamisen suhteen epäselvät, niin mistä sitä oikein tietää, että onko kyseessä treffit vai tapaaminen? Koska minä en selkeästi aina itsekään tiedä, päätin kysellä apua muilta. Viisaiden päiden kolistua yhteen tovin jos toisenkin sain räävityksi kasaan erinäisiä apuviivoja.

Yksi sanoi, että vaikka oltaisiin kavereina kahvilla, mutta jommankumman vatsassa on perhosia, silloin kyseessä on jo treffit. Eli välttämättä molempien (tai kummankaan) ei tarvitse olla tietoisesti treffeillä. (Olen siis ollut treffeillä tytön kanssa!) Olennaisena Yksi kuitenkin lisäsi, että sitten kyseessä on varmasti treffit, jos nähdään kolmatta kertaa, sillä elleivät intressit ole yhtenevät, toista ja kolmatta tapaamista tuskin syntyy. Ja aloitteen tekijällä ei ole tässä merkitystä, vaan aloitteen voi tehdä joka kerta sama henkilö, kunhan näkemistä tapahtuu.

Kuva: Jesus Solana

Toinen sanoi, että treffien tarkoitus on selvittää molemminpuolisen kiinnostuksen ja seurustelun mahdollisuus. Toinen lisäsi myös, että kiinnostuksen laadun voi määritellä sillä, minkälainen tarve on tehdä vaikutus toiseen. Mutta, otetaan sellainen hypoteettinen tilanne, että sitä toista on ihan mahdoton lukea. Ja ehkä omassa ujoudessaan itseäänkin on mahdotonta lukea. Eikä kerta kaikkiaan tiedä, että ollaanko tässä nyt tutustumassa kaveripohjalta vai romanttisessa mielessä niin mitäs sitten?

Kolmas tiivisti että treffeillä olon tietää siitä, kun vertailee sitä, miten treffeillä ollut henkilö on pukeutunut suhteessa siihen, miten hän pukeutuu yleensä. Tulkitsisin tämän niin, että jos henkilö pukeutuu paremmin/huolitellummin/juhlallisemmin, niin se viittaisi treffeihin. Ehkäpä miespuolinen Kolmas näki päässään vaatekriisissään kaapin ja peilin väliä ravaavan naisihmisen ja päätteli, että treffien merkittävyys on suoraan verrallinen lenkkien lukumäärän ja vauhdin kanssa. Yhtään epäilemättä, etteikö tuohon peilin ja kaapin loukkuun voi jännittävien treffien alla joutua mieskin.

Neljäs sanoi, että treffit eroavat tavallisesta tapaamisesta sen nojalla, että ilmassa on selvää romantiikkaa. Herää kuitenkin kysymys, että entä jos toinen tuntee romantiikan, mutta toinen ei. Onko tällainen mahdollistakaan? Ja seuraavaksi haluaisin sitten kysyä, että mitä se romantiikka oikein on? Kerran Qaikussa ihana Viides sanoi, että ”romantiikka on pyyteetöntä ja odottamatonta pöhköilyä toisen ilahduttamiseksi tai mukavoittamiseksi ja sillä voi todistaa rakkauttaan”. Toimiva selitys. Ainoa ongelma on, että sama pätee myös ystävyyteen. Eli taas jäädään ongelmaan, mistä sen eron tietää.

Kuudes nauroi, että treffeillä tietää olevansa siitä, että istuu jonkun kanssa kahvilassa epämukavan hiljaisuuden vallitessa. Joskin silloin kuulemma tietää olevansa huonoilla treffeillä. Minun ainoa oljenkorteni on yleensä se, että treffit tietää siitä, ettei ole kiire. Mitä mieltä te olette? Mistä oikein tietää olevansa treffeillä?

Syö, rukoile, rakasta

Vaikka olisi pitänyt olla kotona ja lukea tenttiin, lähdin eilen elokuviin Hannan kanssa. Perustelin tätä itselleni sillä, että olen luvannut tehdä joka viikko jotain ystävyysjuttua, jonka meinaisin ajanpuutteen vuoksi perua. Voinhan joutua edesvastuuseen, ellen pidä lupauksiani. Näin ollen menimme katsomaan elokuvaversiota Elizabeth Gilbertin muistelmateoksesta Eat, pray, love – omaa tietä etsimässä (One Woman’s Search for Everything Across Italy, India and Indonesia).

Kyseessä ei ole mikään elokuvahistorian merkkiteos eikä kukaan kuukauden päästä muista enää sitä nähneensä. Mutta sanoisin silti, että ottakaa ystävää kädestä ja viekää katsomaan tätä elokuvaa. Ei vain siksi, että tulee tehneeksi ystävän kanssa jotain. Mutta myös siksi, että kyseinen elokuva on hyvä esimerkki siitä, kuinka ystäviä löytää ihan mistä tahansa, kun on maailmalle riittävän avoin.

Tarinassa (enempiä spoilaamatta) Elizabeth lähtee etsimään itseään maailmalta matkaten ensin Italiaan, sitten Intiaan ja lopuksi Indonesiaan ja aloittaa täten kolme kertaa alusta. Ja joka kerta hän ystävystyy uusien ihmisten kanssa. Elokuva, kaikesta siirappisuudestaan huolimatta, onnistuu erinomaisesti näyttämään, kuinka ihminen voi onnistua luomaan itselleen tukiverkon ihmisistä, minne ikinä päätyykin. Koska kirja (ja siten elokuvakin) pohjaa tositapahtumiin, sen on pakko olla totta, eikö niin?

Itse koin tämän samanlaisen tyhjän päälle joutumisen viime keväänä Englannissa ja tiedän kokemuksesta, että sitä alun tyhjyydestä huolimatta löytää itsensä lähtiessään kuitenkin vaikeiden hyvästien edestä. Ja parikin kaveriani ovat lähteneet hiljattain jonnekin maailmalle ja opettelevat arkeaan siellä tutustuen uusiin ihmisiin. Elokuvassa käy hyvin ilmi, miten sattumanvaraisia ja huomaamattomia nuo uusien ihmisten löytymiset lopulta ovatkaan, kunhan on vain riittävän utelias ja vastaanottava ympäristöään kohtaan.

Tässä vielä traileri, se spoilaa hivenen.



Oletko nähnyt elokuvan? Mitä pidit? Tai meinaatko mennä?

Tee ja ole tyytyväinen!

Vaikka on perjantai, haluan pohtia kanssanne yhtä fantastisen jännittävää, ehkä jopa filosofista lausetta ennen viikonlopun villityksiä. Perustelen filosofisuuden sillä, että filosofia on karkeasti käännettynä viisauden rakastamista ja tässä lauseessa on kyllä nyt viisautta taas roppakaupalla. Viisaus määräytyy tietenkin viisaudeksi vasta, jos joku muukin tunnustaa sen sellaiseksi. Kokeillaan.

Ystäväni Antti sanoi eilen: ”Ihmiset eivät vielä osaa, mutta niiden pitäisi oppia olemaan tyytyväisiä siihen, että he tekevät hienoja ja hyviä asioita huolimatta siitä, miten vastapuoli tuohon tekoon reagoi.” Piti juoda vähän lisää Simaa, ennen kuin ymmärsin, mistä on kysymys. Näin sen tulkitsen: Ihmiset tykkäävät toisistaan, ovat uteliaita ja kiinnostuneita, haluaisivat tutustua, ottaa kontaktia, lähentyä ja tehdä itseään liki. Sitten me teemme rohkeita ja hienoja, spontaaneja tempauksia: menemme juttelemaan, lähetämme sähköposteja, teemme tuttavuutta, pyydämme treffeille, laitamme itsemme likoon. Ja valitettavan usein (henkisesti) turpaan tulee.

Mitä Antti yritti minuun takoa, on se, että meidän pitäisi olla tyytyväisiä ja onnellisia siitä, että olemme uskaltaneet. Olemme tehneet ja yrittäneet huolimatta siitä, mikä lopputulos on. Ja niin vaikeaa kuin se kaiken harmittamisen, itsetuntoalhon ja ”miksi minulle aina käy vaan näin?”-mietteiden keskellä onkin, meidän pitäisi pystyä taputtamaan itseämme selkään ja sanoa, että HYVÄ MINÄ!

Kuva: Anthony Kelly

Ja voi kuinka oikeassa Antti onkaan! Ajatelkaas, mitä tästä maailmasta oikein tulisi, ellei kukaan uskaltaisi yrittää? Ja eihän se yrittäjän vika ole, jos se vastapuoli on nuiva. Saati jos se ei osaa käyttäytyä, eikä kieltäytyä kohteliaasti tai olla muutoin huomaavainen. Niin, että tehkää! Yrittäkää! Jutelkaa ihmisille, yrittäkää kaverustua, menkää sanomaan kivoja asioita, toteuttakaa spontaanit ideat pelkän hautomisen sijaan. Sillä mikä nyt on sitten pahinta, mitä voi käydä? Kuollaan täällä lopulta kuitenkin kaikki. Sitäpaitsi koskaan ei tiedä, milloin on se päivä, kun se riskinotto kannattaa. Muutenkin kuin siksi, että onpahan ainakin uskaltanut.

Näihin sanoihin tällä erää. Oikein hyvää viikonloppua kaikille!

Mesetä mun kaa!

Kävimme tuttavani Matin kanssa mielenkiintoisen ruokapöytäkeskustelun nykyihmisten, erityisesti lasten ja nuorten, ystävyydestä ja muusta kanssakäymisestä. Olimme Matin kanssa sitä mieltä, että pilalle on menty ja pelkkää alamäkeä on edessä. Ja syy tähän on se ennenkin parjaamani sosiaalinen media. Ja muut sähkövimpaimet, joilla kasvokkain kohtaamisen voi sivuuttaa.

Jos nyt otetaan kuitenkin vähän vähemmän tunteellinen ja ennakkoluuloinen asenne ja tarkastellaan tilannetta jäähtyneempänä, niin mitä meillä sitten oikein on käsissämme? Matin kanssa keskustelu lähti liikkeelle siis kännyköistä ja siitä, miten ne muuttavat kanssakäymistä. Mattia ärsyttää se, kun kännykän voimin voi viime minuutilla perua tulonsa, kun toinen on jo paikalla. Toisaalta, ennen ei voinut ilmoittaa, jos ei päässytkään paikalle jostain yllättävästä syystä. Mutta tottahan on, että siinä missä ennen sovittiin menemisistä ja tulemisista suullisesti ja niistä pidettiin kiinni, nyt ”soitellaan”.

Kuva: Hobvias Sudoneighm

Sitten meillä on tämä Internet. Muistan siskoni viettäneen tuntitolkulla aikaa ”mesessä” teinivuosinaan. Myönnettävä on, etten tainnut itsekään teininä olla paljon parempi. Mutta yhtä kaikki yhä enemmän ja enemmän ihmiset (nuoret ja vanhat) lojuvat koneella juttelemassa ystävilleen sen sijaan, että näkisivät heitä. Vaihdossa ollessani välillä ihmettelin, kun chattasin Facebookissa Erasmus-ystävieni kanssa sen sijaan, että olisin kömpinyt jonkun luo juttelemaan oikeasti kasvokkain tämän ollessa vielä mahdollista. Kyllä me tietysti paljon yhdessäkin rymyttiin, mutta silti.

Tietenkään koneella keskustelu ei korvaa eikä syrjäytä kaikkea kanssakäymistä ja se on monesti vain oheistoimintaa, kun pitäisi esimerkiksi opiskella. Mutta jos sitä chattia ei olisi, tulisiko opiskeltua nopeammin, että pääsisi jonkun luo kylään, kun ei olisi koko päivänä saanut kenenkään kanssa jutella? Tietenkin on ihan fantastisen hienoa, että voimme nyt sen chatin voimin pitää yhteyttä niihin ystäviin ympäri maailmaa. Ei onnistuisi yhtä helposti ilman Internetiä tämä.

Olen oikeasti kovin utelias tietämään, että mitä käytännön seurauksia näillä uusilla kommunikaatiomuodoilla on. Jos jollakulla on hallussaan tutkimustietoa, arkitietoa tai edes vänkiä arvauksia, niin jakakaa niitä minulle! Minä luulen, että ihminen olisi oikeasti laumaeläin ja tämä nykymaailman individualistinen ja tekninen olomuoto ei ole optimaalinen. Mutta toistaiseksi minulla ei ole mitään pitävää todistusaineistoa tälle väitteelle, vain ajatus.

Mitä sinä ajattelet asiasta?

Kaikenlaista kitinää

Ystäväni Eeva linkitti minulle menneenä iltana Helsingin Sanomien nettisivuilta Annamari Sipilän kolumnin "Kitinää pikkuasioista". Siinä puhutaan kitisemisestä, valittamisesta ja mesoamisesta. Valittaminen on sosiaalinen riitti ja suomalaisen kulttuurin ytimestä kumpuava ihmisten välisen kanssakäymisen muoto. Mutta valittaminen ja kitinä ovat taitolajeja nekin. Ja tässä haluaisin kuulla mielipiteitänne Sipilän kolumnista.

Sipilä nimittäin väittää, että Suomessa ei ole soveliasta puhua suosikki-inhokeista eli mieluisimmista ärsytyksenaiheuttajista ja että ”valistuneessa seurassa saa valittaa vain ilmastonmuutoksesta”. Mutta onko näin? Minusta suomalaisessa kulttuurissa saa valittaa yllättävän paljon. Ajatellaan vaikka Iso-Britanniaa, jossa kuulumisten kyselijä ei todellakaan odota paperiarkin mittaista valitusvirttä kiireestä ja työnhakupaineista. Sen sijaan Suomessa saa small talkinakin kertoa, miten karmeasti aamuruuhka ottaa hermosta.

Kuva: Sarah G

Sipilä on oikeassa siinä, että kitiseminen on henkisesti vapauttavaa. Ja siinä, että ”mikään ei kerro toisesta ihmisestä yhtä paljon kuin se, mistä hän ärsyyntyy tavallisessa arkielämässä”. Kitiseminen on siis tärkeää ja valaisevaa. Ja pikkuasioista nariseminen helpottaa kummasti. Jaettu murhe on puolikas, jaettu ärsytys on sopiva. Mutta siinä ollaan taas ohuella rajalla, kun yritetään pysytellä sallittavan ja liiallisen kitinän paremmalla puolella.

Sipilä huomauttaa myös, että painavista asioista kitiseminen ja mesoaminen on rasittava kanssakäymisen muoto. Älkää käsittäkö väärin, on tärkeää keskustella naisten oikeuksista, luonnonsuojelusta ja kerjäläisongelmasta, mutta ei aina eikä kokoajan. Varsinkin, kun tutustuu uusiin ihmisiin, ei ole hyvä idea hukuttaa toista heti ensi metreiltä maailmanparannusaatoksiin. Syvämietteisille maailmanparannuskeskusteluille on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka täytyy valita tarkoin, sillä kyse on nimenomaan keskustelusta, ei kepeästä jutustelusta. Sen sijaan yhteisistä pienistä ärsytyksenaiheista nuriseminen yhdistää kummasti.

Mikä sinua ärsyttää? Saako ärsyttävistä asioista kitistä?

PS. Muistattehan, että voitte Alkaa olee mun kanssa myös Facebookissa!

10 lausetta, joilla särkeä jää

Olin viikonlopun tiiviisti messuilla töissä ja tulin taas ajatelleeksi ihmisten kohtaamista. Messuilla pitää puhua paljon ja olla aktiivinen keskustelun aloittaja. Keskustelun avaamisesta ollaan puhuttu ennenkin, mutta tänään ajattelin listata kymmenen esimerkkilausetta, joilla särkeä jää.

Kuva: U.S. Geological Survey

Jää on siis se tilanne, jossa ihmiset seisovat vaivaantuneina keskenään keksimättä mitään sanottavaa. Jäisen tunnelman särkee jokin rentouttava lausahdus, joka tuo tilanteeseen tarvittavaa notkeutta. Esimerkiksi:

1) ”Tässä kuussa on viisi viikonloppua. Mitähän sillä ylimääräisellä tekisi sitten?”

2) ”Voitko uskoa, että Peter Gabrielilla oli riittävästi pokkaa tehdä neljä levyä, joista jokaisen nimi oli Peter Gabriel? ”

3) ”Kuulin, että ruotsalainen konvehtimyyjä Roland Ohisson haudattiin suklaa-arkussa. Kuinka outoa se nyt sitten on?”

4) ”Hmm, nyt on niin hiljaista, että kuulisi siilin sydämenlyönnitkin. Lyö muuten 300 kertaa minuutissa. True story.”

5) ”Tuli taas IKEA:n kuvasto. Sitä on sitten painettu enemmän kuin Raamattua.”

6) ”Minulla saattaa olla teelusikan tilannetaju, mutta onko teistäkin nyt vähän jäätävä tunnelma?”

7) ”Tiesitkö, että Einstein on sanonut: ’Ainoastaan kaksi asiaa on äärettömiä maailmassa: universumi ja ihmisten typeryys. Enkä ole varma ensimmäisen äärettömyydestä.’?”

8) ”Mistäs sitten puhuttais?”

9) ”Da Vinci kulutti 4 vuotta aikaa Mona Lisan maalaamiseen. Kauankohan meiltä kuluu aikaa keksiä keskustelunaihe?”

10) ”Tiedätkö kuinka iso on jääkarhu?” ”No?” ”Riittävän iso jään särkemiseen.”

Oma suosikkini on numero kahdeksan. Sitä käytän usein. Lisää otetaan mielellään vastaan! Lisäksi reiluuden nimissä kerrottakoon, että osa on ryöstetty edemenneen nuorisolehden Kaaoksen pikiksistä (eli tiedoista, jotka saavat joskus pelastaa sinut). Mutta kierrättäminen on ekologista, eikö niin?

Tapaus: täydellinen paperilla

Perjantain kunniaksi tarina elävästä elämästä: Jokunen kesä sitten löysin naapurini parvekkeelta pojan. Karpo (nimi muutettu) kiinnitti huomioni pitkän vartensa vuoksi ja pellavapään kiharat saivat huomioni kiinnittymään häneen pidemmäksi aikaa. Muistan, että olin tullut juuri töistä ja mukissani oli mustikkasoppaa, kun hengähdin kesäillan lämmössä. Hetken huutelimme vieraille parvekkeille, kunnes kohtasimme kasvotusten ja siitä se sitten lähti.

Karpo oli pidempi kuin minä, hivenen vanhempi kuin minä ja komea kuin mikä. Hän osoittautui puheliaaksi, kohteliaaksi ja huomaavaiseksi. Hän suhtautui kouluun riittävällä vakavuudella, teki töitä, oli velaton, urheili pitääkseen itsensä kunnossa, luki vapaa-ajallaan kirjoja, oli kiinnostunut ajankohtaisista asioista, äänesti, piti lapsista, kiitti ja pyysi anteeksi. Mutta hän oli myös ilkikurinen, sopivasti kuriton ja riittävästi kekseliäs. Eli siis täydellinen paperilla.

Kuva: Joel Bez

Olisin todella halunnut pitää hänestä kovasti ja pehmeästi. Muistan viimeiset ja ratkaisevat treffit, istuimme kahvikupit nenän edessä pöydän vastakkaisilla puolilla, hän kertoi jotain juttua ja minä vain tuijotin häntä miettien: ”Tuntuukohan tämä jossain? Tunnenko minä mitään? Joko nyt? Nyt tuntuu joltain… ei kun… äh, vessahätä.” Silloin minä luovutin. Sanoin Karpolle, että ei tästä nyt tule mitään.

Tiedätte ehkä tilanteen? Toinen olisi kaikin puolin aivan täydellinen, mutta kun ei tunnu missään. Yksikään sielun sointu ei soi. Mikään ei tunnu miltään ja se tekee tapailun yhdentekeväksi. Puhelimen äänet eivät saa aikaan jännittynyttä hätkähdystä. Tapaamista ei odota, saati jännitä. Minä päätin silloin lopettaa. Mutta olen tullut jälkikäteen miettineeksi, että saattaisiko jossain tilanteessa olla parempi ottaa se paperilla täydellinen, kuin olla sitten ihan yksin?

Ja mikä siinä onkin, että joku, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla maailmankaikkeuden ihanin, ei saa sydämessä aikaan minkäänlaisia sivuääniä? Ja sitten taas joku, jonka pitäisi olla vihoviimeinen valinta, tekee ihan heikoksi. Kyllä on kummallinen tämä ihmissielunelämä! En kai ole ainoa, joka on hylännyt jonkun periaatteessa täydellisen, kun se ei ole tuntunut oikealta?